Part 1

Produced by Tapio Riikonen

ARKANSASIN SISSIT

Seikkailuromaani suurilta ruoholakeuksilta

Kirj.

GUSTAVE AIMARD

Ranskankielestä [Les Trappeurs de l'Arkansas] suomentanut

Niilo K. Nordström

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1920.

SISÄLLYS:

Esipuhe.

Johdanto. Kirottu:

I. Hermosillo. II. Hacienda del Milagro. III. Tuomio. IV. Äiti.

I. Uskollinen Sydän:

I. Preirie. II. Metsästäjät. III. Jäljet. IV. Matkalaiset. V. Comanchit. VI. Pelastaja. VII. Yllätys. VIII. Kosto. IX. Aave. X. Varustettu leiri. XI. Kauppa. XII. Sielullista XIII. Mehiläismetsästys. XIV. Musta Hirvi XV. Majavat. XVI. Petos. XVII. Kotkanpää. XVIII. Eusebio. XIX. Päällikköjen neuvottelu. XX. Kidutus.

II. Tappaja:

I. Uskollinen Sydän. II. Preirierosvot. III. Uhraus. IV. Tohtori. V. Liitto. VI. Viimeinen hyökkäys. VII. Taistelu. VIII. Verdi Gris-joen luola. IX. Oveluutta. X. Rakkaus. XI. Vangit. XII. Sotajuoni. XIII. Preirielaki. XIV. Rangaistus. XV. Anteeksianto. Loppusanat.

Esipuhe.

Poissa jo ovat ne kirjailijat, jotka omien kokemusten varassa ammensivat jännittävien teostensa aiheita "valkonaamojen" ja "punanahkojen" julmista keskinäisistä kamppailuista, Suuren Lännen ensi asuttamisesta kalifornialaisine kultakuumeineen tai Espanjan amerikkalaisten siirtomaiden vapaustaisteluista. Viimeisenä näistä ensikäden kertojista poistui eversti Cody eli "Buffalo Bill" elävien ilmoilta 1917.

James Fenimore Cooperin päiviltä asti se vuosisata sotaista seikkailukirjallisuutta sivistysmaailman rajoilta nostatti esille vain puolikymmentä säilyvää nimeä, Euroopan mantereelta ainoastaan yhden edustajan Saksasta ja yhden Ranskasta. Vähän myöhemmin syntyi niinikään Cooperin aloitteesta meriromaani, aivan äskeinen aika on luonut 20. vuosisadan nuorison suurimmaksi viehäkkeeksi luonnonelämä-kuvaukset, ja ohimenevästi on suuri maailmansota synnyttänyt oman nuorisonkirjallisuutensa. Vanhempaan kauteen kuului myös erityinen pyhäkoulukertomusten sato, nyttemmin hävinneenä.

Mutta tuon tuostakin palaudutaan noihin ensimmäisiin suuriin seikkailukirjailijoihin, joiden menestys on tuottanut niin paljon epäonnistunutta jäljittelyä, että koko se kirjallisuudenhaara on joutunut vanhemman väen epäsuosioon. On totta, että noissa parhaimmissakin romaaneissa on väkivaltaisemman ajan henkeä kuin ihmiskunta vielä taannoin luuli enää mahdolliseksi maailmassa. Nuoriso ei kuitenkaan ota kaikkea niin harkitsevalta kannalta; sen aistiminen ei ole vireessä kaikkien kamaluuksien tajuamiselle. Pääasiaksi jää nuorille lukijoille tapaussarjan ja toimintapaikkojen vauhdikas vaihtelu ja kokemusrikkaiden kertojien saavuttama ilmeinen todellisuusteho; ja vuosikymmenien vieriessä ovat menneisyyteen siirtyneet olot saaneet uutta merkitystä historiaan kuuluvina kehitysjaksoina. Nykyaikana myös osataan paremminkin antaa arvoa sille syvälle luonnontuntemukselle, jota nuo suurten seikkailukertomien kuvaukset kauttaaltaan henkivät.

