Part 15

Heti kun oli varma siitä, että hänen antamansa käskyt oli oikein ymmärretty, antoi kapteeni lähtömerkin. Joukko lähti marssimaan intiaanien tavalla, mikä merkitsee sitä, että he sananmukaisesti käänsivät selkänsä sinne, minne heidän oli kuljettava.

Saavuttuaan näin eräälle paikalle, joka näytti tarjoavan heille haluamansa turvallisuustakeet, preirierosvot astuivat maahan ratsujensa selästä. Hevoset jätettiin muutamien määrättyjen miesten haltuun, ja rosvot alkoivat lipua maata pitkin kuin jono käärmeitä ja hyppiä luikertelevalta oksalta toiselle, puulta puulle, ja niin he etenivät noudattaen varokeinoja, joita yllätyksissä käytetään, kohti meksikolaisten leiriä.

III

Uhraus

Kuten olemme kertoneet eräässä edellisessä luvussa, oli tohtori lähtenyt meksikolaisten leiristä viemään doña Luzin ilmoitusta Mustalle Hirvelle.

Niinkuin kaikki oppineet, joiden nimen päätteenä on _us_, oli tohtori hyvin hajamielinen, ollen kuitenkin maailman hyväätarkoittavin mies.

Aluksi hän virkaveljiensä tavoin vaivasi päätään yrittäen keksiä niiden sanojen merkitystä, jotka hänen tuli lausua erämiehelle.

Hän ei voinut ymmärtää, mitä apua puolivillistä miehestä, joka asui yksinään preiriellä ja kulutti aikaansa metsästämällä ja pyydyksiä asettelemalla, saattoi olla hänen ystävilleen.

Kun hän niin äkkiä oli suostunut toimittamaan tämän tehtävän, oli siihen ollut ainoana syynä lämmin ystävyydentunne kenraalin sisarentytärtä kohtaan. Vaikka hän ei odottanutkaan sen johtavan mihinkään suotuisaan tulokseen, oli hän kuitenkin, kuten olemme kertoneet, päättäväisesti lähtenyt matkaan, koska muka tietoisuus hänen lähdöstään tyynnyttäisi nuorta tyttöä. Lyhyesti sanoen, hän oli pikemmin tahtonut tyydyttää "sairasta" kuin tehdä jotakin hyödyllistä.

Ollessaan varma siitä, että hänelle annettu tehtävä oli hyödytön, hän ei viitsinyt täyttä vauhtia ratsastaa Mustan Hirven _toldolle_, kuten hänen olisi pitänyt, vaan astui alas hevosensa selästä, piti kädessään suitsia ja alkoi etsiä lääkeyrttejä, johon puuhaan hän pian niin syventyi, että täydelleen unohti doña Luzin varoitukset ja sen, miksi oli lähtenyt leiristä.

Aika kului kuitenkin, päivä oli jo siirtynyt yli puolivälin, ja tohtoria, jonka jo aikoja sitten olisi pitänyt palata, ei kuulunut.

Meksikolaisten leirissä vallitsi todellinen levottomuus.

Kenraali ja kapteeni olivat järjestäneet kaikki kuntoon vakavaa puolustusta varten hyökkäyksen varalta.

Ei mikään näyttänyt kuitenkaan heitä uhkaavan.

Mitä suurin rauha vallitsi edelleen ympäristössä. Meksikolaiset olivat jo vähällä luulla väärän hälytyksen tapahtuneen.

Doña Luz yksin tunsi levottomuutensa kasvavan hetki hetkeltä. Katse suunnattuna tasangolle hän turhaan tähyili sille taholle, mistä hänen viestinviejänsä piti palata.

Äkkiä hän oli huomaavinaan, että preiriellä kasvava korkea ruoho oli aaltomaisessa liikkeessä, joka ei ollut sille ominainen.

