Part 11

"Totta kyllä", vastasi Musta Hirvi, "mutta kokemus on varustanut tottuneen metsämiehen niin terävällä katseella, että hän usein sangen vähäisenkin merkin avulla keksii majavan jäljet ja pesän, vaikka viimemainittua peittäisikin tiheä, nuori näreikkö ja se olisi pajujen varjossa. Harvoin tapahtuu, ettei erämies osaisi tarkalleen määrätä pesän asujainten lukuakin. Keksittyään pesän hän asettaa paikoilleen pyydyksensä. Se pannaan lähelle joen rantaa kaksi tai kolme tuumaa vedenpinnan alapuolelle ja kiinnitetään ketjuilla lujasti saveen tai hiekkaan vajotettuun paaluun. Pieni puunpalanen, joka kuoritaan, ja johon sivellään _rohtoa_, -- niin nimitetään syöttiainetta, jota yleensä käytetään, -- asetetaan noin kolme tai neljä tuumaa vedenpinnan yläpuolelle, ja toinen pää kiinnitetään vedenpinnan alla olevaan pyydykseen. Majavaa, jolla on erikoisen hieno vainu, kiehtoa puoleensa syötin tuoksu. Mutta heti kun se lähestyy ja pistää kuononsa lähelle syöttiä, alkaakseen sitä kalvaa, tarttuvat sen käpälät pyydykseen. Kauhistuneena se sukeltaa veden alle, sen jalassa riippuva pyydys tekee kuitenkin turhiksi kaikki sen ponnistukset päästä pakoon. Se taistelee jonkun aikaa, sitten se vihdoin voimien loppuessa painuu pohjaan ja hukkuu. Sillä tapaa tavallisesti metsästetään majavia, señorita, mutta kallioperäisillä paikoilla, missä paalua ei voi vajottaa maahan pyydyksen pitimeksi, on meidän usein pakko kauan etsiskellä, vieläpä uidakin pitkiä matkoja löytääksemme pyydystetyn majavan. Tapahtuu myöskin, että kun samasta perhekunnasta on pyydystetty useampia jäseniä, muut tulevat varovaisiksi. Vaikka mitä metkuja silloin käyttäisimme, on mahdotonta saada niitä tarttumaan syöttiin. Ne lähestyvät varovaisesti pyydyksiä, päästävät kepin avulla pontimen vireestä, vieläpä usein vääntävät pyydykset ylösalasin, laahaavat ne sulkunsa alapuolelle ja hautaavat ne maahan."

"Miten silloin menetellään?" kysyi nuori tyttö.

"Silloinko?" toisti Musta Hirvi. "Sellaisissa tapauksissa meillä on vain yksi keino käytettävänämme, nimittäin heittää pyydykset selkäämme, tunnustaa majavien voittaneen meidät ja matkata etäämmäksi etsimään toisia, tottumattomampia otuksia. Mutta tässähän on majani."

Matkalaiset saapuivat samassa kurjannäköiselle majalle. Se oli tehty punotuista oksista ja kykeni töintuskin suojaamaan auringonsäteiltä. Hoidon puutteessa se joka suhteessa muistutti preirieiden muiden erämiesten majoja, erämiehet kun vähimmin kiinnittävät huomiota elämän mukavuuksiin.

Vaikka maja oli sellainen kuin se oli, kutsui Musta Hirvi kohteliaasti vieraita sisään.

Toinen erämies istui kyyristyneenä majan edessä kypsentämässä bisoninpaistia, jonka Musta Hirvi oli edeltäkäsin kertonut tulevan ateriaksi.

Mies, jonka puku täysin muistutti Mustan Hirven pukua, oli lähes neljänkymmenen vuoden ikäinen, mutta lukemattomat rasitukset ja kurjuus, jotka kuuluivat partiomiehen kovaan ammattiin, olivat uurtaneet hänen kasvoihinsa verkon ristiin rastiin kulkevia ryppyjä, jotka tekivät hänet paljon vanhemman näköiseksi kuin hän todellisuudessa oli.