Suomalainen kustantaja on senvuoksi ryhtynyt järjestelmällisesti julkaisemaan alkuteksteistä toimitettuina lyhentämättöminä käännöksinä noita nuorison varempien seikkailukirjailijain teoksia, joita meidän maassamme on tähän asti tunnettu muutamina "vanhanaikaisen" laajuutensa takia karsittuina mukaelmina. Tällöin on saanut vuoronsa myös _Gustave Aimard_, jonka oikea nimi Oliver Gloux on jo aivan unohdettu.

Monet vuosikymmenet Aimard oli Jules Vernen rinnalla jokaisen ranskalaisen koulupojan ihasteltu suosikki, ja vieläkin hänen romaanituotantonsa 52 vankkaa nidettä käsittävä kokonaispainos on alinomaa kustantajan uusittavana. Käännöksinäkin levisivät hänen parhaat teoksensa miljoonin kappalein eritoten Englannissa ja Amerikassa, Cooperin ja Mayne Reidin kanssa kilpaillen, ja kokonaan ei ole missään maassa uudempi tuotanto syrjäyttänyt tämän aito intiaanikirjailijan kirjaviin kokemuksiin perustuvia voimakkaita, romanttisuudella väritettyjä kuvauksia leirielämästä, rajataisteluista, aavikoiden ja salomaiden juhlallisesta suuruudesta.

Syntyneenä Pariisissa v. 1818 nuori Oliver Gloux aloitti seikkailijauransa jo poikuusiässä, purjehtien laivapoikana Amerikkaan. Hänen merkitsevimmästä elämäntaipaleestaan ei ole saatavissa mitään yhtenäistä ja seikkaperäistä selostusta, mutta muutamista hänen romaaneihinsa siroitelluista omakohtaisista selityksistä ja aikalaisten esittämistä asiatiedoista voi havaita tosiksi eräitä pääkohtia: lannistumattoman seikkailuinnon vallassa hän kahden vuosikymmenen ajan samoili ristiin rastiin koko Amerikan mantereen Yhdysvaltain keskivaltioista Tulimaan rajoille asti, välillä kiertäen maailman meriäkin, -- comanchi-intiaanien kasvattina, täydesti eläytyen heidän heimosotiinsa ja kaikkiin oloihinsa, kahdesti kytkettynä apachien kidutuspaaluun, kullankaivajana, uudisraivaajana, trapperina, metsästeli biisoneja Lännen ruoholakeuksien sioux- ja mustajalka-pyytäjien kanssa, vaelteli eksyksissä ja menehdyksissä del Norten lentohiekka-aavikoilla, raatoi neljätoista kuukautta Magellanin salmen patagonien rääkättynä orjana, matkasi yksinään halki Brasilian aarniometsien, uhmaten petoja ja ihmisvihollisia, tutki Kordillerien korkeimmat huiput kuten suurten virtojen etäisimmät juoksutkin aina eläen kädestä suuhun, huomisesta huolehtimatta, onnellisena kaikista uusista kokemuksista, sivistysmaailmasta paenneena.

Aimard nimenomaan huomauttelee, että hän on romaanin muodossa tahtonut tarkoin kertoa vain todellisesti elettyä, kuvata ainoastaan nähtyä, suoden sijaa mielikuvitukselle vain alkeellisimpien kaunokirjallisuuden vaatimusten mukaan ja alituiseen esittäen omakohtaisia seikkailujaan, mutta kertomisessa syrjäyttäen oman minänsä, jotta tuon villin elämän luonnollinen teho ei häiriytyisi. Hänellä oli kaiken aikaa selvänä aistimuksena, että nuo olot ja näyttämöt olivat nopeasti muuttumassa sivistyksen hellittämättömän painostuksen tieltä, ja sitä tunnollisemmin hän tahtoi saada ne talletetuiksi jälkimaailmalle. On myönnettävä, että Aimard kaikista kirjailijoista tyhjentävimmin esittää Uuden mantereen villiä elämää viime vuosisadan toiselta kolmannekselta, -- toisinaan pakostakin johtuen koskettelemaan hyvin verisiä kohtauksia, -- ja että hän pääteoksissaan osoittaa erinomaisia kertojalahjoja, jotka antavat niille "klassillisuuden" leiman ja nykyaikaisenkin sepitystaituruuden rinnalla pysyttävät ne yhäti esillä kirjallisuudessa.

