Part 19

"Oi!" huudahti tyttö iloisena, "olisiko se mahdollista!"

"Toivokaa, sanon! Hyvästi, äiti! Rukoilkaa Jumalaa, että hän olisi kanssani. Tarvitsen enemmän kuin koskaan ennen hänen apuaan!"

Puhumatta siitä sen enempää nuori mies lähti kiireesti luolasta, ja häntä seurasi suurin osa hänen tovereistaan.

"Mitä hän oikein tarkoitti?" kuiskasi doña Luz tuskaisena.

"Tulkaa, tyttäreni", vastasi vanha nainen alakuloisena. "Rukoilkaamme hänen puolestaan!"

Hän vei tytön lempeästi mukanaan siihen luolanosaan, jossa he asuivat.

Luolaan jäi vain kymmenkunta miestä suojelemaan molempia naisia.

XI

Vangit

Kun punanahat ja metsästäjät olivat vallanneet meksikolaisten leirin, olivat preirierosvot päällikkönsä käskyä noudattaen hajaantuneet joka suunnalle päästäkseen helpommin turvaan vihollistensa etsiskelyiltä.

Kapteeni ja ne neljä miestä, jotka kantoivat kenraalia ja hänen neekeripalvelijaansa, näiden kummankin ollessa sidotut ja suukapulalla varustetut, olivat laskeutuneet kallionrinnettä alas, ollen tuhannesti vaarassa murskautua syöksymällä jalkojensa alla avautuviin rotkoihin.

Kun he olivat saapuneet jonkun matkan päähän ja tunsivat päässeensä turvaan havaitessaan ympärillään olevan hiljaista, pysähtyivät he hengähtääkseen.

Synkkä pimeys ympäröi heitä. Äärettömän korkealla päittensä yläpuolella he näkivät kalpeiden tähtien lailla kimmeltäviä tulisoihtuja, joita heitä takaa-ajavilla metsästäjillä oli, mutta viimemainituilla ei kuitenkaan ollut rohkeutta tulla samaa tietä, jota he olivat kulkeneet.

"Hyvä onni", sanoi kapteeni; "kas niin, miehet, voimme levätä hetkisen, toistaiseksi ei meillä ole enää mitään pelättävää. Sijoittakaa vangit tänne, ja lähteköön kaksi joukostanne tutkimaan ympäristöä."

Hänen käskyjään toteltiin. Muutaman minuutin kuluttua molemmat roistot palasivat ilmoittaen, että he olivat keksineet rotkon, joka voisi olla heille väliaikaisena turvapaikkana.

"Hitto vie!" huudahti kapteeni, "sinne meidän onkin lähdettävä."

Näyttäen esimerkkiä hän lähti liikkeelle toisten seuratessa hänen kintereillään.

He saapuivat pian rotkoon, joka näytti kyllin tilavalta ja oli muutamaa syltä alempana kuin se paikka, mihin he olivat ensin pysähtyneet.

Kun he olivat kätkeytyneet sinne, oli kapteenin ensimmäisenä tehtävänä täydellisesti sulkea sisäänkäytävän suu, mikä ei ollutkaan vaikeata, koska aukko oli jokseenkin ahdas, niin että rosvojen oli täytynyt kumartua päästäkseen sisään.

"Kas niin", riemastui kapteeni, "täällähän me olemme kuin kotonamme. Nyt ei tarvitse pelätä tungettelevia vieraita."

Vetäen taskustaan esille tulukset hän sytytti päreen, jollaisia hän oli huomannut itselleen varata ottaessaan ennakolta lukuun kaikki mahdolliset tarpeet, kuten hänen kaltaistensa miesten on tapana pulmallisimmissakin tilanteissa.

Heti kun rosvot saattoivat nähdä ympärilleen, huudahtivat he riemusta.

Se, mitä he pimeässä olivat pitäneet pienenä rotkona, olikin suuri luonnon muodostama luola, jollaisia niin usein tapaa näillä seuduilla.

