Part 10

Opas otti heti heinätukon, jonka oli varannut valmiiksi, ja sytytti sen tuleen puolustautuakseen mehiläisiltä.

Mutta ne eivät hyökänneet kenenkään kimppuun. Ne eivät edes yrittäneet kostaa. Nuo hyönteisraukat olivat hämmästyneitä, ne juoksivat ja lentelivät joka suunnalle hävitetyn valtakuntansa ympärillä ajattelematta muuta kuin kiirehtiä ottamaan selvää onnettomuudesta.

Silloin opas ja lancerot ryhtyivät toimeen puukoin ja kauhoin saadakseen vahakakut esille ja sulloakseen ne nahkaleileihinsä. Useat olivat tummanruskeita ja vanhoja, toiset taas kauniinvaaleita, niin että kennoissa oleva hunaja oli melkein läpikuultavaa.

Sillä aikaa, kun kiireesti koottiin paraimpia vahakakkuja, saapui joka ilmansuunnalta täyttä vauhtia lukemattomin parvin mehiläisiä, jotka tunkeutuivat rikottujen vahakakkujen kammioihin, keräten niistä itselleen varaston, samalla kun pesän entiset omistajat synkkinä ja tylsinä katsoivat hunajansa ryöstöä koettamatta pelastaa siitä edes pientä osaakaan.

Mahdotonta on kuvailla niiden mehiläisten ällistystä, jotka onnettomuuden aikana olivat poissa tapahtumapaikalta ja jotka vähitellen kuormineen saapuivat pesälle. Ne lentelivät kehässä ilmassa sillä paikalla, missä puu oli ollut, hämmästyneinä siitä, että huomasivat paikan tyhjäksi. Vihdoin ne näyttivät käsittävän niitä kohdanneen tuhon ja kokoontuivat ryhmittäin erään läheisen puun kuivuneelle oksalle, josta ne tuntuivat ihmetellen tarkastelevan pesän maassa olevia jäännöksiä ja valittelevan valtakuntansa hävitystä.

Doña Luz tunsi väkisinkin liikutusta hyönteisparkojen surun johdosta.

"Menkäämme", sanoi hän, "minua kaduttaa, että halusin hunajaa, herkutteluni tuottaa liian paljon onnettomuutta."

"Lähtekäämme", lausui kenraali hymyillen, "jättäkäämme niille nuo muutamat vahakakut."

"Eikö mitä!" lausui opas olkapäitään kohauttaen, "silloin syöpäläiset ne pian korjaisivat."

"Mitä? Syöpäläisetkö? Mitä syöpäläisiä tarkoitatte?" tiedusteli kenraali.

"No, pesukarhut, pussirotat ja ennen kaikkea karhut."

"Karhutko?" kysyi doña Luz.

"Niin, señorita!" jatkoi opas, "ne ovat maailman taitavimpia syöpäläisiä etsiessään mehiläisten asumia puita ja käyttäessään niitä hyväkseen."

"Ne siis pitävät hunajasta?" kysyi nuori tyttö huvitettuna.

"Se merkitsee, että ne ovat siihen silmittömästi ihastuneita, señorita", sanoi opas näyttäen käyvän hilpeämmäksi. "Kuvitelkaa, että ne ovat sille niin persoja, että jyrsivät puuta viikkomääriä, kunnes saavat siihen aukon voidakseen työntää sinne kämmenensä. Sitten ne ahmivat hunajaa ja mehiläisiä, vaivautumatta tekemään valintaa."

"Lähtekäämme taas jatkamaan matkaamme", toisti kenraali, "ja pyrkikäämme erämiesten luokse."

"Oh! Saavumme kyllä pian sinne, teidän ylhäisyytenne", vastasi opas, "tuolla jonkun matkan päässä meistä on Canadianjoki, ja erämiehet ovat asettuneet sen sivuhaarojen varrelle."

Pieni joukko lähti taas marssimaan.

Mehiläisajo oli nuoren tytön tietämättä jättänyt häneen alakuloisuuden tunteen, jota hän ei voinut karkoittaa. Nuo pienet eläinparat, jotka olivat niin suloisia ja uutteria ja jotka nyt oikun vuoksi olivat joutuneet vainottaviksi ja tuhottaviksi, saattoivat hänet murheelliseksi ja panivat hänet väkisinkin miettimään.

Hänen enonsa huomasi hänen mielentilansa.

