Part 14

"Ja vaimosi, vai oletko unohtanut hänet?" vastasi Ilomieli ivallisesti naurahtaen ja kohauttaen olkapäitään.

"Mitkä ovat ehtosi?" kysyi Kotkanpää.

TOINEN OSA

TAPPAJA

I

Uskollinen Sydän

Asema oli kokonaan muuttunut.

Erämiehet, jotka hetkistä aikaisemmin olivat olleet intiaanien armoilla, eivät nyt ainoastaan olleet vapaat, vaan vieläpä saattoivat sanella ankarat ehdot.

Moniaat kiväärit olivat kyllä suuntautuneet kanadalaiseen päin, ja monet nuolet olleet tähdättyinä häneen, mutta Kotkanpään viittauksesta kiväärit oli nostettu jälleen pystyyn ja nuolet pantu takaisin viineen.

Häpeä joutua kahden miehen satimeen, jotka uhmailivat heitä rohkeasti keskellä heidän leiriään, pani comanchien mielet kuohumaan raivosta. He huomasivat kuitenkin mahdottomaksi taistella taitavia vastustajiaan vastaan. Mitä he tosiaankaan olisivat voineet tehdä näille uljaille metsänkävijöille, jotka eivät pitäneet henkeään missään arvossa?

Tappaako heidät?

Mutta kaatuessaan he olisivat armotta surmanneet vangit, jotka intiaanit tahtoivat pelastaa.

Kehittynein tunne intiaaneilla on heidän rakkautensa perheeseensä.

Villein soturi ei emmi lastensa ja vaimonsa puolesta suostua sellaiseen, mihin toisissa olosuhteissa kaikkein kauheimmat kidutukset eivät voisi häntä pakoittaa. Nähdessään siis vaimonsa ja lapsensa joutuneen Ilomielen valtaan Kotkanpää ajatteli vain heidän pelastustaan.

Kaikista ihmisistä intiaanit kenties helpoimmin osaavat taipua odottamattoman tilanteen vaatimuksiin.

Comanchipäällikkö kätki sydämensä pohjaan vihan ja raivon, joita hän tunsi. Jalolla ja luontevalla liikkeellä hän heitti taakseen peitteen, jota piti viittanaan, ja tyynen näköisenä, hymy huulilla, lähestyi metsästäjiä.

Viimemainitut, jotka jo vanhastaan olivat tottuneet punanahkojen tapoihin, jäivät näköjään rauhallisina odottamaan, mitä seuraisi heidän julkeasta kepposestaan.

"Kalpeat veljet", lausui päällikkö, "ovat viisautta täynnä, vaikka heidän tukkansa onkin musta. He tuntevat kaikki suurille sotureille ominaiset juonet, heillä on majavan äly ja leijonan rohkeus."

Molemmat miehet kumarsivat ääneti. Kotkanpää jatkoi:

"Kun veljeni Uskollinen Sydän on suurilta järviltä saapuneiden comanchien leirissä, on vihdoinkin tullut aika hajoittaa pilvet, jotka ovat nousseet hänen ja punanahkojen väliin. Uskollinen Sydän on rehellinen, selittäköön hän kantansa pelkäämättä. Hän on kuuluisien päälliköiden edessä, jotka eivät emmi tunnustaa vääryyttään, jos he sitä ovat hänelle tehneet."

"Ohoo!" vastasi kanadalainen naureskellen, "Kotkanpää on aivan äkkiä muuttanut mielipidettä meidän laadustamme. Luuleeko hän pettävänsä meitä tyhjillä sanoilla?"

Vihan salama välähti intiaanin villissä silmässä, mutta ponnistaen kaikki voimansa hänen onnistui hillitä itsensä.

Samassa muuan mies ilmestyi kekustelijoitten väliin.

Se oli Aurinko, heimokunnan kunniakkain soturi.

Vanhus kohotti verkalleen kätensä.

