Part 8

Lukija muistaa kai, että don Peralta oli päättänyt lähteä Valdiviaan. Hän ei kuitenkaan unohtanut Corcovadossa olevia ystäviään. Lähetettyään puolet sotilaistaan kapteeni Urmezin johdolla kaupunkiin, jäi hän itse del Rio See rotkolle pitääkseen silmällä Toquinin toimia. Päättäväisesti marssi hän sentähden kukkuloille voidakseen hätätilassa toimia.

Metsäpalo oli tuottanut paljon levottomuutta intiaaneille. Tämän johdosta täytyi heidän leiriytyä kauemmaksi vuorelle. Tämä ei sopinut heidän suunnitelmiinsa. Leiriltä huomasivat he chileläiset, jotka tulivat yhä lähemmäksi. Tämä antoi heidän raivolleen uutta virikettä, ja he olisivat varmaankin ryhtyneet uudestaan taisteluun vihollisiansa vastaan, jollei Antinahuel olisi vastustanut tätä suunnitelmaa. Viisas päällikkö huomasi, että hän kärsimänsä tappion jälkeen vetäisi lyhyemmän korren ja mietiskeli sentähden itsekseen, jäisikö hän asemiinsa, vai antaisiko ratkaisun tapahtua. Asianhaarat puhuivat edellisen puolesta.

Ensin aikoi hän neuvotella piiritettyjen kanssa. Nopeasti ilmoitti hän heille aikomuksensa, he lähettivät valtuutetun -- kreivi Ludvigin -- intiaanien leirille. Nuori ranskalainen oli nyt levännyt ja hyppeli kuin vuohi kiveltä kivelle, kunnes hän vihdoinkin seisoi niiden miehien edessä, joiden kanssa hänen täytyi neuvotella. Vaikka he tervehtivätkin Ludvigia sangen kohteliaasti, tunsi tämä itsensä turvattomaksi seistessään pelätyn päällikön edessä.

Niin pian kun kaikki olivat istuutuneet, suuntasi Antinahuel terävän ja viekkaan katseensa kreiviin ja sanoi: "Minä tunnen veljeni... eikö hän ole yksi Suuren Kotkan ystävistä?"

"Kutsukaa minua siksi!" vastasi Ludvig lyhyesti. "Muuten se ei kuulu asiaan... Te olette pyytänyt minua tänne, ja olen utelias tietämään, mitä aiotte ehdottaa minulle?"

"Veljelläni on sukkela kieli -- hän tahtoo saada selvyyttä asiaan, hyvä. Millä ehdoilla tahtovat hänen valkoiset seuralaisensa antautua?"

"Ei millään!" sanoi Ludvig päättäväisesti. "Olkaa hyvä ja sanokaa suoraan asianne. Jos jollakin meistä on joku ehdotus tehtävänä, niin olette se te itse. -- Te näette, että minä odotan."

"Veljeni on sangen peloton. -- Kuinka monta sotilasta teitä on kaikkiaan?"

Ranskalainen viivytteli vastaustaan. Bustamente tuli hänelle avuksi. "Onko heitä enemmän kuin kolmekymmentä, caballero?"

"Kenties."

"Pyh, luuletteko voivanne vastustaa viittä sataa araukani-sotilasta, jotka saartavat teitä?"

"Minkätähden emme? Kallio, joka suojelee meitä, on vahva ja korkea, ja me olemme päättäneet mieluummin kuolla kuin antautua!"

"Tyhmyyksiä, señor..."

"Ei, se on rohkeutta."

"Veljeni puhuu hyvin", sanoi Antinahuel myöntävästi, "me tulemme olemaan ylpeät voittaessamme hänet."

Kenraali Bustamente laski melkein ystävällisesti kätensä ranskalaisen olkapäälle. "Kuulkaa minua, señor. Te olette ranskalainen, sen voin päättää puheestanne, teidän täytyy siis erehtyä. Vai onko Ranska sodassa Chilen kanssa?"

