Part 16

Käveltyään kymmenisen minuuttia viitsimättä edes seurata polkua, jommoisia kulkee lukemattomia ristiin rastiin preiriellä, erämies pysähtyi, laski kiväärinperän maahan, katseli tarkkaavaisesti joka suunnalle, kuunteli kaikkia niitä tuhansia ääniä, joita erämaassa kuulee ja jotka kaikki ilmaisevat jonkun erikoisen asian, jos vain on tottunut eräelämään, ja nähtävästi tyytyväisenä huomioihinsa matki kolmeen eri otteeseen tasaisin väliajoin harakanhuutoa niin mainiosti, että useat näistä linnuista, jotka olivat olleet tuuheiden puiden kätkössä, heti vastasivat.

Kolmas huuto oli tuskin lakannut kaikumasta ilmassa, kun metsä, joka siihen asti oli ollut aivan hiljainen ja näyttänyt vaipuneen mitä täydellisimpään autiuteen, äkkiä muuttui kuin taikaiskusta vilkkaaksi.

Joka puolelta kohosi pensaikkojen ja ruohoston keskeltä, johon he olivat kätkeytyneet, joukoittain tarmokkaan näköisiä ja omituisesti puettuja metsästäjiä, jotka pian olivat tiheänä kehänä erämiehen ympärillä.

Sattuma aiheutti, että ensimmäiset kasvot, jotka Uskollinen Sydän huomasi, olivat Mustan Hirven ja Eusebion, jotka molemmat olivat olleet aivan hänen lähellään.

"Oh!" sanoi hän ojentaen heille iloisesti kätensä, "ymmärrän kaikki, ystäväni, kiitos, kiitos, tuhannet kiitokset sydämellisestä avustanne, mutta, Jumalan kiitos, en tarvitse sitä enää."

"Sitä parempi", virkkoi Musta Hirvi.

"Oletteko siis onnellisesti päässyt noiden kirottujen punanahkojen käsistä?" kysyi häneltä vanha palvelija kiihkeästi.

"Älkää puhuko pahaa comancheista", vastasi Uskollinen Sydän hymyillen, "he ovat nyt veljiäni."

"Puhutko vakavasti", tiedusti Musta Hirvi, "oletko tosiaankin hyvissä väleissä intiaanien kanssa?"

"Saatte itse sen todeta. Rauha on solmittu heidän, minun ja minun ystävieni välillä. Jos haluatte, voin kyllä esittää teidät toisillenne."

"Hitto soikoon! Nykyisissä olosuhteissa ei mikään voi olla meille parempaa", sanoi Musta Hirvi, "ja koska kerran olet vapaa, niin voimme nyt ryhtyä auttamaan toisia henkilöitä, jotka tällä hetkellä ovat suuressa vaarassa ja luultavasti kipeästi kaipaavat apuasi."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Uskollinen Sydän.

"Tarkoitan, että ne henkilöt, joille jo kerran olet tehnyt suuren palveluksen, ovat tällä hetkellä preirierosvojoukon piirittäminä, joka luultavasti kohta hyökkää heidän kimppuunsa, ellei se ole jo niin tehnyt."

"Meidän on riennettävä heidän avukseen!" huudahti Uskollinen Sydän kykenemättä hallitsemaan liikutustansa.

"Totta tosiaan! Se onkin meidän aikomuksemme, mutta tahdoimme ensin vapauttaa sinut, Uskollinen Sydän. Olet liittomme sielu, ilman sinua emme pystyisi aikaansaamaan mitään."

"Kiitos, ystäväni, mutta nyt olen vapaa, kuten itsekin voit nähdä. Ei mikään enää pidätä meitä, lähtekäämme siis matkaan!"

"Anteeksi", puhkesi Musta Hirvi puhumaan, "mutta me joudumme tekemisiin sangen voimakkaan roistojoukon kanssa. Rosvot, jotka tietävät, että heillä ei ole sääliä odotettavana, taistelevat kuin tiikerit. Mitä suurempi luku meitä on, sitä suuremmat ovat menestymisen mahdollisuudet."