"Lapseni kuunnelkoot minua", sanoi hän, "kaikki on selvitettävä tänään. Kalpeat metsästäjät saavat polttaa rauhanpiippua kanssamme."

"Olkoon menneeksi", lausui Uskollinen Sydän.

Auringon viittauksesta heimokunnan vanhimmat päälliköt kerääntyivät hänen ympärilleen.

Ilomieli ei ollut muuttanut asentoaan. Hän oli valmis huomatessaan vähäisimmänkin epäilyttävän liikkeen uhraamaan vankinsa.

Kun piippu oli kiertänyt lähelle erämiehiä syntyneen piirin ympäri, kokosi vanhus ajatuksensa. Kumarrettuaan sitten valkoihoisille hän puhui seuraavasti:

"Soturit, kiitän Elämän Herraa siitä, että hän rakastaa meitä, meitä punanahkoja, ja siitä, että hän vihdoinkin tänään lähettää luoksemme nämä kaksi kalpeata miestä, jotka voivat aukaista meille sydämensä. Olkaa rohkeita, nuoret miehet, älkää antako mielenne käydä raskaiksi ja kartoittakaa kauas luotanne pahat aikomukset. Me pidämme sinusta, Uskollinen Sydän, olemme kuulleet puhuttavan inhimillisyydestäsi punanahkoja kohtaan. Uskomme, että sydämesi on avoinna, ja että veresi juoksee kirkkaana kuin aurinko. Totta on, että me intiaanit emme ole varsin ymmärtäväisiä, kun polttava vesi meitä hallitsee, ja että me eri kerroilla olemme kenties sinua loukanneet. Mutta toivomme, ettet enää sitä ajattele ja että, niin kauan kuin sinä ja me oleskelemme preiriellä, metsästelemme rinnakkain, niinkuin sellaisten soturien, jotka rakastavat ja kunnioittavat toisiaan, onkin tehtävä".[1]

[1] Siltä varalta, että lukija mielellään tutustuisi comanchien kieleen, esitämme tässä, miltä Auringon puhe kuului alkukielellä:

"Miigvoitsh kitshii manituu, kaigalvkii zarget uune an nishin norbai nogome, shaf hyyar paishik artvuai vinnin terkushenan, cavviin kitshii morgussei, an nishin norbai nogome, kavvikkar indenendum. Kaigait kitshii muskovvai geosai haguarmissei vaibenan matshji oati nii zargetuune saggorash artvuai vinnin kaigait hapadgei kitshii morgussei an nishin norbai; kaigvotsh anna boikassei nennervind mornuutsh touvatsh nii zargei deavoje kii, appaijamar, kuppar bebone nepevar appiminikvi amar."

Uskollinen Sydän vastasi:

"Päälliköt ja muut suurten järvien comanchikansan jäsenet, joiden silmät ovat avoinna. Toivon, että kääntäisitte korvanne suuni sanoille. Elämän Herra avaa sydämeni ja panee rintani huokumaan ystävällisiä sanoja. Sydämeni täyttävät hellät tunteet teitä kohtaan, teidän naisianne kohtaan, lapsianne kohtaan, ja se, mitä nyt lausun teille, juontaa juurensa omista ja miehieni hellistä tunteista. En ole koskaan kieltänyt heimoonne kuuluvia metsästäjiä astumasta majaani preiriellä. Miksi siis haluatte sotaa kanssani? Miksi kiusaatte äitiäni, joka on vanha nainen, miksi koetatte ottaa minut hengiltä? Minua kammottaa vuodattaa intiaanin verta, sillä toistan sen vielä kerran, huolimatta onnettomuuksista, joita olette minulle aikaansaaneet, sydämeni pitää teistä."

"Ohoo!" keskeytti Kotkanpää hänet, "veljeni puhuu hyvin, mutta haava, jonka hän minulle on aikaansaanut, ei ole vielä arpeutunut."

