Part 9

"Käärme! Melustasi ei ollut sinulle mitään hyötyä! Kuole siis!" huudahti Joan ja syöksi myrkytetyn tikarin Mustan Hirven olkapäähän. Kuin salaman iskemänä putosi tämä satulasta maahan. Joan painoi polvensa hevosen kupeisiin ja ratsasti täyttä vauhtia intiaaneja kohti, jotka sulkivat häneltä tien. Mutta yritys epäonnistui. Eräs sotureista kohotti pyssynsä, ja murskatuin kalloin kaatui hevonen maahan vetäen ratsastajan muassaan. Noin kaksikymmentä intiaania heittäytyi samassa kaatuneen vihollisen päälle, ja ennenkuin hän ennätti ajatellakaan puolustautumista, olivat he jo sitoneet hänet. Kuitenkin onnistui Joanin piiloittaa tikarinsa, ja tämä antoi hänelle uutta toivoa.

Joan ja eräs chileläinen sotilas, joka oli otettu vangiksi äskeisessä taistelussa, vietiin nyt pääleirille, joka sijaitsi Condorkankin läheisyydessä. Suurtoquin päätti uhrata heidät Guekubulle, pahalle hengelle. Jonkun matkan päähän leiristä muodostivat soturit piirin, jonka keskelle asetettiin Toquinin sotakirves merkiksi hänen ylipäällikkyydestään. Sitten tuotiin vangit esiin, ja heille selitettiin, mitä tulisi tapahtumaan. Joan, joka oli viimeiseksi otettu vanki, uhrattaisiin myös viimeiseksi, ja hän sai olla läsnä toverinsa mestauksessa nähdäkseen, mikä kohtalo häntä odotti.

Chileläinen vanki, eräs kokenut sotilas, joka tunsi araukanien tavat ja tiesi, mitä tulisi tapahtumaan, oli päättänyt kuolla rohkeasti. Hänet asetettiin sotakirveen viereen kasvot käännettyinä Chilen rajaa, hänen kotiseutuansa, kohti, sitten ojennettiin hänelle nippu sauvoja ja teräkärkinen paalu, jolla hänen täytyi kaivaa kuoppa maahan. Tähän kuoppaan täytyi hänen asettaa sauvat niin, että ne nojasivat toisiinsa. Jokaiselle sauvalle piti hänen sitäpaitsi antaa jonkun araukani-sotilaan nimi, jonka hän oli vuoden kuluessa tappanut. Jokaiseen nimeen, jonka sotilas lausui, vastasivat araukanit kauhein pilkkasanoin -- Kun kaikki sauvat olivat vihdoin asetetut kuoppaan, lähestyi Antinahuel vankia.

"Muukalainen on urhea sotilas", sanoi hän. "Peittäköön hän tämän haudan mullalla, niin että rohkeus, jota hän on osoittanut elämänsä aikana, ja kunnia, jonka hän on ansainnut, hautautuu tähän paikkaan."

"Hyvä", vastasi sotilas heikosti väristen ryhtyen täyttämään päällikön käskyä, "pian saatte nähdä, että on olemassa useampiakin chileläisiä kuin minä."

Toquin hymyili uhkaavasti, antoi vangille merkin asettua kirveen viereen, kohotti piilunsa ja murskasi sillä hänen päänsä.

Tämän barbaarisen murhenäytelmän viimeinen osa aiheutti villiä iloa, intiaanien keskuudessa. Ulvoen kuin mielipuolet parveilivat he uhrinsa ympärillä ja näyttivät kokonaan unohtavan toisen vankinsa. Mutta Joan piti silmänsä ja korvansa auki, vaikka hän näyttikin aivan rauhalliselta. Kun ilo oli korkeimmillaan, hyppäsi hän lähinnä seisovan hevosen selkään ja pakeni täyttä vauhtia aavikolle.