"Aivan niin! Mutta mihin tahdot puheellasi päästä?"

"Siihen, että koska olet nimessämme tehnyt rauhan comanchien kanssa, niin voisi..."

"Olet oikeassa,. hiisi vie", keskeytti Uskollinen Sydän hänet innostuen; "intiaanisoturit ovat varmaankin onnellisia, kun tarjoamme heille tilaisuuden osoittaa kuntoaan. He ovat varmasti iloisia saadessaan auttaa meitä retkellämme. Minä otan hoitaakseni sen asian, seuratkaa kaikki minua. Esitän teidät uusille ystävillenne."

Erämiehet kokoontuivat neljäkymmentä miestä käsittäväksi tiheäksi joukoksi.

Aseet oli rauhan merkiksi käännetty ylösalasin, ja kaikki lähtivät metsästäjän jäljessä kulkemaan leiriin päin.

"Entä missä on äitini?" tiedusti Uskollinen Sydän rauhattomana Eusebiolta.

"Hän on turvassa, Mustan Hirven majassa."

"Miten hän voi?"

"Hyvin, vaikka levottomuus häntä jäytää", vastasi vanhus; "äitinne on nainen, joka elää vain sydämellään. Hänellä on suunnaton rohkeus, suurimmatkaan ruumiilliset tuskat eivät häntä lannista, eikä hän enää kärsi niistä julmista kidutuksista, joiden alaiseksi hän oli joutunut."

"Jumalan kiitos! Mutta häntä ei saa enää kauemmin pitää tappavassa epävarmuuden tilassa. Missä on hevosesi?"

"Se on kätkettynä tänne läheisyyteen."

"Ota se ja lähde äitini luo, rauhoita häntä ja menkää molemmat Verdi Gris-joen luolaan, jossa hän on turvassa kaikilta vaaroilta. Jäät sinne hänen kanssaan. Luolan löytää helposti, se on aivan lähellä _kuolleen bisonin_ kiveä. Kun olette saapuneet mainitulle paikalle, päästätte irti rastreroni, jotka annan mukaanne. Ne vievät teidät suoraan perille. Oletko ymmärtänyt?"

"Täydelleen."

"Lähde siis matkaan. Kas niin, nyt olemme saapuneet leiriin, sinua ei täällä tarvita, kun sitävastoin läsnäolosi on siellä välttämätön."

"Minä lähden."

"Hyvästi."

"Näkemiin."

Eusebio vihelsi luokseen koirat, jotka hän sitoi nuoralla. Puristettuaan vielä kerran nuoren miehen kättä hän lähti, kääntyi oikealle ja painui jälleen metsään, kun taas erämiesten joukko tuli tasangon reunalle, missä intiaanileiri oli.

Comanchit muodostivat jonkun askeleen päässä leirinsä ulkoreunasta laajan puoliympyrän, jonka keskellä olivat heidän päällikkönsä.

Ottaakseen tulijat juhlallisesti vastaan he olivat pukeutuneet koreimpiin pukuihinsa ja maalanneet itsensä, esiintyen täysissä sotavarustuksissa.

Uskollinen Sydän käski joukon pysähtyä ja jatkaen yksin matkaansa levitti bisoninnahan, jonka antoi tuulessa hulmuta. Kotkanpää erosi nyt muista päälliköistä ja tuli erämiehen eteen antaen hänkin rauhan merkiksi bisoninnahan hulmuta. Kun molemmat miehet olivat kolmen askeleen päässä toisistaan, puhkesi Uskollinen Sydän puhumaan:

"Elämän Herra", sanoi hän, "näkee sydämiimme, hän tietää, että meidän keskuudessamme tie on kaunis ja avoin ja että sanat, jotka rintamme kuiskaa ja suumme ääntää, ovat vilpittömiä. Valkoihoiset erämiehet tulevat punaisten veljiensä vieraiksi."

