Part 12

Kuudennen päivän iltana linnoituksen hävittämisen jälkeen comanchit pysähtyivät pienen, nimettömän joen varrelle, jollaisia niin runsaasti näillä tienoilla tapaa, ja valmistausivat leiriytymään yöksi.

Ei mikään ole yksinkertaisempaa kuin intiaanien leiriytyminen heidän ollessaan sotajalalla.

Hevoset pannaan liekaan, etteivät pääsisi karkaamaan. Ellei pelätä äkkiyllätystä, sytytetään leirivalkeat. Päinvastaisessa tapauksessa kukin syö ja asettuu levolle, mikäli voi.

Lähdettyään linnoituksesta intiaanit eivät olleet missään huomanneet merkkejä, jotka olisivat panneet heidät arvelemaan, että heitä seurattiin tai heidän puuhiaan tarkkailtiin. Heidän tiedustelijansa eivät olleet keksineet mitään epäiltäviä jälkiä.

He olivat jo lähellä heimonsa leiriä, tuntien itsensä täysin turvallisiksi.

Kotkanpää käski sytyttää valkeat ja sijoitti itse vahdit. Sitten hän nojautui ebenpuuta vasten, otti esille piippunsa ja käski tuoda espanjalaisen vanhuksen ja naisen eteensä.

Kun he olivat tulleet hänen luokseen, tervehti Kotkanpää sydämellisesti vanhusta ja tarjosi hänelle piippunsa. Tämän hyväntahtoisuuden osoituksen vanhus otti vastaan ajatellen kysymyksiä, joita intiaani epäilemättä hänelle tekisi.

Hetken vaitiolon jälkeen viimemainittu tosiaankin alkoi puhua.

"Viihtyykö veljeni hyvin punanahkojen parissa?" kysyi hän.

"Olisin väärässä, jos valittaisin, päällikkö", vastasi espanjalainen. "Siitä asti, kun olen ollut seurassanne, on minua kohdeltu kunnioittaen."

"Veljeni on ystävä", lausui comanchi mahtipontisesti.

Vanhus kumarsi.

"Olemme vihdoinkin saapuneet metsästysalueellemme", jatkoi päällikkö. "Veljeäni Harmaahapsea on rasittanut pitkä elämä. Hän sopii paremmin neuvottelutulien ääreen kuin hevosen selässä metsästämään hirviä tai bisoneja. Mitä veljeni haluaa?"

"Päällikkö"; vastasi espanjalainen, "sananne pitävät paikkansa. Oli aika, jolloin muiden preirien lasten tavoin vietin päiväkausia metsästäen ja ratsastaen tulisen ja kesyttämättömän hevosen selässä. Voimani ovat hävinneet, jäsenistä on kadonnut niiden notkeus, ja silmäni ovat menettäneet erehtymättömyytensä. En kelpaa enää retkelle, olipa se kuinka lyhyt hyvänsä."

"Hyvä!" vastasi intiaani tyynesti puhaltaen suustaan ja sieraimistaan savupilviä. "Sanokoon veljeni siis, mitä hän haluaa, ja se toimitetaan."

"Kiitän teitä, päällikkö, ja käytän hyväkseni hyväntahtoista tarjoustanne. Olisin onnellinen, jos suostuisitte auttamaan minua pääsemään häiritsemättä johonkin rotuni asumaan kylään, missä rauhassa voisin viettää ne muutamat päivät, jotka minulla enää on elettävänä."

"Oh! Miksi en sitä tekisi? Ei mikään ole helpompaa saavuttuamme heimomme luo. Koska veljeni ei halua asua punaihoisten ystäviensä luona, täytetään hänen toivomuksensa."

Syntyi hetken hiljaisuus. Vanhus luuli keskustelun loppuneen ja aikoi poistua. Viittauksella päällikkö käski hänen jäädä paikoilleen. --

Hetken kuluttua intiaani kallisti piippuaan tyhjentääkseen siitä tuhan, pisti sen letkun vyölleen ja luoden espanjalaiseen omituisen, salavihkaisen katseen sanoi:

"Veljeni on onnellinen, sillä vaikka hänen hartioillaan on jo monta talvea, ei hän kuitenkaan kulje yksinään elämän tietä."