Saapuessaan kotimaahansa sotapalvelukseen 1848 hän oli jo julkaissut ensimmäisen kirjansa, ja palattuaan taas seikkailumailleen hän ilmeisesti pitikin silmällä kirjallisia aiheita, ryhtyen jonkun vuoden kuluttua kuumeiseen tuotantaan, joka piankin toimitti nuo sinikantiset Amyotin kustannustuotteet kaikissa Ranskan kirjakauppojen ikkunoissa vallitsevaksi piirteeksi ja tuotti niissä omaksutulle salanimelle maailmanmaineen. Ensimmäisenä huomattavana menestyksenä oli v. 1858 ilmestynyt _Les Trappeurs de l'Arkansas_, joka nyt aloittaa hänen koottujen teostensa sarjan alkukielellä ja on katsottu asianmukaiseksi myös suomennuttaa johtamaan tätä meikäläiselle yleisölle valmisteltua lopullista käännössikermää. Se ei siis ole tekijänsä etevin teos, mutta monestakin syystä on otollisempaa noudattaa alkutekstien aikajärjestystä, -- useissa romaaneissa esiintyy yhteisiä henkilöitäkin jatkuvasti toimimassa.

Aimard asettui sitten Ranskaan, hellittämättömästi muokkailemaan laajaa aineistoaan noiksi romaaneiksi, joiden 22,000;een nousevassa sivumäärässä saa syvästi viehättyen tutustua lukuisiin unohtumattoman suurenmoisiin kuvauksiin, mutta lopulta myös aiheiden ja voimien ehtymiseen, kunnes kynä kirpoaa kuumeisuuden riuduttamien aivojen kannustamasta kädestä ja mielisairauden hämy tuottaa levon. Hänen yksityisestä elämästään ei tältä kotimaassakaan vietetyltä ajalta näy sen enempää tietoja kuin että hän oli saksalais-ranskalaisessa sodassa sissiupseerina ja kuoli St. Annen hoitolassa Pariisissa kesäkuulla 1883.

Aimard on siten pääasiallisesti "intiaaniromaanien" kantaisän Cooperin ohella enimmin vaikuttanut tämän kirjallisuudenlajin tavattomaan kukoistukseen, joka ulottui nykyisten keski-ikäisten kansalaisten lapsuuteen asti. Senkin alan suurmiehillä on sentään vielä paljon sanottavaa uusille poikapolville, ja osittain toisessa merkityksessä kuin ennen, kuten edellä huomautettiin: sivistyksen esitaistelijain uljas seikkailuhenki elää innostavana näissä parhaissa tuotteissa, ja niiden käsittelemä outo maailma on jälleen uutta meidän ajallemme, kun huomio on välillä kääntynyt jatkuvaan kehityskulkuun ja varsinaisen trapper-kauden nyt eroittaa selvä juopa meistä.

V. H.-A.

JOHDANTO: KIROTTU

I

Hermosillo

Matkailijan, joka ensi kertaa astuu maihin Etelä-Amerikan mantereelle, valtaa väkisinkin selittämätön surumielisyyden tunne.

Uuden maailman historia on tosiaankin vain surkea marttyyriluettelo, jossa yltiöpäisyys ja voitonhimo keskeyttämättä kulkevat käsi kädessä.