"Olkoot he tervetulleet", vastasi Kotkanpää sydämellisesti kumartaen majesteettisen sirosti ja ylevästi, kuten on intiaanien tapana.

Kun nämä sanat oli lausuttu, kohottivat comanchit ja erämiehet aseensa ilmaan, pitkällisesti huutaen ilosta.

Sitten luovuttiin kaikista muodollisista menoista, molemmat joukot sekaantuivat toisiinsa ja sulivat niin pian yhteen, että muutaman minuutin kuluttua oli enää vain yksi joukko.

Koska Uskollinen Sydän kuitenkin tiesi Mustan Hirven sanoista, kuinka kalliita hetket olivat, vei hän Kotkanpään syrjään ja selitti hänelle suoraan, mitä hän toivoi hänen heimoltaan.

Päällikkö hymyili kuullessaan pyynnön.

"Veljeni saa olla tyytyväinen", sanoi hän, "odottakoon hän hetken."

Jättäen nyt erämiehen seuran hän meni toisten päällikköjen luo.

Kuuluttaja nousi heti erään majan kuistille ja kutsui kovaa huutaen kuuluisimmat soturit kokoukseen neuvostomajaan.

Uskollisen Sydämen pyyntöön suostuttiin yksimielisesti. Yhdeksänkymmentä valiosoturia, joita Kotkanpää johti, määrättiin seuraamaan erämiesten mukana ja toimimaan kaikin voimin, jotta heidän retkensä onnistuisi.

Kun päällikköjen päätös tuli heimokunnan keskuudessa tunnetuksi, oli ilo yleinen.

Liittoutuneiden tuli lähteä liikkeelle auringon laskiessa voidakseen yllättää vihollisensa.

Noudattaen kaikkia niitä juhlallisuuksia, jotka ovat tavallisia tällaisissa tapauksissa, tanssittiin suurta sotatanssia, jonka aikana soturit lakkaamatta kertasivat kuorossa:

"_Wabuindam Kitshi manituu agarmissei hapith neatissum_!"

Mikä suomeksi kuuluu:

"Elämän Herra, katsele minua suosiollisesti, olet antanut minulle rohkeuden avata suoneni."

Kun oltiin lähtökunnossa, valitsi Kotkanpää, joka tiesi, millaisten vaarallisten vihollisten kimppuun hänen olisi hyökättävä, kaksikymmentä soturia, joihin hän saattoi luottaa, ja lähetti heidät edeltäkäsin vakoojiksi annettuaan heille _scolte wigwasia_ eli tuohta, niin että he voisivat heti sytyttää tulen herättääkseen pääjoukon huomion hälytyksen sattuessa.

Sitten hän huolellisesti tarkasti soturiensa aseet ja tyytyväisenä tulokseen antoi lähtömerkin.

Comanchit ja erämiehet asettuivat peräkkäisjonoon, ja kukin osasto asianomaisen päällikkönsä johdolla marssi leiristä, saattelevien ystävien metsänreunaan asti toivottaessa heille onnea ja lausuessa kehoituksen sanoja.

Tähän pieneen armeijaan kuului satakolmekymmentä rohkeata, täysin aseistettua miestä, ja heitä komensivat päälliköt, joita mikään vaara ei voinut saattaa epäröimään tai pyörtämään takaisin. Suurien, tummien, avaruudessa raskaasti kiitävien pilvien lomitse aika ajoin pilkistävä kuu siroitteli silloin tällöin vain kalpeata ja himmeätä valoaan, joka kadotessaan vaikutti sen, että esineet näyttivät aavemaisilta.

Tuuli puhalteli puuskittain ja katosi syvänteihin ulvoen hiljaa ja valittaen.

Yö oli ylipäätään niitä, jotka ihmissuvun historiassa näyttävät olevan määrätyt näkemään kolkkoja murhenäytelmiä. Soturit marssivat vaiteliaina. He näyttivät pimeässä aavejoukolta, joka oli noussut haudoistaan, kiirehtien toimeenpanemaan nimetöntä työtä, jonka Jumala oli kironnut ja jota yksistään yö saattoi varjollaan suojella.