Muutamia minuutteja vallitsi suuri sekasorto araukanien keskuudessa, ja Joan käytti tätä tilaisuutta hyväkseen voittaakseen etumatkaa. Huomattuaan hänen pakonsa hyppäsivät intiaanit kirkuen hevostensa selkään ja ratsastivat pakolaisen jälkeen. Kauhukseen huomasi Joan, että hän oli valinnut kurjan hevosen, joka ei pystynyt kilpailemaan takaa-ajajien jalojen eläinten kanssa. Hän tiesi olevansa hukassa, jos hän jatkaisi pakoansa aavikolla. Onneksi täytyi hänen ratsastaa korkean sorakummun ohitse, jonka jyrkkää seinämää myöten oli mahdotonta päästä hevosilla, ja siinä hän näki ainoan mahdollisuuden pelastukseen. Antaen hevosensa juosta niin lähellä jyrkännettä kuin mahdollista, kohottautui hän äkkiä satulassa, tarttui erääseen puunoksaan, joka riippui hänen yläpuolellaan, ja ponnahti sen päälle. Villikissan ketteryydellä ja nopeudella kiipesi hän oksaa myöten jättäen väsyneen hevosensa yksin jatkamaan matkaansa.

Häntä seuraavat soturit päästivät kummastuksen huutoja. Heidän hevosensa, jotka nelistivät täyttä vauhtia, eivät pysähtyneet helposti, ja tätä tilaisuutta käytti peloton intiaani hyväkseen voittaakseen mahdollisimman suuren etumatkan. Hän hyppäsi puusta tiheiden pensaiden sekaan ja katosi hetkeksi. Takaa-ajajat eivät heittäneet kuitenkaan vielä toivoaan saada pakolainen kiinni. Kymmenen päättävimmistä sotureista jätti hevosensa jyrkänteen juurelle ajaakseen Joania takaa. He järjestyivät viuhkantapaiseen kuvioon, joka kietoutui joka hetki yhä tiukemmin pakolaisen ympärille. Viimein huomasi Joan, että hänet epäilemättä vangittaisiin kuten kärpänen hämähäkin verkkoon. Hän ei aikonut enää jatkaa pakoaan, vaan vetäen esiin tikarinsa kumartui erästä puuta vasten päättäen tappaa niin monta vihollisistaan kuin saattoi ja sitten äärimmäisen hädän hetkellä surmata itsensä.

Araukanit lähestyivät häntä läähättäen ponnistuksistaan heiluttaen keihäitään ja sotakirveitään ja päästäen riemuhuutoja nähdessään hänet. Samassa hyökkäsivät kaikki Joania kohti, joka suuntasi palavat silmänsä heihin.

Tässä äärimmäisen jännittävässä silmänräpäyksessä -- soturit olivat ainoastaan sylen päässä hänestä -- kuuli Joan äänen hiljaa, mutta kuitenkin selvästi kuiskaavan: "Kumarru hiukan!"

Hän totteli koneellisesti käsittämättä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Samassa pamahti neljä laukausta, ja yhtä monta intiaania kaatui maahan. Joan joka kummastui suuresti saadessaan niin odottamatonta apua, hyppäsi eteenpäin ja tappoi tikarillaan yhden takaa-ajajistaan. Neljä uutta laukausta kaatoi taas pari intiaania. Jäljelle jääneet pakenivat kauhuissaan alas jyrkännettä päästäen pelokkaita huutoja.

Joan oli pelastettu. Kun hän kääntyi, näki hän edessään Valentinin, Ludvigin ja molemmat intiaanipäälliköt. Nuo neljä miestä, jotka olivat kaukaa tarkastelleet araukanien leiriä ja myös nähneet vangin epätoivoisen paon, olivat rohkeasti rientäneet hänen avukseen ja juuri oikeaan aikaan pelastaneet urhoollisen intiaanin kuolemasta.

Muutamien lyhyiden, molemminpuolisten selitysten jälkeen vetäytyivät he kauemmaksi vuorelle, joka rajoittui Condorkankin laaksoon, ja josta he saattoivat helposti pitää silmällä vihollista.