"Veljeni on typerä", vastasi erämies. "Luuleeko hän minun olevan niin taitamattoman, etten olisi osannut häntä tappaa, jos se olisi ollut aikomukseni? Tahdon teille osoittaa, mihin pystyn, ja mitä on käsitettävä soturin rohkeudella. Minun tarvitsee vain viitata, ja tämä nainen ja lapsi eivät enää elä."

"Se on totta", myönsi Ilomieli.

Väristys kulki läsnä olevien selkää pitkin, ja Kotkanpää tunsi kylmän hien tihkuvan ohimoistaan.

Uskollinen Sydän oli hetken aikaa vaiti ja suuntasi intiaaneihin selittämättömän katseen. Sitten hän kohautti halveksivasti olkapäitään, heitti aseensa jalkojensa juureen, pani kädet ristiin leveälle rinnalleen ja kääntyi kanadalaisen puoleen.

"Ilomieli", sanoi hän tyynellä ja terävällä äänellä, "päästä vapaaksi nuo kaksi olentoa."

"Mitä ajattelet?" huudahti erämies ällistyneenä, "sehän olisi kuolemantuomiosi!"

"Sen tiedän."

"No?"

"Pyydän sinua sittenkin sen tekemään."

Kanadalainen ei vastannut, vaan alkoi vihellellä hampaittensa välitse. Vetäen esille puukkonsa hän yhdellä iskulla leikkasi poikki köydet, joilla hänen vankinsa olivat sidotut. Nämä pakenivat hypähtäen kuin jaguarit ja kätkeytyivät ilosta ulvoen kiireesti ystäviensä joukkoon. Sitten Ilomieli pani veitsensä tuppeen vyölleen, heitti aseensa pois, laskeutui hevosensa selästä ja asettui päättäväisesti Uskollisen Sydämen viereen.

"Mitä teet?" huudahti viimemainittu, "pelastaudu, ystäväni!"

"Minäkö pelastautuisin, miksi sen tekisin?" vastasi kanadalainen huolettomasti. "Hitto vieköön, en. Koska kuitenkin joskus on kuoltava, niin kuolen yhtä hyvin tänään kuin myöhemmin. Kenties en enää saisikaan näin sopivaa tilaisuutta."

Molemmat miehet puristivat toistensa kättä innostuneesti.

"Päälliköt", lausui Uskollinen Sydän tyynesti kääntyen intiaanien puoleen, "nyt olemme vallassanne, tehkää niinkuin parhaaksi näette."

Comanchit katsoivat toisiaan hetken aikaa hämmästyneinä. Näiden miesten stoalainen kieltäytyminen, he kun toisen rohkean toiminnan avulla olisivat voineet ei ainoastaan päästä pakoon, vaan myöskin sanella heille ehdot, mutta nyt, käyttämättä hyväkseen tätä suunnatonta etua, heittivät pois aseensa ja antautuivat heidän käsiinsä, näytti menevän yli sankaruuden rajojen, jota heidän heimossaan pidettiin kunniassa.

Syntyi jokseenkin kauan kestävä hiljaisuus, jonka aikana olisi voinut kuulla sydämien sykkivän näiden pronssinkovien miesten rinnoissa, jotka alkuperäisestä kasvatuksestaan huolimatta, varsinkin mitä tulee tunteisiin, ovat kehittyneempiä kuin saattaisi luulla ymmärtämään kaikkia todellisia tunteita ja pitämään arvossa todella jaloja tekoja.

Epäröityään muutaman hetken Kotkanpää vihdoin heitti luotaan aseensa ja lähestyen metsästäjiä lausui heille liikuttuneella äänellä, joka ei sopinut näennäisesti levolliseen ja välinpitämättömään ulkomuotoon:

"On totta, kalpeakasvoiset soturit, että olette ylevämielisiä, mikä lieventää meille lausumianne sanoja, ja että me kaikki ymmärrämme teitä. Tiedämme myös, että totuus on aukaissut huulenne. Meidän intiaanien, joilla ei ole valkoihoisten järkeä, on sangen vaikea, usein itsekään sitä tahtomatta, olla tekemättä moitittavia tekoja, mutta me toivomme, että Uskollinen Sydän ottaa pois kuoren sydämensä ympäriltä, niin että se on kirkas kuin meidän, ja että vihankauna väliltämme haudattaisiin niin syvälle, että pojanpoikiemme pojanpojatkaan eivät voisi edes tuhannen auringon valossa sitä löytää."