Puoliyön aikaan lausuttiin pysähtymiskäsky hiljaisella äänellä.

Leiriydyttiin odottamaan vakoilijoita, joiden piti tuoda tietoja. Kukin kietoutui vaatteihinsa niin hyvin kuin osasi ja laskeutui levolle sille paikalle, missä oli, ollakseen valmiina ensimmäisen merkin kuullessaan.

Ei mitään tulia sytytetty.

Intiaanit, jotka luottavat tiedustelijoihinsa, eivät koskaan aseta vahteja ollessaan sotaretkellä. Kului kaksi tuntia.

Meksikolaisten leiri oli korkeintaan kolmen mailin päässä, mutta ennenkuin liittolaiset rohkenivat mennä lähemmäksi, tahtoivat päälliköt päästä varmuuteen siitä, että tie oli vapaa. Siinä tapauksessa, että asianlaita ei olisi niin ollut, halusivat he tietää, kuinka paljon oli vihollisia, jotka sulkivat heiltä tien, ja millainen heidän hyökkäyssuunnitelmansa näytti olevan. Kun Uskollinen Sydän kärsimättömänä valmistautui itse menemään vakoiluretkelle, kuului pensaikosta aluksi melkein huomaamatonta kahinaa, joka kuitenkin vähitellen kasvoi, ja kaksi ihmistä tuli näkyviin.

Ensimmäinen oli yksi comanchitiedustelijoista, toinen oli tohtori.

Oppinut raukka oli säälittävässä tilassa.

Hän oli kadottanut tekotukkansa, vaatteet olivat siekaleina, kasvoilla kuvastui kauhu, ja hänen koko olemuksensa ilmaisi kamppailun silminnähtäviä jälkiä.

Kun hän tuli Kotkanpään ja Uskollisen Sydämen eteen, kaatui hän suulleen maahan ja meni tajuttomaksi.

Häntä alettiin kiireesti hoitaa.

VI

Viimeinen hyökkäys

Lancerot, jotka olivat vahdissa suojavarustusten takana, ottivat preirierosvot uljaasti vastaan.

Raivostuneena kapteeni Aguilarin kuolemasta kenraali, joka tiesi, että hänellä ei ollut tällaisilta ihmisiltä mitään armoa odotettavissa, oli päättänyt kaiken uhalla tehdä vastarintaa ja menettää henkensä, ennenkuin antautuisi heidän käsiinsä.

Meksikolaisia, ottaen lukuun peonit ja oppaat, joihin tuskin uskalsi luottaa, oli vain seitsemäntoista, miehiä ja naisia yhteensä. Preirierosvoja oli ainakin neljäkymmentä. Lukumääräinen epäsuhde oli siis sangen suuri piirittäjien ja piiritettyjen välillä, mutta leirin vahvan aseman vuoksi, se kun sijaitsi kalliohuippujen keskellä, tuli tämä epäsuhde vain osittain näkyviin, ja voimat olivat melkein tasaväkiset. Kapteeni Uaktehno ei ollut hetkeäkään kuvitellut vähäisiksi hyökkäyksen vaikeuksia, joita oli melkein mahdoton voittaa, mikäli hyökkäyksen tuli tapahtua avonaiselta paikalta ja suojatta, mutta hän oli arvellut voivansa yllättää vahdit, ja ennen kaikkea hän oli luottanut Lörpön petokseen. Vain asianhaarain yllyttämänä hän, raivostuneena kapteeni Aguilarin hänelle aiheuttamasta mieshukasta, oli antanut hyökkäyskäskyn.