XXI. SILMÄSTÄ SILMÄÄN.

Sillävälin pakenivat yllätetyt araukani-soturit leirille ja kertoivat Antinahuelille, että he olivat saaneet taistella suurta chileläistä sotajoukkoa vastaan ajaessaan Joania takaa. Antinahuel, joka uskoi heidän liioiteltuihin tiedonantoihinsa, purki heti leirinsä ja asettui toiseen paikkaan. Viekas Toquin teki tässä kuitenkin suuren virheen, jonka onnettomat seuraukset tulivat heti näkyviin. Vastustaessaan Luchsin suunnitelmia oli hän lähtenyt erinomaisesta asemastaan Biobion luona kiiruhtaakseen verisen sodan syttymistä. Kenraali Fuentesin oli silloin onnistunut -- kuten lukija tietää -- kulkea joen yli ja rynnätä Araukaniaan.

Tämä nopea rynnistys herätti kaikkialla kauhua. Intiaanikansa, josta Antinahuel oli ottanut mukaansa kaikki taisteluun kelpaavat miehet, näki tuhonsa lähenevän. Monet kylät olivat jo palaneet poroksi, ja Arauka ei voinut puolustautua vihollista vastaan. Pian Toquin huomasi, että hän oli kahden tulen välissä. Hän kirosi kuumaverisyyttään, joka oli saattanut hänet tähän tukalaan tilaan. Hänen vihansa kohdistui nyt Bustamenteen, joka oli kehoittanut häntä ottamaan tämän harha-askeleen. He olivat vähällä riitautua.

Neuvoteltuaan päällikköjen kanssa koetti hän hankkia itselleen paremman aseman vetäytymällä vuorille. Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat. Kolmelta puolelta ympäröitynä -- myöskin Peralta oli saapunut paikalle ottaakseen osaa yleiseen taisteluun -- näki hän olevansa pakoitettu taistelemaan viholliselle turvallisella alueella. Näytti siltä, kuin don Tadeon suunnitelma -- ratkaista sota yhdellä ainoalla iskulla -- onnistuisi hyvin.

Kaksi päivää Joanin onnellisen pelastuksen jälkeen olivat armeijoiden etuvartiat tuskin ampumamatkan päässä toisistaan. Muutamia pieniä kahakoita, joilla ei ollut mitään erityistä merkitystä, oli jo tapahtunut -- vasta seuraavana päivänä olisi ratkaiseva taistelu.

Sitä edellisenä päivänä kävi Antinahuel vankinsa luona, jota hän oli kuljetellut mukanaan kaikilla retkillään epäonnistuneen pakoyrityksen jälkeen, ja joka oli Del Rio Seen taistelun ajaksi viety erääseen turvapaikkaan. Nuoren tytön kasvoilla kuvastuivat selvästi suurten ponnistusten jäljet, joita hän oli saanut kärsiä, vaikka araukanit olivatkin koettaneet täyttää kaikki hänen halunsa ja toiveensa. Suru ja synkkyys ilmeni hänen kasvoistaan. Salaperäiset tapahtumat ja intiaanien leiriytyminen johtivat aina hänen mieleensä saman ajatuksen: Miten on hänen isänsä laita -- mitä tekevät hänen ystävänsä? Suorana ja alakuloisena seisoi tyttö nyt Toquinin edessä, jonka tulinen katse oli suuntautunut häneen.

"Tyttäreni on surullinen", sanoi intiaani lempeästi. "Pitkä matka on luonnollisesti väsyttänyt häntä. Maja on valmistettu hänelle -- tunnin kuluttua hän voi levätä."

"Päällikkö", vastasi nuori tyttö surullisesti, "ruumiini ei tunne väsymystä."

"Onko tyttärelläni sitten jotain valittamista sotureitani kohtaan?"

"Ei", sanoi Rosario pudistaen päätään. "Soturinne ovat olleet hyvin ystävällisiä minulle. He ovat säälineet nuoruuttani ja kohdelleet minua lempeästi."