"Ei", myönsi Ludvig hymyillen.

"No, sitten on meidän helppo sopia. Te ja kaikki teidän maanmiehenne, joita kenties on kalliolla, olette vapaita ja saatte lähteä minne tahansa. Sitävastoin jätätte chileläiset ja intiaanit haltuumme, jos sellaisia löytyy näet joukossanne. Sovimmeko me?"

Kreivi Ludvig suuntasi halveksivan katseen kenraaliin. Sitten kääntyi hän ympäri ja poistui rauhallisin askelin.

"Halloo, mitä te teette?" kysyi Bustamente kummastuneena. "Te olette velvollinen vastaamaan ehdotukseeni."

"Sananne ovat turhat -- jatkamalla neuvottelua teidänlaisenne miehen kanssa häpäisisin kunniani, jonka ainakin tahdon säilyttää puhtaana, herrani."

"Hyvä, muukalainen on urhoollinen sotilas. Mutta moni nuorista miehistämme on kuollut, heidän verensä huutaa kostoa", sanoi Musta Hirvi.

"Se on paha, mutta se ei voi muuttaa päätöstäni."

"Kuitenkin täytyy teidän antaa seuralaisillenne tieto ehdoituksestamme", arveli Bustamente.

"Se on tapahtuva", sanoi Ludvig uhkaavasti hymyillen. "Seuratkaa minua." Hän meni vuorenseinämän juurelle ja huusi kalliolle: "Heittäkää alas lasso!"

Heti heitettiin rintavarustukselta pitkä nahkahihna, jonka toinen pää ulottui alhaalle asti. Kirjoitettuaan muutamia sanoja paperilapulle hän kääri sen kiven ympärille ja kiinnitti sen lassoon. Lasso vedettiin jälleen ylös.

"Pian saatte kuulla", sanoi ranskalainen. Liikkuva linnoituslaite kallion huipulla aukeni ja rintavarustukselle ilmestyi Valentin kivääriinsä nojaten. Kuuluvalla äänellä huusi hän: "Teidän ei olisi tarvinnut vaivautua keskustelemaan meidän kanssamme niin häpeällisestä ehdoituksesta, señor Bustamente, eikä teidänkään, herrat villit. Seuralaisieni nimessä selitän täten, että teette viisaimmin, jos lähdette tiehenne, sillä ennenkuin luovutamme toverimme, annamme hakata itsemme kappaleiksi!"

"No enkö ole oikeassa?" kysyi Ludvig seuralaisiltaan.

Nämä poistuivat raivoisina -- voimakas kirous pääsi Antinahuelin huulilta. Myöskin ranskalainen palasi ystäviensä luo, jotka päästivät helpoituksen huokauksen nähdessään hänet taas edessään.

Epäonnistuneen koetuksen tuloksena oli uusi neuvottelu Toquinin ja Bustamenten kesken. Päälliköt silmäilivät toisiaan vahingoniloisin katsein -- toinen näkyi iloitsevan toisen tappiosta.

Bustamenten ehdotuksesta sovittiin vihdoin, että Antinahuel lopettaisi piirityksen -- "sillä mikä on lykätty, ei ole silti hylätty", sanoi don Bustamente. "Ettekö huomaa, että voimme tällä tavalla pettää vihollisiamme. Jos te annatte näiden harvojen henkilöiden paeta, niin näyttää se siltä, kuin te tunnustaisitte tappionne ja vetäytyisitte väsyneenä takaisin. Seurauksena siitä tulisi olemaan se, että vastustajanne luulisivat saavansa olla rauhassa teiltä, ja heidän varovaisuutensa laimentuisi, ja jos te sitten käyttäisitte tilaisuutta hyväksenne, niin voisitte lyödä heidät yhdellä iskulla."