Mutta kun ensi kiihko oli mennyt ohi ja hän huomasi, kuinka häneltä kaatui miehiä, voimatta kostaa ja valloittamatta tuumaakaan lisää alaa, päätti hän, ei luopua piirityksestä, vaan siirtää hyökkäyksen myöhemmäksi toivoen pääsevänsä parempaan tulokseen yön aikana tehtävällä rohkealla äkkirynnäköllä tai viimeisenä hätäkeinona saattamalla piiritetyt ennemmin tai myöhemmin nälkäkuoleman uhkaamiksi.

Hän luuli olevansa varma siitä, että oli mahdotonta saada keltään apua näillä preirieillä, joilla tapaa vain kaikille valkoihoisille vihamielisiä intiaaneja tai joitakin erämiehiä ja metsästäjiä, eivätkä nämä välitä sekaantua asioihin, jotka eivät lainkaan koske heitä.

Tehtyään kerran päätöksen kapteeni pani sen heti täytäntöön.

Hän katsahti ympärilleen: tilanne oli edelleen sama. Äärimmäisin ponnistuksinkaan eivät preirierosvot olleet kyenneet askeltakaan etenemään ylös jyrkkää rinnettä, joka johti suojavarustuksille.

Heti kun joku rosvo ilmestyi näkyviin, saattoi meksikolaisen karbinista lähtenyt kuula hänet vierimään alas.

Kapteeni antoi käskyn vetäytyä taaksepäin, ja sitä varten hän matki preiriekoiran ulvontaa.

Taistelu lakkasi heti.

Seutu, jonka hetkistä aikaisemmin olivat tehneet niin eloisaksi taistelevien huudot ja tuliaseiden laukaukset, vaipui äkkiä täydelliseen hiljaisuuteen.

Heti kun miehet olivat keskeyttäneet tuhotyönsä, aloittivat kondorikotkat, korpit ja urubu-linnut omansa.

Preirierosvojen jälkeen petolinnut. Se oli asianmukaista.

Kondorikotkia, korppeja ja urubuja tuli parvittain kiertelemään ruumiiden ympärille, joista ne tappelivat keskenään kimeästi kirkuen. Ne söivät ahneesti suuret määrät ihmislihaa aivan meksikolaisten edessä viimemainittujen uskaltamatta tulla suojavarustustensa ulkopuolelle ja pakosta pysyessä katselijoina petojen näin kauheata mässäystä pitäessä.

Rosvot kokoontuivat erääseen syvänteeseen kiväärinkantaman ulkopuolelle leiristä ja laskivat lukumääränsä.

Heidän mieshukkansa oli ollut tavaton. Neljästäkymmenestä oli jäljellä ainoastaan yhdeksäntoista.

Tuntia lyhyemmässä ajassa heistä oli kaatunut kaksikymmentäyksi miestä! Siis enemmän kuin puolet koko joukosta.

Meksikolaisten keskuudessa, kapteeni Aguilaria lukuunottamatta, ei ollut ainoatakaan kuollutta tai haavoittunutta.

Mieshukka, jonka preirierosvot olivat kärsineet, pani heidät miettimään.

Useimmat olivat sitä mieltä, että oli peräydyttävä ja luovuttava sellaisen yrityksen tuottamista eduista, joka vaati niin suuria uhrauksia ja oli niin vakavien vaikeuksien takana. Kapteeni oli vielä masentuneempi kuin hänen toverinsa. Jos hänen kannaltaan olisi ollut kysymyksessä vain kullan ja timanttien hankkiminen, niin hän tietysti empimättä olisi luopunut suunnitelmastaan, mutta häntä kannusti toimintaan toinen, voimakkaampi syy, joka kiihoitti häntä saattamaan seikkailun onnelliseen loppuun, olkoot sen muut seuraukset mitkä hyvänsä.

Aarre, jota hän tavoitteli ja jonka arvoa ei voitu rahassa arvioida, oli doña Luz, tuo nuori tyttö, jonka hän jo kerran oli Meksikossa pelastanut roistojen käsistä ja johon hän tietämättään oli hillittömästi rakastunut.

