Part 17

Hänet oli vihdoin onnistuttu suopungilla sitoa kiinni ja kaataa puolitukehduksissa maahan. Kapteeni oli pelastanut hänen henkensä, juuri kun muuan rosvo jo kohotti kättään surmatakseen hänet.

Heti kun kapteeni huomasi, ettei kenraali voinut liikahtaakaan, huudahti hän riemusta ja muistamatta edes tyrehdyttää verta, jota juoksi kahdesta hänen saamastaan haavasta, hän hypähti kuin tiikeri yli vihollisensa, joka voimatta mitään tehdä vääntelehti hänen jalkainsa juuressa, ja tunkeutui telttaan.

Se oli tyhjä.

Doña Luz oli kadonnut!

Kapteenin mieli synkkeni.

Mitä oli tapahtunut nuorelle tytölle?

Teltta oli pieni, melkein aivan vailla huonekaluja. Sinne oli mahdotonta kätkeytyä.

Puoliksi hajallinen vuode osoitti, että doña Luz yllätyksen sattuessa oli nukkunut kaikessa rauhassa.

Hän oli kadonnut kuin hengetär jättämättä paostaan jälkiä.

Paon mahdollisuutta ei rosvo voinut käsittää, koska leiri oli vallattu joka puolelta yhtaikaa.

Miten saattoi nuori tyttö, kavahdettuaan unestaan, olla niin uljas ja niin neuvokas, että hän pakeni näin nopsasti ja kulki voittajien välitse huomaamattomana, vaikka heidän ensimmäinen tehtävänsä oli ollut vartioida kaikkia uloskäytäviä?

Kapteeni koetti turhaan keksiä ratkaisua tähän arvoitukseen.

Hän polki raivostuneena jalkaa ja tunnusteli veitsensä terällä tavaramyttyjä, jotka olisivat voineet olla väliaikaisena piilopaikkana. Kaikki tuloksetta!

Vakuutettuna siitä, että hänen tutkimuksensa teltassa eivät johtaisi mihinkään tulokseen, hän riensi ulos, kuljeksien sinne tänne kuin villipeto ja kuvitellen, että jos tytön jonkun ihmeen kautta oli onnistunut päästä pakoon, olisi helppo löytää hänen jälkensä hänen harhaillessaan yksin yöllä ja puolipukimissa erämaassa.

Ryöstö jatkui sillä välin nopeasti ja järjestelmällisesti sekasorrossakin, niin että rosvojen käytännöllinen taito pääsi täysiin oikeuksiinsa. Väsyneinä kaameasta työstään aukaisivat voittajat puukoillaan täysinäisiä mezcalpulloja, ja nyt seurasivat ryöstöä ja murhaamista hurjat juomingit.

Äkkiä kuului aivan läheltä kimakka ja kauhistuttava huuto, ja kuulasade rätisi rosvojen päälle.

Yllätettyinä itse vuorostaan he tarttuivat aseisiinsa yrittäen kokoontua yhteen.

Samassa ilmestyi joukko intiaaneja hyppien kuin jaguarit tavaramyttyjen seassa, ja heidän kintereillään ryntäsi metsästäjäparvi, jonka johtajina olivat Uskollinen Sydän, Ilomieli ja Musta Hirvi.

Rosvojen asema kävi pulmalliseksi.

Kapteeni, jonka huomiota nyt kiinnitti hänen väkeään uhkaava vaara, luopui kaihomielin tuloksettomasta etsinnästään, johon oli antautunut, ja ryhmittäen miehensä ympärilleen otti mukaansa ainoat kaksi vankiaan, jotka hänellä oli, nimittäin kenraalin ja tämän neekeripalvelijan. Käyttäen hyväkseen hälinää, joka eroittamattomasti kuuluu sellaisiin äkkiyllätyksiin, hän käski miestensä hajaantua joka suunnalle siten päästäkseen helpommin turvaan vastustajiensa laukauksilta.