Ei tosiaankaan käynyt tuulenhenkäyksiä. Painostava kuumuus vallitsi preiriellä, puiden lehdet, jotka auringonsäteet olivat polttaneet ruskeiksi, olivat liikkumattomat, ja ainoastaan korkea ruoho, joka liikkui hiljaa ja salaperäisesti, heilui yhä itsestään.

Ja mikä merkillisintä: tämän melkein huomaamaton liikehtiminen, jonka vain erikoisen tarkasti katsoen saattoi huomata, ei ollut yleinen, vaan päinvastoin säännöllisesti jatkuva, läheten vähitellen leiriä tasaisesti, niin että saattoi arvata siinä piilevän niin sanoaksemme suunnitellun sysäyksen. Sitä mukaan kun se näet siirtyi leiriä lähempänä olevaan ruohoon, hiljeni se etäämpänä, ja lopulta se siellä lakkasi.

Vallituksille asetetut vahdit eivät tienneet, mikä oli syynä tähän ruohon heilumiseen, jota he eivät ymmärtäneet lainkaan.

Kokeneena sotilaana kenraali päätti ottaa siitä selvän, voidakseen sen mukaan toimia. Vaikka hän ei itse ollut koskaan joutunut kosketuksiin intiaanien kanssa, oli hän kuitenkin siksi paljon kuullut puhuttavan heidän taistelutavoistaan, että heti otaksui tässä piilevän jonkun konnankoukun.

Tahtomatta jättää leiriä puolustajia vaille, joita se tarvitsi, hän päätti itse antautua seikkailuun ja lähteä vakoiluretkelle.

Sillä hetkellä, jolloin hänen juuri piti mennä leirin suojavarusteiden yli, pysäytti kapteeni Aguilar hänet laskien kunnioittavasti kätensä hänen olalleen.

"Mitä tahdotte, ystäväni?" kysyi kenraali häneltä vetäytyen takaisin.

"Luvallanne rohkenen kääntyä puoleenne tehden erään kysymyksen, herra kenraali", vastasi nuori mies.

"Tehkää se."

"Aiotteko lähteä leiristä?"

"Aion."

"Lähteäksenne tietysti vakoiluretkelle?"

"Lähteäkseni vakoiluretkelle, aivan niin."

"Se tehtävä kuuluu minulle."

"Miksi niin?" kysyi kenraali hämmästyneenä.

"Sehän on luonnollista, herra kenraali, olenhan vain alhainen upseeriparka, joka saan kaikesta kiittää teitä."

"Entä sitten?"

"Vaara, johon antautuisin, jos siinä vaaraa on, ei lainkaan saattaisi epävarmaksi retkikunnan menestystä, kun sensijaan..."

"Kun sensijaan?"

"Jos teidät surmataan?"

Kenraali hätkähti.

"Täytyy ottaa kaikki lukuun", jatkoi kapteeni, "kun on tekemisissä sellaisten vastustajien kanssa, jotka meitä nyt uhkaavat."

"Aivan niin, entä sitten?"

"No niin retkikunta joutuisi harhateille, eikä yksikään meistä näkisi enää sivistysmaita. Te olette pää, me muut olemme vain käsivarret, teidän on siis jäätävä leiriin."

Kenraali mietti hetken. Sitten hän puristaen sydämellisesti nuoren miehen kättä lausui:

"Kiitos, mutta minun on itseni nähtävä, kuka meitä vastaan vehkeilee. Tilanne on liian vakava voidakseni luottaa edes teihin."

"Teidän täytyy jäädä, kenraali", intti kapteeni, "se teidän on tehtävä ei ainoastaan meidän kaikkien tähtemme, vaan ennen kaikkea sisarentyttärenne, tuon viattoman ja hennon olennon vuoksi, joka, jos teille tapahtuisi joku onnettomuus jäisi yksin ja hyljättynä keskelle julmia kansanheimoja vailla huoltajaa ja turvaa. Mitä minun henkeeni tulee, niin sillä ei ole niin väliä, sillä olenhan koditon lapsiraukka, joka kaikesta saan kiittää teidän hyväntahtoisuuttanne. Nyt on tullut hetki osoittaakseni kiitollisuuttani, antakaa minun siis suorittaa velkani."