Meksikosta asti hän oli askel askeleelta seurannut tyttöä vaanien kuin peto tilaisuutta ryöstääkseen tämän saaliin, jonka valtaamiseksi ei mikään uhraus ollut liian kallis, ei mikään vaikeus näyttänyt liian suurelta eikä mikään vaara voinut häntä pidättää.

Hän käyttikin roistojensa suostuttamiseksi kaikkia keinoja, jotka puhe voi suoda innostuneelle miehelle, herättääkseen heissä jälleen rohkeutta ja saattaakseen heidät yrittämään vielä yhtä rynnäkköä, ennenkuin peräännyttäisiin ja lopullisesti luovuttaisiin tästä yrityksestä.

Hänellä oli suuri työ saada heidät taivutetuiksi. Niinkuin aina käy tällaisissa tapauksissa, olivat urhoollisimmat jo saaneet surmansa. Ne jotka olivat jääneet henkiin, eivät tuntuneet olevan kovinkaan halukkaita antautumaan saman kohtalon alaisiksi.

Hartaitten pyyntöjen ja uhkausten avulla hän kuitenkin sai roistoilta kiskotuksi lupauksen jäädä seuraavaan päivään asti ja koettaa ratkaisevaa hyökkäystä yöllä.

Kun rosvot ja kapteeni Uaktehno olivat tästä sopineet, käski viimemainittu miestensä mahdollisimman hyvin kätkeytyä ja ennen kaikkea olla aivan hiljaa, kunnes annetaan käsky, vaikka he huomaisivat meksikolaisten suorittavan mitä liikkeitä hyvänsä. Kapteeni toivoi pysyessään näkymättömissä voivansa synnyttää piiritetyissä sen harhaluulon, että rosvot, muka kyllästyneinä tavattomiin vastoinkäymisiinsä, olivat päättäneet luopua yrityksestä ja tosiaankin menneet tiehensä.

Tuuma oli varsin ovela ja olikin vähällä johtaa tulokseen, jota sen suunnittelija oli odottanut.

Mailleen menevän auringon punertava loiste väritti viimeisillä säteillään puitten latvoja ja kallioiden huippuja, heräävä iltatuuli teki ilman vilpoiseksi, ja aurinko oli juuri häviämäisillään taivaanrannan taa purppuraiseen utuvuoteeseensa.

Illan rauhaa häiritsivät vain kannibaalipitojaan jatkavien ja ruumiista repimistään lihanpalasista kamalasti riitelevien petolintujen korviasärkevät huudot. Kenraali, jonka sydän oli pakahtua hänen nähdessään tämän tuskastuttavan näytelmän ja ajatellessaan, että kapteeni Aguilar, sankarillisella uhrautumisellaan pelastettuaan heidät kaikki, joutuisi kauhean häväistyksen uhriksi, päätti olla jättämättä heitteelle hänen ruumistaan ja maksoi mitä maksoi mennä sitä etsimään, voidakseen hänet kunniallisesti haudata. Olisihan se vain viimeinen kunnianosoitus tuolle onnettomalle nuorelle miehelle, joka ei ollut epäröinyt uhrautuessaan hänen puolestaan.

Doña Luz, jolle hän ilmaisi aikeensa, ei voinut häntä vastustaa, vaikka tiesi, mikä vaara siinä uhkasi.

Kenraali valitsi neljä rohkeinta miestä ja mennen suojavarustusten yli astui heidän edellään sitä paikkaa kohti, missä onnettoman kapteenin ruumis makasi.

Lancerot, jotka olivat jääneet leiriin, tarkkasivat tasankoa ollen valmiina pontevasti suojelemaan rohkeita tovereitaan, jos heitä häirittäisiin heidän hurskaassa työssään.

Ollen väijyksissä kallionhalkeamissa rosvot näkivät heidän jokaisen liikkeensä, mutta varoivat ilmaisemasta läsnäoloaan. Kenraali saattoi siis kaikessa rauhassa täyttää velvollisuutensa, eikä ollut vaikeata löytää nuoren miehen ruumista.