Laukaistuaan kiväärinsä suoraan hyökkääjiään vastaan, mikä heissä aiheutti jonkunlaista epäröimistä, preirierosvot pakenivat eri tahoille kuin saastainen urubu-parvi ja katosivat yöhön.

Mutta paetessaankin kapteeni, joka oli jättäytynyt viimeiseksi turvatakseen perääntymisen, koetti vielä etsiä nuoren tytön jälkiä, mikäli se oli mahdollista hänen kiireisesti vetäytyessään poispäin, mutta ei voinut huomata mitään.

Petyttyään näin toiveissaan kapteeni raivosi ja hautoi päässään mitä kamalimpia suunnitelmia.

Uskollinen Sydän oli intiaanivakoilijalta ja varsinkin tohtorin kertomuksesta saanut tietää hyökkäyksestä, jota oli leiriä vastaan yritetty, ja heti lähtenyt matkaan saapuakseen niin aikaisin kuin mahdollista meksikolaisille avuksi.

Onnettomuudeksi olivat erämiehet ja comanchit, nopeasta marssistaan huolimatta, saapuneet liian myöhään pelastaakseen karavaanin.

Kun retken johtajat olivat päässeet selville rosvojen paosta, lähtivät Kotkanpää ja hänen soturinsa ajamaan heitä takaa.

Jäätyään yksin leirin isännäksi, Uskollinen Sydän määräsi toimeenpantavaksi yleisen etsinnän läheisissä pensaikoissa ja korkeassa ruohossa, jota rosvot eivät olleet ehtineet aivan tarkasti tutkia, sillä tuskin he olivat vallanneet leirin, kun heidät jo siitä karkoitettiin.

Etsintä johti siihen, että löydettiin Phebe, doña Luzin nuori palvelijatar, ja kaksi lanceroa, jotka olivat kätkeytyneet erään puun onttoon runkoon. He tulivat kaikki esille puolikuolleina kauhusta, Mustan Hirven ja muutamien erämiesten saattamina, jotka turhaan koettivat heitä rauhoittaa ja herättää heissä rohkeutta.

Nuo miesparat luulivat olevansa rosvojen käsissä, ja Uskollisella Sydämellä oli suunnaton työ koettaessaan saada heidät ymmärtämään, että miehet, jotka he näkivät edessään, olivat tosin liian myöhään heidän avukseen rientäneitä erämiehiä, jotka tietysti eivät aikoneet tehdä heille mitään pahaa.

Heti kun he olivat hiukan tyyntyneet, meni Uskollinen Sydän heidän kanssaan telttaan ja pyysi heitä lyhyesti kertomaan tapahtumat.

Nuorta mestitsityttöä, joka heti nähtyään, kenen kanssa oli tekemisissä, oli saanut takaisin koko varmuutensa ja sitäpaitsi oli tuntenut Uskollisen Sydämen, ei tarvinnut kahdesti käskeä. Muutamassa minuutissa hän oli erämiehelle antanut tarkat tiedot kauheista tapahtumista, joiden katsojana hän oli ollut.

"Onko siis kapteeni Aguilar surmattu?" kysyi erämies tytöltä.

"Oi, voi! On", vastasi nuori tyttö kaihoisasti huokaisten muistellessaan upseeriparkaa.

"Entä kenraali?" kysyi erämies.

"Oh! Kenraaliko? Hän puolustautui kuin leijona ja kaatui vasta tehtyään sankarillista vastarintaa."

"Onko hän kuollut?" tiedusti Uskollinen Sydän tuskallisesti liikuttuneena.

"Ei, ei, hän on vain haavoittunut. Näin roistojen menevän ohitseni vieden hänet mukanaan. Luulenpa hänen haavojensa olevan vähäpätöisetkin, koska _ladronit_ -- varkaat -- taistelun aikana säästelivät häntä."

"Sepä hyvä", lausui erämies ajattelevan näköisenä. Sitten hän tovin kuluttua lausui empien ja äänen hieman väristessä; "Minne emäntänne sitten on joutunut?"