"Mutta --" aikoi kenraali sanoa.

"Tiedätte", jatkoi nuori mies innostuen, "että jos voisin korvata teidät doña Luzin huoltajana, suostuisin siihen mielelläni, mutta vielä olen liian nuori näytelläkseni niin jaloa osaa. Kuulkaa siis, kenraali, sallikaa minun mennä sijastanne, se tehtävä kuuluu minulle."

Puoliväkisin hän sai vanhan upseerin peruuttamaan aikeensa, kiirehti suojavarustuksille, hyppäsi yhdellä loikkauksella niiden yli ja poistui kiireisin askelin viitattuaan vielä kerran hyvästiksi.

Kenraali seurasi häntä katseillaan niin kauan kuin voi hänet eroittaa. Sitten hän siveli kädellään otsaansa mutisten:

"Kunnon poika, mainio luonne!"

"Eikö totta, eno?" vastasi hänelle doña Luz saavuttuaan paikalle huomaamatta.

"Olitko sinä täällä, lapsi kulta?" lausui kenraali hymyillen ja siten turhaan koettaen näyttää iloiselta.

"Kyllä, eno hyvä, kuulin kaikki."

"Hyvä, pikku rakkaani", sai kenraali vaivoin sanotuksi, "mutta nyt ei ole liikutuksille aikaa, minun on ajateltava turvallisuuttasi. Älä ole täällä pitempään. Tule kanssani, sillä täällä voisi intiaanin kuula liian helposti sinut tavoittaa."

Tarttuen tytön käteen hän talutti tämän lempeästi teltalle asti.

Saatuaan hänet astumaan telttaan sisään hän suuteli häntä otsalle, varoitti häntä enää tulemasta ulos ja palasi suojavarustuksille, mistä alkoi mitä huolellisimmin tarkata, mitä tasangolla tapahtui, mielessään koko ajan laskien, kuinka pitkä aika oli kulunut kapteenin lähdöstä, ja ihmetellen, ettei hän vielä näkynyt palaavan.

"Hän lienee joutunut intiaanien käsiin", puheli hän, "ja kenties he jo ovat hänet tappaneet!"

Kapteeni Aguilar oli pelkäämätön sotilas, joka oli karaistunut Meksikon lakkaamattomissa sodissa ja osasi yhdistää rohkeuden varovaisuuteen.

Päästyään jonkun matkan päähän leiristä hän heittäytyi vatsalleen maahan ja ryömi eräälle kalliolle, joka täydellisesti sopi hänelle vaanimispaikaksi.

Kaikki näytti rauhalliselta hänen ympärillään. Mikään ei saattanut häntä epäilemään, että vihollinen lähestyi. Jokseenkin pitkän ajan perästä, kun hän oli tutkinut aluetta, hän valmistautui palaamaan leiriin viedäkseen sinne sanoman, että kenraali oli erehtynyt, ettei ollut mikään vaara uhkaamassa, kun äkkiä aivan läheltä häntä joku olento lähti kiivaasti juoksemaan.

"Oh! Oh!" mutisi nuori mies, "olisikohan täällä sentään jotakin? Katsokaammehan hiukan."

Lähtien siis kalliolta hän astui varovasti pari askelta eteenpäin ottaakseen varman selon, oliko hänen pelkoonsa todellista aihetta. Ruoho alkoi liikkua rajusti, kymmenkunta miestä nousi äkkiä hänen ympärillään ja saarsi hänet ennenkuin hän ehti puolustautua tai palata turvapaikkaansa, josta oli niin varomatta lähtenyt.

"Tulitte ainakin sopivaan aikaan", sanoi hän ylenkatseellisen kylmäverisesti, "nyt ainakin tiedän, keiden kanssa olen tekemisissä."

"Antautukaa!" kiljui muuan hänen ympärillään tungeksivista miehistä.

