Part 13

Leiri tarjosi erittäin vilkkaan näyn. Naiset kulkivat edestakaisin kantaen puita tai lihaa tai ajaen kelkkojen eteen valjastettuja koiria. Kelkoille oli ladottu koko heidän omaisuutensa. Soturit istuivat vakavina kyykkysillään kauniin sään vuoksi taivasalle sytytettyjen leiritulien ympärillä ja polttelivat piippua jutellen keskenään.

Oli kuitenkin helppo huomata, että oli tapahtunut jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, sillä huolimatta siitä, että oli vielä varhainen hetki -- aurinko oli tuskin vielä noussut taivaanrannalle -- olivat pääjohtajat kokoontuneet neuvottelumajaan, missä heidän vakavasta ilmeestään päättäen varmasti keskusteltiin tärkeästä kysymyksestä.

Päivä oli viimeinen niistä neljästä, jotka Kotkanpää oli Eusebiolle myöntänyt.

Uskollisena vihalleen intiaanisoturi, joka oli päättänyt kostaa, oli kutsunut koolle suuret päälliköt hankkiakseen luvan panna toimeen pirullisen suunnitelmansa.

Toistamme tässä vielä kerran: intiaanit eivät ole julmia senvuoksi, että se heitä huvittaisi. Välttämättömyys on heidän ensimmäinen lakinsa. Koskaan he eivät tuomitse vankiaan, varsinkaan naista, kidutettavaksi, ellei heimokunnan etu sitä vaadi.

Heti kun päälliköt olivat kokoontuneet neuvottelutulen ympärille, astui piipunkantaja kehän keskelle. Pitäen sytytettyä piippua kädessään hän kumarsi neljään ilmansuuntaan mutisten lyhyen rukouksen, sitten hän ojensi piipun vanhimmalle johtajalle pitäen yhä sen pesää kädessään.

Kun kaikki päälliköt toinen toisensa jälkeen olivat polttaneet, tyhjensi piipunkantaja siitä tuhan tuleen lausuen:

"Suuren comanchikansan päälliköt, antakoon Natosh -- Jumala -- teille viisautta. Toimikaa niin, että mikä päätöksenne lieneekin, se on yhtäpitävä oikeuden kanssa."

Kumarrettuaan hän kunnioittavasti vetäytyi pois. Syntyi hetken hiljaisuus. Jokainen punnitsi tarkasti vastalausuttuja sanoja.

Vihdoin nousi vanhin päällikkö puhumaan.

Hän oli kunnianarvoisa vanhus, jonka ruumista peittivät lukemattomat arvet ja joka heimolaistensa keskuudessa nautti suurta mainetta viisautensa vuoksi.

Hänen nimensä oli _Eshis_ -- Aurinko.

"Pojallani Kotkanpäällä", lausui hän, "on tärkeä ilmoitus tehtävänä päällikköjen neuvostolle. Hän puhukoon, korvamme ovat avoinna. Kotkanpää on yhtä viisas kuin uljas soturi. Kuulemme kunnioittaen hänen sanojaan."

"Kiitos", vastasi soturi, "isäni on itse viisaus, Natoshilla ei ole mitään salattavaa häneltä."

Päälliköt kumarsivat. Kotkanpää jatkoi:

"Valkonaamat, ikuiset ahdistajamme, ajavat meitä takaa ja hätyyttelevät meitä väsymättömästi, pakoittaen meidät heille luovuttamaan paraimmat metsästysalueemme yhden toisensa jälkeen ja pakenemaan arkojen kuusipeurojen tavalla metsien perukoihin. Useat heistä rohkenevat saapua preirieille asti jotka ovat meidän tyyssijojamme, pyydystääkseen majavia ja metsästääkseen hirviä ja bisoneja, jotka ovat meidän omaisuuttamme. Nämä kunnottomat ihmiset, kansojensa hylkyainekset, varastavat ja ryöstävät meiltä voidessaan sen tehdä joutumatta rangaistuiksi. Onko oikein, että valituksitta kärsimme heidän ryöstöään? Sallisimmeko heidän leikata kurkkumme poikki kuin arat _ashahat_, yrittämättä nousta kostamaan? Eikö preirielaki sano: silmä silmästä, hammas hampaasta? Mitä isäni vastaa, mitä veljeni sanovat, eikö se ole oikein?"