"Rakas lapsi", sanoi hän tytölle, "mikä sinua oikein vaivaa? Et ole enää iloinen kuten lähtiessämme. Mistä johtuu mielentilasi äkillinen muutos?"

"Hyvä Jumala, älä ole huolissasi sen johdosta, eno. Olen samanlainen kuin muutkin nuoret tytöt, siis hiukan hupsu ja haaveellinen. Tämä metsästys, josta arvelin itselleni koituvan niin paljon huvia, on tietämättäni jättänyt minuun surumielisyyden tunteen, josta en voi vapautua."

"Onnellinen lapsi", mutisi kenraali, "jonka näin vähäpätöinen seikka voi vielä tehdä murheelliseksi. Suokoon Jumala, sydänkäpyseni, että vielä kauan pysyisit samanlaisena ja etteivät suuremmat ja todelliset murheet koskaan sinua kohtaisi!"

"Eno hyvä, enkö aina olisi onnellinen saadessani olla luonanne!"

"Kas niin, lapseni! Kuka tietää, salliiko Jumala minun kauan sinusta huolehtia?"

"Älkää puhuko sellaisia, eno. Toivon, että saamme vielä monet vuodet viettää yhdessä."

Kenraali vain huokasi vastaukseksi.

"Eno", jatkoi tyttö hetken kuluttua, "eikö teistäkin meitä ympäröivän suurenmoisen ja ylevän luonnon näkemisessä ole jotakin tenhoavaa, joka jalostuttaa aatteet, kohottaa mielen ja tekee ihmisen paremmaksi? Ne, jotka asuvat näissä äärettömissä erämaissa, ovat varmaankin onnellisia!"

Kenraali katsoi häneen hämmästyneenä.

"Mistä johtuvat nuo ajatukset, rakas lapsi?" kysyi hän.

"En tiedä, eno", vastasi tyttö arasti, "olen vain tietämätön lapsi, jonka vielä niin lyhyt elämä tähän asti on kulunut rauhallisesti ja seikkailuitta teidän luonanne, en muuta! On hetkiä, jolloin minusta tuntuu, että on onnellista asua näissä suunnattomissa eräseuduissa."

Hämmästyneenä ja sisimmässään ihastuneena sisarentyttärensä viattomasta tunteenpurkauksesta kenraali aikoi juuri vastata hänelle, kun opas äkkiä lähestyi heitä, viittasi merkiksi, että hän kehoitti heitä vaitioloon, ja lausui hiljaa kuiskaten:

"Ihminen!..."

XIV

Musta Hirvi

Jokainen pysähtyi.

Erämaassa sana ihminen merkitsee melkein aina vihollista.

Ihminen on preiriellä lähimmäiselleen peloittavampi kuin julmin villipeto.

Ihminen merkitsee kilpailijaa, pakollista liittolaista, joka väkevämmän oikeuteen perustuen tulee jakamaan saaliin ensimmäisen valtaajan kanssa ja usein, ellei aina, yrittää korjata viimemainitun työläiden ponnistusten tulokset.

Valkoihoiset, intiaanit tai sekarotuiset tervehtivätkin toisiaan tavatessaan preiriellä aina varoen, korvat hörössä ja sormi rihlakiväärin liipasimella.

Kun oli kuulunut sana ihminen, olivat kenraali ja lancerot kiireesti valmistautuneet äkillistä hyökkäystä vastaanottamaan ladaten aseensa ja piiloutuen parhaansa mukaan pensaitten suojaan.

Viidenkymmenen askeleen päässä seisoi mies, joka pyssynperä maassa ja molemmin käsin pidellen pitkän rihlapyssyn piippua tarkkaili heitä tutkien.

Hän oli suurikokoinen mies, jolla oli tarmokkaat piirteet, avoin ja päättäväinen katse.

Hänen pitkä, huolellisesti kammattu tukkansa oli palmikoitu ja sidottu saukonnahkarihmoilla ja erivärisillä nauhoilla.

Siro, nahkainen metsästyspusero ulottui polviin asti; erikoiskutoiset säärystimet, joissa oli nauhat ja tupsut ja paljon helistimiä, suojasivat hänen jalkojaan. Jalkineina oli pari mainioita mokkasineja, joita koristivat tekohelmet.