"Olkoon menneeksi!" vastasi Aguilar ivallisesti hymyillen, "mutta te olette typeriä, sillä minut on ensin kunnollisesti tapettava, ennenkuin minut voi vangita."

"No sitten teidät tapetaan, kaunis keikari", vastasi ensinmainittu puhuja röyhkeästi.

"Sen otan lukuun", lausui kapteeni, "ja puolustaudun. Se synnyttää hälinää, ystäväni kuulevat sen, yllätyksenne ei onnistu, ja sitä juuri haluankin."

Hän lausui nämä sanat niin rauhallisesti, että se pani preirierosvot miettimään. Nämä miehet kuuluivat kapteeni Uaktehnon joukkoon. Hän itsekin oli mukana.

"Niin", vastasi roistojen päällikkö virnistellen, "aikomuksenne on hyvä, mutta teidät voi, ikävä kyllä, surmata ilman meluakin, ja silloin suunnitelmanne on mennyt karille."

"Pyh! Kuka sen tietää!" sanoi nuori mies.

Ennenkuin preirierosvot saattoivat arvatakaan, teki hän huikean hypyn taaksepäin, kaatoi maahan kaksi miestä ja alkoi tavattoman nopeasti juosta leirille päin.

Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan roistot syöksyivät häntä seuraamaan.

Tätä pikajuoksukilpailua kesti verrattain kauan rosvojen kykenemättä huomattavasti lyhentämään heidän ja pakenijan välistä matkaa. Ajaen yhä häntä takaa he koettivat välttää, etteivät meksikolaisten vahdit, jotka he halusivat yllättää, saisi nähdä heitä, ja siksi heidän oli pakko tehdä liikkuessaan kierroksia, jotka tietysti hidastuttivat heidän kulkuaan.

Kapteeni oli saapunut äänenkantaman päähän tovereistaan. Hän katsahti taakseen, ja käyttäen hyväkseen pysähdysaikaa, kun hän hengähti, rosvot lähenivät häntä huomattavasti.

Nuori mies tiesi, että jos hän jatkaisi juoksuaan, hän aiheuttaisi sen onnettomuuden, jota hän halusi välttää.

Hän teki hetkessä päätöksensä, päätti kuolla kuin sotilas, kaatua taistelussa ja olla hyödyksi niille, joiden puolesta uhrautui.

Hän nojautui puuta vasten, pani puukkonsa vierelleen käden ulottuville, otti esille pistoolinsa vyöltään ja kääntyi roistoihin päin, jotka olivat hänestä enää vain kolmisenkymmenen askeleen päässä. Kiinnittääkseen ystäviensä huomiota puoleensa, hän huusi kaikuvalla äänellä:

"Huomio! Huomio! Vihollisia!..."

Sitten hän mitä kylmäverisimmin laukaisi kuin pilkkaan ampuen -- hänellä oli neljä kaksipiippuista pistoolia -- toistaen joka kerta, kun yksi rosvo kaatui:

"Huomio! Vihollisia!... He piirittävät meitä, varokaa, varokaa!"

Vimmastuneina tästä sisukkaasta puolustustavasta roistot karkasivat hänen kimppuunsa unohtaen kokonaan varovaisuuden, jota tähän asti olivat noudattaneet.

Alkoi kauhistava, sekasortoinen taistelu, jota yksi mies kävi kahta-, kolmeakymmentä vastaan, sillä aina kun yksi rosvoista kaatui, astui hänen tilalleen toinen.

Taistelu oli hirvittävä!

Nuori mies oli päättänyt uhrata henkensä, mutta tahtoi sen myydä niin kalliisti kuin mahdollista.

Kuten sanottu, joka lakauksella, jonka hän ampui, ja joka kerta, kun hän heilutti puukkoaan, hän päästi varoitushuudon, ja siihen meksikolaiset vastasivat puolestaan avaten musketeistaan yhteistulen rosvoja vastaan. Nämä olivat silloin puoliksi näkyvissä hyökätessään raivoisasti miehen kimppuun, joka niin uljaasti sulki heiltä tien uskollisen rintansa murtumattomalla suojamuurilla.