"Mutta minkätähden kiinnittää veljeni niin suurta huomiota asiaan, josta ei ole hänelle mitään hyötyä?" kysyi päällikkö väijyvin katsein.

"Caramba. Eikö meillä ole sama päämäärä, ja eikö toisen menestyksestä riipu toisen hyöty. Jollette auta minua, tulee tämä don Tadeo yhä mahtavammaksi ja vihdoin liian mahtavaksi teillekin, korkea päällikkö. Auttakaa minua saavuttamaan jälleen entisen mahtiasemani, niin minä annan teille lukuunottamatta Valdivian maakuntaa myös Concepcion maakunnan sekä Talkan kaupungin -- se on, ja'an Chilen kahtia ja annan teille toisen puolen."

Kuullessaan tämän loistavan ehdotuksen paloivat intiaanin silmät, vaikkei hän muulla tavoin ilmaissut sisäistä liikutustaan. "Veljeni on jalomielinen", sanoi hän, "hän lahjoittaa, mitä hän ei omista."

"Auttakaa minua valloittamaan tämä alue, niin pidän sanani."

"Antinahuel on viekas, hän ei usko pelkkiä sanoja. Kuinka takaa El Verdugo, että hänen lupauksensa tulee täytetyksi?"

Don Bustamente oli vähällä joutua hämilleen, mutta hänen kylmäverisyytensä auttoi häntä voittamaan tämän tunteen, ja hän vastasi: "Älkäämme hukatko aikaamme, sanokaa siis, otatteko vastaan tarjoukseni, ja minkä takauksen vaaditte minulta?"

Vastaamatta sanaakaan poistui päällikkö ja palasi hetken kuluttua takaisin Mustan Hirven seuraamana, joka kantoi eräänlaatuista pöytää, ja -- näkikö hän oikein -- kynää, paperia ja mustepulloa. Hymyillen astui Toquin kummastuneen kenraalin luo ja sanoi: "Antinahuel on varovainen, hän on kansansa johtaja. Kun araukani-maakuntien päälliköt vaativat häntä myöhemmin tilille soturiensa verestä, jota ratkaisevassa taistelussa tulee vuotamaan kuin vettä, tarvitsee hänen näyttää ainoastaan tätä paperia, ja hän on puhdistautunut. No, miettiikö veljeni vielä?"

Don Bustamente, joka ymmärsi, että hänen täytyi taipua välttämättömyyteen, kirjoitti muutamia riviä paperille.

"Katsokaas tätä, päällikkö!" sanoi hän ojentaen paperia. "Tässä on takaus, mitä vaaditte minulta."

Antinahuel käänteli paperia edestakaisin käsissään, nähtävästi ei hän saanut selvää kenraalin käsialasta. Sitten antoi hän merkin Mustalle Hirvelle. Tämä poistui, mutta palasi hetken kuluttua takaisin kahden sotilaan seuraamana, jotka kuljettivat chileläistä vankia välissään. Poika raukka, joka oli sattumalta joutunut pakenevien intiaanien joukkoon, ja jonka he olivat vanginneet, heitti epätoivoisia katseita ympärilleen.

"Muukalainen", sanoi päällikkö karskisti, "voitko selittää minulle, mitä tässä paperissa seisoo?"

"Suurtoquin kysyy sinulta, osaatko lukea?" selitti Bustamente hänelle.

"Kyllä, teidän armonne", änkytti chileläinen.

"No niin, lue siis, mitä tässä paperissa seisoo!" komensi Antinahuel.

Chileläinen tarttui koneellisesti paperiin ja koetti ryhtyä asiaan. Vihdoin luki hän vapisevalla äänellä:

Minä allekirjoittanut, don Pancho Bustamente, sitoudun täten luovuttamaan Antinahuelille, araukanien Suurtoquinille ja hänen kansalleen vapaaksi omaisuudeksi:

1) Valdivian maakunnan.