"Kosto on luvallinen", sanoi Aurinko, "se on heikomman ja sorretun vanhentumaton oikeus. Sen tulee kuitenkin olla kärsityn vääryyden mukainen."

"Hyvä! Isäni on puhunut kuin viisas vanhus. Mitä siitä veljeni ajattelevat?"

"Aurinko ei voi puhua väärin. Kaikki, mitä hän sanoo, on oikein", vastasivat päälliköt.

"Onko veljelläni valittamista jotakuta vastaan?" kysyi vanhus.

"Kyllä", jatkoi Kotkanpää. "Muuan valkoihoinen erämies on häväissyt minua, useita kertoja hyökännyt leirini kimppuun, väijyksissä oltuaan tappanut useita nuorista miehistäni, minua itseänikin haavoittanut, kuten voitte huomata, sillä haava ei vielä ole mennyt umpeen. Tämä mies on lyhyesti sanoen comanchien julmin vihollinen, joita hän vainoo kuin metsänpetoja nauttiakseen heidän kidutuksistaan ja kuunnellakseen heidän kuolinhuutojaan."

Nämä viekkaasti lausutut sanat kuullessaan koko seura vapisi raivosta. Huomaten, että hänen puheensa miellytti kuulijoita, tuo kavala päällikkö jatkoi paljastamatta lainkaan iloa, jota hän sisimmässään tunsi:

"Olisin voinut, jos asia olisi koskenut vain henkilökohtaisesti minua", sanoi hän, "antaa anteeksi nämä vääryydet, niin loukkaavia kuin ne ovatkin olleet, mutta nyt on kysymyksessä yhteinen vihollinen, mies, joka on vannonut tuhoavansa kansakuntamme. Niin haikea kuin onkin välttämättömyys, joka tässä sattuu, en saa empiä iskemästä häntä siihen kohtaan, mikä hänelle on kaikkein kallein. Hänen äitinsä on käsissäni, mutta olen epäröinyt häntä kidutuksin uhrata. En ole antanut vihan hallita itseäni, olen vain tahtonut olla oikeudenmukainen, ja vaikka minun olisi ollut niin helppo surmata tuo nainen, niin olen pitänyt parempana, että te itse, kunnioitettavat heimomme päälliköt, suostuen antaisitte siihen määräyksen. Olen tehnyt vielä enemmän: koska minua kammottaa hyödyttömästi vuodattaa verta ja rangaista syytöntä syyllisen puolesta, olen myöntänyt tälle naiselle neljä päivää odotusaikaa, jotta hänen pojallaan olisi tilaisuus pelastaa äitinsä tarjoutumalla itse kärsimään kidutukset hänen sijastaan. Muuan valkoihoinen vankini on lähtenyt häntä etsimään, mutta sillä miehellä on kaniinin sydän, hänellä on rohkeutta murhata vain aseettomia vihollisiaan, hän ei ole tullut eikä tule!... Tänä aamuna, auringon noustessa, menee umpeen myöntämäni odotusaika. Missä on tämä mies? Hän ei ole ilmestynyt!... Olenko menetellyt oikein, vai onko minua moitittava, onko tämä nainen kiinnitettävä kidutuspaaluun, jotta valkoihoiset rosvot kauhistuneina hänen rangaistuksestaan huomaisivat, että comanchit ovat peloittavia sotureita, jotka eivät koskaan jätä häväistystä rankaisematta? Olen puhunut. Olenko puhunut oikein, mahtavat miehet?"

Pidettyään tämän pitkän syytöspuheen Kotkanpää istuutui jälleen ja pannen käsivarret ristiin rinnalleen painunein päin odotti päällikköjen ratkaisua.