Kullan etsintä oli aiheena uuden maailman löytöön. Kun kulta kerran oli keksitty, pitivät Amerikan valloittajat tätä maata vain tyyssijana, jonne nämä ahneet seikkailijat saapuivat pitäen toisessa kädessään väkipuukkoa, toisessa ristiinnaulitun kuvaa. Korjattuaan runsaan saaliin tuota metallia, jota niin kiihkeästi himoittiin, he palasivat kotimaahansa komeillakseen rikkauksillaan ja houkutellakseen häikäisevällä loistollaan sinne uusia siirtolaisia.

Tämän lakkaamattoman matkustelemisen syyksi on luettava, että Amerikassa ei ole sellaisia suurenmoisia muistomerkkejä, jotka ovat jäännöksiä kokonaisen siirtokunnan asuinpaikoista, kun se asettuu pysyväisesti asumaan uuteen maahan jatkaakseen siellä sukuaan. Jos matkustat tämän suunnattoman laajan mantereen halki, jota espanjalaiset kolmen vuosisadan aikana ovat häiritsemättä saaneet pitää hallussaan, niin muistuttavat sinua muutamat siellä täällä näkyvät nimettömät raunioläjät heidän kauttakulustaan, kun taas aztekien ja inkain jo moniaita vuosisatoja ennen Amerikan löytöä sinne kohottamat rakennukset seisovat siellä vielä majesteetillisen yksinkertaisina, katoamattomana todistuksena heidän sielläolostaan ja sivistyspyrkimyksistään.

Mutta mitä on tullut nykyään [romaani on kirjoitettu 1850-luvulla. _Suom_.] näistä kunniakkaista valloitusmaista, joita aikanaan koko Eurooppa himoitsi omakseen, missä murhamiesten veri on sekoittunut voitettujen vereen tuon toisen, valloittavan kansan hyväksi, joka siihen aikaan oli niin ylpeä uljaista päälliköistään, hedelmällisistä, maa-alueistaan ja kaupastaan ja joka sulki piiriinsä koko maailman? Vuodet ovat vierineet, ja tätä nykyä Etelä-Amerikka sovittaa niitä rikoksia, joihin sen vuoksi oli ryhdytty. Lyhytaikaisesta vallasta keskenään taistelevien puolueiden raatelemana, rappeutuneiden harvainvaltain alle sortuneena, ulkomaalaisten hylkäämänä, jotka siellä ovat ammentaneet rikkauksiaan, se riutuu, vähitellen menehtyen velttoutensa kuormaan, jaksamatta kohottaa päältään lyijykäärettä, joka sen tukahuttaa, niin että se voi nousta jälleen eloon vasta kun uusi rotu, joka ei murhaa ja joka elää Jumalan käskyjen mukaan, tuo sinne mukanaan työn ja vapauden, perusedellytykset kansojen elämään.

Espanjalais-amerikkalainen rotu on, lyhyesti sanottuna, pysynyt niillä alueilla, jotka heidän esi-isänsä ovat heille perintönä jättäneet, siirtämättä niiden rajoja kauemmaksi. Tämän rodun sankarius haudattiin keisari Kaarle V:n mukana, ja emämaastaan se on muistona säilyttänyt vain vieraanvaraiset tapansa, uskonnollisen suvaitsemattomuuden, kitaransoittajat ja karbinilla varustetut kerjäläiset.

Kaikista valtioista, jotka kuuluvat laajaan Meksikon liittoon, on Sonoran valtio ainoa, joka taistelujensa takia sen ympärillä asuvia intiaaniheimoja vastaan ja alituisesti hankauksissa ollen mainittujen heimokuntien kanssa on säilyttänyt omintakeisen luonteen.

Asukkaiden tavoissa on jonkunlainen villi sävy, joka heti ensi silmäykseltä osoittaa heidän eroaan mantereen sisäosissa olevien valtioiden väestöistä.

Rio Gilaa voi pitää tämän valtion pohjoisrajana; idästä länteen se on puristuneena Sierra Madren ja Kalifornianlahden väliin.

