Part 7

Nuo kolme miestä laskeutuivat nyt hevostensa selästä, ottivat niiden suitset käsiinsä ja kiipesivät yhä korkeammalle. Vihdoin saapuivat he suurin ponnistuksin eräälle luolalle, jonne he jättivät hevosensa. Asetettuaan rehua niiden eteen, sulkivat he luolan suun suurilla kivillä jättäen ainoastaan kapean aukon, josta pääsi ilmaa ja valoa luolaan. Sitten heittivät he kiväärit olalleen ja alkoivat taas kiivetä jyrkkää kallionrinnettä myöten. Don Tadeo ja kreivi Ludvig läähättivät jo ponnistuksista ja väsymyksestä, mutta heidän kummastuksekseen kiipesi Curumilla yhtä nopeasti ja kevyesti kuin ennenkin. Siten kului puolituntinen.

"Tänne jäämme", sanoi päällikkö vihdoin ja pysähtyi.

Miehet olivat saapuneet jyrkälle kukkulalle, jonka huipulta he näkivät rikkaan ja loistavan maiseman. Ihmisiä ei kyllä vielä näkynyt; vain erämaan hiljainen majesteetillinen yksinäisyys vallitsi alhaalla. Hiukan vasemmalla näkyi kaksi tomupilveä, molemmat ratsujoukot, ja sangen kaukana taivaanrannalla meri, joka mustana linjana yhtyi taivaaseen.

"Miksi sanotaan tätä paikkaa?" kysyi Ludvig uteliaana.

"Tämä on vuorenkukkula, jota valkoihoiset nimittävät Corcovadoksi!" vastasi päällikkö. "Tänne sytytämme kohta merkkitulen."

Nopeasti koottiin nyt kuivia risuja ja niistä rakennettiin mahtava nuotio kallion näkyväisimmälle paikalle.

"No niin", sanoi Curumilla sitten, "veljeni pysykööt nyt täällä ja levätkööt hetkisen. Tulen pian takaisin."

Näin sanoen liukui hän alas jyrkännettä myöten ja katosi silmänräpäyksessä puiden ja pensaiden väliin.

Sillaikaa oli Joanin osasto vähitellen lähestynyt paikkaa. Antinahuel, joka oli jo kauan aikaa tarkkaavaisesti tähystellyt heitä, ei viekkaudestaan huolimatta aavistanut ansaa. Joanin läsnäolo antoi hänelle uutta toivoa ja hän oli vakuutettu siitä, etteivät chileläiset tietäneet mitään ansasta, johon he syöksyisivät. Hän tahtoi myös saada valaistusta Joanin äkilliseen ilmestymiseen. Intiaani oli siis tuskin ratsastanut ahtaaseen paikkaan, kun Antinahuel astui esiin piilopaikastaan ja lähestyi häntä.

Joan vapisi tahdottomasti nähdessään pelätyn päällikön, mutta hänen ilmeensä oli rauhallinen.

"Poikani tulee sangen myöhään", sanoi Antinahuel väijyvin katsein.

"Antinahuel antakoon minulle anteeksi! Sain vasta aamulla tiedon, ja minun kyläni sijaitsee kaukana täältä."

"Hyvä, poikani on aina tervetullut. Seuraako Joan vielä valkoista naista, jota hän rakastaa?"

"Isäni erehtyy!" vastasi intiaani varmasti. "Joanilla on vaimo ja lapsia, hän vihaa valkoista väriä!"

"Onko poikani koskaan kuullut puhuttavan Myskirotta nimisestä soturista?"

"Kyllä, sehän oli sama, jolle minun täytyi jättää valkoinen neitonen."

"Täytyi? Tuliko poikani siis pakoitetuksi siihen?"

Suuri jännitys kuvastui Suurtoquinin kasvoilla. Toinen pudisti voimakkaasti päätään.

"Isäni on mahtava ja viisas, kuu ja tähdet kertoelevat hänen kunniastaan. Mutta hän erehtyy. Kuka voisi pakoittaa Joania? Kun häntä loukataan, kostaa hän keihäällänsä! Antinahuel on käskenyt, Joan on totellut!"