Ja laskien molemmat kätensä erämiehen olkapäille hän suuteli hänen silmiänsä ja lisäsi:

"Olkoon Uskollinen Sydän veljeni!"

"Olkoon niin!" lausui erämies tyytyväisenä tähän päätökseen; "tästälähin olen yhtä suuressa määrässä comanchien ystävä kuin olen heitä tähän asti epäillyt."

Intiaanipäälliköt tungeksivat uusien ystäviensä ympärillä, joille he osoittivat alkuperäisille luonteille ominaisen tavan mukaan suurta mieltymystä ja kunnioitusta.

Molemmat erämiehet olivat jo kauan olleet tunnettuja Käärmeen heimon keskuudessa, ja heidän maineensa oli ollut suuri. Sangen usein leiritulien ympärillä istuttaessa olivat kertomukset heidän urotöistään herättäneet ihailua nuorissa miehissä, joille vanhat soturit niitä kertoilivat.

Sovinto Uskollisen Sydämen ja Kotkanpään välillä oli ollut vilpitön. Jäljellä oli enää vain heikko muisto heidän entisestä vihastaan.

Valkoisen metsästäjän jalomielisyys oli voittanut punanahan raivon!

Nämä kaksi keskustelivat rauhallisesti istuen pöydän ympärillä eräässä majassa, kun äkkiä kuului kovaa huutoa ja muuan intiaani syöksyi leiriin kauhun kuvastuessa hänen hämmästyneitä kasvoiltaan.

Tungeksittiin miehen ympärillä, jotta kuultaisiin uutisia, mutta intiaani, joka oli huomannut Kotkanpään, lähestyi tätä.

"Mikä hätänä?" tiedusteli päällikkö.

Intiaani suuntasi julman katseen Uskolliseen Sydämeen ja Ilomieleen, jotka eivät voineet paremmin kuin muutkaan aavistaa, mistä tällainen raivo johtui.

"Varokaa päästämästä karkuun näitä kalpeakasvoisia miehiä. Meitä on petetty", sanoi hän katkonaisella ja hengästyneellä äänellä, hän kun oli tullut kiivaasti juosten.

"Selittäköön veljeni tarkemmin, mitä hän tietää", käski Kotkanpää.

"Kaikki valkoihoiset erämiehet, _lännen pitkät puukot_, ovat kokoontuneet. Heitä on lähes sata miestä käsittävä partiokunta ja he etenevät piirittäen leiriä joka puolelta yhtaikaa."

"Oletko varma siitä, että nämä partiomiehet tulevat vihollisina?" kysyi päällikkö vielä.

"Miten sitten muuten?" vastasi intiaanisoturi, "he ryömivät kuin käärmeet korkeassa ruohossa pitäen kivääriä edessään ja nylkypuukkoa hampaissaan. Päällikkö, meidät on petetty, nämä kaksi miestä ovat tunkeutuneet keskuuteemme tuudittaakseen uneen valppautemme."

Kotkanpää ja Uskollinen Sydän hymyilivät selittämättömästi. Muille kuin heille tämä oli arvoitus.

Comanchipäällikkö kääntyi intiaanin puoleen.

"Näitkö, kuka käveli erämiesten etunenässä?" kysyi hän.

"Kyllä, näin hänet."

"Ja hän oli _Amik_ -- Musta Hirvi, -- Uskollisen Sydämen ensimmäinen pyydyksien hoitaja, eikö niin?"

"Niin, kukas muu siinä olisi voinut olla?"

"Hyvä, saat poistua", sanoi päällikkö viitaten päällään. Sitten hän kääntyi erämiehen puoleen ja kysyi häneltä:

"Mitä on tehtävä?"