Vihdoin kapteeni lyyhistyi yhden polven varaan. Rosvot syöksyivät suinpäin hänen kimppuunsa haavoittaen toinen toistaankin, kun olivat niin innoissaan hänet hengiltä saadakseen. Tuollaista ottelua ei voinut kestää pitkälti. Kapteeni Aguilar kaatui, mutta kaatuessaan hän vei mukanaan kaksitoista rosvoa, jotka olivat menettäneet henkensä ollen hänelle verisenä saattueena hautaan.

"Hm!" mutisi kapteeni Uaktehno katsellessaan häntä ihaillen ja koettaessaan seisahduttaa verta ammottavasta haavasta, jonka oli saanut rintaansa; "mikä tuima mies! Jos muut ovat samanlaisia kuin hän, emme me koskaan pääse perille. Eteenpäin", jatkoi hän kääntyen tovereittensa puoleen, jotka odottivat hänen käskyjään, "älkää antako itseänne ampua enää kuin kyyhkysiä. Hyökkäykseen!"

Preirierosvot syöksyivät seuraamaan häntä huitoen aseillaan ja alkoivat nousta kukkulalle huudahdellen: "Hyökkäykseen! Hyökkäykseen!"

Meksikolaiset, jotka olivat olleet kapteeni Aguilarin sankarillisen kuoleman todistajia, valmistautuivat kostamaan hänen puolestaan.

IV

Tohtori

Sillä aikaa, kun tapaukset täällä kehittyivät näin kauheiksi, keräsi tohtori kasveja kaikessa rauhassa.

Ihastuneena rikkaasta kasvistosta, joka oli hänen silmiensä edessä, tuo kunnon oppinut oli unohtanut kaiken muun kuin runsaan saaliin, jonka nyt voisi saada. Hän käyskenteli kumarruksissa pysähtyen joka kasvin eteen, jota ihaili kauan aikaa, ennenkuin raskitsi sen riistää maasta.

Kun hänellä oli koossa lukematon määrä kasveja, jotka hänen mielestään olivat tavattoman harvinaisia, päätti hän vihdoinkin istuutua puun juurelle, rauhassa luokittaakseen ne niin huolellisesti kuin kaikki etevät tiedemiehet tavallisesti menettelevät tässä erikoisessa työssä, vähän väliä pureskellen korpunpalasia, joita veti esille repustaan.

Hän oli jo kauan syventyneenä tähän työhön, joka tuotti hänelle suunnatonta nautintoa, jommoista vain oppineet voivat tuntea, ja olisi luultavasti unohtunut tätä työtä tekemään, kunnes yö olisi hänet yllättänyt ja pakoittanut hänet etsimään suojaa, ellei muuan varjo olisi äkkiä asettunut juuri hänen ja auringon välille ja pimittänyt kasveja, joita hän niin huolellisesti luokitteli.

Koneellisesti tohtori kohotti päätään.

Mies, joka nojautui pitkään rihlapyssyyn, oli pysähtynyt hänen eteensä ja tarkasteli häntä pilkallisen huomaavaisesti.

Mies oli Musta Hirvi.

"He! he!" naurahti hän tohtorille, "mitäs te siinä hommaatte, arvoisa herra? Hiisi vieköön, kun näin jotakin liikkuvan, niin luulin, että tiheikössä oli metsäkauris, ja olin vähällä lennättää teihin luodin."

"Hitto!" huudahti tohtori katsahtaen häneen kauhistuneena, "huomatkaa tarkoin, olisitte voinut minut tappaa, tiedättekö?"

"Jumaliste!" jatkoi erämies naurahtaen, "mutta älkää lainkaan pelätkö, huomasin erehdykseni ajoissa."

"Jumalan kiitos."

Ja tohtori, joka oli huomannut harvinaisen kasvin, kumartui innostuneena sitä ottamaan.

"Ettekö siis tahdo minulle sanoa, mitä siinä teette?" jatkoi erämies.