2) Concepcion maakunnan, kaksikymmentä peninkulmaa molemmilta puolilta Talkan kaupunkia. Nämä alueet luovutan ainoastaan sillä ehdolla, että Toquin Antinahuel palauttaa minulle vallan, jonka olen kadottanut, ja auttaa minua saamaan alueet käsiini. Jolleivät nämä ehdot kuukauden kuluttua tästä päivästä lähtien ole täytetyt, raukenee sitoumus.

Don Pancho Bustamente. Chilen tasavallan sotaministeri.

Sillaikaa kuin sotilas luki, oli Antinahuel kumartunut hänen olkapäänsä yli, ja hänen tulinen katseensa lensi tarkkaavaisesti riviltä riville. Tuskin oli chileläinen lopettanut lukemisensa, kun Antinahuel tempasi oikealla kädellään paperin hänen kädestään ja syöksi salamannopeasti toisella kädellään tikarin hänen rintaansa. Onneton horjui ojennetuin käsin ja ammottavin silmin kaksi askelta taaksepäin ja vaipui sitten syvästi huo'ahtaen maahan.

"Mitä te olette tehnyt?" huudahti kenraali kummastuneena.

"Hm", vastasi päällikkö kääntäen paperin kokoon ja pistäen sen vyöhönsä, "kuolleet vaikenevat."

"Se on totta", myönsi Bustamente.

Soturit poistuivat näin kauhealla tavalla murhatun chileläisen ruumis mukanaan.

"Kas niin, veljeni voi uskoa apuuni", selitti Antinahuel. "Koetan tehdä parhaani."

"Mutta sen täytyy käydä nopeasti", sanoi Bustamente. "Jos tahdotte seurata neuvoani, niin kutsukaa kaikki soturinne kokoon Biobion luo. Me valloitamme Concepcion kädenkäänteessä, sitten marssimme Taikaa kohti, ja jos kuljemme kyllin nopeasti, olemme pian Santiagon herroja."

"El Verdugolla on suuria toiveita -- Antinahuel koettaa täyttää ne!" sanoi Toquin ja kääntyi sitten päättäväisesti Mustan Hirven puoleen. "Poikani, Qinpusen ja Tulikeihäs ratsastakoot joka intiaanikylään. Kymmenen päivän kuluttua täytyy kolmetuhatta soturia olla Condorkankin kentällä; vaikkapa heidän täytyisikin marssia yöt ja päivät. Päällikkö, joka ei tahdo viedä soturejansa sinne, puettakoon naisen pukuun. Olen puhunut!"

Musta Hirvi kumarsi ja poistui. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin ratsastivat sanansaattajat höllin ohjaksin eri suunnille.

XIX. SOTAJUONI.

Kalliolinnoituksen puolustajat kummastuivat suuresti nähdessään intiaanien purkavan leirinsä ja katoavan pitkässä ratsastuslinjassa aarniometsään. Pian saivat he tietää syyn siihen. Don Gregorio Peralta tuli näkyviin asestetun joukkonsa kanssa ja ilmoitti heille merkkien avulla, että tie laaksoon oli vapaa.

Meidän ei tarvitse mainita, että don Tadeo lähti heti seuralaisineen ystäviänsä vastaan. Nämä antoivat heille vain ikäviä tietoja.

"Kenraali Bustamente on päässyt pakoon!" sanoi don Gregorio.

"Tiedän sen!" vastasi don Tadeo.

"Niin, mutta te ette tiedä, että tuo roisto on taas kiinnittänyt araukanien huomion itseensä. Kahdeksan päivän kuluttua tulevat nämä villit soturit tekemään peloittavan sotaretken ja hyökkäämään maakuntiemme kimppuun Antinahuelin johdolla."

"Teurastus ei ole siis vielä loppunut?"

"Ikävä kyllä, ei! Tiedonantoni ovat uskottavia; eräs luotettavimmista vakoojistamme on antanut ne minulle."

"Silloin emme saa viivytellä hetkeäkään. Takaisin Valdiviaan."