Durangon toisella puolen Sierra Madre jakautuu kahteen vuoriharjanteeseen. Päähaara jatkuu entiseen suuntaan pohjoisesta etelään, jotavastoin toinen harjanne kääntyy länteen päin, kulkien Durangon ja Guadalajaran valtioiden taitse, minkä jälkeen se puhkaisee kaikki ne alueet, jotka rajoittuvat Tyyneenmereen. Tämä haara Kordillereja on Sonoran etelärajana.

Luonto näyttää kuin huvin vuoksi tuhlailleen runsain käsin hyvyyksiä tälle maalle. Ilmanala on hymyilevä, lauhkea ja terveellinen; kultaa, hopeaa, mitä hedelmällisintä maata, herkullisia maanantimia ja lääketarkoitukseen kelpaavia yrttejä on siellä yllin kyllin; siellä on minttuja, joista valmistetaan erittäin tehokkaita voiteita; siellä on hyödyllisiä hyönteisiä, joista saadaan värejä; mitä harvinaisimpia marmorilajeja, mitä arvokkaimpia jalokiviä, metsänriistaa ja kalaa kaikenlaista. Mutta toiselta puolen ovat Rio Gilan ja Sierra Madren laajoissa eräseuduissa asustavat, riippumattomat intiaaniheimot, comanchit, poonit, pimat, opatat ja apachit, julistaneet julman sodan valkoista rotua vastaan, aikaansaaden alituisilla, leppymättömillä hyökkäyksillään sen, että tämä saa suorittaa kalliit maksut omistusoikeudestaan kaikkiin näihin rikkauksiinsa, jotka sen esi-isät ovat intiaaneilta ryöstäneet ja joita viimemainitut lakkaamatta vaativat itselleen takaisin.

Sonoran tärkeimmät kaupungit ovat Guaymas, Hermosillo ja Arispe.

Hermosillo, jonka nimenä ennen oli Pitic ja jonka kreivi de Raousset Boulbonin retkikunta on tehnyt kuuluisaksi, on Meksikon Tyynellemerelle suuntautuvan kaupan varastopaikka. Siinä on yli yhdeksäntuhatta asukasta.

Tämä kaupunki on rakennettu ylätasangolle, joka vähitellen viettää luoteiseen merelle päin, nojautuen ja vilunarkana turvautuen kukkulaan, jolla on nimenä _el Cerro de la campana_, -- kellovuori. -- Viimemainitun harjaa koristavat mahtavat kivipaadet, joita koskettamalla saa syntymään heleän, metallisointua muistuttavan äänen.

Muuten tämä _ciudad_ on, samoin kuin sen muut amerikkalaiset sisarkaupungitkin, varsin likainen. Talot on rakennettu vanutetusta savesta, ja hämmästyen saattaa matkailija huomata kaikkialla soraläjiä, lokaa ja rappeutumista, mikä tekee hänen mielensä alakuloiseksi.

Sillä hetkellä, jolloin tämä kertomus alkaa, toisin sanoen seitsemäntenätoista päivänä tammikuuta 1817 kello kolmen ja neljän välillä iltapäivällä, jolloin kaupungin asukkaat tavallisesti viettävät _siestaa_ -- päivällislepoaan -- asuntojen perähuoneissa, tarjosi yleensä hiljainen ja rauhallinen Hermosillon kaupunki oudon näyn.

Joukko _leperoja_, gambusineja eli salakuljettajia ja varsinkin _rateroja_ tunkeili huutaen, uhkaillen ja ulvoen Calle de Rosario-kadulla. Ryhmä espanjalaisia sotilaita, -- Meksiko ei tähän aikaan vielä ollut luonut niskoiltaan emämaan asettamaa iestä -- yritti turhaan palauttaa järjestystä ja hajoittaa väkijoukkoa häikäilemättä iskien täysin voimin peitsensä varrella ihmisiä, jotka sattuivat heidän eteensä.

Mutta meteli ei ottanut vaimentuakseen, vaan alkoi päinvastoin yltyä; varsinkin hiaqui-intiaanit, jotka olivat sekaantuneet väkijoukkoon, huusivat ja viittoilivat vallan hirveästi.