"Myskirotta on petturi!" sanoi Toquin. "Antinahuel janoaa hänen vertansa." Hän aikoi jatkaa, mutta saikin äkkiä jotakin toista ajattelemista ja kysyi: "Kuinka monta keihästä pojallani on mukanaan?"

"Tuhat."

Kuten huomataan, ilmoitti Joan kaksinkertaisena soturiensa luvun seuraten Curumillan kehoituksia. Antinahuel oli tyytyväinen. Sangen ystävällisesti jatkoi hän: "Onko Joan nähnyt espanjalaisia? Ovatko he kaukana?"

"Ei, he lähestyvät. Tunnin kuluttua he ovat täällä."

"Silloin ei ole silmänräpäystäkään kadotettavana. Poikani asettautukoot molemmille puolille joenuomaa -- lähelle palanutta kaktuspensaikkoa."

Antinahuel katosi taas ja Joan läksi liikkeelle sotureineen. Varovaisuus oli tarpeen, sillä hän tiesi sangen hyvin, että hänen joukkuettansa tarkasteli tällä hetkellä noin puolitoistatuhatta vakoojaa, jotka millä hetkellä hyvänsä voisivat tuhota hänet. Hän seurasi siis täsmällisesti Toquinin käskyjä ja asettui väijyksiin mainitulle paikalle, jossa hän oli myös suojassa vakoojien katseilta.

Tätä oli Curumilla odottanutkin. Hän meni valepukuisten chileläisten luo ja hänen merkistään alkoivat nämä kiivetä ylös jyrkännettä myöten. Ulmen jakoi heidät kahteen osastoon, toinen asettui Mustan Hirven joukkueen yläpuolelle, toinen -- noin sadan miehen suuruinen -- asettui eräälle vuorenrinteelle hyökätäkseen hädän hetkellä vihollisen kimppuun sivulta päin. Näiden valmistuksien perästä palasi Curumilla seuralaistensa luo, jotka odottivat häntä Corcovadon kukkulalla.

"Kaikki on selvää", sanoi hän lyhyesti. "Valkonaamat voivat jo hyökätä paikalle. Me sytytämme nyt tulen ja lähdemme sitten etsimään valkoista neitoa."

Nuotio sytytettiin, se paloi hyvin, ja päällikkö silmäili seuralaisineen laaksoa odottaen merkin seurauksia.

"Hyvä", huomautti Curumilla, "he ovat huomanneet merkin ja lähtevät heti liikkeelle."

Nopeasti astelivat miehet nyt äärettömään aarniometsään, joka peitti vuorenrinnettä, jättäen jälkeensä ainoastaan leimuavan valotornin, murhan ja hävityksen merkin.

* * * * *

Samassa silmänräpäyksessä, kun tulipatsas kohosi Corcovadon huipulle, tunkeutui chileläinen joukko don Peraltan johtamana rotkolle. Johtaja ei salannut tilansa vaikeuksia itseltään, hän tiesi, että hän meni suunnatonta vaaraa kohti ja huolehti sen tähden myöskin siitä, että kaikki olivat hyvin valmistuneita. Ainoa, jolla ei ollut vielä aavistustakaan siitä, mitä tulisi tapahtumaan, oli don Ramirez, ja kun Peralta muutamin sanoin selitti hänelle tilanteen, tuli hän aivan epätoivoiseksi.

"Mutta tämähän on peloittava ansa!" kirkui hän kerran toisensa jälkeen.

"Ansako!" sanoi toinen nauraen. "Meidän täytyy taistella kunnollisesti, muuten takerrumme siihen. Te saatte tilaisuuden näyttää sankariuttanne, ystävä Ramirez!"

"Caramba, minä en tahdo pistää päätäni tähän ketunpyydykseen!" ulvoi don Ramirez. "En ole sotilas, enkä ole siis innostunut tällaisiin asioihin."