"Mitä päällikkö tarkoittaa?" kysyi vanhus. "En ymmärrä."

"Veljelläni on perhe", jatkoi comanchi.

"Ah! Veljeni erehtyy. Olen yksin tässä maailmassa."

"Mitä veljeni nyt sanoo? Eikö hänellä ole mukanaan vaimo?"

Surumielinen hymy nousi vanhuksen kalpeille huulille.

"Ei", sanoi hän tovin kuluttua, "minulla ei ole vaimoa."

"Mitä sukua veljelle on tuo nainen?" kysyi päällikkö teeskennellen hämmästystä ja osoittaen espanjalaista naista, joka synkkänä ja vaiteliaana seisoi vanhuksen vieressä.

"Tämä nainen on emäntäni."

"Ohoo! Onko veljeni kenties orja?" kysyi comanchi ilkeästi hymyillen.

"Ei", vastasi vanhus ylpeästi, "en ole tämän naisen orja, olen vain hänen uskollinen palvelijansa."

"Ohoo!" huudahti päällikkö puistellen päätään ja vastauksen johdosta vaipuen syviin mietteisiin.

Mutta intiaani ei voinut ymmärtää espanjalaisen sanoja. Eroitus oli liian hieno, jotta hän olisi sitä voinut käsittää. Kahden tai kolmen minuutin perästä hän ravisti päätään ja luopui yrittämästä etsiä ratkaisua tähän hänelle käsittämättömään ongelmaan.

"Hyvä", sanoi hän antaen katseensa ivallisesti tulla puoleksi sulkeutuneiden silmäluomien välitse, "nainen saa mennä veljen mukana."

"Siten olen koko ajan käsittänyt", vastasi espanjalainen.

Iäkäs nainen, joka oli tähän asti ollut vaiti, arveli ajan tulleen yhtyä keskusteluun.

"Kiitän päällikköä", lausui hän, "mutta koska hän on kyllin ystävällinen asettuakseen käytettäväksemme, niin salliiko hän, että häneltä pyydetään suosionosoitusta?"

"Puhukoon äitini, korvani ovat auki."

"Minulla on poika, joka on suuri valkoihoinen metsästäjä. Hänen pitäisi tällä hetkellä olla preiriellä. Jos veljeni kenties suostuisi muutaman päivän ajan vielä pitämään meitä luonaan, niin ehkä tapaisimme hänet. Hänen suojeluksensa alaisina meillä ei enää olisi mitään pelättävää."

Hänen näin varomatta puhuessaan espanjalainen teki kauhua ilmaisevan liikkeen.

"Señorita", huudahti hän kiivaasti äidinkielellään, "varokaa..."

"Hiljaa!" keskeytti intiaani hänet lyhyesti. "Miksi valkoinen veli puhuu edessäni vierasta kieltä? Pelkääkö hän minun ymmärtävän hänen sanansa?"

"Oh, päällikkö!" vastasi espanjalainen vain kieltävästi pudistaen päätään.

"Siis veljeni suvaitkoon valkoihoisen äitini puhua, kun hän kääntyy päällikön puoleen."

Vanhus oli vaiti, mutta kolkko aavistus ahdisti hänen sydäntään.

Comanchipäällikkö tiesi varsin hyvin, keiden kanssa hän oli tekemisissä, mutta piteli molempia espanjalaisia kuin kissa leikkii hiirellä. Ilmaisematta lainkaan vaikutelmiaan hän kääntyi naisen puoleen ja kumartaen kohteliaasti kuten ainakin intiaanit, joille tämä ominaisuus synnynnäisenä kuuluu, sanoi lempeällä äänellä ja miellyttävästi hymyillen:

"Ohoo! Äitini poika on taitava metsästäjä. Sepä hauskaa."