Heleänpunainen loimi riippui hänen olkapäillään, ja vyötäisillä oli punainen vyö, johon oli pistetty kaksi pistoolia, veitsi ja intiaanipiippu.

Hänen kiväärinsä oli kauniiksi maalattu sinoberivärillä ja koristettu pienillä kuparinauloilla.

Jonkun askeleen päässä hänestä hänen hevosensa söi terhometsässä.

Omistajansa tavoin oli sekin mitä eriskummaisimmin koristettu. Se oli sinoberilla tehty täplikkääksi ja juovikkaaksi, suitset ja häntävyö oli koristettu tekohelmillä ja nauharuusuilla, pää, harja ja häntä runsaasti somistettu kotkansulilla, jotka heiluivat tuulessa.

Huomatessaan tämän miehen kenraali ei voinut pidättää hämmästyksen huutoa.

"Mihin intiaaniheimoon tuo mies kuuluu?" kysyi hän oppaalta.

"Ei mihinkään", vastasi viimemainittu.

"Mitä? Eikö mihinkään?"

"Ei! Hän on valkoihoinen metsästäjä."

"Ja tuolla tavalla pukeutunut!"

Opas kohautti olkapäitään.

"Olemme preiriellä", sanoi hän.

"Se on totta", mutisi kenraali.

Mies, jota olemme kuvailleet, kyllästyi varmaankin edessään olevan pienen joukon varovaiseen käyttäytymiseen ja halusi päästä selville siitä, mitä hänen puolestaan oli tehtävä. Siksi hän päättäväisesti alkoi puhua.

"Ohoo, mitä lemmon väkeä te olette", lausui hän englanninkielellä, "ja mitä te tulette täältä etsimään?"

"_Caramba_!" vastasi kenraali heittäen kiväärin luotaan ja käskien seuralaistensa tehdä samoin. "Me olemme matkalaisia, jotka olemme lopen uuvuksissa pitkän matkan jälkeen. Aurinko paahtaa kuumasti, pyydämme siis teiltä lupaa saada levätä hetken aikaa majassanne."

Koska nämä sanat oli lausuttu espanjaksi, vastasi erämies samalla kielellä.

"Tulkaa pelotta! _Musta Hirvi_ on hyvä paholainen, kun häntä ei aiota suututtaa. Saatte käyttää hyväksenne sitä vähää, mitä minulla on, ja tehköön se teille hyvää."

Kuullessaan nimen Musta Hirvi opas ei voinut pidättää säikähdystä ilmaisevaa liikettä. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta siihen ei hänellä ollut aikaa, sillä metsästäjä oli heittänyt kiväärin olalleen, yhdellä hyppäyksellä lentänyt satulaan ja lähestynyt meksikkolaisia jo aivan likelle.

"Majani on muutaman askeleen päässä täältä", sanoi hän kenraalille. "Jos señorita haluaa maistaa hyvin paistettua biisoninlihaa, niin olen valmis sen kohteliaisuuden hänelle osoittamaan."

"Ei mikään ole sen ystävällisempää. Kiitämme tarjouksesta", lausui kenraali.

"Minä puolestani kaipaan etupäässä lepoa", huomautti nuori tyttö.

"Kaikki tulee aikanaan", sanoi erämies opettavasti, "sallitteko minun muutamaksi hetkeksi astua oppaanne tilalle?"

"Kuten tahdotte", myöntyi kenraali, "menkää, me seuraamme teitä."

"Siis matkaan", huudahti erämies asettuen joukon etunenään. Samassa hänen silmänsä sattumalta osuivat oppaaseen, ja hänen tuuheat kulmakarvansa rypistyivät. "Hm!" mumisi hän hampaittensa välistä, "mitä tämä merkinnee? Saammehan nähdä", lisäsi hän.

Kiinnittämättä sen enempää huomiota tähän mieheen ja osoittamatta tuntevansa hänet hän antoi lähtökäskyn.

Kun joukkue oli jonkun aikaa vaiteliaana marssinut jokseenkin leveän joen rantaa pitkin, teki erämies jyrkän mutkan ja kääntyi sivulle päin tunkeutuen takaisin metsään muiden seuratessa häntä.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän, "että vaivaan teitä kulkemaan tätä kiertotietä, mutta täällä on majavalammikko, ja pelkään säikäyttää sen asujaimia."

"Oi!" huudahti nuori tyttö, "olisin niin iloinen saadessani nähdä noiden uutterien eläinten puuhia!"