"Silloinhan otatte asian paljon totisemmalta kannalta, ja siitä tulee olemaan kaksinkertaisesti hyötyä meille."

Senaattori ei vastannut, sydän kohosi kurkkuun, ja hän luuli jo pyörtyvänsä. Äänekäs sotahuuto useista sadoista kurkuista sai hänet jälleen tuntoihinsa. Hälinä ja melu, joka tunkeutui äkkiä laaksoista ja kukkuloilta, sai vuoret jyrisemään. Hyökkäys seurasi sitä. Osa piiloutuneista intiaaneista syöksyi chileläisiä vastaan, toinen hyökkäsi heidän selkäänsä. Molemmilta puolilta putosi kivilohkareita heidän päällensä.

Äkkinäinen kuulasade, joka kohdistui Mustan Hirven sotureihin ja sille paikalle, jota nämä pitivät hallussaan, sai hänet peräytymään. Aivankuin kummitukset astuivat vale-intiaanit alas kukkuloilta päästäen sotahuudon: "Chile! Chile!" joka hämmästytti suuresti araukaneja.

"Meitä on petetty", ärjyi Antinahuel. "Tappakaa! Tappakaa!"

Rotkolla ja vuoren molemmilla puolilla alkoi peloittava taistelu. Paikka oli täynnä sotureita, jotka tunkeutuivat eteenpäin, vetäytyivät taaksepäin, ja tunkeutuivat taas eteenpäin. Raivoten ja tuskasta huutaen syöksivät villit toisiansa alas. Ryskien putoili kukkuloilta taistelevia ja murskaantuneita ystäviä ja vihollisia syvyyksiin. Kuin aallot myrskyssä liikkui taistelevien joukko eteen- ja takaisinpäin. Taistelu oli jo täydessä käynnissä. Antinahuel, joka seisoi molempien taistelevien joukkojen välissä, juoksenteli sinne tänne kuin tiikeri, löi kaikki esteet maahan ja johdatti samalla miehensä uuteen hyökkäykseen. Siitä huolimatta näkyi hän joutuvan tappiolle ja koetti turhaan rikkoa vihollismuuria, joka ympäröi häntä.

Toquin kuohui vihasta ja raivosta. Hän neuvotteli hetkisen itsekseen, ilmoitti muutamalla merkillä Mustalle Hirvelle suunnitelmistaan ja syöksyi sitten raskasta sotakirvestään heiluttaen keskelle vihollisjoukkoa. Musta Hirvi seurasi hänen esimerkkiään ja raivosta puolihullujen araukanien onnistui todellakin murtaa ketju, joka ympäröi heitä. Luultavasti halkaisivat he myöskin Joanin ratsujoukon rintaman, joka oli jäänyt hiukan taaemmaksi kuin toinen joukko tehdäkseen intiaanien puuhat tyhjiksi, mutta tästä seurasi taas uusi verilöyly, joka tuskin muutti tilannetta. Tätä tilaisuutta käytti hyväkseen don Bustamente, joka tähän asti oli pysynyt kokonaan välinpitämättömänä. Salaman nopeudella tempasi hän sapelin erään miehen kädestä, löi muutamia lähinnä seisovia sotilaita kuoliaaksi, kannusti hevosensa nopeaan neliin ja oli pian kaukana taistelupaikalta.

Chileläisten ponnistukset koettaa vangita pakolainen olivat aivan turhat. Tunkeutuen araukani-sotilaiden joukkoon otti hän osaa yleiseen pakoon. Antinahuelin käskystä olivat intiaanit jakautuneet molemmille puolille paikkaa ja kiipesivät nyt kallioille kuulasateen seuraamana. Vaikka he kärsivätkin tässä suuria vahinkoja, onnistuivat he kuitenkin suunnitelmissaan ja olivat jo kymmenen minuutin kuluttua kadonneet vihollistensa näkyvistä.