"Tämäpä jotakin", huudahti kapteeni naurahtaen, "tarkastakaammehan hiukan, missä olemme. Jääkää sinne muut, vahtikaa huolellisesti vankeja, minä ryhdyn tarkastamaan uutta asuntoamme."

Sytytettyään vielä toisen soihdun hän alkoi tutkia luolaa.

Se ulottui syvälle vuoreen lievästi viettävän rinteen alle. Kaikkialla kohosi väliseinämiä, jotka paikoittain olivat niin leveitä, että ne muodostivat jonkunlaisia saleja.

Näkymättömissä olevien rakojen kautta sinne luultavasti tuli ulkoa ilmaa, koska soihtu paloi vaivattomasti ja kapteeni saattoi siellä hengittää ilman rinnanahdistusta.

Mitä pitemmälle rosvo tunkeutui paikkoja tutkimaan, sitä puhtaammaksi kävi ilma, ja se saattoi hänet aavistamaan, että hän lähestyi jotakin toista sisäänkäytävää.

Hän oli jo kävellyt yli kahdenkymmenen minuutin ajan, kun äkkiä tuulenhenkäys, joka löi häntä kasvoihin, pani soihdun liekin lepattamaan.

"Hm!" mutisi hän, "täällähän on uloskäytävä. Olkaamme järkeviä, sammuttakaamme valot. Emmehän tiedä, keitä voimme tavata luolamme ulkopuolella."

Hän polki soihdun sammuksiin jalkojensa alle, jääden muutamaksi hetkeksi paikalleen antaakseen silmiensä tottua pimeään.

Kapteeni oli varovainen mies, joka perinpohjin tunsi ammattinsa. Vaikka suunnitelma, jonka hän oli tehnyt vallatakseen leirin, oli mennyt myttyyn, olivat siihen olleet syynä satunnaiset seikat, joita oli ollut mahdoton edeltäkäsin ottaa huomioon.

Kun ensimmäinen huono tuuli, jonka epäonnistuminen oli hänessä herättänyt, oli mennyt ohi, oli hän taas tehnyt ripeästi päätöksensä ja sisimmässään vannonut kostavansa heti sopivan tilaisuuden tarjoutuessa.

Onni muuten näytti alkavan hänelle hymyillä uudestaan suoden hänelle juuri sillä hetkellä, jolloin hän kipeimmin sellaista kaipasi, turvapaikan, jota oli melkein mahdoton löytää.

Tuntien sanomatonta iloa ja toivoa hän siis odotti, että hänen silmänsä tottuisivat pimeään, jolloin hän voisi eroittaa esineet ja nähdä, oliko hän tosiaankin saapumassa uloskäytävälle, joka tekisi hänen asemansa melkein mahdottomaksi valloittaa.

Hän ei pettynyt toiveissaan.

Heti kun tulisoihdun liekin häikäisy oli kadonnut, huomasi hän kaukana edessään heikkoa valoa.

Hän jatkoi päättävästi kulkuaan eteenpäin ja saapui muutaman minuutin kuluttua uloskäytävälle, jonka niin kiihkeästi olikin toivonut löytävänsä.

Onni asettui ilmeisesti uudelleen hänen suosijakseen.

Luolan uloskäytävä avautui pienen virran rantaan, jonka vesi ulottui käytävän suulle asti, niin että rosvot heittäytyen uimaan tai rakentamalla lautan saattoivat mennä luolaan tai poistua sieltä jättämättä jälkiä ja siten eksyttäen vainoojansa.

Kapteeni tunsi niin hyvin lännen preiriet, missä hän jo lähes kymmenen vuoden ajan oli harjoittanut tuottavaa ammattiaan, että helposti ja viipymättä tunsi sen paikan, missä hän nyt oli.