Erämies pysähtyi.

"Se käy varsin helposti päinsä, señorita", sanoi hän, "jos vain tahdotte seurata minua seuralaistenne jäädessä tänne meitä odottamaan."

"Kyllä! Kyllä!" vastasi doña Luz kiitollisena, mutta malttaen mielensä hän äkkiä lisäsi: "Anteeksi, mutta enoni"...

Kenraali katsahti erämieheen.

"Mene, lapseni, odotamme sinua täällä", sanoi hän.

"Kiitos, eno", huudahti nuori tyttö iloisena hypäten alas satulasta.

"Vastaan hänestä", lausui erämies vilpittömästi, "älkää lainkaan pelätkö!"

"En pelkää mitään uskoessani hänet teidän huostaanne, ystäväni", vastasi kenraali.

"Kiitos!" ja viitaten merkiksi doña Luzille Musta Hirvi katosi hänen kanssaan pensaitten ja puiden sekaan.

Kun he olivat päässeet jonkun matkan päähän, pysähtyi erämies. Kuunneltuaan tarkasti ja silmäiltyään joka puolelle ympärilleen hän kääntyi nuoren tytön puoleen ja laskien kevyesti kätensä hänen käsivarrelleen sanoi:

"Kuulkaa!"

Doña Luz pysähtyi levottomana ja vavisten.

Erämies huomasi hänen mielentilansa.

"Älkää pelätkö", jatkoi hän, "minä olen kunniallinen mies, ja te olette yhtä varmassa turvassa, vaikka olettekin yksin täällä erämaassa kanssani, kuin jos olisitte Meksikon tuomiokirkossa pääalttarin juurella."

Nuori tyttö katsahti salavihkaa erämieheen. Omituisesta puvusta huolimatta oli hänen kasvoillaan sellainen vilpittömyyden leima, ja hänen silmänsä olivat niin lempeät ja kirkkaat, kun hän katsahti tyttöön, että tämä tunsi jälleen rauhoittuvansa.

"Puhukaa", sanoi hän.

"Kuulutte, sillä nyt tunnen teidät, siihen ulkomaalaisjoukkueeseen, joka jo muutaman päivän on tutkinut preirietä joka suunnalla, eikö niin?"

"Kyllä."

"Joukossanne on kummallinen mies, jolla on vihreät silmälasit ja vaalea tekotukka ja joka huvittelee, en tiedä mistä syystä keräämällä kasveja ja kiviä sensijaan, että koettaisi kunnon metsästäjän lailla pyydystää majavia tai kaataa kuusipeuroja."

"Tunnen miehen, josta puhutte. Hän kuuluu tosiaankin joukkoomme, ja on sangen etevä lääkäri."

"Sen tiedän, hän on sen itse minulle sanonut, hän kulkee usein tätä kautta, olemme hyviä ystäviä. Pulverilla, jonka hän pakoitti minut nauttimaan, hän täydellisesti poisti minusta kuumeen, joka jo kahden kuukauden aikana oli minua kiusannut ja josta en päässyt vapaaksi."

"Sepä hauskaa. Olen iloinen lääkkeen vaikutuksesta."

"Haluaisin tehdä jotakin hyväksenne, osoittaakseni kiitollisuuttani tästä palveluksesta."

"Kiitos, ystäväni, mutta en todellakaan tiedä, miten te voisitte olla minulle hyödyksi, paitsi että näytätte minulle majavat."

Erämies painoi päänsä alas.

"Ehkä toisella tavalla", sanoi hän, "ja kenties pikemmin kuin luulettekaan. Kuulkaa minua tarkkaavaisesti, señorita. Olen vain köyhä mies, mutta täällä preiriellä tiedämme asioita, joita Jumala meille ilmaisee, koska elämme kasvoista kasvoihin hänen kanssaan. Haluan antaa teille neuvon: mies, joka palvelee teitä oppaana, on paatunut konna, sellaiseksi hänet tunnetaan kaikkialla lännen preirieillä. Erehdyn suuresti, ellei hän saata teitä jonkun salakavalan väijytyksen alaiseksi. Täällä on runsaasti pahanilkisiä lurjuksia, joiden kanssa hän voi tehdä sopimuksen teidän turmiostanne tai ainakin ryöstämisestänne."