"Näettehän sen hyvin itsekin, ystäväni."

"Minäkö? Niin, näen teidän huvittelevan itseänne kiskomalla preirieltä rikkaruohoja, siinä kaikki, ja kysyn itseltäni, mitä hyötyä tuosta voi olla."

"Oh, tietämättömyys!" mutisi oppinut ja lisäsi sitten kovaa sillä alentuvaisella äänenpainolla, joka on niin ominainen Aesculapiuksen oppilaille, "ystäväni, minä etsin kasveja, joita kerään luokitellakseni ne herbaariooni. Näiden preirieseutujen kasvisto on suurenmoinen. Olen vakuutettu, että olen keksinyt ainakin kolme uutta _Chirostemon pentadactylon_-muunnosta, jotka kuuluvat _flora mexicanaan_."

"Ah", huudahti erämies ja koki parhaansa mukaan olla purskahtamatta nauramaan aivan tohtorin nenän edessä, "luulette löytäneenne kolme uutta..."

"_Chirostemon pentadactylon_-muunnosta, niin ystäväni", täydensi oppinut lempeästi.

"Ahaa!"

"Ehkä niitä on neljäkin."

"Oh, oh! Onkohan tuo kovinkin hyödyllistä?"

"Mitä, etteikö se ole hyödyllistä!" huudahti lääkäri närkästyneenä.

"Älkää pahastuko, en ymmärrä näitä asioita, nähkääs."

"Aivan niin!" sanoi oppinut Mustan Hirven äänensävyn tyynnyttämänä, "ette saata ymmärtää näiden tutkimusten merkitystä, jotka vievät tiedettä suunnattoman askeleen eteenpäin."

"Sepä ihmeellistä! Ja kiskoaksenne tuolla tavalla kasveja olette saapunut preirielle?"

"Vain sentähden."

Musta Hirvi katseli häntä sillä ihastuksella, jonka synnyttää selittämättömän ilmiön näkeminen. Erämies ei voinut ymmärtää, että selväjärkinen mies päättäisi tuolla tavalla vapaaehtoisesti antautua viettämään elämää, joka on täynnä kieltäymyksiä ja vaaroja, siinä selittämättömässä tarkoituksessa, että saisi repiä ruohoja, jotka eivät kelpaa mihinkään. Hän tulikin tovin kuluttua siihen johtopäätökseen, että oppinut oli päästään vialla. Hän katsahti häneen sääliväisesti, kohotti päänsä ja vieden kiväärin olalleen valmistui jatkamaan matkaansa.

"No niin, no niin", sanoi hän äänenpainolla, jolla puhutellaan lapsia ja mielipuolia, "olette oikeassa, kunnon herra. Noukkikaa kasveja, ette sillä vahingoita ketään, sillä kyllä niitä sentään aina jää tarpeeksi. Onnea vain ja näkemiin!"

Hän vihelsi koirat luokseen, astui pari askelta, mutta tuli heti takaisin:

"Sananen vielä", lausui hän kääntyen tohtorin puoleen, joka ei enää ajatellut häntä ja oli jälleen tieteellisessä puuhassaan.

"Puhukaa", sanoi tohtori kohottaen päätään.

"Toivon, että nuori nainen, joka eilen kävi tervehtimässä minua majassani enonsa seurassa, voi hyvin, vai mitä? Ette voi kuvitella, kuinka se lapsiraukka herättää mielenkiintoani, kunnon herra."

Tohtori nousi äkkiä seisomaan lyöden kädellään otsaansa.

"Mikä pöhkö minä olenkaan!" huudahti hän. "Olin sen kokonaan unohtanut."

"Unohtanut, mitä sitten?" kysyi erämies hämmästyneenä.

"Se on aivan minun tapaistani!" mutisi oppinut. "Onneksi ei vahinko ole kovinkaan suuri, ja kun te kerran olette tässä, niin on helppo korjata laiminlyöntini."

"Mistä vahingosta puhutte?" tiedusteli erämies alkaen käyden levottomaksi.