Naisraukan sydän laajeni riemusta.

"Niin", myönsi hän innostuneena, "hän on lännen preirieiden rohkeimpia erämiehiä."

"Ohoo!" lausui päällikkö yhä rakastettavampana, "tuolla kuuluisalla soturilla on varmaankin nimi, jota kaikki preiriellä kunnioittavat."

Espanjalainen kärsi kauheita tuskia. Kun kuitenkin comanchin silmä piti häntä kurissa, ei hän tiennyt, miten voisi varoittaa emäntäänsä ilmaisemasta poikansa nimeä.

"Oi!" huusi vanhus, "kaikki äidit ovat samanlaisia, heistä heidän poikansa ovat sankareita! Vaikka nyt on puheena taitava nuori mies, ei hän ole muita merkillisempi. Hänen nimeään ei veljeni varmastikaan ole koskaan kuullut."

"Mitenkä veljeni sen tietää?" kysyi intiaani väkinäisesti nauraen.

"Minä vain arvelen niin", vastasi vanhus, "tai ainakin, jos veljeni sattumalta on kuullut sen mainittavan, niin se on jo aikoja sitten kadonnut hänen muististaan eikä kannata tulla uudelleen mainituksi. Jos veljeni sallii, niin poistumme, sillä päivä on ollut rasittava ja nyt on jo aika mennä levolle."

"Tovin kuluttua", vastasi comanchi rauhallisesti ja kääntyen naisen puoleen kysyi tältä suoraan:

"Mikä on sen valkoihoisen soturin nimi?"

Mutta vanhan naisen oli hänen palvelijansa, jonka uskollisuuden ja viisauden hän tunsi, väliintulollaan tehnyt varovaiseksi, eikä hän vastannut, sisimmässään tuntien tehneensä virheen, mutta tietämättä, miten sen korjaisi.

"Eikö äitini ole kuullut kysymystäni?" jatkoi päällikkö.

"Mitä hyödyttäisi teille lausua nimeä, joka todennäköisesti on teille tuntematon eikä ainakaan herätä mielenkiintoanne? Jos veljeni sallii, niin poistun!"

"Ei, ette saa poistua, ennenkuin äitini on sanonut poikansa, tuon suuren soturin, nimen", sanoi comanchi rypistäen kulmakarvojaan ja polkien jalkaa, vain huonosti salaten raivoaan.

Erämies huomasi, että tästä oli tehtävä loppu.

"Veljeni on suuri päällikkö", sanoi hän. "Vaikka hänen tukkansa on ruskea, on hänen viisautensa suunnaton. Olen hänen ystävänsä, eikä hän tahtone käyttää väärin sattumaa, joka on saattanut hänen käsiinsä hänen vihamiehensä äidin. Tämän naisen poika on Uskollinen Sydän."

"Ohoo!" lausui Kotkanpää kaameasti hymyillen. "Sen tiesin. Mistä syystä valkoihoisilla on kaksi kieltä ja kaksi sydäntä ja miksi he aina koettavat erehdyttää punanahkoja?"

"Emme ole koettaneet teitä pettää, päällikkö."

"Ettekö? Siitä asti kun olette olleet luonamme, on teitä kohdeltu kuin heimomme lapsia, ja minä olen pelastanut henkenne!"

"Se on totta."

"No niin", jatkoi hän ivallisesti hymyillen, "tahdon osoittaa teille, että intiaanit eivät koskaan unohda hyvää työtä ja että he osaavat palkita pahan hyvällä. Kuka on minuun ampunut nämä haavat, jotka tässä näette? Uskollinen Sydän! Olemme vihamiehiä, hänen äitinsä on vallassani. Voisin hänet heti kiinnittää kidutuspaaluun, se olisi oikeuteni."

Molemmat espanjalaiset painoivat päänsä alas.