Hän tiesi, että joki virtasi jokseenkin huomattavan matkan päässä meksikolaisten leiristä, jotapaitsi se lukuisilla mutkillaan aiheutti sen, että leiri tuntui olevan etäämpänä kuin se todellisuudessa oli. Hän huokasi tyytyväisenä. Kun hän nyt oli tarkasti tutkinut paikat, sytytti hän, pelkäämättä enää tulevansa huomatuksi ja rauhoittuneena nykyisen asemansa puolesta, jälleen soihtunsa ja palasi samaa tietä kuin oli tullut.

Hänen toverinsa, yhtä lukuunottamatta, joka vartioi vankeja, olivat vaipuneet sikeään uneen.

Kapteeni herätti heidät.

"Ylös!" huusi hän heille, "ei nyt ole aikaa nukkumiseen, meillä on muuta tehtävää."

Rosvot nousivat vastahakoisesti, hieroivat silmiään ja haukottelivat, niin että leukaluut olivat mennä sijoiltaan.

Kapteeni toimitti ensin perinpohjin tukituksi aukon, jonka kautta he olivat tulleet luolaan. Sitten hän käski miesten seurata, mukanaan vangit, joiden jalat oli päästetty siteistä, niin että he saattoivat kävellä.

He pysähtyivät yhteen niistä monista saleista, jotka kapteeni retkellään oli keksinyt. Yksi mies määrättiin vahtimaan vankeja, jotka jätettiin tänne, ja kapteeni jatkoi matkaansa mukanaan toiset kolme rosvoa tunkeutuen luolan sisäosiin.

"Näette", sanoi hän heille, osoittaen uloskäytävää, "että ei ole sellaista onnettomuutta, jossa ei olisi jotakin hyvää puolta, koska sattuma on johtanut meidät keksimään turvapaikan, jonne kukaan ei tule meitä etsimään. Te, Frank, saatte heti lähteä kohtauspaikalle, jonka määräsin tovereillenne, opastatte heidät tänne samoin kuin kaikki ne meikäläiset, jotka eivät olleet retkellä mukana. Mitä teihin tulee, Antonio, on teidän hankittava meille ruokaa. Menkää molemmat yhdessä. On hyödytöntä sanoa teille, että odotan kärsimättömänä paluutanne."

Mitään vastaamatta molemmat rosvot hyppäsivät virtaan ja katosivat.

Kääntyen nyt sen puoleen, joka oli jäänyt luolaan, kapteeni lausui:

"Me taas, Gonzalez, ryhdymme keräämään puita sytyttääksemme valkean ja kokoamaan lehtiä valmistaaksemme vuoteet. Siis reippaasti toimeen!"

Tuntia myöhemmin räiskyi luolassa kirkkaasti loistava nuotio, ja kuivista lehdistä valmistetuilla vuoteilla lepäsivät rosvot vaipuneina sikeään uneen.

Auringon noustessa saapui muu osa joukkoa.

Heitä oli jälleen kolmekymmentä.

Tuo kelpo päällikkö tunsi sydämensä ilosta laajenevan nähdessään tämän runsaan kokoelman lurjuksia, joita hän vielä saattoi käyttää hyväkseen. Heidän avullaan hän aikoi parantaa, sitä hän ei epäillyt, asiansa ja panna toimeen kauhean koston.

Nautittuaan tukevan aamiaisen, johon kuului hirvenlihaa ja runsaasti mezcalia palanpaineeksi, kapteeni päätti vihdoinkin ryhtyä puheisiin vankien kanssa.

Hän meni saliin, jota käytettiin vankilana.

Senjälkeen kun kenraali oli joutunut rosvojen käsiin, oli hän ollut vaitelias. Näytti siltä kuin hän ei välittäisi mitään huonosta kohtelusta, jonka alaiseksi oli joutunut.

Täydellisesti hoidotta jääneet haavat, jotka hän oli saanut, olivat ärtyneet, aiheuttaen kauheita tuskia, mutta hän ei lausunut valitustakaan.

Kalvava suru riudutti häntä siitä asti, kun hän oli joutunut vangiksi. Hän huomasi suunnitelman, joka hänet oli johdattanut preirielle, menneen myttyyn, niin ettei saattanut toivoakaan enää voivansa panna sitä täytäntöön.