"Voitteko sitä kuvitella?" jatkoi tohtori rauhallisesti. "Tiede saattaa minut siihen määrin vallata, että usein unohdan syödä ja juoda. Ihmekö sitten, että unohdan minulle uskotut tehtävät, eikö niin?"

"Asiaan! Asiaan!" huomautti erämies kärsimättömästi.

"Niin, asiaan. Se on perin yksinkertainen. Lähdin päivän koitteessa leiristä tavatakseni teidät, mutta kun olin saapunut tänne, ihastuin lukemattomiin harvinaisiin kasveihin, joita hevoseni polki jalkojensa alle, niin että muistamatta enää jatkaa matkaani pysähdyin ensin korjaamaan maasta erään kasvin, sitten huomasin toisen, jota ei ollut herbaariossani, sitten kolmannen ja niin edespäin. Lyhyesti sanoen en ajatellutkaan tulla luoksenne, olinpa siihen määrin syventynyt tutkimuksiini, ettei edes odottamaton tulonne vähän aikaa sitten johdattanut mieleeni, mitä minun piti teille sanoa."

"No niin, te lähditte leiristä auringon noustessa?"

"Aivan niin."

"Tiedättekö, mitä kello nyt on?"

Oppinut katsoi aurinkoon.

"Kello on vähän vaille kolme", sanoi hän, "mutta se ei merkitse mitään, toistan sen vielä. Kun te kerran olette tässä, niin esitän teille, mitä doña Luz käski minun teille sanoa, ja sitten kaikki on hyvin, kuten toivon."

"Jumala suokoon, ettei laiminlyöntinne aiheuttaisi suurta onnettomuutta!" lausui erämies huokaisten.

"Mitä tarkoitatte?"

"Pian saatte sen tietää. Toivon erehtyväni. Puhukaa, kuuntelen teitä."

"Doña Luz käski minun sanoa teille näin."

"Siis doña Luz lähettää teidät luokseni."

"Hänpä juuri."

"Leirissä on siis tapahtunut jotakin vakavaa?"

"Aivan oikein! Tosiaankin, tämä saattaa olla vakavampaa kuin aluksi luulinkaan. Asiain kulku oli seuraava: viime yönä yksi oppaistamme..."

"Lörppökö?"

"Hän juuri. Tunnetteko hänet?"

"Kyllä. Entä edelleen?"

"No niin! Tämä mies näytti vehkeilevän erään toisen samanlaisen rosvon kanssa jättääkseen leirin nähtävästi intiaanien käsiin. Doña Luz sattui kuulemaan näiden roistojen koko keskustelun, ja sillä hetkellä, jolloin he menivät hänen ohitseen poistuakseen leiristä, hän ampui suoraan heitä kohti kaksi pistoolinlaukausta."

"Saiko hän heidät surmatuksi?"

"Valitettavasti ei. Vaikka toinen varmasti oli vaikeasti haavoittunut, pääsi hän karkuun."

"Kumpi heistä?"

"Lörppö."

"Entä edelleen?"

"Sitten doña Luz vannotti minua saapumaan luoksenne ja sanomaan teille... odottakaahan hiukan", lausui oppinut koettaen muistella.

"Musta Hirvi, hetki on tullut!" keskeytti erämies vilkkaasti.

"Juuri niin!" myönsi tiedemies hieroen riemuissaan käsiään, "se oli minulla kielen päässä. Tunnustan, että se minusta tuntui jokseenkin hämärältä ja etten ymmärtänyt siitä yhtään mitään, mutta te kyllä selitätte sen minulle, eikö niin?"

Erämies tarttui lujasti hänen käteensä ja kurkottaen kasvojaan aivan hänen kasvojensa lähelle sanoi katse hehkuvana ja suuttumusta kuvastavana:

"Hupsu raukka! Miksi ette tullut niin nopeasti kuin suinkin tapaamaan minua? Sen sijaan hukkasitte aikaa kuin hölmö! Viivytyksenne kenties aiheuttaa kaikkien ystävienne kuoleman."