"Preirielaki sanoo: silmä silmästä, hammas hampaasta. Kuule minua tarkkaavaisesti, Vanha Tammi: entisen ystävyytemme vuoksi annan teille odotusaikaa. Huomenna, auringon noustessa, saat lähteä etsimään Uskollista Sydäntä. Ellei hän neljän päivän kuluessa ole tullut luokseni, kuolee hänen äitinsä. Nuoret soturini saavat silloin polttaa hänet elävältä veripaaluun sidottuna, ja veljeni vuolla vihellyspillejä hänen luistaan. Menkää, olen sanonut sanottavani."

Vanhus aikoi vastata jotakin, heittäytyen päällikön jalkojen juureen, mutta kostonhimoinen intiaani potkaisi hänet syrjään ja poistui.

"Voi, rouva", mutisi vanhus toivottomana, "te olette hukassa!"

"Ennen kaikkea, Eusebio", vastasi äiti itkunsekaisella äänellä, "älä tuo poikaani tänne. Välikö sillä, että minä kuolen! Voi, eikö elämäni ole jo ollut kyllin pitkä?"

Vanha palvelija loi emäntäänsä ihailua ilmaisevan katseen.

"Aina sama!" sanoi hän liikutettuna.

"Eikö äidin henki kuulu hänen lapselleen?" kysyi nainen, päästäen vihlaisevan huudon, ja vanhukset vaipuivat murheen painamina erään puun juurelle.

He viettivät sen yön Jumalaa rukoillen, eikä Kotkanpää näyttänyt välittävän heidän epätoivostaan.

XVIII

Eusebio

Varokeinot, joihin Kotkanpää oli ryhtynyt salatakseen matkasuuntansa, olivat yleensä hyvät johtamaan harhaan valkoihoisia, joiden epätarkempi vainu eränkävijöihin ja metsästäjiin verrattuina ei pysty saamaan selvää intiaanien oveluudesta, ja joiden on melkein mahdoton kulkea ilman kompassia näissä eräseuduissa, mutta Uskollisen Sydämen ja Ilomielen tapaisiin miehiin nähden ne olivat joka suhteessa riittämättömät.

Nuo kaksi kokenutta partiomiestä eivät hetkeksikään kadottaneet jälkiä näkyvistään.

Tottuneina intiaanisoturien polvekkeihin ja mutkiin he eivät antaneet näiden äkillisten palaamisten, vastamarssien, näennäisten pysähdysten, sanalla sanoen kaikkien metkujen, joita comanchit olivat kuin huvikseen käyttäneet, eksyttää heitä.

Lisäksi tuli vielä muuan seikka, jota intiaanit eivät olleet ottaneet huomioon ja joka paljasti heidän kulkusuuntansa yhtä selvästi kuin jos he olisivat sen huolellisesti varustaneet viitoilla.

Erämiehet olivat erään hökkelin raunioiden luota löytäneet puuhun kahlehditun vainukoiran. Vapaaksi päästyään tämä oli, vähäisen hyväiltyään Ilomieltä, lähtenyt kuono maassa etsimään isäntäänsä, joka oli juuri tuo vanha espanjalainen, ja löysikin hänet.

Vainukoiran jäljet, joita intiaanit eivät olleet ajatelleetkaan poistaa siitä yksinkertaisesta syystä, että he eivät olleet huomanneet sen olevan mukana, olivat kaikkialla huomattavissa, ja niin kokeneille metsästäjille kuin Uskollinen Sydän ja Ilomieli ne olivat Ariadnen lanka, jota mikään ei voinut katkaista.

Erämiehet matkasivat siis levollisesti kivääri poikittain satulassa rastreroittensa seuraamina comanchien perässä, jotka eivät lainkaan aavistaneet, että heillä oli tällainen jälkijoukko.

Joka ilta Uskollinen Sydän pysähtyi tarkalleen samalle paikalle, minne Kotkanpää päivää aikaisemmin oli asettunut leiriin, sillä nuo kaksi miestä olivat ratsastaneet niin nopeasti, että intiaanit olivat vain pari penikulmaa heidän edellään. Erämiehet olisivat voineet sivuuttaakin heidät, jos heillä olisi ollut siihen aihetta. Mutta erinäisistä syistä Uskollinen Sydän tyytyi seuraamaan heitä vielä jonkun aikaa.