"Emäntäni, doña Luz?"

"Niin, doña Luz, sen luulen olevan hänen nimensä, antaisin paljon saadessani hänestä tietoja ja tietäessäni hänen olevan turvassa."

"Hän on turvassa ollessaan teitä lähellä", lausui sointuva ääni.

Ja doña Luz tuli näkyviin vielä kalpeana kokemistaan mieltäjärkyttävistä tapahtumista, mutta tyynenä, hymy huulilla ja katse säteilevänä.

Läsnäolijat eivät voineet pidättää hämmästynyttä liikettä nuoren naisen näin odottamatta ilmestyessä.

"Ah, Jumalan kiitos!" huudahti erämies; "apumme ei ole siis ollutkaan täysin hyödytön!"

"Ei", vastasi tyttö suloisesti ja lisäsi alakuloisena, surumielisyyden kuvastuessa hänen kasvoillaan: "Kun nyt olen kadottanut hänet, joka oli minulle isän sijaisena, niin pyydän teiltä suojelustanne, caballero."

"Sen lupaan, madame", lausui erämies lämpimästi. "Mitä tulee enoonne, niin luottakaa minuun, minä tuon hänet takaisin luoksenne, vaikka se maksaisi henkeni. Tiedättehän", lisäsi hän, "etten vasta tänään ensi kertaa riennä avuksenne."

Kun ensi kiihtymys oli mennyt ohi, haluttiin saada tietää, miten nuoren tytön oli onnistunut pelastua rosvojen etsinnästä.

Doña Luz kertoi lyhyesti, mitä oli tapahtunut.

Nuori tyttö oli täysissä pukimissa heittäytynyt vuoteeseensa. Levottomuus oli pitänyt häntä valveilla, salainen aavistus pakoitti hänet olemaan varuillaan.

Kuullessaan rosvojen huudot hän epätoivo sydämessä nousi vuoteestaan ja huomasi heti ensi silmäyksellä, että pakeneminen oli mahdotonta.

Katseltuaan kauhistuneena ympärilleen hän oli huomannut vaatteet, jotka oli heitetty sikin sokin riippumattoon ja riippuivat siitä molemmin puolin alas.

Silloin pisti hänen päähänsä ajatus, joka kirkkaan salaman tavalla näytti tulleen taivaasta.

Hän pujahti näiden vaatteiden alle ja painautuen niin pieneksi kuin suinkin saattoi, vetäytyi kokoon verkkomaton pohjaan korjaamatta vaatteita järjestykseen.

Jumala oli suonut, ettei rosvopäällikkö etsiessään tyttöä kaikkialta edes ajatellutkaan työntää kättään riippumattoon, joka näytti tyhjältä.

Sattuman kautta näin pelastuen hän oli jäänyt sinne tunnin ajaksi kyyristyneenä ja tuntenut sellaista tuskaa, jota on mahdoton kuvailla.

Erämiesten saapuminen ja Uskollisen Sydämen ääni, jonka hän heti oli tuntenut, olivat herättäneet hänessä toivoa. Hän oli tullut esille kätköstään ja odottanut sopivaa hetkeä astuakseen esille.

Erämiehet ihmettelivät tätä yksinkertaista kertomusta, joka samalla oli liikuttava, ja onnittelivat sydämellisesti nuorta naista hänen rohkeudestaan ja mielenmaltistaan, joiden avulla hän oli pelastunut.

Kun leiriin oli saatu jälleen vähän järjestystä, lähestyi Uskollinen Sydän doña Luzia.

"Madame", sanoi hän, "pian koittaa päivä, ja levättyänne muutaman tunnin vien teidät äitini luo, joka on hurskas nainen. Kun hän tutustuu teihin, niin en epäile, että hän alkaa rakastaa teitä kuin tytärtään. Kun sitten olette päässyt turvaan, ryhdyn toimenpiteisiin saattaakseni enonne teidän luoksenne."