"Antinahuel on käskenyt heitä -- Antinahuel rakastaa tytärtään!" sanoi Toquin ystävällisesti.

"Kiitän teitä! Mutta minkätähden annatte minun kärsiä?"

"Sitä en tahdo. Sisareni puhukoon. Kaikki on tapahtuva hänen mielensä mukaan."

"Oi, jospa avuttoman tyttö raukan kyyneleet edes vaikuttaisivat teihin! Lähettäkää minut isäni ja ystävieni luo. Jos teette niin, päällikkö, olen teille iäisesti kiitollinen." Kun Antinahuel kuuli nämä sanat, muuttuivat hänen kasvonilmeensä ja hän rypisti otsaansa.

"Tyttäreni ei tiedä, mitä hän sanoo", selitti hän. "Onko hän unohtanut edellisen keskustelumme? Valkoinen neito ei palaa isänsä luo, sillä Antinahuel vihaa Suurta Kotkaa! Antinahuel vihaa häntä!" toisti hän raivosta vääristynein kasvoin.

"Mutta, Jumalani", sanoi donna Rosario epätoivoissaan, "mitä aiotte tehdä minulle?"

"Arka kyyhkynen kysyy sitä? Araukanien Suurtoquin on tullut vielä kerran sanomaan hänelle, että hän on tuleva hänen vaimokseen. Hän on velvollinen antamaan minulle vastauksen -- mitä hän sanoo siis?"

"Jättäkää mielestänne tuo ajatus, sen sanon vielä kerran teille. En tule vaimoksenne... mieluummin kuolen!"

"Minkätähden kieltäytyy valkoinen neito? Antinahuel laahaa hänet väkivallalla majaansa!"

"Armahtakaa minua, päällikkö!" ähkyi nuori tyttö.

"Tyttäreni varokoon!" uhkasi Toquin. "Antinahuel kohtaa tänään Suuren Kotkan ja tekee hänelle eräitä ehdoituksia -- tyttärestäni riippuu hyväksyykö hän ne! Jollei hän tottele käskyjäni, saavat hänen ystävänsä ja isänsä vastata seurauksista. Silloin ei Antinahuel osoita mitään sääliväisyyttä."

Kuten lukija huomaa, salasi viekas päällikkö nuorelta tytöltä asian oikean laidan -- nimittäin vaikean asemansa. Vaikka hän luultavasti saikin donna Rosarion vapisemaan isänsä puolesta, niin ei hän kuitenkaan saavuttanut sen enempää kehoituksillaan, ja muutamien turhien houkutteluyritysten jälkeen poistui hän viha ja harmi sydämessään.

* * * * *

Don Tadeo de Leon neuvotteli juuri kenraali Fuentesin, don Peraltan ja muutamien korkeampien upseerien kanssa, kun Antinahuelin sanansaattaja tuli heidän luokseen ja pyysi häneltä Suurtoquinin nimessä kohtausta. Don Tadeo valmistautui heti lähtemään.

"Älkää menkö sinne, don Tadeo" varoitti Fuentes intiaanin poistuttua. "Olen vakuutettu siitä, että heillä on joku konnankuje mielessään."

"Kuka tietää", vastasi tämä. "Olkoon asianlaita miten hyvänsä, täytyy minun johtajana koettaa estää niin paljon kuin mahdollista tarpeetonta verenvuotoa... se on velvollisuuteni, ja kukaan ei voi estää minua täyttämästä sitä."

"Caspita -- no menkää sitten!" mutisi Gregorio. "Saammepahan nähdä."

Kohtauspaikka sijaitsi molempien leirien välissä, eräällä töyräällä. Chileläisten lippu ja araukanien taistelukeihäs asetettiin sinne kahdenkymmenen askelen päähän toisistaan. Näiden ympärille asettui kymmenen chileläistä sotilasta ja kymmenen intiaanisoturia. Kun nämä varovaisuustoimenpiteet olivat tehdyt, ratsasti don Tadeo Antinahuelia vastaan, ja he kohtasivat toisensa aukeamalla, joka sijaitsi yhtä pitkän välimatkan päässä henkivartiajoukkueista.