Se makasi erään puun juurella pistooli kädessä, puukko toisessa, katse tuimana ja hymy huulilla, ikäänkuin hän vielä henkensä menetettyäänkin olisi uhmannut murhaajiaan.

Hänen ruumiinsa oli sananmukaisesti täynnä haavoja, mutta kummallisen sattuman vuoksi, minkä kenraali iloisena pani merkille, eivät petolinnut vielä olleet häneen kajonneet.

Lancerot nostivat ruumiin ristikkäin pantujen kiväärien päälle ja palasivat kiireisin askelin leiriin.

Kenraali käveli jonkun matkan päässä heidän takanaan tarkaten ja tähyillen näreikköjä ja pensaita. Ei kuulunut hiiskaustakaan, kaikkialla vallitsi mitä täydellisin hiljaisuus. Preirierosvot olivat menneet jättämättä muita jälkiä kuin kuolleensa, jotka he näyttivät kerrassaan hylänneen.

Kenraali alkoi toivoa, että heidän vihollisensa olivat menneet tiehensä, ja huokasi helpotuksesta.

Yö alkoi saapua nopeasti kuten tavallisesti. Kaikkien katseet olivat tarkasti suunnattuina lanceroihin, jotka kantoivat kuollutta upseeriansa, eikä kukaan huomannut pariakymmentä haamua, jotka ääneti hiipivät kivien lomitse ja vähitellen lähestyivät leiriä, asettuen väijyksiin sen likelle ja suunnaten hehkuvat katseensa sen puolustajiin.

Kenraali käski laskea ruumiin leposijalle, joka kaikessa kiireessä oli valmistettu, ja tarttuen lapioon hän itse halusi kaivaa haudan.

Kaikki lancerot kokoontuivat hänen ympärilleen nojaten kivääreihinsä.

Kenraali paljasti päänsä, otti rukouskirjan ja suoritti kovalla äänellä hautausmenot, joihin hänen sisarentyttärensä ja muut läsnäolijat hartaasti yhtyivät.

Oli jotakin suurenmoista ja liikuttavaa näissä perin yksinkertaisissa juhlamenoissa keskellä erämaata, jonka tuhannet salaperäiset äänet tuntuivat samanaikaisesti lausuvan rukouksen, tämän ylevän luonnon helmassa, johon Jumalan käsi on niin näkyvästi jättänyt jälkensä.

Tuo valkohapsinen vanhus luki niin hartaana kuolinrukoukset nuorelle, melkein lapselta tuntuneelle upseerivainajalle, joka hetkistä aikaisemmin oli uhkunut elämää, ja hänen vieressään seisoivat mietteissään nuori tyttö ja alakuloiset sotilaat, joita sama kohtalo ehkä piankin uhkasi, mutta jotka tyyninä ja nöyrinä lämpimästi rukoilivat surmansa saaneen puolesta. Tämän Korkeimman luo yössä kohoava rukous, jota säesti iltatuulen valitteleva suhina puitten oksissa, johdatti mieleen kristinuskon alkuajat, jolloin ahdistettuina ja kätkeytymään pakoitettuina paettiin erämaahan, missä oltiin lähempänä Jumalaa.

Ei mikään häirinnyt heitä suorittamasta tätä viimeistä palvelusta.

Sittenkun jokainen läsnäolevista oli vielä kerran alakuloisena hyvästellyt kuollutta, laskettiin hänet hautaan käärittynä viittaansa, hänen aseensa pantiin hänen viereensä, ja hauta luotiin umpeen.

Vain pieni kumpu, joka piankin tasaantuisi, osoitti sitä paikkaa, missä ikuisiksi ajoiksi kätkettynä lepäsi uljaan miehen ruumis. Hänen siihen asti tuntematon sankaruutensa oli äärimmäisen uhrauksen avulla pelastanut ne, jotka olivat uskoneet hänelle turvallisuutensa valvomisen.

Läsnäolijat hajaantuivat vannoen kostavansa hänen kuolemansa tai muussa tapauksessa tekevänsä kuin hän.