Kaikki hänen toverinsa olivat kuolleet. Hän itse ei tiennyt, mikä kohtalo häntä odotti.

Ainoa seikka, mikä antoi hänelle hiukan lohtua tässä tuskassa, oli se varmuus, että sisarentyttären oli onnistunut paeta.

Mutta miten hänen oli käynyt tässä erämaassa, jossa tapaa vain petoja tai vielä niitäkin julmempia intiaaneja? Miten tuo nuori tyttö, joka oli tottunut kaikkiin elämän mukavuuksiin, jaksaisi kestää kieltäymyksiä vaativan eräelämän vaiheita?

Tämä ajatus teki hänen tuskansa kahta vertaa kauheammaksi.

Kapteeni hätkähti huomatessaan, missä tilassa kenraali oli.

"Noh, kenraali", sanoi hän, "rohkeutta, hiisi vieköön! Onni on usein vaihtelevainen, minäpä sen paraiten tiedän! _Garai!_ Ei pidä langeta epätoivon valtaan. Ei kukaan voi edeltäkäsin tietää, mitä hänelle huomenna tapahtuu! Antakaa kunniasananne, ettette yritä paeta, niin lasken teidät heti vapaaksi siteistänne."

"En voi teille antaa kunniasanaani", vastasi kenraali kiihtyneenä, "sillä silloin joutuisin valapatoksi. Vannon päinvastoin koettavani karata heti ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa."

"_Bravo!_ Hyvin vastattu", lausui rosvo naurahtaen, "jos olisin teidän asemassanne, olisin puhunut samalla tavalla. Luulen vain, että tällä hetkellä teidän on parhaalla tahdollakin mahdoton liikkua askeltakaan. Siitä huolimatta, mitä vastikään vannoitte, lasken teidät vapaaksi samoin kuin palvelijannekin, niin että saatte tehdä mitä voitte, mutta vain jäsenenne ovat vapaat, kuten ymmärtänette."

Yhdellä vedolla hän väkipuukollaan katkaisi köydet, joilla kenraali oli sidottu. Sitten hän teki saman palveluksen neekeri Jupiterille.

Heti kun viimemainittu pääsi vapaaksi siteistään, alkoi hän hyppiä ja naureskella, niin että kaksi peloittavaa, häikäisevän valkoista hammasriviä tuli näkyviin.

"No niin, ole ymmärtäväinen, mustaihoinen velikultani", lausui rosvo hänelle, "pysy levollisesti täällä, ellet halua saada kuulaa kalloosi."

"En lähde minnekään ilman isäntääni", vastasi Jupiter pyöritellen kauhistuneen näköisiä suuria silmiään.

"Sepä se!" jatkoi rosvo nauraen, "asia on siis sovittu. Niität kunniaa tuolla uskollisuudellasi, murjaani."

Mentyään jälleen kenraalin luo kapteeni hautoi hänen haavojaan kylmällä vedellä ja sitoi ne huolellisesti. Pantuaan sitten vankien eteen ruokaa, johon vain neekeri kävi käsiksi, rosvo poistui.

Puolenpäivän aikaan kapteeni kokosi ympärilleen rosvojoukkueen etevimmät jäsenet.

"Caballerot", puhui hän heille, "emme voi kieltää, että olemme hävinneet ensi ottelussamme. Ne vangit, jotka olemme vastustajiltamme ottaneet, eivät läheskään voi korvata vaivojamme. Mutta me emme saa tappiosta masentua, mikä alentaa arvoamme ja tekee meidät naurettaviksi. Nyt aion ryhtyä uuteen otteluun. Ellen tällä kertaa sitä voita, kohtaa minua suuri onnettomuus. Poissaollessani vahtikaa hyvin vankeja. Huomatkaa tarkoin, mitä nyt viimeksi teille teroitan. Ellen huomenna kello kahteentoista mennessä yöllä ole terveenä palannut luoksenne, on teidän neljännestä yli kaksitoista armotta ammuttava molemmat vangit. Olettehan ymmärtäneet, vai mitä? Armotta!"