"Oletteko varma siitä, mitä sanoitte?" huudahti nuori tyttö kauhistuneena näistä sanoista, jotka, merkillistä kyllä, pitivät yhtä sen kanssa, mitä Uskollinen Sydän oli sanonut.

"Olen siitä yhtä varma kuin joku henkilö yleensä voi väittää asiasta, josta hänellä ei ole todistuksia. Toisin sanoen: Lörpön entisyyden perusteella täytyy hänen puoleltaan odottaa kaikkea. Uskokaa minua, ellei hän vielä ole teitä pettänyt tekee hän sen ennen pitkää."

"Hyvä Jumala. Varoitan kyllä enoani!"

"Sitä karttakaa tekemästä, sillä silloin olisi kaikki menetetty! Roistoja, joiden kanssa hän on liittoutunut tai kohta liittoutuu, ellei hän vielä ole sitä tehnyt, on paljon, lukemattomia, ja he tuntevat täydellisesti preirien."

"Mitä on siis tehtävä?" kysyi nuori tyttö tuskastuneena.

"Ei mitään. Pitää odottaa ja huolellisesti tarkata kaikkia oppaanne puuhia hänen sitä huomaamattaan."

"Mutta..."

"Ymmärrätte hyvin", keskeytti hänet erämies, "että kun kehoitan teitä pitämään häntä silmällä, se ei tarkoita sitä, että hetken tullessa ja tarvitessanne apuani jättäisin teidät pulaan."

"Sen uskon."

"No niin, menetelkää seuraavasti. Heti kun olette varma siitä, että oppaanne pettää teitä, te lähetätte luokseni vanhan hupsun lääkärinne. Häneenhän voitte luottaa, vai mitä?"

"Täydellisesti."

"Hyvä. Lähetätte siis hänet luokseni, kuten sanoin, ja käskette hänen lausua minulle vain: Musta Hirvi. Musta Hirvi olen minä."

"Tiedän sen, sanoitte jo sen meille."

"Mainiota, hän siis sanoo minulle: '_Musta hirvi, hetki on tullut_'. Ei muuta. Muistatteko nyt nuo sanat?"

"Tarkalleen. En vain oikein ymmärrä, miten se saattaisi meitä hyödyttää."

Erämies hymyili salaperäisen näköisenä.

"Hm!" sanoi hän hetken kuluttua, "nuo muutamat sanat toimittavat kahden tunnin kuluessa avuksenne viitisenkymmentä preirien rohkeinta miestä. Miehiä, jotka päällikkönsä viittauksesta antavat tappaa itsensä pelastaakseen teidät niiden käsistä, jotka mahdollisesti ovat teidät riistäneet, kuten aavistan tapahtuvan."

Hetkisen oltiin vaiti, doña Luz näytti vaipuneen ajatuksiin.

Erämies hymyili.

"Älkää hämmästykö sitä innokasta harrastusta, jota teitä kohtaan osoitan", sanoi hän; "muuan mies, jonka täydessä vallassa olen, on vannottanut minua huolehtimaan teistä hänen ollessaan pakosta muualla."

"Mitä tarkoitatte?" kysäisi tyttö uteliaana, "kuka mies se on?"

"Hän on metsästäjä, joka hallitsee kaikkia valkoisia metsästäjiä preiriellä. Tietäen, että Lörppö toimii oppaananne, hän arvelee, että tämä mestitsi aikoo johtaa teidät väijytyksen uhriksi."

"Mutta mikä on sen miehen nimi?" huudahti tyttö tuskaisella äänellä.

"Uskollinen Sydän. Luotatteko minuun nyt?"

"Kiitos, ystäväni, kiitos", vastasi nuori tyttö innostuneena, "en unohda suositustanne, ja vaaran uhatessa, jos sellainen onnettomuudekseni tulee, aion muistuttaa teille lupauksestanne."

"Ja siinä teette oikein, señorita, sillä silloin se on ainoa pelastuksen tie, mikä teillä on jälellä. Lähtekäämme! Olette ymmärtänyt minut, kaikki on hyvin, pitäkää salaisuutenanne keskustelumme. Ennen kaikkea älkää näyttäkö, että olette puhellut tästä asiasta kanssani. Tuo kirottu mestitsi on tarkkavainuinen kuin majava. Jos hän vain epäileekin jotakin, niin hän luikertelee sormienne lomitse kuin kyy, joka hän onkin."