Maailmassa ei tosiaankaan ole vaarallisempaa, rasittavampaa ja vähemmän tuottavaa ammattia kuin erämiehen. Nuo ihmisparat saavat usein havaita joko intiaanien tai muiden metsästäjien ryöstäneen heidän vaivalla hankkimansa saaliin, heiltä nyljetään päänahka tai heidät teurastetaan, eikä kukaan koskaan ota selvää, mihin he ovat joutuneet.

"Istuutukaa, señorita, ja te myöskin hyvät herrat", sanoi Musta Hirvi kohteliaasti. "Niin vähäpätöinen kuin kotini onkin, on se kuitenkin siksi suuri, että siinä on tilaa teille kaikille."

Matkailijat vastaanottivat kiitollisina pyynnön. He laskeutuivat maahan, ja pian he olivat pitkällään kuivista lehdistä valmistetuilla vuoteilla, joita peittivät karhun-, hirven- ja bisoninnahat.

Aterian, oikean metsästäjien aterian, aikana juotiin palan paineeksi muutamia kupillisia mainiota mezcal-viiniä, jota kenraali aina kuljetti mukanaan retkillään ja jota erämiehet arvostelivat hyväksi, kuten se ansaitsikin.

Sillä aikaa kun doña Luz, opas ja lancerot nauttivat päivällisunta antaakseen auringonsäteiden synnyttämän lämmön vähän haihtua, pyysi kenraali Mustaa Hirveä kanssaan kävelemään ja poistui hänen seurassaan majasta.

Heti kun he olivat päässeet jonkun matkan päähän, istuutui kenraali erään ebenpuun juurelle pyytäen seuralaistansa tekemään samoin, minkä tämä tekikin.

Hetken aikaa vaiti oltuaan kenraali alkoi puhua:

"Ystäväni", sanoi hän, "sallikaa minun ensin kiittää teitä suuresta vieraanvaraisuudestanne. Täytettyäni tämän velvollisuuteni haluaisin tehdä teille eräitä kysymyksiä."

"_Caballero_!" vastasi erämies vältellen. "Olette kai kuullut, mitä punanahat sanovat. 'Vedä joka sanan välissä haiku piipustasi harkitaksesi visusti sanojasi.'"

"Puhutte minulle kuin varovainen mies ainakin, mutta olkaa levollinen. Minulla ei ole vähäisintäkään aikomusta kysellä teiltä sellaista, mikä kuuluu ammattisalaisuuksiinne, tai mitään muutakaan, joka koskisi henkilökohtaisesti teitä itseänne."

"Jos osaan vastata kysymyksiinne, caballero, niin olkaa varma siitä, etten emmi tehdä mieliksenne."

"Kiitos, ystäväni, en ole aikonut pyytääkään teiltä enempää. Kuinka kauan olette asunut preiriellä?"

"Jo kymmenen vuotta, ja Jumala suokoon, että saisin jäädä tänne vielä pitkäksi aikaa."

"Partioelämä siis miellyttää teitä?"

"Enemmän kuin kuvata osaan. Täytyy alkaa, niinkuin minä, jo lapsena, kestää kaikki koettelemukset, kärsiä kaikki vaivat ja olla osallisena kaikenlaisissa seikkailuissa voidakseen ymmärtää tämän elämän hurmaavaa luontoa, sen tarjoamia taivaallisia nautintoja ja merkillistä mielihyväntunnetta, johon se meidät saattaa! Oi, caballero, Euroopan kaunein ja suurin kaupunki on sangen pieni, sangen likainen ja sangen viheliäinen erämaahan verrattuna. Liian ahdas, säännöllinen ja jäykkä elämä, jota te vietätte, on varsin kurjaa meikäläisen elämään verrattuna! Vain täällä ihminen tuntee ilman vaivattomasti tunkeutuvan keuhkoihinsa, saa tuntea elävänsä ja ajattelevansa. Sivistys vetää hänet alas melkein järjettömän luontokappaleen tasalle jättämättä hänelle muuta vaistoa kuin mitä välttämättömästi on tarpeen saastaisten harrastusten perilleajamiseksi. Mutta sensijaan preiriellä, keskellä erämaata, kasvoista kasvoihin Jumalan kanssa, hänen aatoksensa laajenevat, hänen mielensä avartuu, ja hänestä tulee todellisuudessa se, joksi korkein olento hänet on aikonutkin, nimittäin luomakunnan herra."