Odottamatta nuoren tytön kiitoksia hän kumarsi kunnioittavasti ja poistui teltasta.

Kun hän oli poistunut, huokasi doña Luz ja istuutui ajatuksiin vaipuen jakkaralle.

VIII

Verdi Gris-joen luola

Oli kulunut kaksi päivää edellisessä luvussa kerrotuista tapauksista.

Viemme lukijan iltapäivällä kello kolmen ja neljän välillä Ilomielen löytämään luolaan, johon Uskollinen Sydän oli järjestänyt mieliasuntonsa.

Luolan sisäosa, jota valaisivat lukuisat, intiaanien kynttiläpuuksi nimittämästä puusta valmistetut tulisoihdut, palaen kiinnitettyinä kallioseinämiin lyhyiden välimatkojen päähän toisistaan, olisi asioihin perehtymättömän vieraan mielestä, jos hän sattumalta olisi joutunut sitä katselemaan, tuntunut maankiertäjien tyyssijalta tai rosvoleiriltä.

Nelisenkymmentä erämiestä ja comanchisoturia oli hajaantuneina sinne tänne. Muutamat nukkuivat, toiset polttelivat, eräät puhdistelivat aseitaan ja jotkut taas kyykistyneinä parin kolmen rovion ympärille, joiden yläpuolelle oli ripustettu patoja, paistoivat tavattoman isoja hirvenlihapaloja.

Jokaisen luolaan johtavan käytävän suuta vartioksi kaksi miestä liikkumatta, mutta silmät ja korvat tarkkaavaisina valvoen kaikkien turvallisuutta.

Eräässä erillään olevassa luolanosassa, jonka eroitti muista esiinpistävä suuri lohkare, keskusteli matalalla äänellä kaksi naista ja yksi mies, jotka istuivat karkeasti veistetyllä jakkaralla.

Nuo kaksi naista olivat doña Luz ja Uskollisen Sydämen äiti. Mies, joka heitä katseli poltellessaan maissinolkisilla imukkeilla jatkettuja savukkeitaan ja väliin yhtyi keskusteluun huudahtaen milloin hämmästyksestä, milloin ihailusta ja riemastuksesta, oli Eusebio, vanha espanjalainen palvelija, jonka olemme usein maininneet tämän kertomuksen kuluessa.

Tämä osasto oli tavallaan eristetty huone, ja sisäänkäytävän edessä käveli edestakaisin toinen mies kädet selän takana, vihellellen hampaittensa välitse jotakin säveltä, jonka arvatenkin nyt laati.

Hän oli Musta Hirvi.

Uskollinen Sydän, Kotkanpää ja Ilomieli olivat poissa.

Naisia näytti keskustelu suuresti kiinnostavan. Erämiehen äiti vaihtoi tuontuostakin merkitseviä katseita vanhan palvelijansa kanssa, jonka savuke oli sammunut, mutta joka vielä imi sitä koneellisesti huomaamatta sen sammuneen.

"Niin", lausui vanha nainen pannen hartaana kätensä ristiin ja kohottaen katseensa kohti korkeuksia, "huomaan, että Jumalan sormi ohjaa tätä kaikkea."

"Oikein", vastasi Eusebio varmasti, "juuri hän on tehnyt kaikki."

"Sanokaahan, pikku rakkaani, eikö enonne, kenraali, ole kertaakaan koko kahden kuukauden aikana, jonka matkanne on kestänyt, joko sanoilla tai muuten antanut teidän tietää retkenne tarkoitusta?"

"Ei kertaakaan", vastasi doña Luz.

"Sepä ihmeellistä", mutisi vanha nainen.

"Tosiaankin ihmeellistä", toisti Eusebio koettaen uhallakin saada savua lähtemään sammuneesta savukkeestaan.