Ennenkuin neuvottelut alkoivat, tarkastelivat vihamiehet toisiansa, ja etenkin Antinahuel loi viholliseensa todellisia tiikerinkatseita. Hän katkaisi myös ensimäiseksi hiljaisuuden.

"Araukanit tuntevat isäni ja kunnioittavat häntä suuresti", alkoi hän melkein imarrellen. "Mutta pilvi on noussut hänen ja hänen intiaanilapsiensa välille. Olisikohan mahdollista karkoittaa se, vai täytyisikö kahden suuren kansan veri vuotaa vain erehdyksen tähden? Veljeni vastatkoon!"

"Te ette voi nuhdella meitä, päällikkö", sanoi Tadeo rauhallisesti. "Me valkoihoiset olemme suojelleet intiaaneja. Me olemme antaneet heille aseita, joiden avulla he voivat puolustautua, viljaa, jolla he voivat elättää itsensä, lämpimiä vaatteita, että he voisivat pukeutua niihin, kun talvi lähestyy ja lumi putoaa maahan. Mutta araukanit ovat kiittämättömiä... he unohtavat kaikki ne palvelukset, jotka olemme tehneet heille! Sanokaa, minkätähden olette tarttuneet aseisiin meitä vastaan? Emmekö ole osoittaneet kaikessa, ettemme halua sotaa?"

"Se on totta, veljeni on oikeassa!" myönsi Toquin. "Antinahuel haluaa nyt rauhaa, hän on valmis täyttämään ne ehdot, jotka valkoihoisten Suuri Kotka vaatii häneltä, jolleivät ne ole vain liian vaikeat täyttää, ja jos ne soveltuvat hänen kunnialleen."

Don Tadeo mietti hetkisen.

"Minä kuuntelisin mielelläni, millä tavalla teidän mielestänne rauha voitaisiin parhaiten solmia meidän kesken."

"Hyvä, Antinahuel on puhuva, koska valkoinen veljeni haluaa sitä", sanoi Toquin myöntyväisesti. "Suuri Kotka tietää, että hänen intiaanipoikansa ovat taitamattomia ja herkkäuskoisia. Yksi valkoihoisten kuuluisimmista päälliköistä on luvannut heille äärettömän suuren alueen, jos he auttavat häntä voittamaan takaisin kadotetun valtansa. Punaiset miehet ovat antaneet hänen houkutella itseään tekemään tyhmyyden, mutta nyt huomaavat he, että he ovat erehtyneet. He ovat valmiita jättämään teidän haltuunne miehen, joka käytti hyväkseen heidän herkkäuskoisuuttaan ja johdatti heidät harhaan!"

Tämä ehdotus teki don Tadeoon sangen vastenmielisen vaikutuksen, jota hän koetti kuitenkin salata.

"Puhutteko totta, päällikkö?" kysyi hän. "Aiotteko todellakin hyvittää petoksenne toisella petoksella, joka on vielä pahempi? Don Bustamente on roisto, hän ansaitsee kuoleman. Jos hän olisi minun käsissäni, ammuttaisin hänet säälimättä. Mutta hän on paennut teidän turviinne, ja araukanithan pitävät vierasvaraisuutta pyhänä. Jos luovuttaisitte hänet minulle, tekisitte niin huonon teon, ettette voisi koskaan puhdistautua siitä."

Antinahuelin otsa oli rypistynyt, ja hän loi vihaisen ja raivokkaan silmäyksen puhujaan. Mutta hän saavutti pian rodullensa ominaisen rauhallisuuden ja sanoi hiukan uhkaavalla äänellä: "Veljeni on sangen viisas, hän osaa eroittaa oikean väärästä. Mutta häntä on myös vaikea tyydyttää. Sanokoon hän itse ehtonsa, jollei hän tyydy Antinahuelin ehtoihin."