Lausuessaan nämä sanat erämies oli tavallaan muuttunut, hänen kasvoilleen oli tullut innostuksen ilme, silmät salamoivat, ja ryhti suoristausi yleväksi.

Kenraali huokasi syvään, ja salaa vieri kyynel hänen harmaantuneille viiksilleen.

"Se on totta", sanoi hän surumielisenä, "tämä elämä tarjoaa outoa riemua sille, joka sitä haluaa, riemua, joka punoo siteitä sellaisia, ettei niitä voi katkoa. Kun te tulitte preirieille, niin mistä te saavuitte?"

"Tulin Quebecista. Olen kanadalainen."

"Vai niin."

Syntyi hetken vaitiolo, ja sitten kenraali jatkoi:

"Eikö toverienne joukossa ole meksikolaisia?"

"On, useita."

"Haluaisin saada tietoja heistä."

"Vain yksi mies voi niitä teille antaa, mutta se mies ei, ikävä kyllä, ole tällä hetkellä täällä."

"Ja mikä on hänen nimensä?"

"Uskollinen Sydän."

"Uskollinen Sydän", toisti kenraali vilkkaasti. "Muistelen tuntevani sen miehen."

"Todellako?"

"Oh! Hyvä Jumala, mikä kova onni!"

"Kenties teidän on helpompi kuin luulettekaan hänet tavata, jos tosiaankin haluatte hänet nähdä."

"Haluaisin äärettömän mielelläni!"

"Olkaa siis levollinen. Kohta saatte hänet nähdä."

"Mitenkä niin?"

"No, aivan yksinkertaisesta syystä! Uskollinen Sydän virittää ansoja aivan lähellä minua. Minä huolehdin niistä tällä hetkellä, mutta ei kestä kauan, ennenkuin hän palaa."

"Oi, jospa Jumala soisi, että puheenne pitäisi paikkansa!" lausui kenraali liikutettuna.

"Heti kun hän saapuu, ilmoitan siitä teille, ellette jo siihen mennessä ole lähtenyt leiristänne."

"Tiedättekö sitten, minne joukkoni on leiriytynyt?"

"Täällä erämaissa me tiedämme kaikki", vastasi erämies hymyillen.

"Luotan lupaukseenne."

"Teillä on sanani, kenraali."

"Kiitos."

Samassa doña Luz tuli ulos majasta, viitaten Mustalle Hirvelle merkiksi siitä, että tämä olisi vaiti. Kenraali kiirehti häntä vastaan.

Matkalaiset nousivat ratsuilleen ja kiitettyään erämiehiä heidän sydämellisestä vieraanvaraisuudestaan lähtivät takaisin leirille.

XVI

Petos

Paluumatka oli ikävä. Kenraali oli vaipunut syviin mietteisiin keskusteltuaan erämiehen kanssa, doña Luz ajatteli varoitusta, joka hänelle oli annettu, opas, jonka Mustan Hirven keskustelut nuoren tytön ja kenraalin kanssa olivat tehneet levottomaksi, aavisti salaa jotakin, mikä käski häntä pitämään varansa. Ainoastaan molemmat lancerot kulkivat huolettomina tietämättä näytelmästä, jota esitettiin heidän ympärillään ja ajatellen vain yhtä asiaa, nimittäin lepoa, joka heitä odotti leiriin saavuttua.

Lörppö tähyili lakkaamatta levottomasti ympärilleen näyttäen etsivän apujoukkoja tiheistä pensaikoista, joiden lävitse pieni joukko vaiteliaana kulki.