Chileläiset alkoivat nyt marssia kaupunkia kohti. Ludvig ja Valentin läksivät intiaaniystävineen seuraamaan araukaneja. He olivat varmoja siitä, että Antinahuel kuljetti vankiansa, donna Rosariota, mukanaan, ja aikoivat siis pysytellä hänen läheisyydessään pelastaakseen tilaisuuden sattuessa Rosarion.

Don Tadeon tulosta Valdiviaan muodostui säännöllinen riemukulkue. Uhrautuvan työnsä takia oli hän saanut paljon ystäviä ja puoluelaisia. Se suuri valta, joka kuului ennen Bustamentelle, annettiin nyt hänelle, ja aprikoimatta antoi Santiagon senaatti suostumuksensa siihen. Väsymätön don Tadeo mietti jo, kuinka hän tekisi vihollisen hankkeet tyhjiksi ja tekikin reippaan päätöksen. Hän päätti jakaa sotavoimansa kahteen osaan. Toinen marssisi de Peraltan johtamana Araukaa, vihollisen pääkaupunkia kohti, ja toinen, joka olisi suurempi, lähtisi hänen johtonsa alaisena Biobioon auttamaan Concepcion maakunnassa olevia joukkoja ja saattamaan samalla viholliset kahden tulen väliin. Kokeneena sotilaana tiesi hän, että puoluesodat eivät saaneet kestää kauan -- muutamia yhteentörmäyksiä sai tapahtua, ja jos oli mahdollista, täytyi asia ratkaista niin pian kuin mahdollista.

Don Tadeo järjesti siis heti pienen armeijan, jonka oli määrä marssia Araukaa kohti, ja valmistautui itse Biobion retkeä varten. Mutta sitä ennen täytyi hänen lähettää luotettava mies Concepcioon ilmoittamaan maakunnan kuvernöörille, kenraali Fuentesille, aikomuksistaan. Mutta tämäpä ei ollutkaan mikään helppo tehtävä. Mietittyään hetken asiaa päätti hän turvautua sotajuoneen ja kutsui luokseen Joanin, joka oli jäänyt chileläisten luo.

"Luuletteko voivanne päästä Concepcioon joutumatta sen ympärillä parveilevien intiaanien vangiksi?" kysyi hän tältä.

"Joan koettaa", vastasi araukani rauhallisena.

"Hyvä, minä annan teille erään tehtävän, josta riippuu elämä tai kuolema. Onko teillä hyvä hevonen? Eikö? Siinä tapauksessa lahjoitan teille yhden omistani, joka on nopea kuin myrskytuuli."

"Mitä minun täytyy tehdä?"

"Teidän täytyy jättää tämä kirje kenraali Fuentesille, joka on Concepcion joukkojen johtaja. Mutta varokaa. Jos paperi joutuu vihollisten käsiin, ovat kaikki yrityksemme turhat, ja me olemme mennyttä kalua."

"Valkoisten Suuri Kotka voi olla rauhallinen."

"Vielä yksi asia. Ottakaa tämä tikari. Kun kenraali näkee sen, tietää hän, että sanomanne on oikea. Mutta olkaa varovainen! Ase on myrkytetty, ja pieninkin sen tekemä naarmu tuottaa kuoleman."

"Ooh, hyvä ase!" sanoi intiaani synkästi hymyillen. "Milloin lähden matkalle?"

"Tunnin kuluttua. Käyttäkää tämä aika lepäämiseen."

"Hyvä." -- Intiaani poistui.

Toinen henkilö, jonka don Tadeo kutsui luokseen kirjoitettuaan uuden kirjeen, oli don Ramirez. "No, don Ramirez", kysyi hän ystävällisesti, "kuulutteko vielä meihin?"

"Kyllä, mutta..."

"Mutta? Puhukaa, puhukaa! Onko teillä syytä surkutella oleskeluanne Valdiviassa?"