Näin loppui taistelu. Kaatuneiden lukumäärä oli molemmin puolin sangen suuri. Niiden joukossa oli monta huomattavaa johtajaa. Myöskin Joan puuttui.

Don Gregorio Peralta oli epätoivoissaan Bustamenten paon johdosta. Siitä voisi olla tuhoisia seurauksia maalle. Hän päätti heti ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin, joihin hän oli don Tadeolta saanut rajattoman vallan. Santiagon matka meni nyt myttyyn, sillä se oli kenraalin paon jälkeen hyödytön, jota vastoin Valdiviaan palaaminen oli taas sangen tarpeellista, ettei kaupunki ja koko maakunta häiriytyisi huonoista tiedoista, jotka leviäisivät nyt kaikkialle.

Ikävimmin koski tämä päätös don Ramireziin. Hän olisi tahtonut vetäytyä maakartanoonsa Santiagoon kummastuttaakseen siellä ystäviänsä ja tuttaviansa kertomuksilla sankariudestaan. Tämä halu ei tullut kuitenkaan täytetyksi.

XVI. LINNOITUS JA ANSA.

Ennenkuin taistelu oli alkanut, olivat Curumilla ja hänen seuralaisensa astuneet alas Corcovadon kukkulalta. Joskin kiipeäminen oli vaikeata, niin oli alastulo vielä pahempaa. Kivenlohkareet, jotka törröttivät heidän edessään ja tiheät pensaikot, jotka sulkivat heiltä tien, vaikeuttivat heidän kulkuaan joka askeleella. Usein luulivat he astuvansa maahan, mutta huomasivatkin myöhemmin kauhistuksekseen, että se, mitä he olivat pitäneet maana, olikin tiheästi toisiinsa kietoutuneita kasveja. Tämä piinallinen ja vaikea kulku kysyi paljon aikaa, mutta vihdoin saapuivat he luolalle, jonne he olivat piiloittaneet hevosensa.

Nyt lepäsivät he hiukan, sitten satuloivat he hevosensa ja nousivat niiden selkään. Kauan aikaa oli jo kuulunut kovaa laukausten vaihtoa, joka joka hetki kiihtyi ja johon yhtyi peloittavaa ulvontaa. Yhä yltyi taistelun melu. Silloin tällöin sattuivat kuulat ympärillä oleviin puihin. He ratsastivat eteenpäin varomatta monia esteitä, joita oli heidän tiellään ja välittämättä alituisesta vaarasta pudota peloittavaan syvyyteen. Metsä tuli nyt harvemmaksi, ja he pysähtyivät vihdoin korkealle paikalle, josta Santiagokin häämöitti. Se oli eräänlaatuinen linnoitus, joka oli rakennettu toisiensa päälle kasatuista kivilohkareista. Nämä muodostivat jonkunlaisen tornin, joka oli noin kolmenkymmenen jalan korkuinen. Tornin huippuun ei voinut päästä käyttämättä sekä käsiään että jalkojaan. Se oli täydellisesti eristetty jyrkästä vuorenrinteestä. Sanalla sanoen, se oli linnoitus, jonka huipulla saattoi hädän hetkellä puolustautua suurta vihollisjoukkoa vastaan.

Curumilla riisui hevoset ja ajoi ne metsään vakuutettuna siitä, että hän löytäisi ne sieltä tarvittaessa. He aikoivat juuri kiivetä kiviröykkiölle, kun pensas jakautui äkkiä kahtia ja punainen olento tunkeutui siitä esiin. Valkoihoiset päästivät heti kummastuksen huudon ja tarttuivat tahdottomasti pyssyihinsä. Ainoastaan Curumilla säilytti tyyneytensä ja nyökkäsi tyytyväisenä tulijalle.

"Hyvä", sanoi hän yksinkertaisesti. "Veljeni on uskollinen, olen odottanut häntä."