Päivä läheni loppuaan, aurinko oli aivan kohta menevä mailleen, ja aika-ajoin metsän salaperäiset asukkaat jo kiljuivat kolkosti.

"Onko vielä pitkä matka jäljellä?" kysyi kenraali äkkiä.

"Ei", vastasi opas, "tuskin tunnin matka enää."

"Kiirehtikäämme siis kulkuamme. En halua, että yö meidät yllättää näissä tiheiköissä."

Joukko lähti ratsastamaan täyttä ravia, joka vähemmässä kuin puolessa tunnissa vei heidät leirin etuvarustuksille.

Kapteeni Aguilar ja tohtori tulivat matkalaisia vastaan heidän saapuessaan.

Illallinen oli valmis ja oli heitä odottanut jo kauan. Ruvettiin syömään.

Mutta alakuloisuus, joka muutama tunti sitten näytti vallanneen kenraalin ja hänen sisarentyttärensä, kasvoi sensijaan että olisi vähentynyt. Aterian aikana tämä kävi ilmi. Jokainen söi kaikessa kiireessä lausumatta sanaakaan. Kun oli lopetettu, erosivat kaikki ottaen tekosyyksi päivän rasitukset mennäkseen muka levolle, mutta todellisuudessa saadakseen olla yksin ja pohtia päivän tapauksia.

Opas ei myöskään ollut hyvällä tuulella. Paha omatunto, kun on puhe varovaisesta ihmisestä, on niin kiusallinen toveri yöllä kuin olla saattaa. Lörpöllä oli kaikista omistatunnoista pahin, eikä hänellä ollutkaan halua nukkua. Hän käyskenteli leirissä etsien turhaan huolien ja kenties katumuksen kiusaamassa mielessään jonkunlaista keinoa päästäkseen vaaralliselta tieltä, jota oli kulkemassa. Mutta turhaan hän kidutti mielikuvitustaan. Ei mikään tullut hälventämään hänen pelkoaan.

Yö kuitenkin läheni. Kuu oli hävinnyt, ja läpinäkymätön pimeys leijaili hiljaiseksi käyneen leirin yllä.

Kaikki nukkuivat tai näyttivät nukkuvan. Ainoastaan opas, joka oli tahtonut ottaa suorittaakseen ensimmäisen vahtivuoron, valvoi istuen eräällä tavaramytyllä. Kädet ristissä rinnoilla ja katse kiinteänä hän vaipui yhä synkempiin mietteisiin.

Äkkiä muuan käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja ääni kuiskasi hänen korvaansa vain sanan: "Kennedy!"

Malttaen mieltään ja horjumattoman tyynenä, jotka ominaisuudet eivät koskaan haihdu intiaaneilta tai mestitseiltä, opas katsahti varovaisesti ympärilleen ollakseen varma siitä, että hän oli yksinään. Sitten hän tarttui käteen, joka yhä lepäsi hänen olallaan, ja vei muassaan miehen, joka oli häntä puhutellut ja vastustelematta seurasi häntä, erääseen syrjäiseen paikkaan, jossa luuli olevansa turvassa kenenkään näkemättä.

Sillä hetkellä, jolloin molemmat miehet kulkivat teltan ohi, avautuivat puoliksi sen oviverhot äänettömästi, ja muuan varjo hiipi varovaisesti heidän perässään.

Kun he olivat kätkeytyneet tavaramyttyjen keskelle ja asettuneet istumaan aivan lähelle toisiaan puhuakseen matalalla äänellä ja hiljaa kuin henkäys, kuiskasi opas:

"Jumalan kiitos! Olen kärsimättömänä odottanut tuloasi, Kennedy."

"Tiesitkö siis, että minun piti tulla?" kysyi puhuteltu epäluuloisena.

"En, mutta toivoin."

"Kuuluuko mitään uutta?"

"Kyllä, paljonkin."

"Puhu, mutta pian."

"Sen aion juuri tehdä. Kaikki on menetetty."