"Olkaa huoletta, kapteeni", vastasi Frank toveriensa puolesta, "voitte lähteä, käskynne pannaan kyllä täytäntöön."

"Luotan siihen, mutta älkää missään nimessä ampuko heitä minuuttiakaan liian aikaisin eikä minuuttiakaan liian myöhään."

"Täsmälleen neljännestä yli."

"Hyvä, asia on sovittu. Hyvästi siis, älkääkä olko kärsimättömiä poissaollessani."

Näin lausuttuaan kapteeni poistui luolasta mennäkseen Uskollista Sydäntä tapaamaan.

Olemme nähneet, mille asialle rosvo oli lähtenyt erämiehen luo.

XII

Sotajuoni

Tehtyään erämiehelle omituisen ehdotuksensa, rosvo oli kiireesti lähtenyt paluumatkalle.

Hän oli kuitenkin niin tottunut preirie-elämään, että hyvinkin osasi epäillä useiden vihollistensa seuraavan aivan kintereillään. Mutta hän oli ottanut käytäntöön heidät eksyttääkseen kaikki metkut, joita hänen kekseliäät aivonsa hänelle neuvoivat. Hän kierteli lukemattomat kerrat edestakaisin, palasi tuontuostakin samaa tietä kuin oli juuri kulkenut, ja vetäytyi, niin sanoaksemme, kymmenen askelta taaksepäin edetäkseen yhden askeleen.

Nämä monet varokeinot olivat tavattomasti hidastuttaneet hänen kulkuaan.

Saavuttuaan joen rannalle, jonka vesi huuhteli luolan suuta, hän katseli vielä kerran ympärilleen varmentuakseen siitä, ettei kenenkään sivullisen silmä väijynyt hänen puuhiaan.

Kaikki oli rauhallista. Ei mitään epäilyttävää näkynyt. Hän aikoi juuri työntää veteen lautan, joka oli ollut kätkettynä lehtien alle, kun joku kahina pensastossa kiinnitti hänen huomiotaan.

Rosvo hätkähti. Vetäen kiireesti vyöltään pistoolin hän latasi sen ja alkoi päättäväisesti astella sinne päin, mistä tuo levottomuutta herättävä kahina lähti.

Muuan mies, joka oli kumartuneena maata kohti, repi paraillaan ruohoja maasta.

Rosvo alkoi hymyillä ja pani pistoolin takaisin vyölleen.

Hän oli tuntenut tohtorin, joka oli innostuneena antautunut mielityöhönsä.

Tohtori itse, kokonaan työhönsä syventyneenä, ei ollut huomannut mitään.

Katseltuaan häntä jonkun aikaa halveksivasti rosvo käänsi hänelle selkänsä, mutta samassa välähti hänen päässään tuuma, jonka johtamana hän meni tiedemiehen luo ja laski kätensä hänen olalleen.

Kun häneen näin koskettiin, kavahti tohtori pystyyn ja pudotti säikähdyksissään kasvinsa ja lapionsa maahan.

"Hohoi! Kuulkaapa, kunnon mies", sanoi kapteeni hänelle ivallisen näköisenä, "mikä vimma ajaa teidät tuolla tavalla kasveja keräämään aikaisesta aamusta yömyöhään asti?"

"Kuinka?" kysyi oppinut. "Mitä tarkoitatte?"

"Hitto vie! Ettekö huomaa, että nyt ei ole pitkää aikaa puoliyöhön?"

"Se on totta", vastasi oppinut viattomasti, "mutta kuu on ihana!..."

"Niin että te luulitte sitä auringoksi", keskeytti rosvo virnistellen. "Mutta", lisäsi hän tullen äkkiä jälleen vakavaksi, "nyt ei ole siitä kysymys. Vaikka olettekin puolihupsu, niin olen kuullut puhuttavan, että olette kuitenkin taitava lääkäri."

"Olen suorittanut tutkintoni", vastasi tohtori harmistuneena.