Syntyi jokseenkin kauan kestävä äänettömyys puheen jälkeen. Vihdoin Aurinko nousi puhumaan.

"Veljeni on puhunut oikein", sanoi hän, "hänen sanansa ovat miehen sanoja, joka ei anna tunteen hallita itseään. Kaikki, mitä hän on sanonut, on oikein. Valkoihoiset, julmat vihollisemme, varustautuvat tuhoamaan meitä. Vaikka meidän onkin vaikeata rangaista naista, on se nyt välttämätöntä."

"Se on välttämätöntä!" kertasivat päälliköt kumartaen.

"Menkää", jatkoi Aurinko, "suorittakaa alkuvalmistukset, antakaa toimitukselle sovitusuhrin leima, ei koston. Kaikkien ihmisten täytyy nähdä, että comanchit eivät kiduta naista huvin vuoksi, vaan että he osaavat rangaista syyllisiä. Olen puhunut."

Päälliköt nousivat ja tervehdittyään kunnioittavasti vanhusta poistuivat.

Kotkanpää oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän saisi kostaa, ottamatta päälleen vastuuta teosta, jonka koko inhottavuuden hän oli ymmärtänyt, mutta johon hän oli taitavasti osannut saada osallisiksi heimonsa päälliköt muka oikeuden perusteella, vaikka hän siitä sisimmässään välitti perin vähän.

Valmistukset rangaistusta varten suoritettiin kiireisesti.

Naiset veistelivät saarnesta ohuita tikkuja, jotka oli pistettävä tuomitun kynsien alle, toiset keräsivät seljapuun ydintä valmistaakseen rikitettyjä sytykkeitä, kun taas nuorimmat lähtivät metsään tuodakseen sylimäärin tuoreita puita, joilla tuomittu oli hiljalleen poltettava, niin että hän samalla tukehtuisi savuun.

Sillä aikaa olivat miehet tyvestä kuorineet paljaaksi erään kidutuspaaluksi sopivan puun. Sitten he olivat sivelleet sen hirvenihralla, johon oli sekoitettu punamultaa. Juurelle he olivat kasanneet polttopuut, ja kun tämä oli tehty, oli taikuri saapunut salaperäisin sanoin vihkimään puun, niin että se vihdoin oli kaikin puolin kunnossa käytettäväksi tarkoitukseensa.

Kun nämä valmistukset oli suoritettu, tuotiin tuomittu paalun luo ja pantiin sitomatta istumaan puukasalle. Sitten alkoi päänahkatanssi.

Onneton nainen oli näköjään rauhallinen. Hän oli päättänyt uhrata henkensä. Ei mikään hänen ympärillään voinut häntä enää horjuttaa.

Hänen silmänsä hehkuivat kuin kuumeessa ja olivat täynnä kyyneliä tuijottaessaan tuohon joukkoon, joka ympäröi häntä kiljuen kuin villipedot. Hänen sielunsa toimi kuitenkin yhtä pirteänä ja selvänä kuin hänen parhaina päivinään. Äitiparkaa vaivasi pelko ahdistaen hänen sydäntään ja pannen hänet kärsimään tuskaa, johon verrattuna intiaanien hänelle aikoma oli pientä. Hän vapisi ajatellessaan, että hänen poikansa, saatuaan tietää kauhean kohtalon, rientäisi paikalle ja hänet pelastaakseen antautuisi julmien vihollistensa käsiin.

Kuunnellen tarkasti pienintäkin melua, hän oli joka hetki kuulevinaan avuksi rientävän poikansa kiireiset askeleet. Hänen sydämensä vavahteli pelosta. Hän rukoili Jumalaa sielunsa sisimmässä, että hän itse saisi kuolla rakkaan lapsensa, sijasta.

Päänahkatanssi jatkui kiihkeänä hänen ympärillään.