"Mutta millä sitten enonne on kuluttanut aikaansa siitä saakka, kun saavuitte preirielle?" tiedusteli äiti edelleen. "Suokaa anteeksi, rakas lapseni, että teen teille näitä kysymyksiä, jotka varmaankin saattavat teidät hämillenne, mutta joita ei millään tavoin herätä uteliaisuus. Myöhemmin ymmärrätte minut ja saatte havaita, että vain vilkas mielenkiinto, jota tunnen teitä kohtaan, on aiheena kyselyihini."

"Sitä en lainkaan epäile, madame", vastasi doña Luz suloisesti hymyillen. "Koetan siis parhaani mukaan vastata kysymyksiinne. Preirielle saavuttuamme enoni on ollut alakuloinen ja huolestunut. Hän etsi eräelämään tottuneiden miesten seuraa, ja tavatessaan jonkun heistä hän jäi pitkäksi aikaa keskustelemaan hänen kanssaan ja tekemään kysymyksiään."

"Ja mitä hän heiltä tiedusteli, lapseni, muistatteko?"

"Hyvä Jumala, madame, tunnustan häpeäkseni teille", vastasi nuori tyttö kevyesti punastuen, "etten kiinnittänyt suurtakaan huomiota niihin keskusteluihin, jotka, niin ainakin luulin, liikuttivat minua sangen vähän. Minä, lapsirukka, jonka elämä tähän asti on kulunut ikävästi ja yksitoikkoisesti ja joka olen nähnyt maailmaa vain luostarini ikkunaristikkojen lävitse, ihailin suurenmoista luontoa, joka kuin taikaiskusta oli noussut eteeni. Silmäni eivät jaksaneet kylliksi katsella näitä ihmeellisyyksiä, ja ihailin Luojaa, jonka ääretön voima oli äkkiä minulle paljastunut."

"Puhutte totta, rakas lapseni, suokaa anteeksi kysymykseni, jotka väsyttävät teitä ja joiden kannattavuutta ette saata ymmärtää", lausui hyväntahtoinen nainen suudellen häntä otsalle. "Jos haluatte, voimme puhua muista asioista."

"Niinkuin vain tahdotte, madame", vastasi nuori tyttö antaen hänelle vastasuutelon, "minä olen iloinen saadessani keskustella kanssanne, ja minkä aiheen valinnettekin, herättää se suuresti mielenkiintoani."

"Mutta mehän lörpöttelemme yhtä mittaa ajattelematta poikaraukkaani, joka yhä on poissa lähdettyään tänä aamuna ja jonka sen mukaan, mitä hän minulle lausui, pitäisi olla jo nyt palannut."

"Oh! Kunhan hänelle ei vain olisi tapahtunut mitään onnettomuutta", huudahti doña Luz säikähtyneenä.

"Herättääkö hän siis hiukan teidänkin myötätuntoanne?" kysäisi vanha nainen hymyillen.

"Ah, madame, voisiko olla toisin niiden palvelusten jälkeen, jotka hän on meille tehnyt ja joita hän vielä meille tekee, siitä olen varma", vastasi tyttö liikuttuneena helakan punan kohotessa hänen poskilleen.

"Poikani on luvannut vapauttaa enonne. Voitte olla varma siitä, että hän pitää sanansa."

"Niin, sitä en epäile ollenkaan, madame. Oi, mikä ylevä ja suuri luonne!" huudahti tyttö innostuneesti. "Kuinka hyvin sopiikaan hänelle Uskollisen Sydämen nimi!"

Vanha nainen ja Eusebio katsoivat hänen hymyillen. He olivat onnellisia huomatessaan nuoren tytön innostuksen.

Doña Luz huomasi, kuinka tarkkaavaisesti he häntä katselivat, keskeytti hämmästyneenä puheensa ja painoi päänsä alas punastuen yhä enemmän.