"Ei mitään", vastasi Uskollinen Sydän, "asia koskee minua. Antakoon veljeni minun yksin toimia."

"Veljeni on käskijäni."

"Menen erämiehiä vastaan. Pitäköön Kotkanpää siihen asti, kunnes palaan, nuoret soturinsa leirissään."

"Se tapahtuu."

Uskollinen Sydän heitti kiväärin olalleen, puristi Ilomielen kättä, hymyili comanchipäällikölle ja suuntasi kulkunsa metsään varmoin ja rauhallisin askelin, mikä oli hänelle ominaista. Hän katosi pian puiden sekaan.

"Hm!" lausui Ilomieli sytyttäen intiaanipiippunsa ja kääntyen Kotkanpään puoleen, "huomaat, päällikkö, että tässä maailmassa ei aina ole tyhmää antautua sydämensä johdettavaksi."

Ja rajattoman tyytyväisenä tähän filosofiseen ajatelmaansa, joka hänestä tuntui varsin hyvin sopivan tilanteeseen, kanadalainen puhalsi sakean savupilven.

Päällikön käskystä kutsuttiin leiriin takaisin kaikki sen ympärille hajoitetut vahdit.

Intiaanit odottivat kärsimättöminä, mikä olisi seurauksena toimenpiteistä, joihin Uskollinen Sydän oli ryhtynyt.

II

Preirierosvot

Oli ilta. Oltiin paikalla, josta oli suunnilleen yhtä pitkä matka meksikolaisten kuin comanchien leirille.

Kahden mäen välillä, matalan syvänteen kätkössä, istui kokoontuneina nelisenkymmentä miestä useiden nuotioiden ympärillä, jotka olivat siten sovitetut, etteivät tulenloimot voineet ilmaista heidän olevan siellä.

Outo näky, jonka tarjosi tämä joukko, siinä kun oli synkännäköisiä, villikatseisia, vaatetukseltaan likaisia ja omituisen näköisiä seikkailijoita, muodosti taulun, joka olisi ansainnut päästä Callotin satiirisen piirustimen aiheeksi tai Salvator Rosan siveltimen kuvattavaksi.

Nämä miehet, joiden joukossa oli mitä erilaatuisimpia yksilöitä edustaen kaikkia kansallisuuksia vanhasta ja uudesta maailmasta, venäläisestä kiinalaiseen asti, olivat niin täydellinen kokoelma roistoja kuin kuvitella saattaa. He olivat ryösteleviä lurjuksia, jotka eivät kuunnelleet lakia eikä omaatuntoa, joilla ei ollut kotia eikä kontua. He olivat todellista sivistyksen pohjasakkaa, jo pienestä pitäen joutuneet harhateille, myöhemmin pakosta etsien itselleen turvapaikan lännen preirieiden sydänseuduilta. Näillä autioilla paikoilla he olivat itsenäisenä rosvojoukkona taistellen milloin metsästäjiä, milloin intiaaneja vastaan ja vieden toinen toisestaan voiton julmuudessa ja konnantöissä.

Nämä miehet olivat sanalla sanoen niitä, joita on alettu nimittää _preirierosvoiksi_.

Nimitys sopii heille joka suhteessa hyvin, koska he, valtamerellä asuvien virkaveljiensä tavalla, jotka ryöstävät millä lipulla hyvänsä varustettuja laivoja tai ainakin halveksien kohtelevat niitä, hyökkäävät kaikkien matkustajien kimppuun, jotka uskaltavat yksin matkustaa preirien halki, ahdistavat karavaaneja ja ryöstävät ne, ja kun kaikki muu saalis pääsee heiltä karkuun, asettuvat he viekkaasti väijyksiin korkeaan ruohoon tähystelläkseen intiaaneja ja murhatakseen näitä saadakseen nostaa palkkion, jonka Yhdysvaltojen _isällinen_ hallitus suorittaa jokaisesta alkuasukkaan päänahasta aivan samaan tapaan kuin Ranskassa maksetaan palkkio sudenpäästä.