"Ne saatte pian kuulla! Ehtoni ovat seuraavat: araukani-joukko laskee aseensa. Vangiksi otettu nuori tyttö, joka on leirissänne lähetetään heti isänsä luo, ja pysyvän rauhan pantiksi jäävät Suurtoquin ja neljä kuuluisinta araukani-päällikköä Santiagoon, kunnes minä, don Tadeo de Leon, katson parhaaksi laskea heidät vapaiksi!"

Halveksiva hymy leikki Antinahuelin huulilla.

"Veljeni on sangen viisas -- hän tahtoo ensin vangita suuren kotkan voidakseen surmata sen poikaset. Antinahuel pyytää toisenlaisia ehtoja."

"Ei", vastasi don Tadeo päättäväisesti, "nämä ovat ainoat ehdot, jotka tulen antamaan. Ei ole minun vikani, jos valitatte, ettette voi hyväksyä niitä."

"Onko Suuri Kotka kuullut araukanien koskaan valittavan?" kysyi Toquin ylpeästi. "Meitä on kymmenentuhatta soturia, päättäväisiä kuolemaan asti. -- Älköön veljeni saattako meitä epätoivoon!" jatkoi hän synkästi.

"Teillä on kymmenentuhatta soturia? No niin, huomenna sotilaitteni aseet kaatavat tämän joukon kuin leikkuumiehen viikate viljan. He tulevat poispyyhkäistyiksi kuin kuivat lehdet, jotka syksytuuli vie mukanaan."

Antinahuelin silmät salamoivat. Yhteen puristetuin nyrkein hän astui lähemmäksi vastustajaansa.

"No kuule sitten, sinä, joka tahdot määrätä minulle luonnottomia, röyhkeitä lakejasi", sanoi hän hampaitaan kiristellen. "Tiedätkö kuka minä olen?"

"Pyh, mitä se minuun koskee! Olen sanonut ehtoni, ja koska ette tahdo hyväksyä niitä, ei meillä ole enää mitään tekemistä toistemme kanssa. Antakaa minun mennä!"

"Tiedätkö, kuka minä olen?" toisti Antinahuel uhkaavalla äänellä. "Olen Suurtoquin Cadequalin lapsenlapenlapsi! Perinnöllinen viha eroittaa meidät toisistamme. Olen vannonut tappavani sinut, kurja koira!"

Nopeasti kuin ajatus veti hän tikarin vyöstään ja iski sillä vihollistaan keskelle rintaa. Mutta ase pirstautui kuin lasi haarniskaa vasten, jota don Tadeo petosta peläten kantoi pukunsa alla. Samassa tarttui hän petollisen miehen käsivarteen ja väänsi sen sijoiltaan.

Sotilaat, jotka näkivät mitä tapahtui, riensivät heti johtajansa avuksi. Mutta tämä käski heitä vetäytymään pois.

"Älkää ampuko!" sanoi hän. "Tuo kurja roisto on jo kylliksi rangaistu! -- Mene, salamurhaaja, ja piiloita häpeäsi soturiesi joukkoon... en pelkää sinua, olet minun silmissäni liian kurja ja viheliäinen. Jättämällä sinulle halveksitun henkesi kostan paremmin kuin tappamalla sinut. Mene, roisto!"

Lausumatta enää sanaakaan hän käänsi selkänsä viholliselleen, meni henkivartiostonsa luo ja palasi sen kanssa takaisin leirille.

Antinahuel oli vihoissaan. Sisäinen tuli raivosi hänessä, silmät paloivat -- mielellään hän olisi juossut vihollisensa perästä, joka oli taas nöyryyttänyt häntä. Salaten tuskan, jota hän tunsi, palasi hänkin ystäviensä luo.

"No", sanoi kenraali Bustamente nähdessään hänet jälleen, "mitä olette saavuttanut?"

Toquin osoitti synkkänä käsivarttaan, joka riippui jäykkänä hänen kupeellaan.