"Sepä hyvä. Olette juuri se mies, jota tarvitsen."

Oppinut kumarsi pahantuulisena. Ilmeistä oli, että se huomio, jonka osaksi hän nyt joutui, ei ollut hänelle mieluista.

"Mitä tahdotte?" kysyi hän. "Oletteko sairas?"

"En minä, Jumalan kiitos, vaan eräs ystävistänne, joka tällä hetkellä on vankinani. Teidän on siis seurattava minua."

"Mutta..." aikoi tohtori inttää.

"En suvaitse vastaväitteitä, seuratkaa minua. Ellette lähde, ammun luodin otsaanne. Saatte muuten olla levollinen. Ette joudu mihinkään vaaraan, ja mieheni osoittavat teille kaikkea sitä kunnioitusta, jonka tiede on oikeutettu osakseen saamaan."

Kun oli mahdotonta tehdä vastarintaa, päätti miesparka hyvällä seurata, vieläpä niinkin mielihyvällä, että hän silmänräpäyksen ajan hymyili, mikä olisi antanut rosvolle koko paljon ajattelemisen aihetta, jos hän olisi sen huomannut.

Kapteeni määräsi oppineen marssimaan edellään, ja sitten molemmat kulkivat virran poikki.

Samassa hetkessä, kun he lähtivät siltä paikalta, missä olivat keskustelleet, työnnettiin varovasti erään pensaikon oksia syrjään, ja näkyviin tuli kalju pää, jonka keskikohdalle oli jätetty pitkä hiustupsu linnunsulkineen, sitten yläruumis ja kohta koko mies, joka jaguarin tavoin kiirehti seuraamaan heidän jälkiään.

Tämä mies oli Kotkanpää.

Hän katseli ääneti, miten molemmat valkoihoiset astuivat lautalle, ja näki heidän menevän luolaan. Sitten hän vuorostaan katosi tiheään metsään kuiskattuaan matalalla äänellä sanan: "Osh!" -- hyvä -- mikä comanchikielessä on suurimman ilon merkki.

Tohtori oli aivan yksinkertaisesti toiminut syöttinä, johon rosvo oli käynyt kiinni ja jonka oli määrä houkuttaa hänet intiaanipäällikön virittämään ansaan.

Oliko tiedemies ollut yhteistoiminnassa Kotkanpään kanssa? Sen saamme piankin tietää.

Seuraavana päivänä aamun koittaessa rosvo pani luolan ympäristöllä toimeen yleisen etsinnän. Ei mitään jälkiä näkynyt.

Kapteeni hieroi iloisena käsiään. Hänen retkensä oli onnistunut mainiosti, koska hän oli kyennyt palaamaan luolaan, kenenkään häntä seuraamatta.

Varmana siitä, että ei ollut mitään pelättävää, hän ei enää tahtonut pidättää luonaan niin suurta joukkoa toimettomana, vaan jätti joukkonsa päällikkyyden väliaikaisesti Frankille, vanhalle kokeneelle rosvolle, johon hän saattoi täydellisesti luottaa, ja piti luonaan vain kymmenkunta varmaa miestä, lähettäen muut pois.

Vaikka tehtävä, joka hänellä tällä hetkellä oli suoritettavana, oli mielenkiintoinen, ja vaikka onnistuminen näytti hänestä varmalta, ei hän kuitenkaan tahtonut laiminlyödä muita toimiaan ja elättää laiskana luonaan pariakymmentä roistoa, jotka minä hetkenä hyvänsä toimettomuuteensa ikävystyneinä olisivat voineet tehdä hänelle jonkun kepposen.

Huomaamme, että kapteeni oli ymmärtäväinen mies, joka sitäpaitsi perinpohjin tunsi arvoisat toverinsa.

Kun rosvot olivat poistuneet luolasta, viittasi kapteeni tohtorille merkiksi, että hän seuraisi, ja vei hänet kenraalin luo. Esitettyään heidät toisilleen ja lausuen ivallisia kohteliaisuuksia, joita hänen oli tapana käyttää, roisto jätti heidät kahden kesken ja poistui.