Joukoittain sotureja, suurikokoisia, kauniita, ylellisesti koristettuja miehiä, joilla kaikilla oli kuitenkin kasvot värjätty mustiksi, pyöri parittain paalun ympärillä, johtajina seitsemän rummuilla ja _chichikueilla_ varustettua soittajaa, joiden kasvot oli maalattu mustia ja punaisia juovia täyteen ja joiden päässä oli tarhapöllön siipiä, ulottuen pitkälle alas selkään.

Miehillä oli mustat sulat ja punainen puku ja käsissään pyssyjä ja sotanuijia, joiden päätä he tanssiessa pitivät alaspäin.

He olivat laajana puoliympyränä paalun ympärillä. Vastapäätä heitä tanssivat naiset täydentäen kehän.

Kotkanpää, joka johti sotureja, piti kädessään pitkää sauvaa. Kepin päähän oli kiinnitetty ihmisen päänahka. Sen yläpuolella oli oljilla täytetty harakka siivet levällään, vähän alempana samassa kepissä oli toinen päänahka, ilveksennahka ja sulkia.

Kun tanssi oli tovin jatkunut, asettuivat soittajat tuomitun viereen ja aikaansaivat korvia huumaavan melun laulaen, lyöden kaikin voimin rumpujaan ja ravistellen chichikueitaan.

Tanssi jatkui jokseenkin kauan kauhean ulvonnan säestyksellä, joka oli omiaan saattamaan pelosta hulluksi tuon onnettoman, sillä se ennusti kaikkein hirveintä kidutusta.

Vihdoin Kotkanpää kosketti tuomittua kevyesti sauvallaan. Tämän merkin johdosta melu lakkasi kuin taikaiskusta, rivit hajaantuivat, ja kukin otti aseensa.

Kidutus alkoi!

XX

Kidutus

Heti kun päänahkatanssi oli loppunut, marssivat heimokunnan parhaat soturit rivissä paalun eteen aseet käsissään, naisten, varsinkin vanhempien, syöksyessä vankipoloisen kimppuun herjaten ja survoen häntä, kiskoen hiuksista ja lyöden häntä, mutta pienimmälläkään liikkeellä tämä ei tehnyt vastarintaa, vielä vähemmin hän koetti vapautua rääkkäyksestä.

Tuo onneton nainen toivoi vain yhtä, nimittäin kidutuksen alkamista.

Hän oli kuumeisen kärsimättömänä seurannut päänahkatanssin odottamattomia vaiheita, kovin peläten näkevänsä rakkaan poikansa ilmestyvän ja asettuvan hänen ja pyövelien väliin.

Muinaisajan marttyyrien lailla hän valitti itsekseen, että intiaanit hukkasivat kallista aikaa hyödyttömiin juhlallisuuksiinsa. Jos hänellä olisi riittänyt voimia, olisi hän heitä siitä nuhdellut ja pilkannut heidän hitautensa ja sen epäröimisen tähden, jota he näyttivät osoittavan häntä uhratessaan.

Totuus oli se, että comancheja väkisinkin arvelutti, vaikka toimitus näyttikin oikealta, kiduttaa turvatonta naista, joka oli jo iäkäs eikä koskaan ollut heille tehnyt mitään pahaa, ei välittömästi eikä välillisesti.

Itse Kotkanpääkin tunsi vihastaan huolimatta kuin jotakin salaista tunnonvaivaa rikoksesta, jota oli tekemässä. Siksi hän ei kiirehtinyt lopullisten valmistusten suoritusta, vaan toimitti niitä laimeasti. Häntä kalvoi inho, jota hän ei kyennyt karkoittamaan.

Rohkeille miehille, jotka ovat tottuneet mitä suurimpiin vaaroihin, on kunniatonta kiduttaa sellaista heikkoa olentoa kuin naista, jolla ei ole muuta puolustuskeinoa kuin kyynelensä. Jos olisi ollut kysymyksessä mies, olisi päätös kiinnittää hänet kidutuspaaluun ollut heimokunnassa yksimielinen.