"Oi!" sanoi vanha nainen tarttuen hänen käteensä, "jatkakaa, rakas lapsi, olen ihastunut kuullessani teidän puhuvan tuolla tavalla pojastani. Niin", lisäsi hän surullisena ja ikäänkuin puhuen itsekseen, "niin, hänellä on suuri ja ylevä luonne. Kuten kaikkia valioluonteita, on häntäkin väärin arvosteltu. Mutta kärsivällisyyttä, Jumala vain koettelee, kerran on tuleva päivä, jolloin hänelle suodaan oikeutta kaikkien edessä."

"Onko hän ehkä onneton?" rohkeni nuori tyttö arasti kysäistä.

"Sitä en voi sanoa, lapseni", vastasi äitiparka pidätetysti huokaisten, "kuka tässä maailmassa saattaa olla onnellinen? Jokaisella on omat huolensa kestettävinään, Kaikkivoipa mittaa kullekin taakan hänen voimiensa mukaan."

Luolassa kuului jotakin hälinää, ja useita miehiä astui sisään.

"Täällä tulee poikanne, madame", lausui Musta Hirvi.

"Kiitos, ystäväni", vastasi nainen.

"Kah, sepä hauskaa!" sanoi doña Luz nousten riemastuneena seisaalle.

Mutta häveten tätä harkitsematonta tekoaan nuori tyttö vaipui hämillään ja kovin punastuen takaisin istumaan.

Uskollinen Sydän saapui tosiaankin, mutta hän ei ollut yksin. Ilomieli ja Kotkanpää olivat hänen seurassaan samoin kuin useita muita erämiehiä.

Heti luolaan saavuttuaan suuntasi nuori mies kiireesti askeleensa suoraan siihen osaan, missä hänen äitinsä oli. Hän suuteli tätä otsalle ja kääntyen sitten doña Luzin puoleen tervehti hiukan hämillään, mikä ei ollut hänelle luonteenomaista eikä jäänyt vanhalta naiselta huomaamatta.

Nuori tyttö vastasi tervehdykseen yhtä hämmentyneenä.

"Kas niin", lausui Uskollinen Sydän hilpeällä äänellä, "onko teidän ollut kovinkin ikävä minua odotellessanne, jalot vankini? Aika on varmaankin tuntunut teistä hirvittävän pitkältä täällä luolassa. Suokaa anteeksi, että olen karkoittanut teidät tähän vastenmieliseen asuntoon, doña Luz, teidät, jotka olette syntynyt asumaan loistavissa palatseissa. Valitettavasti tämä on minun paras asuntoni."

"Lähellä sen miehen äitiä, joka on pelastanut henkeni", vastasi nuori tyttö ylevästi, "tunnen asuvani kuin kuningatar, asukoon hän sitten missä tahansa."

"Olette tuhannesti liian hyvä, madame", sopersi erämies, "saatatte minut todella hämilleni."

"No niin, poikani", keskeytti vanha nainen ilmeisesti johtaakseen toiseen suuntaan keskustelun, joka alkoi muuttua nuorille vaikeaksi, "mitä olette tehneet tänään? Onko teillä hyviä uutisia meille? Doña Luz on niin levoton kuin olla saattaa enonsa vuoksi ja palaa halusta saada nähdä hänet jälleen."

"Ymmärrän neidin levottomuuden", vastasi erämies. "Toivon voivani sen kohta poistaa, vaikka emme ole saaneet tänään suuriakaan aikaan, kun rosvojen jälkiä on ollut mahdoton löytää. Kaikeksi onneksi tapasimme palatessamme jonkun matkan päässä luolasta tohtorin, joka uskollisena tottumuksilleen etsiskeli kasveja kallionrotkoista. Hän kertoi meille nähneensä epäilyttävän näköisen miehen kiertelevän näitä seutuja. Lähdimme heti etsiskelemään ja tapasimme todellakin erään henkilön, jonka otimme vangiksi ja joka on meillä mukanamme."

"Siinä näette, hyvä herra", lausui doña Luz hiukan vallattomasti, "että on hyötyäkin kasvien keräämisestä. Rakas tohtorimme on kaiken todennäköisyyden mukaan tehnyt suuren palveluksen."