"Olkaa huoletta, minä olen mykkä."

"Jatkakaamme nyt matkaamme majavalammelle. Uskollinen Sydän huolehtii teistä."

"Hän on jo kerran pelastanut henkemme, preirien tulipalossa", huudahti tyttö innostuneesti.

"Ah, ah!" mutisi erämies katsahtaen häneen omituisesti, "kaikki on siis parhain päin"; sitten hän lisäsi kovaa: "Olkaa huoletta, señorita, jos kohta kohdalta seuraatte teille antamiani neuvoja, ei teille tapahdu preiriellä mitään pahaa, olkoot sitten millaisia hyvänsä ne petolliset juonet, joiden uhriksi joudutte."

"Oi!" huudahti tyttö haltioissaan, "vaaran hetkellä en epäröi rientäessäni turviinne, sen vannon!"

"Asia on siis sovittu", lausui Musta Hirvi hymyillen; "nyt lähtekäämme katsomaan majavia."

He jatkoivat marssiaan, ja muutaman minuutin kuluttua he saapuivat metsän reunaan.

Silloin erämies pysähtyi viitaten nuorelle tytölle merkiksi, että hän pysyisi liikkumattomana, ja kääntyen häneen päin kuiskasi:

"Katsokaa."

XV

Majavat

Nuori tyttö työnsi syrjään pajujen oksat ja kurottaen päänsä eteenpäin katseli.

Majavat eivät olleet uutteran yhteiskuntansa patoamistyöllä katkaisseet ainoastaan itse pääjoen juoksua, vaan vieläpä kaikki siihen virtaavat joet, niin että ympäröivä maa oli muuttunut laajaksi rämeeksi.

Yksi ainoa majava työskenteli tällä hetkellä pääsulun luona, mutta pian ilmestyi viisi muuta tuoden muassaan puunpalasia, savea ja kiviä. Sitten ne kaikki yhdessä menivät eräälle kohtaa sulkua, joka, sen huomasi nuori tyttökin, kaipasi korjausta. Ne laskivat kantamuksensa sortuneeseen paikkaan ja sukelsivat veteen, mutta ilmestyivät melkein heti senjälkeen takaisin pinnalle.

Kukin niistä toi mukanaan määrätyn kantamuksen savea, jota ne käyttivät muurilaastina liittääkseen yhteen puunpalaset ja kivet ja valmistaakseen niistä tukevan kohdan patoon. Kerta toisensa jälkeen ne poistuivat palatakseen jälleen tuomaan savea ja puunpalasia. Muuraustyötä jatkui, kunnes repeämä oli kokonaan korjattu.

Kun työ oli valmis, alkoivat nuo viisaat eläimet hauskutella ajamalla toisiaan takaa lammessa. Ne sukelsivat veteen tai uiskentelivat sen pinnalla lyöden vettä hännällään, niin että se räiskyi.

Doña Luz katseli yhä ihastuneempana tätä erikoista näytelmää. Hän olisi mielellään jäänyt vaikka koko päiväksi ihailemaan näitä merkillisiä eläimiä.

Sillä aikaa kun ensinmainitut täten pitivät hauskaa, saapui paikalle pari muuta majavayhteiskunnan jäsentä. Jonkun aikaa ne totisina katselivat toveriensa kisailua ollen sennäköisiä, kuin olisivat mielellään liittyneet leikkiin, mutta sitten ne kiipesivät ylös mäenrinnettä, joka oli melko lähellä nuoren tytön ja erämiehen tähystyspaikkaa, istuutuivat takajaloilleen, nojasivat etukäpälillään nuorta mäntyä vastaan ja alkoivat jyrsiä sen kuorta. Väliin ne siitä eroittivat pienen palasen pitäen sitä käpäliensä välissä ja pysyen yhä istumassa. Ne nakertelivat irvistellen ja väännellen kasvojaan aivan kuin apina, joka jyrsii pähkinää.

Majavilla oli ilmeisesti tarkoituksena kaataa puu, ja sen saavuttamiseksi ne työskentelivät kuumeisesti. Nuori mänty oli läpimitaltaan lähes kahdeksantoista tuumaa siltä kohdalta, mistä ne sitä jyrsivät; se oli suora kuin tikku ja jokseenkin korkea. Ne olisivat epäilemättä voineet lyhyessä ajassa jyrsiä sen kokonaan poikki, mutta kenraali, joka oli tullut levottomaksi sisarentyttärensä viipyessä niin kauan poissa, oli päättänyt lähteä etsimään häntä, ja majavat, jotka säikähtivät hevosten melua, sukelsivat veteen ja katosivat äkkiä.