Intiaanivangit pitävät kidutusta tavallisesti pilkkanaan ja solvaavat pyöveleitään. Kuolinlauluissaan he soimaavat voittajiaan, näiden pelkurimaisuutta ja taitamattomuutta uhrejaan kiduttaessaan. He luettelevat omia yleviä tekojaan ja laskevat vihollisiaan, joilta ovat nylkeneet päänahan, ennenkuin itse ovat sortuneet. Purevilla sanoillaan ja halveksivalla käyttäytymisellään he kiihoittavat raivoon pyövelinsä, yllyttävät näiden vihaa ja siten osaksi oikeuttavat näiden julmuuden.

Mutta kun on uhrattava nainen, heikko ja nöyrä, joka esiintyy kuin karitsa teurastuslaitoksessa ja joka jo on puolikuollut, niin mitä mielenkiintoa voisi tuollainen toimitus herättää?

Ei ollut odotettavana mitään kunniaa, vaan päinvastoin yleistä inhoa.

Comanchit ymmärsivät tämän. Siitä johtui heidän inhonsa ja epäröintinsä. Siitä oli kuitenkin tehtävä loppu.

Kotkanpää lähestyi senvuoksi vankia ja vapauttaen hänet kiukkuisista akoista, jotka häntä kiusasivat, lausui synkällä äänellä:

"Nainen, tahdon pitää lupaukseni. Poikasi ei ole tullut, joten sinun täytyy kuolla."

"Kiitos", vastasi puhuteltu murtuneella äänellä, nojautuen paalua vastaan, ettei olisi kaatunut.

Intiaanipäällikkö katsoi häneen ymmärtämättä.

"Etkö pelkää kuolemaa?" kysyi hän.

"En", vastasi toinen suunnaten häneen enkelimäisen lempeän katseen, "se on minulle tervetullut. Elämäni on ollut vain pitkä sarja tuskaa. Kuolema on minulle siunaus."

"Mutta poikasi?"

"Poikani pelastuu, jos minä kuolen, sen olet vannonut isäsi luitten kautta."

"Sen olen vannonut."

"Anna minun siis kuolla."

"Ovatko heimosi naiset siis intiaaninaisten kaltaisia, jotka vapisematta kestävät kidutusta?" kysyi päällikkö hämmästyneenä.

"Kyllä!" vastasi nainen liikuttuneena. "Kaikki äidit sitä halveksivat, kun on kysymyksessä heidän lastensa pelastus."

"Kuule", lausui intiaani tuntien väkisinkin sääliä, "minullakin on äiti, jota rakastan. Jos haluat, voin siirtää kidutuksesi auringonlaskuun asti."

"Miksi niin?" vastasi vanki. "Ei, soturi, jos tuskani tosiaankin herättävät osanottoasi, niin on vain yksi hyvätyö, jonka voit minulle tehdä."

"Puhu", sanoi päällikkö innostuneena.

"Anna minun kuolla nyt heti."

"Mutta jos poikasi saapuisi?"

"Yhdentekevää. Tarvitset uhrin, eikö niin? No niin, uhri on edessäsi, voit mielin määrin häntä kiduttaa. Miksi epäröit? Anna minun kuolla, sanon."

"Toivomuksesi täytetään", vastasi comanchi kolkosti. "Nainen, valmistaudu kuolemaan."

Nainen painoi päänsä rintaansa vasten ja odotti.

Kotkanpään viittauksesta kaksi soturia kävi käsiksi vankiin ja sitoi hänet keskiruumiin kohdalta paaluun.

Sitten alkoi veitsellä kiduttaminen.

Se tapahtuu seuraavasti: Jokainen soturi tarttuu väkipuukkonsa kärkeen oikean kätensä peukalolla ja etusormella, ja heittää sen uhria kohti, niin että tämä vain lievästi haavoittuu.

Kidutuksissaan intiaanit pyrkivät siihen, että uhri saisi kärsiä mahdollisimman kauan. He antavat viimeisen iskun viholliselleen vasta sitten, kun he vähitellen ja niin sanoaksemme pala palalta ovat kiskoneet hänestä hengen.