Joan, sillä hän se oli, ei vastannut, vaan osoitti veistään, joka oli punainen verestä. Seuraten toisten esimerkkiä kiipesi hänkin kalliota pitkin ylös ja saapui pian sen huipulle. Kalliokeko päättyi kahdenkymmenen neliöjalan laajuiseen syvennykseen, ja sen kummallinen vallitus tarjosi huomattavan turvapaikan. Kun nuo neljä miestä olivat rakentaneet itsellensä rintavarustuksen, ilmoitti Joan lyhyesti uutisensa. Tieto Bustamenten paosta kohtasi heitä kuin salama. Kiväärien rätinä ja kirkuna oli tullut yhä kovemmaksi ja intiaanijoukkoja ratsasti nyt hurjassa sekasorrossa paikan ohi. Äkkiä tuli esiin joukko chileläisiä ratsumiehiä, jotka seurasivat erästä kookasta intiaaniratsastajaa. Häntä ympäröi joukko epätoivoisia sotureja, jotka päästivät villejä sotahuutoja ja heiluttivat kirveitään.

"Antinahuel! Antinahuel!" kirkaisivat don Tadeo ja Ludvig yht'aikaa ja ojensivat pyssyjensä piiput alaspäin. Kaksi laukausta pamahti, Toquinin hevonen karkasi äkkiä pystyyn, nosti etujalkansa korkealle ilmaan ja kaatui sitten ratsastaja selässään maahan.

"Kuoliko hän?" kysyi don Tadeo ja tuijotti jännittyneenä alas. Intiaanit, jotka pelästyivät äkillisestä odottamattomasta hyökkäyksestä, pakenivat kentältä kuin parvi susia. Mutta Antinahuel nousi nopeasti kuin salama maasta ja viittasi heitä pysähtymään. Ojennetuin keihäin ottivat he nyt vastaan ryntäävät chileläiset. Kuitenkin täytyi heidän peräytyä, joskin vain askel askeleelta. Pian olivat he kadonneet molemmille puolille ahdasta paikkaa.

Don Tadeo kirosi. "Ei sattunut", mutisi hän itsekseen. "Onko mahdotonta tappaa tuota roistoa. Mutta nyt voimme ainakin jatkaa matkaamme, kenttä on puhdistettu, kuten näette."

Päällikkö pudisti epäilevästi päätään ja osoitti aarniometsää. "Liian paljon piiloutuneita silmiä", sanoi hän.

"Kuinka, luuletteko, että meitä tarkastellaan?"

"Minä tiedän sen", sanoi päällikkö päättäväisesti. "Veljeni eivät tunne punaisia miehiä... Antinahuel on haavoittunut veljeni kuulasta. Hän vaatii kostoa!"

"Jumalan nimessä, te olette oikeassa -- ne veijarit ovat huomanneet meidät! Mutta mitä he aikovat tehdä meille?"

"He odottavat, kunnes elintarvevarastomme ovat lopussa."

Kaikki miettivät hetkisen. "No, tämähän on kaunista!" sanoi Ludvig vihdoin. "Teimme tyhmästi ryömiessämme tähän linnoitukseen, joka voi yhtähyvin olla rotanloukko. On kai parasta odottaa yötä ja paeta silloin."

"Araukanit eivät nuku", sanoi Curumilla taas kylmällä välinpitämättömyydellään. "Me emme saa olla liian pikaisia, meidän täytyy odottaa oikeata silmänräpäystä. Curumilla luulee, että Trangoil Lanec ja hänen kultahiuksinen seuralaisensa ovat lähistöllä -- olisi hyvä, jos voisimme antaa heille tiedon tilastamme."

"Minkätähden otaksutte, että he ovat lähistöllä?" kysyi Tadeo.

"Molemmat veljeni seuraavat valkoista neitoa; tämä on Antinahuelin luona; Antinahuel on täällä!"

"Niin totta kuin elän, te olette aina oikeassa!" huudahti Ludvig kummastuneena. "Mutta voiko teidän suunnitelmaanne toteuttaa?"

"Kenties! Yksinäinen mies pääsee helposti pakoon. Joan tuntee vuoren, hän osaa ryömiä kuin käärme ja hänellä on verikoiran vainu. Hän löytää, mitä hän etsii."