"Kenties!" vastasi senaattori salaperäisesti huoaten. "Voi, monta kuukautta olen ollut peloittavien tapahtumien leikkipallona. Minulla on ainoastaan yksi toivo, nimittäin saada palata perheeni luo. Todellakin, jos Jumala soisi minun jälleen nähdä rakkaan Casa Azulini, niin vannoisin ottavani jäähyväiset virastani, ja jättäisin sen jollekin arvokkaammalle henkilölle."

"Teidän halunne on liiallinen", sanoi don Tadeo. "Jos sen täyttäminen riippuisi minusta, niin ei teidän tarvitsisi odottaa kauan. Mutta kuulkaahan, don Ramirez, minulla on eräs tehtävä teille, joka vaatii koko rohkeutenne. Jos toimitatte tehtävänne hyvin, niin saatte, niin totta kuin nimeni on Tadeo de Leon, palata rakkaan Casa Azulinne luokse! Teidän täytyy nimittäin lähteä Concepcioon."

"Mitä?" kirkui senaattori kauhistuneena.

"Niin, teidän täytyy lähteä Concepcioon", toisti Tadeo, "jättääksenne tämän kirjeen kenraali Fuentesille. Mutta kuinka -- onko se teistä ikävää. Mitä on teillä sitä vastaan?"

"Voi, antakaa minulle anteeksi, teidän ylhäisyytenne", änkytti don Ramirez. "Mutta sellainen tehtävä ei koskaan tule onnistumaan, jos annatte sen minulle, ja luulen, että tekisitte parhaiten, jos antaisitte sen jollekin luotettavammalle henkilölle."

"Pyh, te luotatte niin vähän itseenne! Te otatte siis tehtävän haltuunne, ja mitä pikemmin suoritatte sen, sitä pikemmin saatte myös nähdä Casa Azulinne."

"Mutta jollen onnistu?"

"No niin, silloin maksaa se päänne."

Senaattori nousi pelästyneenä tuoliltaan.

"Minähän olen kauheassa tilanteessa!" ähki hän. "Mitä minä teen?"

"Luonnollisesti lähdette Concepcioon -- mitäpä muuta? Puolen tunnin kuluttua täytyy teidän olla matkalla."

Ryhtymättä pitempiin vastaväitöksiin ja rukouksiin, joiden hän tiesi olevan hyödyttömiä, tarttui Ramirez kirjeeseen ja ryntäsi kuin mielipuoli huoneesta.

"Mies raukka!" sanoi don Tadeo hymyillen sääliväisesti. "Hän ei aavista minun toivovan, että viholliset saavat käsiinsä paperin, jonka hän vie mukanaan. No niin, en luule, että hänellä on paljon pelättävää. Antinahuel halveksii hänenlaisiansa miehiä. Jumala suojelkoon sukkelaa Joania. Vangiksi joutuminen merkitsee hänelle samaa kuin kuolema." -- Hetken kuluttua nousi araukani satulaan ja ratsasti Concepciota kohti sivuuttaen don Ramirezin, joka apealla mielellä ratsasti samaa tietä myöten.

XX. IHMISUHRI.

Viikon kuluttua äsken kuvailemistamme tapahtumista oli araukani-armeija asettunut Biobion luo asemiin. Varovaisena soturina oli Antinahuel leiriytynyt metsäiselle kukkulalle erään joen varrelle, ainoan kahluupaikan luo, joka kulki joen yli. Intiaanit olivat niin huolellisesti piiloutuneet metsän pimeyteen, ettei kukaan voinut arvata heidän läsnäoloaan.

Pian olivat neljän ylipäällikön sotavoimat kohdanneet toisensa sovitulla paikalla, ja uusia sotureita saapui yhä. Koko sotavoima nousi vihdoin noin kymmeneentuhanteen mieheen.