Vietettyään yönsä aukealla paikalla viileän virran rannalla, missä vieno solina oli heitä tuuditellut uneen, erämiehet valmistausivat jatkamaan matkaansa. Heidän hevosensa olivat jo satuloidut, ja he itse söivät seisaalla hirvenlihaviipaleita kuin miehet, joilla on kiire lähtöön. Silloin Uskollinen Sydän, joka koko aamuna ei ollut lausunut halaistua sanaa, kääntyi toverinsa puoleen.

"Istukaamme hetkiseksi", sanoi hän, "mikään ei pakota meitä pitämään kiirettä, kun Kotkanpää on saavuttanut heimonsa."

"Se on totta", vastasi Ilomieli heittäytyen ruohoon, "voimme siis keskustella."

"Kuinka en arvannut, että noilla kirotuilla comancheilla oli soturiosasto näillä seuduilla? Mitä meihin tulee, niin on mahdotonta ajatella, että me voisimme vallata leirin, jossa on viisisataa soturia."

"Aivan oikein", myönsi Ilomieli filosofisesti, "heitä on paljon. Mutta nyt, ystäväni, meidän on, jos sydän sinua siihen kehoittaa, ainakin koetettava. Ei tiedä, mitä voi tapahtua."

"Kiitos", sanoi Uskollinen Sydän hymyillen, "mutta luulen sen olevan hyödytöntä."

"Niinkuin haluat."

"Vain viekkaus voisi tulla avuksemme."

"Käyttäkäämme siis viekkautta, minä kyllä tottelen."

"Meillä on pyydyksiä täällä lähistöllä, mikäli muistan."

"Totisesti!" huudahti kanadalainen, "puolen mailin päässä korkeintaan, suuressa majavalammessa."

"Totta puhut, en tiedä enää, mitä ajattelenkaan. Katsohan, Ilomieli, äitini vankeus tekee minut hulluksi. Minun täytyy hänet vapauttaa, maksoi mitä maksoi."

"Se on minunkin ajatukseni, Uskollinen Sydän, ja siinä tahdon parhaani mukaan sinua auttaa."

"Huomenna aamunkoitteessa saat lähteä Mustan Hirven luo ja käskeä hänen minun nimessäni kutsua koolle niin paljon valkoihoisia metsästäjiä ja erämiehiä kuin hän suinkin voi."

"Mainiota."

"Sillä aikaa minä menen comanchien leiriin keskustelemaan äitini lunnaista. Elleivät he suostu häntä minulle luovuttamaan, niin turvaudumme aseisiin ja saamme nähdä, eikö parikymmentä paraimmanlaatuista rihlapyssyä pääse voitolle viidestäsadasta preirierosvosta."

"Mutta jos he vangitsevat sinut?"

"Siinä tapauksessa lähetän luoksesi vainukoirani, joka tulee joen rannalla olevaan luolaan. Huomatessasi sen tulevan yksin tiedät, mitä se merkitsee, ja voit toimia sen mukaan."

Kanadalainen ravisti päätään.

"Ei", sanoi hän "niin en tee."

"Mitä, etkö tee sitä?" huudahti erämies hämmästyneenä.

"Varmasti en, sitä en tee, Uskollinen Sydän. Se maksaisi henkesi, niin urhoollisen ja viisaan miehen hengen. Minä olen kyllä vähäpätöinen, sen tiedän, mutta ellei minulla ole muuta kuin yksi hyvä ominaisuus, niin mikään ei voi sitä minulta riistää. Se ominaisuus on uskollisuuteni sinua kohtaan."

"Sen tiedän, rakastat minua kuin veljeä."

"Vaaditko niin ollen, että sallisin sinun, kuten kotimaassani suurten järvien tuolla puolella sanotaan, vapaasta tahdostasi puikahtaa suden kitaan, ja vertaukseni on vielä mairitteleva susille, intiaanit ovat tuhannesti julmempia! Ei, toistan sen vielä kerran, sitä en tee. Se olisi huono teko, ja jos sinulle sattuisi onnettomuus, en koskaan antaisi sitä itselleni anteeksi."