Tätä joukkoa johti kapteeni Uaktehno, "Tappaja", jonka jo aikaisemmin esittelimme.

Roistojen keskuudessa vallitsi levottomuus, joka oli merkkinä jostakin aiotusta salaperäisestä retkestä.

Muutamat puhdistivat ja korjailivat aseitaan, toiset parsivat pukujaan, muutamat polttelivat tupakkaa ja joivat mezcalia, toiset taas nukkuivat kietoutuneina risaisiin viittoihinsa.

Hevoset, jotka kaikki olivat satuloidut ja lähtövalmiit, olivat sidotut kiinni muutamiin seipäisiin.

Määrättyjen välimatkojen päässä seisoi vahteja nojaten pitkiin karbineihinsa vaiteliaina ja liikkumattomina kuin pronssipatsaat valvoen kaikkien turvallisuutta.

Vähitellen loivat sammuvista leirivalkeista lähtevät, raukenevat valopatsaat tauluun punertavia säteitä, jotka tekivät preirierosvot yhä villimmän näköisiksi.

Kapteeni näytti olevan sangen levoton. Hän käveli pitkin askelin alaistensa parissa, polkien raivokkaasti maata jalallaan ja pysähtyen aika ajoin kuuntelemaan preirieltä tulevia ääniä.

Yö muuttui yhä synkemmäksi. Kuu oli hävinnyt, tuuli suhisi kolkosti kummuilla. Preirierosvot olivat kaikki, yksi toisensa perään, lopulta vaipuneet uneen.

Ainoastaan kapteeni oli vielä valveilla.

Äkkiä hän luuli kaukaa kuulleensa laukauksen. Hetkinen vielä, ja kaikkialla oli jälleen hiljaista.

"Mitä tämä merkitsee?" mutisi kapteeni raivostuneena; "ovatko ne houkkiot antaneet yllättää itsensä?"

Sitten hän, kietoutuen huolellisesti viittaansa, suuntasi kulkunsa kiireesti sinne päin, mistä laukaus oli kuulunut.

Synkkä pimeys vallitsi, ja huolimatta paikallistuntemuksestaan kapteenin oli sangen vaikea kulkea pensaitten ja tiheikköjen lävitse, jotka joka askeleella sulkivat häneltä tien. Useita kertoja hänen oli pakko pysähtyä ja tutkia paikkoja voidakseen taas jatkaa matkaansa entiseen suuntaan, jolta hänen vähän väliä oli käännyttävä syrjään, kun kalliopaadet ja tiheiköt, jotka olivat hänen tiellään, pakoittivat hänen tekemään kierroksia.

Kerran näin pysähtyessään hän luuli kuulevansa aivan läheltä lehtien ja oksien rapinaa, aivan kuin joku ihminen tai peto kiireesti juoksisi näreikössä.

Kapteeni vetäytyi jättiläismäisen mahonkipuun rungon taakse, ottaen esille pistoolinsa, jotka hän viritti ollakseen valmis kaiken varalta. Ojentaen päänsä eteenpäin hän kuunteli.

Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään. Oli tultu siihen salaperäiseen yönhetkeen, jolloin luonto näyttää nukkuvan ja kaikki erämaan tuntemattomat äänet hiljenevät, niin että, kuten intiaanit lausuvat, _kuuluu vain äänettömyys_.

"Olen erehtynyt", lausui preirierosvo itsekseen ja taas liikahti ryhtyäkseen jatkamaan matkaansa. Samassa ääni kuului uudelleen entistä selvemmin ja lähempää, ja sitä seurasi melkein heti senjälkeen pidätetty huokaus.

"Niin totta kuin Jumala elää!" sanoi kapteeni, "tämä alkaa olla mielenkiintoista. Otanpa siitä selvän."