"Vaikkei sitä aikonutkaan", huomautti Uskollinen Sydän naurahtaen.

"En väitäkään vastaan", myönsi nuori tyttö leikillisesti, "mutta ilman kasvientutkijaa ei teillä nyt olisi miestä vankinanne. Kasveille olette siis velvollinen antamaan tunnustuksen."

"Kasvien etsinnällä on hyvät puolensa, se on tunnustettava, mutta kullakin asialla olkoon aikansa. Tahtomatta moittia sanon, että tohtori ei aina ole osannut yhtä hyvin valita aikaansa."

Huolimatta vakavista tapahtumista, joihin nämä sanat viittasivat, eivät läsnäolevat voineet pidättäytyä hymyilemästä kovaonnisen oppineen kustannuksella.

"No niin, no niin", lausui doña Luz, "en tahdo, että tohtorirukkani kimppuun hyökätään. Hänelle on ollut kylliksi suurena rangaistuksena muistamattomuudestaan se syvä suru, joka häntä on vaivannut tuon kohtalokkaan päivän jälkeen."

"Olette oikeassa, neiti, en puhu siitä enää. Nyt pyydän teiltä lupaa saada poistua luotanne, sillä toverini ovat suorastaan kuolla nälkään. Kunnon väkeni odottaa minua aloittaakseen aterian."

"Mutta", kysyi Eusebio, "mitä aiotte tehdä miehelle, jonka pidätitte?"

"En vielä tiedä. Heti syötyäni ryhdyn häntä kuulustelemaan ja luultavasti hänen vastauksensa määräävät toimintani hänen suhteensa."

Padat nostettiin tulelta, hirvenliha leikattiin viipaleiksi, ja erämiehet ja intiaanit istuutuivat veljellisesti toistensa viereen ja söivät hyvällä ruokahalulla.

Vain naisille tarjottiin erikseen ruokaa heidän osastossaan, ja Eusebio hoiti hovimestarin arkaluontoisia tehtäviä niin huolellisesti ja vakavasti kuin arvokkaammassakin ympäristössä.

Mies, joka oli pidätetty luolan lähistöltä, oli jätetty kahden luotettavan, hampaisiin asti aseistetun erämiehen vartioitavaksi, jotka eivät hellittäneen hänestä silmiään. Mutta mies ei mitenkään näyttänyt ajattelevan pakoonpääsyä. Hän päinvastoin kävi reippaasti käsiksi ruokaan, jota oli huomattu asettaa hänen eteensä.

Heti kun ateria oli päättynyt, vetäytyivät päälliköt syrjään ja juttelivat keskenään matalalla äänellä muutaman minuutin ajan.

Sitten tuotiin vanki Uskollisen Sydämen määräyksestä esille ja valmistauduttiin pitämään kuulustelua.

Mies, johon tuskin tähän asti oli katsottu, tunnettiin heti, kun hän oli päälliköiden edessä, jotka eivät voineet pidättää hämmästynyttä liikettä.

"Kapteeni Uaktehno!" mutisi Uskollinen Sydän ällistyneenä.

"Minä juuri, hyvät herrat", vastasi preirierosvo kopean ivallisesti; "mitä teillä on minulta kysyttävää? Olen valmis vastaamaan."

IX

Oveluutta

Kuulumattoman röyhkeätä oli kapteenin tulla kaiken nyt tapahtuneen jälkeen näin ilman ankaraa vastarintaa antautumaan miesten valtaan, jotka eivät empisi kostaa hänelle verisesti.

Erämiehet olivatkin ihmeissään rosvon käyttäytymisestä ja alkoivat epäillä siinä ansan piilevän. Heidän hämmästyksensä yhä lisääntyi, kun he ajattelivat rosvon yrittämän tempun vakavuutta.