Ennen lähtöään kapteeni kuitenkin veti pistoolin vyöltään, ojensi sen oppineen rintaa vastaan ja sanoi:

"Vaikka olettekin puolihupsu, niin koska teillä saattaisi olla joitakin suunnitelmia pettääksenne minut, pankaa mieleenne tämä, rakas ystäväni: huomatessani teidän ryhtyvän joihinkin toimiin, jotka vähänkin tuntuvat epäilyttäviltä, ammun kuulan päähänne. Teitä on varoitettu, toimikaa siis, miten haluatte."

Ja pannen pistoolin takaisin vyölleen hän lähti virnistellen. Tohtori kuunteli tätä varoitusta murtuneen näköisenä, mutta huulillaan viekas hymy, joka väkisinkin levitti hänen suupieliään. Onneksi kapteeni ei sitä huomannut.

Kenraali ja hänen neekeripalvelijansa Jupiter asuivat jokseenkin kaukana luolan sisäänkäytävästä. He olivat kahden kesken, kapteeni oli pitänyt turhana vahtia heitä niin, että he aina olisivat näkyvissä.

Istuen molemmat kuivista lehdistä valmistetuilla vuoteilla pää painuksissa ja kädet ristissä he olivat vaipuneet syviin mietteisiin.

Kun kenraali huomasi tohtorin, kirkasti hänen synkkää katsettaan ohimenevä toivon hymy.

"Tekö täällä, hyvä tohtori", sanoi hän ojentaen hänelle kätensä, jota toinen ääneti puristi. "Onko minun tultava iloiseksi vaiko vieläkin synkemmäksi teidät nähdessäni?"

"Olemmeko kolmen?" kysyi lääkäri vastaamatta kenraalin kysymykseen.

"Niin luulen", vastasi tämä hämmästyneenä. "Joka tapauksessa on helppo päästä siitä varmuuteen."

Tohtori hiiviskeli joka puolella nuuskien huolellisesti kaikki sopet. Vihdoin hän palasi vankien luo. "Voimme keskustella", sanoi hän.

Tohtori oli tavallisesti siinä määrin vaipuneena tieteellisiin ongelmiinsa ja luonteeltaan niin hajamielinen, että vangit luottivat häneen varsin vähän.

"Missä on sisarentyttäreni?" tiedusteli kenraali levottomana.

"Rauhoittukaa, hän on turvassa erään metsästäjän luona, jonka nimi on Uskollinen Sydän ja joka kunnioittaa häntä syvästi."

Kenraali huoahti helpotuksesta. Tämä hyvä uutinen palautti koko hänen rohkeutensa.

"Oh!" sanoi hän, "väliäkö sillä, että minä olen vankina! Kun vain sisarentyttäreni on pelastunut, jaksan minä kärsiä kaikkea."

"Ei, ei!" lausui tohtori vilkkaasti, "teidän on päinvastoin hinnalla millä hyvänsä paettava täältä viimeistään huomenna."

"Miksi?"

"Vastatkaa ensin."

"En tahtoisi mitään sen mieluummin."

"Haavanne näyttävät verrattain vaarattomilta, ne ovat paranemaan päin."

"Todellakin."

"Luuletteko kykenevänne kävelemään?"

"Ky-yllä!"

"Tarkoitan, kykenettekö marssimaan pitkän matkan?"

"Luulen jaksavani, jos se on ehdottoman välttämätöntä."

"Ja enkö minä ole kyllin väkevä kantamaan teitä, ellette jaksa kävellä?" sanoi neekeri oltuaan tähän asti vaiti.

Kenraali puristi hänen kättään.

"Totta puhut! Itse asiassa", lausui tohtori, "se käy helposti, kunhan te vain pääsette pakenemaan."

"Kaikki olisi kyllä hyvin, mutta miten se käy päinsä?"