Käveltyään hetken ajan kiireesti hän huomasi melkein näkymättömissä olevan ihmisvarjon hiipivän pimeässä jonkun askeleen päässä hänestä. Olio, kuka hän sitten lienee ollutkin, näytti kävelevän vaivaloisesti, hoippui joka askeleella, pysähtyi vähän väliä kuin kootakseen voimia. Aika ajoin hän päästi kuuluville hillityn valituksen. Kapteeni heittäytyi hänen eteensä sulkien häneltä tien.

Kun tuntematon huomasi hänet, kiljahti hän kauhusta, lankesi polvilleen ja mutisi pelosta katkonaisella äänellä:

"Armoa! Armoa! Älkää tappako minua!"

"Kappas vaan!" huudahti kapteeni hämmästyneenä, "sehän on Lörppö! Kuka riivattu on häntä näin huonosti kohdellut?"

Ja hän kumartui tämän puoleen. Mies oli todellakin opas. Hän oli pyörtynyt.

"Hitto vieköön tuon tolvanan!" mutisi kapteeni halveksivasti; "miten voisin häntä nyt kuulustella?"

Mutta rosvo oli neuvokas mies. Hän työnsi pistoolit takaisin vyöhönsä ja tarttuen haavoittuneeseen heitti hänet olkapäilleen.

Kantaen taakkaansa, joka ei millään tavalla näyttänyt haittaavan hänen kulkuaan, hän lähti kiireesti palaamaan samaa tietä, jota oli tullutkin, ja saapui leiriinsä.

Hän laski oppaan puoleksi sammuneen rovion luo, johon heitti muutaman sylyksellisen kuivia puita saadakseen sen jälleen palamaan. Pian hän saattoi kirkkaassa valossa tarkastaa miestä, joka virui tainnuksissa hänen jalkojensa juuressa.

Lörpön kasvot olivat kalmankalpeat, kylmä hiki valui hänen ohimoiltaan, ja verta virtasi runsaasti haavasta, joka hänellä oli rinnassa.

"_Cascaras_!" mutisi kapteeni, "kas siinä on miesparka ammuttu pahasti pilalle. Kunhan hän vain ennen lähtöään voisi minulle ilmoittaa, ketkä ovat hänet tuollaiseen tilaan saattaneet ja mitä Kennedylle on tapahtunut!"

Samoin kuin kaikilla metsänkävijöillä, oli kapteenillakin hieman lääkitsemistaitoa. Hänen oli helppo hoitaa tuliaseen tuottamaa haavaa.

Sen huolenpidon vuoksi, jota hän osoitti haavoittuneelle, ei kestänyt kauan, ennenkuin tämä tuli tajuihinsa. Hän huokasi syvään, avasi hurjat silmänsä ja voimatta jokseenkin pitkään aikaan lausua sanaakaan hänen kuitenkin onnistui, ensin moniaan kerran tuloksetta yritettyään, kapteenin tukemana nousta istumaan. Kohottaen sitten päätään hän lausui surullisella, matalalla ja katkonaisella äänellä:

"Kaikki on hukassa, kapteeni! Kepposemme ei ole onnistunut."

"Tuhat tulimmaista!..." kiljui rosvo raivokkaasti polkien jalkaansa, "miten on asia voinut käydä niin hullusti?"

"Nuori tyttö on paholainen!" jatkoi opas sähisevän hengityksen ja yhä heikommaksi käyvän äänen osoittaessa, että hän voi elää enää vain muutamia hetkiä.

"Jos voit", lausui kapteeni ymmärtämättä lainkaan haavoittuneen huudahdusta, "niin sano minulle, miten kaikki tapahtui ja mikä on murhaajasi nimi, niin että voin kostaa puolestasi."

Kaamea hymy levisi oppaan sinertäville huulille.

"Murhaajan nimikö?" kysyi hän ivallisesti.

"Niin."

"Se on doña Luz."

"Doña Luz!" huudahti kapteeni hypäten hämmästyneenä pystyyn, "mahdotonta!"