Kenraali moitti lievästi sisarentytärtään, koska tämä oli viipynyt niin kauan, mutta ihastuneena näkemästään nuori tyttö ei kiinnittänyt siihen paljonkaan huomiota, vaan aikoi palata vielä toiste paikalle näkymättömänä katselijana tarkastamaan majavien temmellystä.

Pieni joukko suuntasi erämiehen johdolla kulkunsa majaa kohti, missä hän oli tarjonnut suojaa keskitaivaalle nousseen auringon paahtavilta säteiltä.

Doña Luz, jonka uteliaisuutta oli mitä suurimmassa määrässä kiihoittanut äskeinen mielenkiintoinen näytelmä, korvasi vahingon, jonka hänen enonsa häiritsevä keskeytys oli aiheuttanut, kysellen Mustalta Hirveltä pienimpiäkin yksityisseikkoja majavien tavoista ja siitä, miten niitä metsästetään.

Erämies, niinkuin yleensä kaikki ihmiset, jotka tavallisesti elävät yksinäisyydessä, halusi mielellään tilaisuuden tarjoutuessa ottaa korvauksen harvapuheisuudesta, jota hän suurimman osan ajastaan pakostakin noudatti, eikä siis antanutkaan itseään moneen kertaan pyytää.

"Kuulkaas, señorita", sanoi hän, "punanahat sanovat, että majava on ihminen, joka ei puhu, ja he ovat oikeassa. Se on viisas, ymmärtäväinen, rohkea, uuttera ja säästäväinen. Kun talvi lähenee, ryhtyy koko perhe varaamaan ruokaa. Nuoret ja vanhat, kaikki tekevät työtä. Usein niiden täytyy tehdä pitkiä matkoja löytääkseen puunkuorta, josta ne pitävät enemmän kuin muusta. Ne kaatavat väliin sangen suuria puita ja karsivat niistä oksat, joiden kuori on niiden parasta herkkua. Ne leikkaavat ne noin kolmen jalan pituisiin palasiin, kuljettavat ne vesireitille ja uittavat majalleen asti, missä panevat ne varastoon. Niiden asunnot ovat siistit ja mukavat. Ne heittävät huolellisesti aina ruoka-ajan jälkeen virtaan sulun alapuolelle ne puunpalaset, joista ovat kalvaneet kuoren. Ne eivät koskaan salli vieraan majavan tulla rakentamaan yhdyskuntaa viereensä, ja usein ne taistelevat mitä rajuimmin turvatakseen alueensa loukkaamattomuuden."

"Kaikki tuohan on varsin merkillistä", lausui nuori tyttö.

"On, mutta siinä ei ole vielä kaikki", jatkoi erämies. "Keväällä, jolloin on karvojen luomisaika, uros jättää naaraan kotiin ja lähtee kuin suuri herra ainakin huviretkelle poistuen usein varsin loitolle. Se pitää hauskaa läpikuultavan kirkkaissa lampivesissä, joita se tapaa matkallaan, nousee rannoille jyrsiäkseen nuorten poppeli- ja pajupuiden hentoja runkoja. Mutta kun kesä lähenee, luopuu se vanhanpojan elämästä, muistaa velvollisuutensa perheen päänä ja palaa puolisonsa ja poikastensa luokse, jotka se vie etsimään varastoja talveksi."

"Täytyy tunnustaa", huomautti kenraali, "että tämä eläin on luomakunnan merkillisimpiä."

"Niin", puuttui doña Luz puheeseen, "en voi ymmärtää, missä tarkoituksessa niitä metsästetään kuin vahingollista petoeläintä."

"Mitä tarkoitatte, señorita?" vastasi erämies filosofisesti. "Kaikki eläimethän ovat ihmistä varten luodut, varsinkin tämä, jonka turkki on varsin arvokas."

"Tosiaankin", myönsi kenraali. "Mutta miten toimitatte tuon metsästyksen? Eivät kaikki majavat ole yhtä rohkeita kuin nämä. Useimmat lienevät niin varovaisia, että ne kätkevät pesänsä äärimmäisen huolellisesti", lisäsi hän.