"Selitä kantasi, Ilomieli", huudahti Uskollinen Sydän kärsimättömänä. "Kautta kunniani, minun on mahdoton ymmärtää sinua."

"Se on helppoa", vastasi kanadalainen. "Vaikka en ole viisas enkä hyvä puhuja, on minulla hyvä vaisto ja näen selvästi aina, kun on puhe niistä, joista pidän. Enkä pidä kenestäkään niin paljon kuin sinusta, sen jälkeen kun isäparkani meni manan majoille."

"Puhu, ystäväni", vastasi Uskollinen Sydän, "ja suo anteeksi kiihkoni, jota en voinut hillitä."

Ilomieli mietti tovin. Sitten hän jatkoi:

"Tiedät", sanoi hän, "että vaarallisimmat viholliset, mitä meillä on preiriellä, ovat comanchit. Selittämättömän kohtalon vaikutuksesta on aina, kun meillä on ollut kestettävänä joku taistelu, sitä käyty juuri heitä vastaan. Koskaan he eivät ole voineet kerskua saaneensa meistä vähäisintäkään voittoa. Siitä leppymätön viha meidän ja heidän välillään. Sitä on viime aikoina vielä yllyttänyt kinastelumme Kotkanpään kanssa, jonka käsivarren me onneksemme tai onnettomuudeksemme olemme vain ruhjoneet, vaikka sinun olisi ollut helppo murskata hänen päänsä. Sen kepposen, kuten olen taipuvainen uskomaan, comanchipäällikkö on käsittänyt suureksi loukkaukseksi eikä sitä muuten antane sinulle milloinkaan anteeksi. Tunnustan, että jos olisin hänen asemassaan, menettelisin aivan samoin, enkä siis tahdo soimata häntä siitä."

"Asiaan! Asiaan!" keskeytti Uskollinen Sydän.

"Asiahan on juuri se", jatkoi Ilomieli hämmästymättä ystävänsä välihuudahduksesta, "että Kotkanpää haluaa kaikin mahdollisin keinoin saada päänahkasi. Ymmärrä, että jos teet virheen, antautuen hänen käsiinsä, hän empimättä käyttää tilaisuutta hyväkseen tehdäkseen tilinsä lopullisesti selviksi kanssasi."

"Mutta äitinihän on hänen käsissään", intti Uskollinen Sydän.

"Kyllä", myönsi Ilomieli, "mutta Kotkanpää ei sitä tiedä. Muista, ystäväni, että intiaanit harvoja tapauksia lukuunottamatta kohtelevat vangitsemiaan naisia hyvin ja että he yleensä osoittavat heille suurta kunnioitusta."

"Aivan oikein", tunnusti erämies.

"Kun siis kukaan ei ilmaise Kotkanpäälle, kuka hänen vankinsa on, niin äitisi, lukuunottamatta sitä levottomuutta, jota hän varmaankin tuntee sinun puolestasi, on punanahkojen keskuudessa yhtä varmassa turvassa kuin Quebecin suurella torilla. Olisi siis epäviisasta toimia hätiköiden. Kerätkäämme parikymmentä hyvää toveria, en vaadi enempää, ja seuratkaamme intiaanien puuhia. Ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa käymme päättävästi heidän kimppuunsa, surmaamme heistä niin monta kuin mahdollista ja vapautamme äitisi. Se on mielestäni viisain suunnitelma, minkä voimme tehdä, vai mitä sinä siitä ajattelet?"

"Ajattelen, ystäväni", vastasi Uskollinen Sydän puristaen hänen kättään, "että olet mainioin olento, mitä maailmassa tunnen, että neuvosi on hyvä ja että sitä seuraan."

"_Bravo_!" huudahti Ilomieli riemastuneena, "kas tuo on oikeata puhetta."