"Olisiko se mahdollista?" huudahti tohtori alakuloisena eikä loukkaantunut siitä hiukan röyhkeästä tavasta, millä erämies häntä ravisti.

"Teillä oli tehtävä, joka koski elämää ja kuolemaa, senkin houkkio! Mitä nyt on tehtävä? Ehkä on jo liian myöhäistä!"

"Oh! Älkää sanoko niin!" huusi oppinut kiihtyneenä. "Kuolen epätoivoon, jos asian laita on niin!"

Miesparka purskahti itkuun ja osoitti, että häntä vaivasi mitä vilpittömin murhe.

Mustan Hirven täytyi häntä lohduttaa.

"Saammehan nähdä. Rohkeutta, kunnon oppinut", sanoi hän lauhtuen, "hitto vie, kenties kaikki ei vielä olekaan hukassa!"

"Oi! Jos minä olisin syypää niin suureen onnettomuuteen, niin en tahtoisi elää enää senjälkeen!"

"Mikä on tehty, se on tehty! Meidän on nyt ryhdyttävä toimimaan", lausui erämies filosofisesti. "Koetan keksiä keinon, jolla voimme auttaa heitä. Jumalan kiitos! En ole niin yksin kuin saattaisi luulla. Toivon, että muutaman tunnin päästä olen saanut kootuksi kolmisenkymmentä preirien parasta rihlamiestä."

"Pelastatte heidät, eikö niin?"

"Teen ainakin kaikki, mitä on tarpeen, ja jos Jumala sen hyväksi näkee, niin onnistun."

"Olkoon taivas teille suosiollinen!"

"Amen!" sanoi erämies tehden hurskaasti ristinmerkin. "Kuulkaa nyt, mitä sanon. Palatkaa leiriin."

"Aivan heti!"

"Mutta nyt ette enää saa poimia kasveja ettekä repiä niitä maasta."

"Oh! Sitä en tee, sen vannon! Kirottu olkoon se hetki, jolloin rupesin kasveja keräämään!" huudahti oppinut koomillisen epätoivoisena.

"Hyvä! On siis sovittu, palaatte nuoren naisen ja hänen enonsa luo, käskette heidän olla varuillaan ja hyökkäyksen sattuessa valppaasti puolustautua ja sanotte heille, että pian tulee ystäviä heidän avukseen!"

"Sen sanon heille!"

"Siis ratsaille ja täyttä neliä leiriin."

"Olkaa huoletta, mutta te, mitä te aiotte tehdä?"

"Älkää välittäkö minusta, en jää toimettomaksi, kiiruhtakaa itse vain ystävienne luo niin pian kuin pääsette."

"Tunnin kuluessa olen heidän luonaan!"

"Rohkeutta vain ja onnea! Älkää heittäytykö epätoivoisiksi!"

Musta Hirvi hellitti kätensä hevosen suitsista, joihin oli tarttunut, ja tohtori lähti ratsastamaan täyttä laukkaa, mikä ei ollut sellaisen miehen tapaista, jolla muutenkin oli kova työ pysyäkseen tasapainossa.

Metsästäjä katseli hänen jälkeensä vähän aikaa, kääntyi sitten ympäri ja lähti kiireesti metsään.

Hän oli kävellyt tuskin kymmentä minuuttia, kun äkkiä seisoi vastatuksin Eusebion kanssa, joka kuljetti poikittain satulanpuulla lepäävää pyörtynyttä Uskollisen Sydämen äitiä.

Tapaaminen oli erämiehelle hyvä sattuma, jota hän käytti hyväkseen kysyäkseen vanhalta espanjalaiselta luotettavia tietoja metsästäjistä, ja niitä vanhus kiirehtikin hänelle antamaan. Sitten molemmat miehet menivät erämiehen majaan, jonne he aikoivat väliaikaisesti sijoittaa ystävänsä vanhan äidin.

V

Liitto

Meidän on taas palattava Uskollisen Sydämen luo.