He ymmärsivät varsin hyvin saaneensa hänet vangikseen vain sen vuoksi, että hän itse oli niin tahtonut ja että häntä pakoitti näin toimimaan jokin pätevä syy, varsinkin koska hän niin huolellisesti oli peittänyt jälkensä kaikilta ja etsinyt itselleen niin vaikeasti löydettävän tyyssijan, että tarkkavainuiset intiaanitkin, joita tavallisesti ei mikään voi johtaa harhaan, olivat luopuneet etsimästä häntä sen pitemmälti.

Mitä hän aikoi tehdä näiden leppymättömien vihollistensa parissa? Mikä oli se pätevä syy, joka oli voinut saattaa hänet tekemään niin uhkarohkean teon, että itse antautui vangiksi?

Näin kysyivät erämiehet itseltään tarkastellessaan häntä täynnä uteliaisuutta ja mielenkiintoa, jota väkisinkin herättää pelkäämätön mies, kun hän suorittaa hurjanrohkean työn, olkoon hänen kuntonsa laita muuten miten hyvänsä.

"Kuulkaapa", lausui hänelle Uskollinen Sydän tovin kuluttua, "koska kerran olette antautunut käsiimme, ette varmaankaan kieltäydy vastaamasta kysymyksiin, jotka katsomme sopiviksi teille tehdä."

Selittämätön hymy väreili rosvon kalpeilla ja ohuilla huulilla.

"En ainoastaan myönny vastaamaan", vastasi hän tyynellä ja selvällä äänellä, "vaan vieläpä, jos sen sallitte, menen kysymyksienne edellekin kertomalla itse vapaaehtoisesti kaikki, mitä on tapahtunut. Kertomukseni valaisee teille, siitä olen varma, moniaita seikkoja, jotka ovat jääneet hämäriksi ja joita te turhaan olette koettaneet itsellenne selvittää."

Hämmästyksen mutinaa kuului erämiesten riveistä. He olivat vähitellen tulleet lähemmäksi ja kuuntelivat nyt tarkkaavaisina.

Kohtaus muodostui oudoksi. Siitä näytti tulevan mielenkiintoisempi kuin saattoi odottaa.

Uskollinen Sydän mietti hetken. Sitten hän lausui kääntyen rosvon puoleen:

"Tehkää niin, me kuuntelemme."

Kapteeni kumarsi. Hän aloitti leikillisellä äänellä kertomuksensa, ja kun hän oli ehtinyt leirin valtaukseen asti, jatkoi hän:

"Se oli sievästi tehty, eikö niin, hyvät herrat? Varmaankin teillä on sen johdosta vain kohteliaisuuksia minulle lausuttavana, teillä, jotka olette mestareita samanlaisissa hommissa. Mutta yksi asia on teille tuntematon, ja sen minä teille nyt sanon. Meksikolaisen kenraalin rikkauksien ryöstäminen oli minulle vain toisarvoisen tärkeä, minulla oli toinen päämäärä, jonka tahdon teille ilmaista, halusin saada käsiini doña Luzin. Meksikosta asti olen askel askeleelta seurannut retkikuntaa. Olin lahjonut sen oppaan, Lörpön, entisen toverini. Luovuttaen seuralaisilleni kullan ja jalokivet halusin saada haltuuni vain nuoren tytön."

"Ahaa! Mutta ammuitte ohi maalin, mikäli minusta tuntuu", keskeytti Ilomieli hänet ivallisesti hymyillen.

"Niinkö luulette?" vastasi toinen yhä varmana. "Itse asiassa olette kyllä oikeassa, tällä kertaa olen ampunut harhaan, mutta vielä ei ole viimeinen sana lausuttu enkä kenties aina epäonnistu."

"Puhutte täällä preirien sadanviidenkymmenen parhaimman kiväärin keskellä tästä inhoittavasta tuumasta yhtä luottavaisesti kuin jos olisitte turvassa rosvojoukkueenne keskuudessa kätkeytyneenä jonkun tuntemattoman pesänne perukkaan, kapteeni. Se on suurta typeryyttä tai sitten harvinaista röyhkeyttä", lausui Uskollinen Sydän ankarasti.