"Ja nyt..." lausui Uskollinen Sydän nousten seisomaan.

"Nyt?" kysäisi Ilomieli.

"Nousemme hevostemme selkään, kierrämme varovasti intiaanileirin ympäri huolellisesti tarkaten, ettemme jätä jälkiä, ja menemme kunnon toverimme. Mustan Hirven, majalle. Hän on neuvokas mies, joka varmaankin on hyödyksi suunnitelmiemme toteuttamisessa."

"Tehkäämme, niinkuin sanoit", huudahti Ilomieli iloisesti nousten satulaan.

Metsästäjät lähtivät aukeamalta tehden mutkan välttääkseen intiaanileiriä, josta korkeintaan penikulman päästä saattoi huomata savun kohoavan. He suuntasivat kulkunsa kohti seutua, missä todennäköisesti Musta Hirvi filosofisin ajatuksin paraillaan viritteli ansojaan pyydystääkseen majavia, noita mielenkiintoisia eläimiä, joista doña Luz oli niin paljon pitänyt.

He olivat näin ratsastaneet jo lähes tunnin ajan keskustellen ja naureskellen, sillä Ilomieli oli lopultakin päätelmillään voittanut Uskollisen Sydämen, joka tuntien perinpohjin intiaanien tavat oli siitä varma, ettei hänen äitiään uhannut mikään vaara, kun koirat äkkiä päästivät levottomuutta merkitsevän huudon, mutta syöksyivät samassa eteenpäin ilosta haukahdellen.

"Mikä rastrerojamme oikein vaivaa?" tuumi Uskollinen Sydän. "Luulisi niiden vainunneen ystävän."

"Tottahan toki! Ne ovat keksineet Mustan Hirven. Luultavasti saamme nähdä niiden palaavan yhdessä hänen kanssaan."

"Mahdollista kyllä", lausui erämies mietteissään, ja he jatkoivat matkaansa.

Tovin kuluttua he havaitsivat ratsastajan, joka lähestyi heitä täyttä vauhtia koirien haukkuessa ja hyppiessä hänen jäljissään.

"Ei hän ole Musta Hirvi", huudahti Ilomieli.

"Ei", totesi Uskollinen Sydän. "Hän on Eusebio. Mitä tämä merkitsee? Hän on yksin. Olisiko äitiäsi sittenkin kohdannut joku onnettomuus?"

"Kiirehtikäämme!" sanoi Ilomieli iskien kannukset hevosensa kylkiin, joka lähti uskomattoman nopeasti juoksemaan.

Erämies seurasi häntä hirveän levottomuuden valtaamana.

"Onnettomuus! Onnettomuus!" huusi vanhus tuskallisesti.

"Mikä sinua vaivaa, Eusebio? Puhu, taivaan nimessä, puhu!" pyyteli Uskollinen Sydän.

"Äitinne, don Rafael, äitinne..."

"No niin! Puhu!... Mutta puhuhan toki!" huusi nuori mies tuskastuneena.

"Oi Jumalani!" vastasi vanhus huitoen käsiään, "se on liian myöhäistä!"

"Puhu nyt jo! Taivaan nimessä! Teet minut mielettömäksi!"

Vanhus loi häneen säälivän katseen.

"Don Rafael" sanoi hän, "rohkeutta! Olkaa mies!"

"Voi, taivas! Mikä kauhea uutinen sinulla on minulle kerrottavana?"

"Äitinne on Kotkanpään vankina..."

"Sen tiedän."

"Ellette vielä tänään, tänä aamuna antaudu comanchipäällikön käsiin..."

"Entä sitten?"

"Niin hänet poltetaan elävältä!..."

Nuori mies kirkaisi sydäntäsärkevästi. Hänen ystävänsä tuki häntä, sillä muuten hän olisi pudonnut hevosen selästä.

"Mutta", kysäisi Ilomieli, "sanoitteko, että hänet piti polttaa tänään?"

"Sanoin."

"On siis vielä aikaa."