Vastaamatta sanaakaan nousi Joan, otti vaippansa ja valmistautui lähtemään. Curumilla repäisi sillaikaa palan vaipastaan, jonka hän ojensi Joanille sanoen: "Veljeni jättäköön tämän Trangoil Lanecille merkiksi siitä, että hän todellakin tulee luotani. Hän löytää päällikön joko San Miquelin kylästä tai vuorilta."

"Joan menee!" vastasi araukani. "Jollei hän saa tehtäväänsä toimitetuksi, kuolee hän." Sanottuaan jäähyväiset ystävilleen lähti hän kalliolinnoituksesta ja oli pian kadonnut. Heti hänen poistuttuaan pamahti kiväärinlaukaus ja sitä seurasi toinen.

"Voi, hän on mennyttä kalua, ehkä jo kuollut", huudahti kreivi Ludvig epätoivoissaan.

"Saammepahan nähdä -- Joan on viisas soturi", vastasi Curumilla hitaasti. "Veljeni ovat nyt saaneet kokea, että pako on mahdoton ja että me olemme todellakin saarretut joka puolelta."

"Niin, se on totta!" mutisi don Tadeo alakuloisena ja jatkoi sitten murskautuneen isänsydämen tuskalla: "Voi, tytär raukkaani!" -- -- --

Lähimmäiset tunnit eivät muuttaneet ollenkaan noiden kolmen miehen vaarallista tilaa. Oli jo ilta ja hämäryys heitti huntunsa seudun yli. Kuolemanhiljaisuus vallitsi luonnossa; sitä häiritsivät ainoastaan villien eläinten ulvonta ja tuulen suhina.

"Veljeni tarvitsevat lepoa, nukkukoot he siis", sanoi Curumilla vihdoin pitkän äänettömyyden jälkeen.

"Mutta te, päällikkö -- ettekö te aio levätä?" kysyi Ludvig.

"Curumilla on ulmen", vastasi tämä ylpeästi. "Hän ei nuku koskaan ollessaan sotajalalla."

Valkoihoiset tunsivat ystävänsä liiankin hyvin. Sentähden eivät he vastustelleet, vaan heittäytyivät vaippojensa päälle ja nukkuivat pian. Curumilla seisoi vielä hetkisen paikoillaan, sitten liukui hän varovaisesti jyrkkää kallionseinämää pitkin maahan. Hän oli huomannut, että heidän linnoituksensa sijaitsi lähellä samankorkuista vuorenselkämää, jota peitti sangen tiheä metsä. Sieltä voisivat viholliset ampua heitä sangen hyvin. Tämän tahtoi Curumilla ehkäistä. Hän tuli sangen tyytyväiseksi nähdessään, että vuorella kasvoi korkeaa, auringonkuivattamaa heinää. Curumilla hiipi vuoren juurelle ja kuunteli. Koko kenttä näkyi olevan vaipunut uneen. Hetkisen mietittyään sytytti hän risuista pienen tulen, kokosi kuivia lehtiä ja puhalsi kärsivällisesti lehtikasaan saadakseen tulen vireille. Kun hän oli vihdoin onnistunut siinä, poistui hän ryömien yhtä varovaisesti takaisin, kuin oli tullutkin. Palattuaan jälleen kallion huipulle tähysteli hän lakkaamatta äsken jättämäänsä paikkaa.

Pian valaisi pimeyttä punainen loiste, joka tuli vähitellen suuremmaksi ja muuttui vihdoin tulipatsaaksi, joka kohosi taivasta kohti heittäen rätiseviä kipunoita ympärilleen. Kuului raivoisia huutoja, ja tulen valossa näkyi intiaaneja, jotka pakenivat tähystyspaikaltaan ja joiden mustat ääriviivat kuvastuivat leimuavaa taustaa vasten.

Kuullessaan pakenevien araukanien kirkunan heräsivät don Tadeo ja kreivi Ludvig unestaan ja hyppäsivät pystyyn luullen ensin, että punanahat olivat tehneet hyökkäyksen.