Soturit heittivät puukkojaan niin ihmeteltävän taitavasti, että jokainen niistä hipaisi onnetonta vankia aiheuttamatta hänelle muuta kuin naarmuja.

Naispoloisen veri oli kuitenkin alkanut virrata. Hän oli sulkenut silmänsä ja rukoili kiihkeästi, että niin pian kuin suinkin tulisi kuolettava isku.

Soturit, joiden maalitauluna hänen ruumiinsa oli, innostuivat vähitellen, harrastus ja halu osoittaa taitavuuttaan olivat päässeet voitolle säälistä, jota he aikaisemmin olivat tunteneet. He paukuttelivat käsiään hurjasti huutaen ja purskahtaen nauramaan, jonkun taitavan suorittaessa etevän heiton.

Sanalla sanoen: tässä kävi, niinkuin aina käy sekä sivistyskansojen että villikansojen kesken, veri päihdytti heitä, heidän itserakkautensa yhtyi leikkiin, jokainen koetti suorittaa tempun paremmin kuin hänen edeltäjänsä. Muut ajatukset olivat unohtuneet.

Kun kaikki olivat heittäneet puukkonsa, tarttui pieni ryhmä heimokunnan taitavimpia ampujia pyssyihinsä.

Heillä tuli olla tarkka silmä, sillä huonosti tähdätty luoti saattoi tappaa kidutettavan ja riistää läsnäolevilta kiehtovan näytelmän, josta he odottivat itselleen niin suurta huvia.

Joka laukauksen pamahtaessa tuo ihmisparka, joka oli vaipunut omiin aatoksiinsa, osoitti elonmerkkejä vain hermostuneesti väristen, niin että vavistus kulki koko hänen ruumiinsa lävitse.

"Lopettakaamme jo", lausui Kotkanpää tuntien väkisinkin pronssisydämensä heltyvän huomatessaan niin suuren rohkeuden ja itsensäkieltämisen. "Comanchisoturit eivät ole jaguareja. Tämä nainen on kylliksi kärsinyt. Nyt hän kuolkoon, ja tämä riittäköön."

Kuului murinaa naisten ja lasten parista, jotka olivat kaikkein innostuneimpia kidutuksen kannattajia.

Mutta soturit olivat samaa mieltä kuin heidän päällikkönsä. Toimitus, jonka aikana uhri ei syytänyt, kuten tavallisesti, herjauksia voittajien päälle, ei viehättänyt heitä, ja sitäpaitsi heitä sisimmässään hävetti näin osoittaa vimmaansa naiselle.

Onnettomalle armahdukseksi jätettiin hänen kynsiensä alle pistettävät tikut pois. Samoin jäivät sikseen rikitetyt sytyttimet, jollaisia pannaan sormien väliin, ynnä hunajakerros, jolla kasvot sivellään, jotta mehiläiset tulisivat pistämään, ynnä muutkin kidutusvälineet, joita tässä kävisi liian pitkäksi luetella. Rovio, jolla hänet oli poltettava, laitettiin kuntoon.

Mutta ennenkuin intiaanit ryhtyivät viimeiseen kohtaukseen tässä julmassa näytelmässä, irroitettiin naisparka. Muutamia hetkiä hänen annettiin hengittää vapaana ja tointua kokemistaan kauheista mielenliikutuksista.

Melkein tajuttomana tuo onneton vaipui maahan. Kotkanpää meni hänen luokseen.

"Äitini on rohkea", sanoi hän; "moni soturini ei olisi voinut kestää tällaisia kärsimyksiä yhtä rohkeasti."

Laimea hymy väreili naisparan sinipunervilla huulilla.

"Minulla on poika", vastasi hän luoden puhuttelijaansa sanomattoman lempeän katseen. "Hänen puolestaan minä kärsin."

"Soturi on onnellinen, kun hänellä on tuollainen äiti."

"Miksi kuolemaani lykätään? Sellainen menettely on julmaa. Soturit eivät saa kiduttaa naista."