"Häh! Mitä tarkoitat?"

"Sitä, mitä sanon. Tänään kenraali minun opastamanani meni..."

"Sen tiedän, näin teidät."

"Hitto vie! Miksi et hyökännyt kimppuumme?"

"Meitä oli vain kaksi."

"Minä olisin ollut kolmas. Molemmin puolin olisi ollut yhtä monta, kun kenraalilla oli vain kaksi lanceroa."

"Totta tosiaankin, en tullut sitä ajatelleeksi."

"Olit hullu, nyt olisi kaikki ohi, sensijaan että kaikki on luultavasti menetetty."

"Miten niin?"

"Häh! _Carai!_ Sehän on selvää, kenraali ja hänen sisarentyttärensä ovat keskustelleet pitkän ajan tuon viekkaan Mustan Hirven kanssa. Tiedäthän, että hän jo kauan on minut tuntenut, hän on varmasti herättänyt heissä epäluuloja minua kohtaan."

"Miksi opastitkaan heidät majavalammelle?"

"Olisinko voinut aavistaakaan, että tapaisin siellä tuon kirotun erämiehen?"

"Meidän ammatissamme täytyy aavistaa kaikki."

"Olet oikeassa, olen tehnyt virheen! Mutta tällä hetkellä ei pahaa voi auttaa, sillä aavistan, että Musta Hirvi on tehnyt kenraalille tarkkaa tiliä kolttosistani."

"Hm! Se on todellakin oletettavaa. Mitä on siis tehtävä?"

"Toimittava niin pian kuin suinkin suomatta heille aikaa ryhtyä varokeinoihin."

"En mitään halua sen parempaa, minä puolestani, senhän tiedät."

"Kyllä. Missä on kapteeni? Onko hän palannut?"

"Tänä iltana hän saapui. Kaikki miehemme ovat piilossa luolassa. Meitä on neljäkymmentä."

"_Bravo!_ Ah! Miksi ette saapuneet kaikki yhdessä sensijaan, että tulitte yksin. Näet, kuinka sopiva tilaisuus teillä olisi ollut. He nukkuvat kuin pähkinähiiret. Olisimme saaneet heidät käsiimme vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa."

"Olet oikeassa, mutta kaikkea ei voi edeltäpäin tietää. Asiaa muuten ei siten sovittu päällikön kanssa."

"Aivan niin. Miksi siis olet tullut?"

"Ilmoittaakseni sinulle, että olemme valmiina ja että odotamme vain merkkiäsi toimiaksemme."

"Katsokaamme, mitä olisi tehtävä. Neuvo minua!"

"Mitä hittoa! Tahdotko, että minä antaisin sinulle neuvoja? Tiedänkö minä muka, mitä täällä tapahtuu. Minunko pitäisi sanoa, miten sinun olisi toimittava?"

Opas mietti hetkisen, sitten hän kohotti päätään ja katsoi tarkkaavaisesti taivasta kohden.

"Kuulehan", jatkoi hän, "aamun tuloon on vielä kaksi tuntia."

"Niin on."

"Sinä palaat luolalle."

"Nyt hetikö?"

"Niin."

"Hyvä. Entä sitten?"

"Sanot kapteenille, että jos hän haluaa, niin luovutan hänen käsiinsä nuoren tytön vielä tänä yönä."

"Hm! Se tuntuu minusta vaikealta."

"Olet moukka."

"Mahdollista kyllä, mutta en käsitä kuinka?"

"Kuule siis. Leirin vartiointi toimitetaan seuraavalla tavalla: päivällä sotamiehet vartioivat vallituksilla, mutta kun he eivät ole tottuneet preirie-elämään ja kun heistä yöllä olisi enemmän vahinkoa kuin hyötyä, olen muiden oppaiden avulla ottanut suorittaakseni vahdinpidon, kun taas sotamiehet saavat levätä."

"Sehän on varsin nerokasta", huomautti Kennedy naurahtaen.