Kaikkien talojen ikkunat olivat täpötäynnä kasvoja, miehiä ja naisia. Näiden katseet olivat suunnatut Cerro de la campanaan päin, jonka juurelta kohosi paksuja savupilviä tupruten kohti taivasta. He näyttivät odottavan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.

Äkkiä kuului kovia huutoja, väkijoukko jakaantui kahtia kuin liian kypsä granaattiomena, ja jokainen syöksyi syrjään mitä suurimman kauhun ilme kasvoillaan.

Muuan nuori mies, tai pikemminkin lapsi, sillä hän oli tuskin kuudentoista vanha, tuli näkyviin tuulispäänä ratsastaen hurjaa laukkaa puolivillin ratsun selässä.

"Pysäyttäkää hänet!" huusivat muutamat.

"Antakaa hänen mennä!" kirkuivat toiset.

"_Valgamedios_!" kuiskailivat akat tehden ristinmerkin; "siinähän on itse paholainen."

Mutta jokainen, puhumattakaan siitä, että olisi häntä pidättänyt, väistyi syrjään kiireen vilkkaa. Peloton nuorukainen jatkoi hurjaa matkaansa pilkallinen hymy huulillaan, kasvot hehkuen, silmät säkenöiden ja jaellen oikealle ja vasemmalle julmia iskuja _chicotellaan_ niille, jotka rohkenivat tulla liian lähelle häntä, tai niille, joita kova onni esti loittonemasta paikalta niin nopeasti kuin he olisivat tahtoneet.

"Oi, voi! _Capista_!" valitteli muuan tyhmän näköinen ja ruumiiltaan atleettimainen _vaquero_, kun poika ohiratsastaessaan sivalsi häntä; "vieköön hänet paholainen. Senkin lurjus, joka oli vähällä minut kellistää. Mitä", jatkoi hän katsahdettuaan nuorukaiseen, "sehän on, ellen erehdy, Rafael, kummitoverini poika! Odotahan hiukan, _picaro_!"

Mutisten partaansa nämä sanat hän levitti suopungin, joka oli kiinnitettynä hänen vyötäisilleen, ja alkoi juosta ratsastajaa kohti.

Väkijoukko huomasi hänen tarkoituksensa ja paukutteli innoissaan käsiään.

"_Bravo! Bravo_!" huudettiin.

"Älä päästä häntä karkuun, Cornejo", rohkaisivat muut vaquerot toveriaan käsiään taputtaen.

Cornejo, sillä sen tiedämme nyt olevan tuon mielenkiintoisen henkilön nimen, läheni huomaamatta poikaa, jonka edessä vastukset lisääntyivät lisääntymistään.

Kun läsnäolevien huudot ilmaisivat ratsastajalle vaaran, joka häntä uhkasi, katsahti hän taakseen.

Nyt hän huomasi vaqueron. Hänen kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi; hän ymmärsi olevansa hukassa.

"Päästä minut menemään, Cornejo", huudahti hän ääni itkusta väristen.

"Ei, ei!" ulvoi väkijoukko. "Pidättäkää hänet! Pyydystäkää hänet!"

Roskaväkeä miellytti tämä ihmisajo; se pelkäsi kadottavansa nähtävyyden, joka niin suuresti sitä huvitti.

"Antaudu!" huudahti jättiläinen, "tai pyydystän sinut suopungillani kuin _ciboton_, tiedä se!"

"En antaudu", vastasi poika päättävästi.

Molemmat keskustelijat kiitivät edelleen, toinen jalkaisin, toinen ratsain.

Väkijoukko seurasi heitä ilosta kirkuen.

Kansajoukot ovat kaikkialla samanlaisia, raakoja ja sydämmettömiä.

"Päästä minut, sanon", jatkoi jälleen poika, "tai vannon kautta kiirastulen siunattujen sielujen, että sinun käy huonosti!"