Kuten lukija arvannee, oli don Ramirez joutunut araukanien käsiin, ja senaattori-raukka vapisi jo pelosta odotellessaan hänen osakseen tulevaa kohtaloa. Hänen huolensa eivät olleet surullista kyllä perättömiä, sillä ennenkuin aurinko oli laskenut, oli tuo surkuteltava mies ruumiina -- tähtiin oli kirjoitettu, ettei hän enää koskaan saisi nähdä Casa Azuliaan. Ramirezin taskusta löydettiin kirje, ja se antoi Antinahuelille paljon päänvaivaa. Mutta päällikkö oivalsi hetken kuluttua don Tadeon juonen. Kuinka oli tämä voinut antaa niin tärkeän tehtävän aivan kykenemättömälle senaattorille? Siinä piili luultavasti viekas sotajuoni, ja hän luuli oivaltavansa sen.

Hänen neuvotellessaan kerran päällikköjen kanssa tästä, ilmestyi äkkiä Musta Hirvi esiin kauhistunein ja levottomin kasvonilmein.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Bustamente, joka oli myös läsnä neuvottelussa.

"Useita vakoojia on saapunut tänne!" vastasi päällikkö läähättäen.

"No niin?"

"Kaikki vakuuttavat, että suuri sotajoukko on hyökännyt Araukaan."

Pelokas "ooh!" pääsi päällikköjen huulilta.

"Kuulkaa!" jatkoi Musta Hirvi tukahtuneella äänellä. "Kylät Hikura, Borea ja Nakatolten ovat poltetut, asukkaat ovat tapetut. Murha ja kuolema raivoaa veljiemme keskuudessa, jotka äsken jätimme."

Suuri levottomuus valtasi läsnäolijat, kuultiin epätoivon ja koston huudahduksia. Keskellä tätä melua nousi paikaltaan Luchs, päällikkö, josta olemme jo ennen puhuneet, ja huusi mahtavalla äänellä kokoontuneille: "Minkätähden odotatte vielä; te araukani-päälliköt? Ettekö kuule naisienne ja lapsienne kirkunaa, kun he huutavat teitä avukseen? Ettekö näe liekkejä, jotka nuoleskelevat majojenne seiniä? Ylös, ylös, tarttukaa aseisiinne! Ei kannata hyökätä vihollisten alueille, kun omien majojen puolustus on kysymyksessä. Murhattujen araukanien veri huutaa kostoa. Aseisiin! Aseisiin!"

"Pois! Aseisiin!" kaikui kaikkialla.

Hetkisen vallitsi villi sekasorto. Hehkuen raivosta seisoivat Bustamente ja Antinahuel meluavan sotajoukon keskellä. Tehden käskevän kädenliikkeen palautti jälkimäinen vihdoin järjestyksen. Toquinin silmät salamoivat, ja ylpeä hymy leikki hänen huulillaan. Uhkaavalla äänellä hän lausui: "En ymmärrä poikiani tällä kertaa. Mitä he haluavat? Kumpainenko on Suurtoquin täällä Antinahuel vaiko Luchs? Kuka käskee, ja kuka tottelee? Vai tekevätkö punaiset miehet kapinan korkeinta päällikköään vastaan? Ovatko poikani coyoteja, jotka pakenevat nähdessään valkoisten koirien kasvot? Pukeutukoot he sitten naisten hameisiin, sillä he eivät ole niitä urhoollisia sotureita, joiden Pilliau sallii metsästellä iäisen ilon präärioilla! Kuulkaa -- Antinahuel puhuu. Jo tänä päivänä lähdemme tästä hyvin varustetusta turvapaikasta, emme kuitenkaan hävitetyille kylillemme, vaan kukistamaan vihollista ja jättämään heidän ruumiinsa korppikotkille. Se tekee pikaisen lopun asiasta. Ajatteleeko joku väestäni toisin?"