"Eikö totta?" kysäisi Lörppö. "Te siis nousette ratsaille. Kun olette saapuneet kukkulan juurelle, tulee kuusi rohkeinta joukostanne minun luokseni. Heidän avullaan olen valmis sitomaan kaikki sotilaat vieläpä kenraalinkin heidän nukkuessaan sikeintä untaan."

"Kas vain, sepä vasta on suunnitelma."

"Niinkö arvelet?"

"Totta vieköön!"

"Hyvä. Saatuani kerran soltut hyvin sidotuiksi vihellän, jolloin kapteeni saapuu mukanaan toinen osa joukkoaan. Sitten hän, hiisi vie, järjestäköön asiansa nuoren tytön suhteen miten haluaa, minulla ei ole hommassa enää muuta tekemistä. Mitä siitä arvelet?"

"Mainiota."

"Tällä tavalla meidän ei tarvitse vuodattaa verta ja vältämme vaarallisia liikkeitä, joista en välitä, kun kerran voin ilman niitäkin tulla toimeen."

"Olet järkevä."

"Kah, ystäväiseni, kun toimittaa tämäntapaisia asioita, jotka onnistuessaan tarjoavat suuren palkkion, täytyy aina järjestää ne niin, että on kaikki onnistumismahdollisuudet."

"Tuo on oikeata perustelua. Suunnitelmasi muuten miellyttää minua äärettömästi ja panen sen pitemmittä siekailuitta toimeen, mutta sopikaamme ensin toiminnastamme välttääksemme väärinkäsityksiä, jotka aina ovat epämieluisia."

"Hyvä."

"Jos, kuten arvelen, päällikkö katsoo suunnitelmasi olevan kunnollisen ja uskoo, että se varmasti onnistuu, niin heti saavuttuamme kukkulan juurelle minä nousen tänne mukanani viisi uljasta miestä, jotka itse huolellisesti valitsen. Miltä suunnalta pyrkisin leiriin?"

"Siltä suunnalta, jumaliste, mistä jo kerran olet tullut leiriin, senhän tunnet."

"Entä sinä, missä sinä olet?"

"Aivan portin luona valmiina teitä auttamaan."

"Hyvä. Kaikesta on siis sovittu. Sinulla ei siis ole minulle enää mitään sanottavaa."

"Ei mitään."

"Sitten lähden."

"Niin, sitä parempi, mitä aikaisemmin."

"Olet aina oikeassa. Opasta minut sille paikalle, mistä minun on lähdettävä leiristä. On niin pimeä, että jos menen sinne yksin, niin joudun pian harhateille ja kompastun kenties johonkin nukkuvaan solttuun, mikä ei olisi onneksi asiallemme."

"Anna tänne kätesi."

"Kas tuossa."

Miehet nousivat ja alkoivat hiipiä sitä paikkaa kohti, jonka kautta kapteenin lähetin oli poistuttava, mutta samassa muuan varjo astui heidän eteensä ja lausui lujalla äänellä:

"Olette kavaltajia. Teidän on kuoltava."

Suuresta itsehillinnästään huolimatta molemmat miehet jäivät hetkeksi ällistyneinä seisomaan.

Antamatta heille aikaa saada takaisin mielenmalttiaan se henkilö, joka oli puhunut, laukaisi kaksi pistoolia aivan läheltä. Nuo onnettomat kirkaisivat kamalasti. Toinen kaatui, mutta hypäten kuin tiikerikissa toinen kiipesi puolustusvallien ylitse ja katosi, ennenkuin häntä olisi ehtinyt toistamiseen ampua. Kahden laukauksen kajahtaessa ja roistojen huudot kuullessaan olivat kaikki kavahtaneet unestaan leirissä. Jokainen syöksyi päätäpahkaa suojavarustuksille.

Kenraali ja kapteeni Aguilar saapuivat ensimmäisinä paikalle, missä kuvaamamme näytelmä oli tapahtunut.