"Äitini on oikeassa, hänen kidutuksensa onkin jo lopussa."

"Saanko siis vihdoinkin kuolla?" kysyi hän helpotuksesta huohaten.

"Saat, roviota jo valmistellaan."

Naisparka tunsi väkisinkin kauhun väristyksen kulkevan koko ruumiinsa lävitse kuullessaan tämän hirveän ilmoituksen.

"Poltetaanko minut?" huudahti hän epätoivoissaan. "Miksi minut poltetaan?"

"Sellainen on tapa."

Uhri painoi päänsä käsiinsä, mutta pian hän taas oikaisihe ja luoden taivaaseen innoittuneen katseen kuiskasi kärsivällisesti:

"Jumalani, tapahtukoon Sinun tahtosi!"

"Tunteeko äitini olevansa kylliksi tointunut, jotta hänet voidaan kiinnittää paaluun?" kysyi päällikkö sääliväisesti.

"Kyllä", vastasi nainen päättäväisesti nousten seisaalleen.

Kotkanpää ei voinut pidättää ihailua osoittavaa liikettä. Intiaanit pitivät rohkeutta päähyveenä.

"Tule", sanoi hän.

Vanki seurasi häntä varmoin askelin. Koko voima oli hänelle palautunut; vihdoinkin hän saisi kuolla!

Päällikkö vei hänet veriselle paalulle, johon hänet toistamiseen sidottiin. Hänen eteensä pinottiin kasoittain tuoreita risuja ja Kotkanpään viittauksesta ne sytytettiin.

Tuli ei ensin ottanut syttyäkseen, ja siitä nousi sakea sauhu. Vihdoin leimahti lieska, laajeni vähitellen ja muutamissa hetkissä kasvoi valtavaksi.

Onneton nainen ei voinut pidättää epätoivon huudahdusta.

Samassa hetkessä ilmestyi keskelle leiriä ratsastaja ajaen täyttä lentoa. Yhdellä hyppäyksellä hän oli maassa, ja ennenkuin kukaan ehti häntä estää, hän hajoitti rovion puukasan ja leikkasi poikki uhria kahlehtineet siteet.

"Voi, miksi saavuit!" kuiskasi äiti vaipuen hänen käsivarsilleen.

"Äiti! Antakaa minulle anteeksi!" huudahti Uskollinen Sydän epätoivoisena; "kuinka olettekaan saanut kärsiä, hyvä Jumala!"

"Lähde pois! Lähde pois, Rafael!" lausui äiti torjuen hänen hellyydenosoituksensa, "anna minun kuolla sijastasi, äidinhän tulee uhrata elämänsä lapsensa puolesta."

"Ei, älkää puhuko niin, äiti! Älkää saattako minua mielettömäksi!" huudahti nuori mies sulkien hänet kiihkeästi syliinsä.

Hämmennys, jonka Uskollisen Sydämen äkillinen hyökkäys oli aiheuttanut, oli kuitenkin hälvennyt, ja intiaanisoturit olivat jälleen saaneet sen maltin, joka heillä on kaikissa tilanteissa.

Kotkanpää meni metsästäjän luo.

"Veljeni on tervetullut", sanoi hän, "mutta en odottanut hänen enää saapuvan."

"Tässä olen, minun oli mahdoton saapua aikaisemmin. Oletan, että äitini on vapaa."

"Hän on vapaa."

"Hän voi siis lähteä, minne haluaa."

"Aivan minne hän haluaa."

"Ei", huudahti vanki asettuen päättäväisesti intiaanipäällikön eteen, "se on liian myöhäistä, minun on kuoltava, poikani ei ole oikeutettu astumaan sijaani."

"Äiti, mitä sanotte?"

"Asia on, niinkuin sanon, Rafael", jatkoi nainen kiihkeästi. "Se hetki, johon mennessä sinun oli saavuttava, on jo mennyt ohi. Sinulla ei ole oikeutta olla täällä ja estää kidutustani. Poistu, poistu, Rafael, sitä rukoilen sinua tekemään, anna minun kuolla pelastaakseni sinut", huudahti hän vuodattaen kyyneliä ja heittäytyen poikansa syliin.