"Kuka on sytyttänyt tulen?" huudahti don Tadeo, joka alkoi käsittää, mitä oli tapahtunut.

"Minä", sanoi päällikkö. "Me saamme nyt olla hetken rauhassa. Näkevätkö veljeni, kuinka punaiset miehet juoksevat puoleksi paistuneina tiehensä?"

Virikkeen puutteesta sammui tuli vihdoin, ja taas vallitsi pimeys niinkuin ennenkin. Auringon ensimmäiset säteet toivat kuitenkin harmillisen ja vastenmielisen yllätyksen kalliolinnoituksen puolustajille, he huomasivat nimittäin alhaalla araukanien leirin, jota ympäröi leveä hauta. Se oli tehty intiaanien viekkauden kaikkien sääntöjen mukaan. Lukuisista puhvelinnahkamajoista saattoivat he päättää, että heidän oli pakko alistua kovaan ja säännönmukaiseen piiritykseen.

XVII. VAARALLISILLA TEILLÄ.

Joan oli nuori, kolmikymmen-vuotias, seikkailuhaluinen soturi. Ennenkuin hän lähti matkalle, oli hän täysin selvillä siitä, että hän tulisi kohtaamaan retkellään paljon vaaroja ja vastuksia. Alussa riippui kaikki siitä, onnistuisiko hänen tunkeutua vahtiketjun läpi, joka ympäröi kalliolinnoitusta. Kauan hän makasi kyykistyneenä korkeassa ruohostossa miettien jotakin keinoa. Vihdoin keksi hän sen, sillä äkkiä hyppäsi hän ylös, kiinnitti lassonsa toisen pään erääseen pensaaseen, jonka oksille hän asetti vaippansa, ja poistui nopeasti suoristaen samalla lassonsa. Kun hän oli saanut sen suoraksi, veti hän kevyesti nuoraa, jolloin mainittu pensas liikahti. Tämän huomasivat intiaani vahdit, jotka heti ampuivat pensasta, ja lähestyivät tuulen nopeudella sitä kaikilta suunnilta.

Tämä pelasti Joanin. Kevyin jaloin pakeni hän ja oli muutamien minuuttien kuluttua päässyt niin paljon edelle araukaneista, ettei hänen enää tarvinnut pelätä heidän pyssyjensä kuulia. Joan oli nuori ja voimakas intiaani, hän kulki suoraan del Rio See rotkolta San Miquelin kylään vuorien yli ja laaksojen läpi kertaakaan levähtämättä, ja hän saapui kylään kymmenen tunnin kuluttua. Pimeys ja hiljaisuus vallitsi tähän aikaan kaikkialla, kylän asukkaat nukkuivat.

Joan oli hiukan neuvoton. Miten hän löytäisi Curumillan ystävät, joiden oleskelupaikasta hän ei ollut varma, ja joita hän ei edes tuntenut ulkonäöltäkään. Sattuma tuli hänelle kuitenkin avuksi. Samassa kun hän kiiruhti kolmannen majan ohi, aukeni sen ovi, ja ulos tuli kaksi miestä suuren newfounlandilaiskoiran seuraamana. Kun eläin huomasi intiaanin, hyppäsi se kovasti haukkuen häntä kohti.

"Ooh, viekää pois koiranne!" kirkaisi Joan.

"Tänne, Cesar, tänne!" kuului käskevä ääni.

Koira totteli ja palasi muristen isäntänsä luo. Sanat olivat lausutut ranskaksi, jonka johdosta Joan lähestyi muukalaisia.

"Marry, marry!" tervehti hän. "Te olette muukalaisia, eikö totta?"

"Palveluksessanne! Haluatteko jotain meiltä?"

"Minä olen ottanut suoritettavakseni vaikean tehtävän. Voivatkohan veljeni sanoa minulle, missä voisin tavata Trangoil Lanec nimisen päällikön?"