He tapasivat doña Luzin seisomassa kaksi savuavaa pistoolia kädessään erään miehen vääntelehtiessä hänen jalkojensa juuressa kuolinkamppailussaan.

"Mitä tämä merkitsee, sisarentyttäreni? Taivaan nimessä, mitä on tapahtunut? Oletko haavoittunut?" kyseli kenraali epätoivoisena.

"Rauhoittukaa, eno. En ole haavoittunut", vastasi nuori tyttö, "olen vain rangaissut kavaltajaa. Kaksi heittiötä suunnitteli salavehkeitä yhteistä turvallisuuttamme vastaan. Toinen heistä pääsi karkuun, mutta luulen, että tämä tässä on jokseenkin pahasti haavoittunut."

Kenraali kumartui nopeasti kuolevan ylitse.

Soihdun valossa, jota hän piti kädessään, hän tunsi Kennedyn, saman oppaan, jonka Lörppö aikaisemmin oli väittänyt elävänä palaneen preirietulipalossa.

"Kah, kah", sanoi hän, "mitä tämä merkitsee?"

"Se merkitsee sitä, eno", vastasi tyttö, "että ellei Jumala olisi tullut avukseni, niin olisi meidät tänä yönä yllättänyt rosvojoukko, joka on väijyksissä jonkun matkan päässä täältä."

"Älkäämme siis tuhlatko aikaa."

Ja kenraali kiiruhti kapteeni Aguilarin avustamana valmistautumaan ankaraan vastarintaan sen varalta, että heidän kimppuunsa koetettaisiin hyökätä.

Lörppö oli paennut, mutta leveä verijuova osoitti, että hän oli vaikeasti haavoittunut. Jos olisi ollut päivänaika, olisi koetettu ajaa häntä takaa ja kenties olisi onnistuttukin hänet saamaan kiinni, mutta kun oli pimeä ja kun lisäksi ei tiedetty, olivatko viholliset ehkä vielä väijyksissä ympäristössä, ei kenraali tahtonut, että hänen sotilaansa uskaltautuisivat leirin ulkopuolelle. Hän antoi mieluummin ilkiön koettaa pelastua.

Mitä Kennedyyn tulee, niin hän oli kuollut.

Kun ensi hälinä oli hälvennyt, tunsi doña Luz, jota nyt ei enää tilanteen aiheuttama vaara pitänyt jännitettynä, olevansa nainen. Hänen tarmonsa katosi, hänen silmänsä kävivät himmeiksi, hänen ruumiinsa värisi kouristuksentapaisesti. Hän lyyhistyi kokoon ja olisi kaatunut, ellei tohtori olisi ottanut häntä käsivarsilleen.

Hän kantoi hänen puolipyörtyneenä telttaan ja hoiti häntä huolellisesti, niinkuin hänen tilansa vaati.

Nuori tyttö tuli vähitellen tajuihinsa. Hänen mielensä tyyntyi, ja hänen ajatuksensa muuttuivat rauhallisiksi.

Muistaen suositukset, jotka Musta Hirvi hänelle oli antanut, hän ajatteli, että hetki oli tullut pyytää häntä täyttämään lupauksensa, ja viittasi tohtoria luokseen.

"Hyvä tohtori", sanoi hän viimemainitulle lempeästi, "haluaisitteko tehdä minulle suuren palveluksen?"

"Olen käskettävissänne, señorita."

"Tunnetteko erästä metsästäjää, joka on nimeltään Musta Hirvi?"

"Kyllä, täältä ei ole pitkä matka hänen majalleen. Se on lähellä erästä majavalampea."

"Häntä juuri tarkoitan, hyvä tohtori. No niin! Teidän täytyisi mennä minun puolestani hänen luokseen, mutta vielä tänään."

"Miksi niin, señorita?"

"Pyydän niin tekemään", taivutteli tyttö tohtoria hyväilevästi.

"Oh! Silloin saatte olla huoletta. Minä lähden", vastasi tämä.

"Kiitos!"

"Mitä minun on hänen luonaan tehtävä?"