Vaquero irvisteli ilkeästi ja pyöritti suopunkia päänsä yläpuolella.

"Pane mieleesi, Rafael", sanoi hän, "kysyn viimeisen kerran, tahdotko antautua?"

"En! Tuhat kertaa en!" huusi poika.

"Herran nimeen siis!" vastasi vaquero. Suopunki viuhui ja lähti liikkeelle.

Silloin tapahtui jotakin tavatonta.

Rafael pysähdytti nopeasti hevosensa, niin että se näytti ikäänkuin muuttuneen graniittipatsaaksi. Heittäytyen alas satulasta hän hyppäsi kuin jaguari jättiläisen kimppuun, jonka hän syöksyllään kaatoi hiekalle, ja ennenkuin kukaan ennätti väliin, työnsi hän väkipuukon, jota meksikolaiset aina pitävät vyöllään, vastustajansa kurkkuun.

Paksu verisuihku purskahti pojan kasvoihin, vaquero vääntelehti muutaman hetken, ja sitten hän jäi liikkumattomana makaamaan.

Hän oli kuollut!

Väkijoukko päästi kauhun huudahduksen.

Salamannopeasti poika oli jälleen viskautunut satulaan ja alkanut jatkaa hurjaa matkaansa heiluttaen puukkoaan ja nauraen paholaisen naurua.

Kun ensi hämmästys oli kadonnut, ja aiottiin ryhtyä murhaajaa takaa-ajamaan, oli hän jo hävinnyt.

Ei kukaan voinut sanoa, mille suunnalle hän oli mennyt.

Kuten aina käy tällaisissa tapauksissa, tuli _juez de letras_ -- tutkintotuomari -- muassaan lauma ryysyisiä apulaisia murhapaikalle vasta sitten, kun se jo oli liian myöhäistä.

Juez de letras, don Inigo tormentos Albaceyte, oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen lyhyt, lihava mies, joka otti espanjantupakkansa runsaasti koristellusta kultaisesta rasiasta ja jonka hyväntahtoisen näköiseen ulkomuotoon kätkeytyi mitä perinpohjaisin itaruus, lisänä erinomainen oveluus ja kylmäverisyys, jota mikään ei pystynyt järkyttämään.

Vastoin luuloa ei arvoisa esivallan edustaja näyttänyt vähintäkään joutuvan hämilleen siitä, että murhaaja oli päässyt pakenemaan. Hän pudisti pari kolme kertaa päätään, antoi katseensa kiertää väkijoukossa, ja siristäen harmaita silmiään ja samalla filosofisesti työntäen nuuskaa nenäänsä hän virkkoi:

"Cornejo-parka, näin täytyi hänen käydä ennemmin tai myöhemmin."

"Niin", sanoi muuan lepero, "hänet on taitavasti murhattu."

"Sitä minäkin juuri ajattelin", vahvisti tutkintotuomari, "sen iskun antaja on osannut työnsä hyvin, se veijari on ollut tehtäväänsä perin tottunut."

"Oh, vielä mitä", vastasi lepero olkapäitään kohauttaen, "hänhän on vielä lapsi."

"Häh! Mitä sanotte?" huudahti tuomari teeskennellen hämmästystä ja katsahtaen alta kulmain puhetoveriinsa. "Lapsiko?"

"Melkeinpä", vastasi lepero ylpeänä siitä, että häntä näin kuunneltiin, "hänhän on Rafael, don Ramónin vanhin poika."

"Älähän, älähän!" virkkoi tutkintotuomari salaisesti tyytyväisenä. "Eihän toki, se ei ole mahdollista. Rafael on korkeintaan kuudentoista vuoden ikäinen. Hän ei olisi antautunut riitaan Cornejon kanssa, jonka ei olisi tarvinnut muuta kuin puristaa häntä käsivarresta päästäkseen eroon."

"Asia on kuitenkin siten, teidän ylhäisyytenne, mehän kaikki näimme tapauksen. Rafael pelasi _montéta_ don Aguilarin luona ja onni ei näyttänyt olleen hänelle suotuisa, ja hän menetti kaikki rahansa. Silloin hän raivostui ja kostaakseen sytytti talon tuleen."