"Se koira loukkasi minua. Tikarini taittui hänen rintaansa vasten. Siinä kaikki, mitä olen saavuttanut."

"Huomenna taistelemme!" lohdutti toinen. "Ehkä ei kaikki ole vielä mennyttä. Ehkä saamme vielä kostaa verivihollisellemme!"

"Niin, sen täytyy vihdoinkin tapahtua", huudahti Toquin kiivaasti. "Vaikka minun olisi pakko uhrata kaikki soturini, täytyy minun kuitenkin saada tämä ihminen käsiini!"

Sitten meni hän raivosta vavisten telttaansa, jossa hän kauan ja lakkaamatta mietiskeli itseksensä.

XXII. CONDORKANKIN TAISTELU.

Oli kymmenes päivä lokakuuta. Säteillen nousi aurinko, ja tuskin kultasivat sen ensimäiset säteet vuorenhuippuja, kun jo rumpujen pärinä täytti ilman ja pelästytti kaikkia. Tiheitä korppikotkaparvia liiteli ilmassa ilmaisten veriset himonsa kimeällä kirkunallaan ja lensi sitten kallion huipuille odottamaan juhla-ateriaansa.

Ylpeästi ja säännöllisissä riveissä ryntäsivät araukani-soturit esiin vallituksiensa takaa -- se oli todellakin mahtava näky. He tiesivät kaikki puolustavansa menetettyä asiaa ja menevänsä melkein varmaa kuolemaa kohti, mutta kuitenkin odottivat he kärsimättömästi taistelumerkkiä.

Antinahuel, jonka oikea käsi lepäsi nahkasiteessä, heilutti vasemmallaan raskasta sotakirvestä. Hän ratsasti oivallisella mustalla hevosella, jota hän ohjasi polviensa avulla. Tällä tavalla kiiti hän sotilaittensa rivien välitse huutaen silloin tällöin jonkun soturin nimen ja muistutellen hänelle hilpeästi entisistä urotöistä. Hän johti itse keskustaa. Oikean siiven johdon oli hän uskonut don Bustamentelle ja vasemman vanhalle, uskolliselle Cathikaralle. Leiriin jätti hän ainoastaan noin viisikymmentä soturia, joiden velvollisuutena oli tarkasti vartioida ja suojella donna Rosariota ja nopeasti paeta hänen kanssaan, jos taistelu menetettäisiin.

Myöskin chileläinen joukkue, johon Valentin, Ludvig ja Joan olivat liittyneet -- puelka-päälliköt olivat jääneet eräälle vuorelle, sillä he eivät tahtoneet taistella veljiään vastaan -- oli lähtenyt liikkeelle ja lähestyi nopeasti vihollista.

Condorkankin kenttä, jossa taistelun tuli tapahtua, oli neliskulmainen. Kolmelta puolelta ympäröivät sitä vuoret. Neljännelle sivulle, joka rajoittui mereen, oli Antinahuel asettunut sotureineen. Eräällä kukkulalla, vastapäätä hänen armeijaansa, olivat don Tadeon neliön muotoiset joukot. Don Peralta ja kenraali Fuentes olivat asettuneet kahdelle viimeiselle sivulle. Araukanit olivat siis sangen epätoivoisessa asemassa, heidän takanaan oli meri, edessään mainittu vuorenkukkula. Toisin sanoen: he olivat vihollistensa ympäröimät.

Kuului taistelumerkki, ja kimeästi kirkuen hyökkäsivät urheat punanahat vihollisiansa kohti. Mutta ennenkuin ryntäävät intiaanit olivat ehtineet tulla liian lähelle heitä, aukenivat chileläisten rivit, ja jyrisevä yhteislaukaus kaatoi etumaiset araukanit maahan. Tämän kovan kartessitulen jälkeen sulkeutui rintama jälleen, ja sotilaat odottivat kolmeen riviin asettuneina uutta hyökkäystä.