"Voi, se tapahtuu auringon noustessa, ja näettekö?" sanoi hän surkean näköisenä viitaten taivaalle.

"Oi", huudahti Uskollinen Sydän selittämättömällä äänensävyllä, "minä tahdon pelastaa äitini!"

Ja kumartuen hevosensa kaulaa vasten hän lähti huimaavaa vauhtia ratsastamaan. Toiset seurasivat häntä. Hän kääntyi Ilomieleen päin:

"Minne olet menossa?" kysyi hän lyhyellä ja katkonaisella äänellä.

"Auttamaan sinua pelastamaan äitisi tai kuolemaan kanssasi!"

"Tule!" vastasi Uskollinen Sydän iskien kannukset ratsunsa vertavuotaviin kylkiin.

Oli jotakin kauheaa ja peloittavaa näiden kolmen miehen mielettömässä ratsastuksessa, kun he ajaen kaikki kolme peräkkäin, otsat kalpeina, huulet yhteenpuristuneina ja katse salamoivana, kulkivat tulvavirtojen ja syvänteiden poikki, syöksyivät yli esteiden hoputellen alinomaa hevosiaan, jotka haukkoivat ilmaa, korisivat äänekkäästi, tuon tuostakin tuskasta korahdellen, ja hyppivät hurjistuneina veren ja hien kihoillessa niiden ruumiista. Aika-ajoin Uskollinen Sydän päästi Meksikon _gineteille_ ominaisen huudon, ja kiihtyneet hevoset ryhtyivät kahta hurjemmin nelistämään.

"Jumalani! Jumalani!" hoki erämies soinnuttomalla äänellä, "pelasta, pelasta äitini!"

XIX

Päällikköjen neuvottelu

Huolimatta rajusta keskustelusta, joka oli tapahtunut Eusebion ja Kotkanpään välillä, oli viimemainittu kuitenkin edelleen kohdellut vankejaan mitä lempeimmin ja käytöksessään heitä kohtaan osoittanut tavatonta hienotunteisuutta, tämä kun punaihoisessa rodussa on synnynnäistä, niin ettei sitä lainkaan saattaisi odottaa ihmisiltä, joita mielestämme ilman pätevää syytä häväistään sanomalla heitä _villeiksi_.

Onhan muuan tosiasia, joka ansaitsee tulla mainituksi ja johon ei voisi kiinnittää liian paljon huomiota: se on se tapa, miten intiaanit yleensä kohtelevat vankejaan. Kaukana siitä, että käyttäisivät hyödyttömiä kidutuksia, ja piinaamatta heitä suotta, kuten usein kuulee kerrottavan, he osoittavat vangeille suurta huomaavaisuutta ja näyttävät säälivän heidän kovaa kohtaloaan.

Se tapaus, josta nyt puhumme, nimittäin Kotkanpään verinen ankaruus Uskollisen Sydämen äitiä kohtaan, oli vain poikkeus, jonka luonnollisesti aiheutti intiaanipäällikön periviha erämiestä kohtaan.

Vankien eroaminen toisistaan oli niin vaikea ja sydäntäsärkevä kuin ajatella saattaa. Vanha palvelija lähti epätoivoisena hakemaan erämiestä, äitiparan seuratessa murtunein sydämin comanchisoturien mukana.

Toisena päivänä sen jälkeen Kotkanpää saapui kansakuntansa pääjohtajien sopimalle kohtauspaikalle. Koko heimo oli siellä koolla.

Ei mikään näytä kuvarikkaammalta ja eloisammalta kuin intiaanileiri.

Kun punanahat ovat retkillään, joko sotimassa tai metsästämässä, tyytyvät he leiriytymään siten, että pystyttävät bisoninnahasta valmistettuja telttoja, jotka asetetaan ristiin pantujen seipäiden varaan. Kaikissa teltoissa, joiden alaosa on reunustettu turpeilla, on reppana, niin että savu vapaasti pääsee kohoamaan ilmaan, koska se ilman tätä varokeinoa tekisi teltat mahdottomiksi asua.