"Trangoil Lanec?" sanoi toinen. "Kuka lausuu tämän nimen?"

"Joan, jonka päällikkö Curumilla on lähettänyt."

Toinen suuntasi epäilevän katseen häneen ja viittasi häntä tulemaan lähemmäksi. "Yö on mustempi kuin Autukon kraateri! Veljeni astukoon majaan! -- Jos hänellä on jotain sanomista Trangoil Lanecille, niin olen se minä."

Kaikki kolme miestä menivät majaan. Päällikkö sytytti tulen, ja Joan näytti hänelle sen valossa Curumillan vaipan palasen, joka todisti hänen sanansa oikeiksi. Verukkeitta kertoi Joan nyt tulonsa tarkoituksesta, ja miehet päättivät heti toimia. Heidän täytyi rientää ystäviensä avuksi, vaikkapa se maksaisi heidän henkensä.

Heidän etsiskelynsä eivät olleet tähän asti ollenkaan edistyneet. He eivät olleet päässeet Rosarion jäljille, ennenkuin Antinahuel oli saanut pitkän etumatkan. Senpätähden olivat he saapuneet San Miquelin kylään vasta samana päivänä, kun del Rio See rotkolla taisteltiin. Pian huomasivat he, ettei nuori tyttö ollut täällä. Löydettyään majan, jossa Rosariota oli pidetty vankina, lähtivät he eri suunnille etsimään häntä. Jo samana iltana tapasivat he taas toisensa San Miquelin kylässä ja päättivät nyt lähteä yhdessä vuorille. Joanin väliintulo joudutti vain heidän päätöstään.

Äänettöminä vaelsivat miehet vuorille päin. Heidän täytyi kulkea sangen varovasti, sillä he otaksuivat, että Antinahuel oli lähettänyt vakoojia kaikkialle metsään. Kuljettuaan jokseenkin kauan pysähtyivät he levätäkseen hiukan ja neuvotellakseen.

"Veljeni odottakoot minua täällä, Joan tuntee vuoren, hän käy hiukan vakoilemassa", sanoi intiaani. Hänen seuralaisensa heittäytyivät maahan, ja Joan poistui ryömien varovaisesti. Kului tunti, eikä hän ollut vielä palannut, ja hänen ystävänsä alkoivat jo olla levottomia. Mutta äkkiä tuli hän heidän luokseen.

"No, kuinka on asianlaita? Mitä on tapahtunut? -- Minkätähden näytätte niin tyytyväiseltä?" kysyi Valentin innokkaasti.

"Curumilla on viisas päällikkö", vastasi Joan. "Hän on polttanut kallion takana olevan metsän."

"Hm, mitä hyötyä meille on siitä?"

"Antinahuelin soturit olivat piilossa puiden takana, ja nyt on heidän täytynyt vetäytyä takaisin. Tie on vapaa."

"Hyvä", sanoi Trangoil Lanec, "menkäämme."

"Mutta kuinka voimme ilmoittaa Curumillalle tulostamme?" kysyi Valentin heidän astuessaan ylöspäin.

"Se on jo tapahtunut. Curumilla on nähnyt merkkini ja odottaa meitä."

"Intiaanit ajattelevat aina kaikkea!" mutisi ranskalainen itsekseen ja vihelsi hiljaa koiraansa. "Tule Cesar, tule, kiltti koirani! Kävisi onnettomasti, jos näiden miesten yritys ei onnistuisi!"

Varovaisesti käveli hän Trangoil Lanecin jäljestä, joka puolestaan seurasi Joania. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olivat uskaliaat kulkijat kalliolinnoituksen juurella ja heidän toverinsa ottivat heidät vastaan sydämmellisesti.

XVIII. VERELLÄ MERKITTY EHDOTUS.

Osottautui kuitenkin, ett'eivät Curumillan varovaisuustoimenpiteet yhtä vähän kuin Trangoil Lanecin ja Valentinin läsnäolo olleet tarpeellisia -- sillä piiritetyt saivat pian apua.