"Ah! Siinäpä se!" puheli tohtori hieroen otsaansa, "mitenkä, sitä en tiedä! Mutta olkaa huoletta, minä kyllä keksin keinon. En tiedä minkä, totta vie."

Kuului askeleita. Kapteeni saapui.

"Kas niin", lausahti hän, "miten sairaat voivat?"

"No, ei aivan hyvin", vastasi tohtori.

"Vähät siitä!" sanoi rosvo, "kaikki kyllä järjestyy. Kenraali pääsee pian vapaaksi. Silloin hän voi hoitaa itseään mielensä mukaan. Tulkaa nyt, tohtori, toivon antaneeni teidän jo kyllin kauan keskustella ystävienne kanssa."

Lääkäri seurasi häntä mitään vastaamatta, viitattuaan vielä kenraalia olemaan varovainen.

Päivä kului ilman huomattavia tapahtumia. Vangit odottivat kärsimättöminä yön tuloa. Tohtorin varmuus oli väkisinkin vaikuttanut heihin. He toivoivat.

Iltapuolella tuli kunnon oppinut taas heidän luokseen. Hän astui reippaasti, hänen kasvonsa säteilivät, ja hänellä oli tulisoihtu kädessään.

"No mitä tiedätte, tohtori?" kysyi kenraali häneltä. "Näytätte minusta niin iloiselta."

"Olen todellakin iloinen, kenraali", vastasi toinen hymyillen, "koska olen keksinyt keinon, jolla te, samoin kuin minäkin, pääsemme karkaamaan!"

"No mikä se keino on?"

"Se on jo puoleksi pantu täytäntöön", vastasi tohtori kuivasti naurahtaen, mikä hänelle oli ominaista aina kun hän oli tyytyväinen.

"Mitä tarkoitatte?"

"Hitto vieköön! Asia on varsin yksinkertainen, mutta ette sitä aavistakaan. Kaikki rosvot nukkuvat, me olemme luolan herroina."

"Onko se mahdollista? Mutta he saattavat herätä!"

"Siihen nähden voitte olla huoletta. He kyllä heräävät, siitä ei ole epäilystäkään, mutta aikaisintaan vasta kuuden tunnin kuluttua."

"Miten se on mahdollista?"

"Koska minä itse olen pitänyt huolta siitä, että he ovat vaipuneet uneen. Tarkemmin sanottuna olen heidän iltaruoassaan tarjoillut heille erästä ooppiumisekoitusta, joka on turruttanut heidät kuin lyijymöhkäleiksi, ja sitten he kuorsaavat kuin palkeet."

"Oh! Sepä suurenmoista!" huudahti kenraali.

"Eikö olekin?" lausui tohtori vaatimattomasti. "Hiisi vie! Halusin vain korjata virheen, jonka laiminlyönnilläni teille aiheutin! En ole mikään sotilas, minä. Olen vain tavallinen lääkäri, olenhan siis käyttänyt omia aseitani. Huomaatte, että niitä tarpeen tullen voi käyttää muihinkin tarkoituksiin."

"Niihin tarkoituksiin ne sopivat sata kertaa paremmin. Tohtori, te olette ihmeellinen mies."

"No, no! Älkäämme tuhlatko aikaa."

"Aivan oikein. Lähtekäämme matkaan! Mutta entä kapteeni, mitä olette hänelle tehnyt?"

"Hänellekö? Hiisi hänestä tietää, missä hän on. Hän lähti tänään puolenpäivän aikaan puhumatta kenellekään sanaakaan, mutta epäilen tietäväni, minne hän on mennyt. Erehtyisin suuresti, jos hänet kohta tapaisimme."

"Kaikki on niin ollen kuin pitääkin. Siis matkaan!"

Kaikki kolme miestä lähtivät liikkeelle. Huolimatta varokeinoista, johon tohtori oli turvautunut, eivät kenraali ja hänen neekeripalvelijansa olleet aivan levollisia.

Vangit tulivat siihen luolanosaan, jota rosvot pitivät makuupaikkanaan. Rosvot nukkuivat maaten pitkällään siellä täällä.