"Kerrotte hänelle vain, mitä täällä tänä yönä on tapahtunut."

"No eikö muuta?"

"Ja sitten lisäätte, muistakaa tarkoin, seuraavat sanat, jotka ovat hänelle sana sanalta lausuttavat!"

"Olen pelkkänä korvana. Painan ne visusti muistiini."

"_Musta Hirvi, hetki on tullut_. Oletteko ymmärtänyt?"

"Täydellisesti, señorita."

"Vannokaa, että teette, mitä teiltä pyydän."

"Sen vannon", lupasi toinen juhlallisella äänellä. "Aamun koitteessa lähden etsimään erämiestä, kerron hänelle, mitä yöllä on tapahtunut ja lisään: Musta Hirvi, hetki on tullut. Siinäkö kaikki, mitä haluatte minun tekevän?"

"Niin, siinä kaikki, hyvä tohtori."

"Kas niin! Nukkukaa nyt levollisesti, señorita, vannon kautta kunniani tekeväni, mitä pyydätte."

"Kiitos", kuiskasi nuori tyttö suloisesti hymyillen ja puristaen hänen kättään.

Ja yön kauheista mielenliikutuksista väsyneenä hän laskeutui levolle vuoteelleen, jossa pian vaipui rauhalliseen ja virkistävään uneen.

Päivän koitteessa tuo kelpo oppinut -- vaikka kenraali turhaan varoitteli häntä vaaroista, joiden alaisiksi hän vapaasta tahdostaan antautuisi -- lähti leiristä ja laskeutui täyttä ravia alas kukkulalta, puisteltuaan päätään kaikelle, mitä hänen ystävänsä oli hänelle sanonut.

Saavuttuaan sitten metsään hän iski kannukset hevosensa kylkiin ja karautti Mustan Hirven majaa kohti.

XVII

Kotkanpää

Kotkanpää oli yhtä varova kuin rohkeakin päällikkö ja tiesi, että hänellä olisi paljon pelättävää amerikkalaisten puolelta, ellei hän täydellisesti peittäisi jälkiänsä.

Yllätettyään menestyksellisesti valkoisten uuden siirtokunnan Canadian-virran varrella hän ei niin ollen laiminlyönyt mitään suojatakseen joukkonsa sitä uhkaavalta kostolta.

Ei voi kuvitellakaan intiaanien taitoa, kun on kysymyksessä jälkien hävittäminen.

Parikymmentä kertaa he tarpovat saman paikan kautta sotkien retkensä jättämät jäljet sikinsokin, kunnes niitä on mahdoton eroittaa. He eivät jätä käyttämättä hyväkseen mitään seudun satunnaista, luonnon suomaa etua, marssivat toinen toisensa jäljessä salatakseen lukumääränsä, matkaavat päiväkausia keskellä virtaa, usein kahlaten vyötäisiään myöten vedessä. He ovat niin varovaisia ja kärsivällisiä, että usein kädelläänkin hävittävät merkkejä ja niin sanoaksemme askel askeleelta pyyhkivät pois jäljet, jotka voisivat paljastaa heidät tarkkasilmäisille vihollisille.

Käärmeen heimo, johon Kotkanpäänkin johtamat soturit kuuluivat, oli saapunut preirielle luvultaan lähes viidensadan miehen suuruisena joukkona metsästääkseen bisoneja ja ryhtyäkseen taistelemaan pooneja ja sioux-intiaaneja vastaan, joiden kanssa he lakkaamatta sotivat.

Kotkanpään tarkoituksena oli heti sotaretkensä päätyttyä viipymättä liittyä veljiinsä, toimittaakseen turvaan kylän valtauksessa saamansa saaliin ja ottaakseen osaa suureen retkeen, jota hänen heimonsa valmisteli preiriellä hajallaan olevia valkoihoisia ja mestitsejä vastaan, joita intiaanit syystä pitävät leppymättöminä vihamiehinään.

Johtajansa moninaisista varokeinoista huolimatta oli tämä osasto edennyt nopeasti.