"_Caspita_!" huudahti tutkintotuomari.

"Se, mitä minulla on kunnia kertoa teidän ylhäisyydellenne, pitää paikkansa. Suvaitkaa vain katsoa tuonne: savua näkyy vielä, vaikka rakennus onkin jo tuhkana."

"Todellakin", myönsi tuomari kääntäen katseensa sille suunnalle, minne lepero viittasi, "ja sitten..."

"Sitten hän yritti tietysti paeta", jatkoi toinen. "Cornejo aikoi hänet pidättää..."

"Hän oli oikeassa!"

"Hän oli väärässä, koska Rafael hänet kerran tappoi!"

"Niinpä niinkin", myönsi tutkintotuomari, "mutta olkaa huoletta, ystäväni, laki kyllä kostaa hänelle."

Tähän lauseeseen vastasivat läsnäolevat epäilevästi hymyillen.

Vähääkään kiinnittämättä huomiotaan siihen, mikä vaikutus hänen sanoillaan oli, käski esivallan edustaja apulaistensa, jotka jo olivat tutkineet ja tyhjentäneet kuolleen taskut, viedä hänet pois ja siirtää hänet lähellä olevaan kirkon eteisen alle, minkä jälkeen hän palasi kotiinsa tyytyväisen näköisenä käsiään hykerrellen.

Tutkintotuomari veti päällensä matkapukunsa, pisti pari pistoolia vyölleen, kiinnitti pitkän miekan kupeelleen ja nautittuaan kevyen päivällisen lähti ulos.

Kymmenen hampaisiin asti aseistettua, voimakkailla hevosilla ratsastavaa _alguazilia_ odotti häntä oven ulkopuolella, ja palvelija piteli suitsista oivallista, mustaa ratsua, joka kärsimättömänä tömisteli jalkojaan ja pureskeli kuolaimiaan. Don Inigo hyppäsi satulaan, asettui ratsumiestensä etunenään, ja ryhmä lähti hiljaista ravia.

"Kas niin!" puhelivat uteliaat pysähtyen seisomaan porttien pieliin. "Tuomari Albaceyte lähtee don Ramón Garillasin luo; huomenna saamme kuulla uutisia."

"_Caspita_!" kuiskailivat toiset, "tuo picaro ei ansaitsisi köyttä, jossa saisi kiikkua."

"Hm!" huomautti muuan lepero surumielisesti hymyillen. "Kautta kunniani, olisi sääli tuota kevytmielistä vekkulia! Hänen Cornejolle tekemänsä _cuchillada_ on suurenmoinen. Se vintiö on kunnollisesti surmattu."

Mutta tutkintotuomari jatkoi edelleen matkaansa vastaten mitä säntillisimmin niihin tervehdyksiin, joita hänelle hänen ohimennessään huudettiin. Pian hän oli jo päässyt kaupungin ulkopuolelle.

Silloin hän kääriytyi viittaansa.

"Ovatko aseet ladatut?" kysyi hän.

"Kyllä, teidän ylhäisyytenne", vastasi alguazilien päällikkö.

"Hyvä! Lähdemme don Ramón Garillasin _haciendaan_. Mutta ripeästi; kiirehtikäämme perille ennen yön tuloa."

Hevoset alkoivat laukata.

II

Hacienda del Milagro

Hermosillon ympäristö on suorastaan erämaata.

Kaupungista Hacienda del Milagroon -- Ihmeitten maatilalle -- johtava tie on mitä ikävin ja kuivin.

Pitkien välimatkojen päässä siellä näkee vain rautatammia, kumipuita, Perun puita punaisine ja höysteisine terttuineen, nopaaleja ja kaktuksia, ainoita puita, jotka saattavat kasvaa pystysuorasti paahtavan auringon hehkuvien säteiden polttamassa maassa.