"Äiti", sanoi nuori mies vastaten hänen hellyydenosoituksiinsa, "rakkautenne minuun johtaa teidät harhaan. En salli pantavan täytäntöön sellaista konnantyötä, ei, ei, vain minun on jäätävä tänne!"

"Jumalani! Jumalani!" puhui naisparka nyyhkyttäen, "hän ei halua ymmärtää mitään!... Olisin niin onnellinen saadessani kuolla pelastaakseni hänet!"

Liian ankaran kiihtymyksen valtaamana äitiraukka pyörtyi.

Uskollinen Sydän painoi pitkän, hellän suudelman hänen otsalleen ja laskien hänet Eusebion syliin, joka muutama hetki aikaisemmin oli saapunut paikalle, lausui tuskan puristamalla äänellä:

"Lähtekää! Äiti raukka! Olkoon hän onnellinen, jos onni voi hänelle hymyillä hänen ollessaan vailla lastaan."

Vanha palvelija huokasi, puristi lämpimästi Uskollisen Sydämen kättä, nosti tajuttoman emäntänsä satulansa eteen, tarttui ohjaksiin ja poistui hitaasti leiristä kenenkään estämättä. Uskollinen Sydän seurasi katseillaan äitiään niin kauan kuin saattoi hänet nähdä. Sitten kun hän oli kadonnut näkyvistä, eikä häntä kuljettavan hevosen askelten ääntä enää kuulunut, hengähti hän aivan kuin olisi ollut vähällä tukehtua ja vei käden otsalleen kuiskaten:

"Kaikki on lopussa! Jumalani, huolehdi hänestä!" Kääntyen intiaanipäällikköjen puoleen, jotka katselivat häntä ääneti, kunnioittaen ja ihaillen, hän lausui lujalla ja terävällä äänellä luoden heihin salamoivan katseen:

"Comanchisoturit! Kaikki olette raukkoja! Miehet, joilla on sydän paikallaan, eivät kiduta naista!"

Kotkanpää hymyili.

"Saamme nähdä", sanoi hän ivallisesti, "onko kalpea mies niin uljas kuin luuloittelee."

"Osaan ainakin kuolla kuin mies!" lausui hän ylevästi.

"Metsästäjän äiti on vapaa."

"Olen vankinne. Tehkää, mitä haluatte."

"Vangilla ei saa olla aseita."

"Aivan oikein", lausui hän halveksivasti hymyillen, "annan teille omani."

"Ei vielä, jos suvaitset, rakas ystävä", lausui muuan pilkallinen ääni äkkiä.

Ilomieli ilmestyi näkyviin.

Hän toi mukanaan satulankaarella poikittain lepäävän neli- tai viisivuotiaan lapsen, ja nuori, sangen kaunis intiaaninainen seurasi lujasti sidottuna hevosen häntään.

"Poikani, vaimoni!" huusi Kotkanpää kauhistuneena.

"Niin", myönsi kanadalainen virnistäen, "vaimosi ja poikasi, jotka olen ottanut vangiksi. Hyvä temppu, vai mitä?"

Yhdellä hyppäyksellä oli Uskollinen Sydän ystävänsä viittauksesta hypännyt naisen luo, jonka hampaat epätoivosta löivät loukkua ja joka katseli mielettömänä ympärilleen.

"Nyt", jatkoi Ilomieli kaameasti hymyillen, "keskustelkaamme, sillä luulen tasoittaneeni mahdollisuudet, vai mitä sanotte, hehheh?"

Ja hän painoi pistoolin viattoman lapsen otsaa vasten. Se alkoi kauheasti kirkua tuntiessaan kylmän teräksen otsallaan.

"Oi!" huudahti Kotkanpää epätoivoisena, "poikani! Anna minulle poikani!"