Kaikki vaikenivat. Ei kukaan araukanien kuuluisimmistakaan päälliköistä lausunut vastaväitteitä. Vihdoin, pitkän hiljaisuuden jälkeen, sanoi Cathikara, yksi Antinahuelin innokkaimmista puolustajista: "Antinahuel on ilmoittanut tahtonsa, me tottelemme! Isäni antakoon anteeksi sokeille pojilleen ja johdattakoon heidät taisteluun!"

Täten ratkaistiin asia. Araukani-armeija läksi liikkeelle ennen auringonlaskua, Antinahuel kulki Condorkankin laaksoa kohti ja jätti Mustan Hirven puolustamaan kahdensadan sotilaan kera kahluupaikkaa, jos vihollinen aikoisi kulkea joen yli.

* * * * *

Musta Hirvi käsitti hänelle jätetyn paikan tärkeyden ja asetti sentähden vahteja joka suunnalle ollakseen turvassa yllätyksiltä. Hänen varovaisuutensa olikin tarpeen, sillä jo ennen yön tuloa saapuivat vahdit hänen luokseen ja kertoivat, että pitkä jono vihollisten ratsumiehiä lähestyi kahlauspaikkaa. Musta Hirvi avasi vihollisjoukkoa vastaan säännöllisen tulen, johon heti vastattiin kartesseilla. Peloittavat laukaukset levittivät kauhua ja kuolemaa intiaanien keskuudessa, ja hetken kuluttua täytyi heidän peräytyä.

Huolimatta raivokkaasta vastarinnasta oli kenraali Fuentes -- sillä se oli hyökkääjä -- askel askeleelta vallannut joen ylimenopaikan ja tunkeutui nyt, niin pian kun vihollisjoukot lähtivät pakoon, araukanien alueelle. Don Tadeo de Leonin suunnitelma oli tähänasti onnistunut. --

Kun Joan, tuo sukkela sanansaattaja, näki, että kenraalin hyökkäys onnistui, päätti hän lähteä heti paluumatkalle, sillä don Tadeo odotti kai hänen tiedonantajaan. Oli tullut pilkkopimeä yö, kuu oli piiloutunut pilvien taa. Sentähden oli sangen vaikea kulkea pimeydessä. Ryömien kuin käärme liikkui hän tuntimääriä. Yö alkoi jo olla lopussa, kun Joan äkkiä säpsähti. Vallitsevassa pimeydessä oli hän joutunut araukanien leirille.

Mutta Joan ei ollut mies, joka helposti kadottaa rohkeutensa. Hän alkoi heti ryömiä päinvastaiseen suuntaan ja pääsi siten pitkän matkan takaisin. Syvä hiljaisuus vallitsi yhä kentällä, kukaan ei liikahtanutkaan. Joan hengitti helpommin -- vielä minuutti ja hän olisi pelastettu.

Onnettomuudeksi sattui Musta Hirvi juuri tällä hetkellä tulemaan hänen luoksensa. Lieneekö se ollut tarkoituksella vaiko sula sattuma. Kaikessa tapauksessa johdatti päällikkö hevosensa harhateille joutuneen intiaanin viereen, joka äänettömänä painautui maata vasten.

"Veljeni on väsynyt... hän on liian kauan aikaa ryöminyt ruohostossa!" sanoi hän uhkaavasti. "Miksei hän nouse ylös?"

"Teen sen aivan heti!" vastasi Joan, joka ei tiennyt, kuinka hän menettelisi toisen suhteen. Mutta nyt ei saanut viivytellä. Kuin pantteri hyppäsi hän Mustan Hirven taakse satulaan ja tarttui toisella kädellä hänen vyötäisiinsä, ennenkuin tämä ennätti selvitä hämmästyksestään. Päällikkö päästi vihaisen kirkahduksen.

"Ei ääntäkään, tai...!" uhkasi Joan, jonka kädessä välkkyi veitsi.

Se oli liian myöhäistä. Päällikön huuto oli jo kuultu, ja joukko sotureita riensi hänen avukseen.