Pimeys oli täydellisesti vallannut seudun.

Tehtyään vielä viimeisen kierroksen kenraali varmistuneena siitä, että vahdit oli oikein asetettu paikoilleen, toivotti sisarentyttärelleen hyvää yötä ja laskeutui nukkumaan poikittain sisäänkäytävän eteen hänen telttansa ulkopuolelle.

Kolme tuntia kului ilman pienintäkään ääntä.

Äkkiä parikymmentä miestä paholaislegionan lailla syöksyi suojavarustusten yli, ja ennenkuin hyökkäyksestä hämmästyneet vahdit ehtivät ryhtyä vastarintaan, olivat he vangitut ja surmatut.

Preirierosvot olivat valloittaneet meksikolaisten leirin, ja heidän mukanaan oli tullut murha ja ryöstö!

VII

Taistelu

Sakaalien lailla ulvoen ja aseillaan huitoen preirierosvot hyökkäsivät leiriin.

Heti kun leiri oli vallattu, oli kapteeni antanut miestensä murhata ja ryöstää mielin määrin. Kiinnittämättä heihin sen enempää huomiota hän riensi telttaan.

Mutta sinne oli tie häneltä suljettu. Kenraali oli kerännyt luokseen kuusi tai seitsemän miestä ja odotti roistoja pelkäämättä, varmasti päätettyään antaa tappaa itsensä, ennenkuin sallisi kenenkään noista kurjista koskea nuoreen tyttöön.

Nähdessään vanhan sotilaan, jonka silmä iski tulta, seisovan siinä pistooli toisessa ja miekka toisessa kädessä, kapteeni mietti hetken.

Mutta hänen epäröintinsä kesti vain tuokion. Huudollaan hän keräsi ympärilleen kymmenkunnan rosvoa.

"Tie auki!" ulvoi hän heiluttaen väkipuukkoaan.

"Antaa tulla vain!" vastasi kenraali purren raivoissaan viiksiään.

Molemmat miehet syöksyivät toistensa kimppuun, heidän miehensä tekivät samoin, ja temmellys kävi yleiseksi.

Nyt syttyi kauhea ja armoton ottelu miesten välillä, jotka tiesivät, että heillä ei kellään ollut sääliä odotettavana.

Kukin koetti antaa kuolettavia iskuja viitsimättä väistää niitä, joita häneen itseensä suunnattiin, tyytyen kaatumaan, kunhan vain kaatuessaan vei mukanaan edes yhden vastustajan.

Haavoittuneet koettivat nousta jälleen upottaakseen puukkonsa niiden ruumiiseen, jotka vielä jatkoivat taistelua.

Tällaista tuimaa kamppailua ei siis voinut jatkua pitkälti. Kaikki lancerot saivat surmansa, ja kenraalikin kaatui vihdoin kapteenin sortamana, joka heittäytyi hänen päälleen ja sitoi hänet lujasti vyöllään, niin että hänen oli enää mahdoton tehdä vastarintaa.

Kenraali oli vain kevyesti haavoittunut, sillä kapteeni oli määrätyistä syistä, jotka hän yksin tiesi, tehokkaasti varjellut häntä taistelun aikana, torjuen väkipuukollaan ne iskut, joita roistot kenraaliin suuntasivat.

Hän tahtoi saada vihollisensa elävänä, ja siinä hän oli onnistunutkin.

Kaikki meksikolaiset olivat kaatuneet, se oli myönnettävä, mutta voitto oli ollut rosvoillekin kallis. Enemmän kuin puolet heistä oli saanut surmansa.

Kenraalin neekeripalvelija, jolla oli ollut aseenaan valtava, nuoren puun tyvestä valmistettu kurikka, oli tehnyt kauan lujaa vastarintaa niille, jotka yrittivät hänet nujertaa. Hän musersi armotta ne houkkiot, jotka rohkenivat tulla liian lähelle hänen harvinaisen kätevästi pitelemäänsä asetta.