Toinen hyökkäys oli ensimäistä peloittavampi. Araukanit, joiden rivit olivat jo melkoisesti harventuneet, muodostivat kiilan ja hyökkäsivät raivokkaasti chileläisten pajunettimuuria vastaan koettaen särkeä sen ja tunkeutua joukon sydämeen. Vaikka he tiesivät, että ensimäiset miehet olivat mennyttä kalua, tahtoivat kaikki taistella etumaisissa riveissä. Niin pian kuin etumaiset soturit olivat kaatuneet, tunkeutui uusia miehiä päättäväisesti heidän paikoilleen, ja tällä tavalla jatkui taistelu kiiltävin asein. Nuo villit soturit ymmärsivät kuitenkin sangen hyvin hillitä kiihkoansa, he seurasivat tarkasti päällikköjensä käskyjä ja tekivät huolellisesti kaikki sotaliikkeet, jotka nämä heille määräsivät.

Tällä tavalla onnistui heidän vihdoin päästä don Tadeon neliöiden luo. Samassa hyökkäsivät chileläiset keihäsmiehet sivulta heidän kimppuunsa. Tähän sotaliikkeeseen vastasi kenraali Bustamente nopealla hyökkäyksellä. Aivankuin ihminen, joka on päättänyt puolustaa henkeään viimeiseen asti, hän ratsasti sapeli kädessä rauhallisena ja kylmänä joukkonsa etunenässä. Hän aavisti, että tämä taistelu tulisi olemaan hänen viimeisensä. Cathikara puolestaan innostutti väkeään esimerkillään ja sanoillaan. Kuolemaa halveksien ryntäsivät araukanit raivokkaasti chileläisten kimppuun saadakseen heidät peräytymään. Pian leimusi kiivas taistelu koko linjalla.

"Minkälaisia ihmisiä!" huudahti Valentin, joka taisteli don Tadeon rinnalla. "Kuinka rohkeita ja rajuja he ovat!"

"Niin, eikö totta? Ei, he eivät ole ihmisiä, he ovat paholaisia. Mutta odottakaahan, tämä ei ole vielä mitään -- pian saatte nähdä mitä sana 'taistelu' oikeastaan merkitsee."

"He eivät todellakaan pelkää kuolemaa."

"He kuolevat mieluummin kuin antautuvat", sanoi don Tadeo synkästi.

Nyt seurasi peloittava verilöyly. Ampuma-aseet olivat tarpeettomia, pajunetit, sotakirveet, keihäät ja sapelit tekivät nyt tuhoaan. Antinahuel, joka ratsasti etumaisena taistelun tuoksinassa, katsoi ympärilleen. Hänen soturinsa kaatuivat kuin kypsä vilja chileläisten iskuista. Tämä pajunettimetsä täytyi särkeä.

Äkkiä huomasi Suurtoquin avonaisen paikan chileläisten rintamassa. Hän ratsasti heti sitä kohti, ja araukanit seurasivat häntä. Nyt seurasi kamppailu, jota ei voi sanoin kuvata. Taisteltiin mies miestä vastaan, jokainen isku vaati uhrinsa. Se, joka kadotti jalansijansa tässä verisessä, niljakkaassa maassa, oli auttamattomasti hukassa. Taistelijat polkivat hänet jalkoihinsa, ja hän sai tukehtuneena ja murskautuneena päästää viimeisen huokauksensa.

Vähitellen onnistui rohkean araukani-päällikön rikkoa chileläisten rintama, ja kuin kiila tunkeutuivat hänen soturinsa syntyneen aukon kautta don Tadeon joukkojen sydämeen.

Nähdessään, kuinka raivokkaasti tämä viimeinen sotaliike tehtiin, ymmärsivät don Gregorio ja kenraali Fuentes, jotka taistelivat eri puolilla, mitä araukanipäälliköllä oli mielessä. He kiiruhtivat liikkeitään ja yhtyivät vähitellen. Araukanit olivat nyt saarretut joka puolelta.