"Kuulkaa", jatkoi opas, "hetkeni ovat luetut, pian heitän henkeni. Minun asemassani oleva mies ei valehtele. Antakaa minun puhua älkääkä keskeyttäkö. En tiedä, ehdinkö sanoa teille kaikki, ennekuin menen tekemään tiliä Hänelle, joka tietää kaikki."

"Puhu", lausui kapteeni.

Ja kun haavoittuneen ääni tuli yhä heikommaksi, polvistui hän tämän viereen, ettei menettäisi sanaakaan.

"Antakaa minulle viinaa."

"Olet mieletön, viinahan tappaisi sinut."

Haavoittunut ravisti päätään.

"Se antaa minulle voimaa, jota välttämättä tarvitsen, jotta voisitte kuulla kaikki, mitä minulla on sanottavana. Enkö jo olekin puolikuollut?"

"Olet oikeassa!" mutisi kapteeni.

"Älkää siis epäilkö", jatkoi haavoittunut, kun hän oli kuullut tämän, "nyt on kiire, minulla on tärkeitä asioita teille ilmoitettavana."

"Olkoon menneeksi siis!" kuiskasi rosvo hetken arveltuaan, ja ottaen esille taskumattinsa ojensi sen oppaan huulille.

Viimemainittu joi ahneesti ja jokseenkin kauan. Kuumeinen puna kohosi hänen poskipäilleen, melkein sammuneet silmät alkoivat kiiltää, ja niistä loisti eloisa tuli.

"Älkää enää keskeyttäkö minua", sanoi hän varmalla ja jokseenkin kovalla äänellä, "heti kun huomaatte minun heikontuvan, antakaa minun juoda, ehkä silloin ehdin kertoa teille kaikki."

Kapteeni viittasi hänelle merkiksi, että hän noudattaisi hänen toivomustaan, ja Lörppö alkoi puhua.

Hänen kertomuksensa kesti kauan, sillä häntä ahdistivat moniaat heikkoudenkohtaukset. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, lisäsi hän:

"Huomaatte, että nainen on, kuten jo kerran teille sanoin, paholainen. Hän on surmannut Kennedyn ja minut. Luopukaa yrittämästä saada häntä käsiinne, kapteeni, hän on liian vaikeasti saavutettava otus. Ette saa häntä koskaan haltuunne."

"Hyvä!" lausui kapteeni rypistäen kulmakarvojaan, "kuvitteletko, että siis hylkäisin suunnitelman?"

"No, onnea vain siis!" mutisi opas, "mitä minuun tulee, niin olen toimittanut asiani, tilini ovat selvät... Hyvästi, kapteeni", lisäsi hän kummallisesti hymyillen, "matkustan kaikkien paholaisten luo, siellä kyllä tapaamme toisemme!..."

Hän kaatui selälleen.

Kapteeni aikoi nostaa hänet takaisin istumaan, mutta hän oli jo kuollut.

"Hauskaa matkaa!" mutisi hän huolettomasti.

Hän nosti ruumiin olkapäilleen, kantaen sen näreikköön, jonka keskelle kaivoi kuopan, ja laski ruumiin sinne. Suoritettuaan tämän työn muutamassa minuutissa hän palasi leirivalkean ääreen, kietoutui viittaansa, laskeutui pitkälleen maahan ja nukahti lausuttuaan itsekseen:

"Parin tunnin perästä koittaa päivä, silloin saamme nähdä, mitä on tehtävä."

Rosvot eivät nukkuneet pitkään. Auringon noustessa olivat kaikki rosvoleirissä liikkeellä. Jokainen laittausi lähtövalmiiksi.

Kaukana siitä, että olisi luopunut suunnitelmastaan, kapteeni oli päinvastoin päättänyt panna sen pikaisesti toimeen antamatta meksikolaisille aikaa etsiä apua preiriellä oleskelevilta valkoihoisilta metsästäjiltä, jotka olisivat tehneet onnistumisen hänelle epävarmaksi.