Part 6

Läsnäolevat olivat yhtä hämmästyneitä kuin kummastuneitakin. Antinahuel huomasi sen ja ylpeä hymy loisti hänen kasvoillaan. Se hävisi kuitenkin hetkiseksi ja hän jatkoi samalla äänellä: "Poikani tuntevat kai tien, joka johtaa Valdiviasta Santiagoon. Sitä myöten on sangen vaikea kulkea, sillä se käy del Rio See rotkon läpi. Valkoisten miesten täytyy kulkea tämän ahtaan paikan ohitse, ja siellä olen päättänyt odottaa vihollisia. Soturini asettuvat kukkuloille, ja kun vihollinen mitään aavistamatta saapuu rotkolle, tulee hän piiritetyksi joka puolelta. Mitä sanovat urhoolliset araukani-soturit tästä suunnitelmasta?"

"Suuri Toquin Antinahuel on keksinyt sen!" vastasi Cathikara kunnioittavasti. "Eikö ole mitään muuta tietä Valdiviasta Santiagoon?"

"Ei."

"Siinä tapauksessa ovat valkonaamat mennyttä kalua."

"Pelastamattomia", vakuutti Antinahuel. "Del Rio See rotko on kuuluisa paikka araukanien historiassa. Siellä voitti Toquin Cadequal kerran 100:n miehen suuruisen espanjalaisen joukon."

"Araukanit tulevat myös nyt voittamaan ja kunnioittamaan Antinahuelia kuin kunniansa aurinkoa!" sanoi Musta Hirvi.

Intiaanit neuvottelivat vielä hetkisen, sitten tunkeutui Toquinin sanansaattaja keskelle päällikköjen piiriä, ojensi molemmat kätensä eteenpäin ja kääntyi kolme kertaa ympäri.

Näin lopetettiin neuvottelukokous.

Antinahuel lepäsi nyt tunnin. Hänen aivoissaan risteili tuhansia ajatuksia, jotka estivät häntä nukkumasta ja vihdoin nousi hän kärsimättömänä vuoteeltaan. Annettuaan Mustalle Hirvelle, johon hän erityisesti luotti, salaisen tehtävän, nousi hän hevosen selkään ja lähti paluumatkalle.

Oli jo sangen pimeä; ainoastaan muutamia tähtiä säteili tummansinisellä taivaalla. Päällikölle ei yöllinen ratsastus tuottanut mitään erikoista nautintoa. Kuin synkkä paholainen kiiti hän pimeyden läpi. Levottomuus oli vallannut hänet ja ajoi häntä eteenpäin. Tultuaan kylään hyppäsi hän hevosensa selästä ja meni heti majalle, jossa vanki oli. Hän aukaisi oven ja -- raivoisa huudahdus pääsi hänen huuliltaan. Rosario ja hänen intiaanivahtinsa olivat poissa.

XIII. PAKOYRITYS.

Antinahuel ei ollut yksin mennyt Mustan Käärmeen kylälle. Koko ajan hiipi eräs musta olento hänen jäljessään. Se oli intiaani, jolle hän oli antanut käskyn vartioida valkoista tyttöä. Tämä oli kuunnellut They-Teg sanansaattajan tiedonantoja, samoin oli hän myös kuullut ja nähnyt kaikki, mitä tapahtui neuvottelunuotion ääressä. Tuskin oli Antinahuel tehnyt suunnitelmansa, joka koski del Rio See rotkoa, kun hän lähti jo takaisin San Miquelin kylään.

Ei ollut sekunttiakaan kadotettavana. Vielä viipyi Toquin hetkisen neuvottelumajassa -- tätä tilaisuutta täytyi käyttää. Nopeasti meni hän majaan, jossa donna Rosario oli ja antoi hänelle merkin.

"Valkoinen sisareni seuratkoon minua", kuiskasi hän. "Minä koetan pelastaa hänet. -- Eikö sisareni tunne minua?" jatkoi hän. "Minä olen Curumilla, yksi niistä ulmeneista, jotka olivat liittyneet muukalaisiin, don Tadeon ystäviin."

Rosario kumartui hiukan eteenpäin ja tarkasteli puhujaa tarkkaavaisesti. Äkkiä putosivat ikäänkuin suomukset hänen silmistään ja hän lausui: "Oi niin, todellakin -- sehän te olette!"

"Curumilla löytää kyllä sen, jota hän etsii."

"Te olette siis etsinyt minua? -- Oi, kiitos, kiitos. Menkää edellä, minä seuraan teitä, tapahtukoon mitä hyvänsä."

Molemmat lähtivät varovasti majasta. Sinne tänne hajaantuneet intiaanit eivät huomanneet heitä. Vain harvoin näkivät he keihäisiinsä nojautuvia yksinäisiä vahteja pitkien välimatkojen päässä toisistaan. Kymmenen minuuttia vaelsivat pakolaiset äänettöminä. He olivat jo jättäneet kylän taaksensa, eikä mitään erikoista ollut vielä tapahtunut. Vihdoin pysähtyi Curumilla ja osoitti muutamia kaktuspensaita, joiden takana seisoi kaksi satuloitua hevosta.

"Onko sisareni kylliksi vahva tekemään vaivalloisen ratsastusmatkan?" kysyi hän.

"Minulla on aina voimia paeta vainoojiani", vastasi donna Rosario päättäväisesti.

"Hyvä. Sisareni on rohkea. Pilliau on auttava häntä. Eteenpäin siis!"

Päällikkö hyppäsi hevosen selkään, ja myöskin nuori tyttö istuutui kovalle epämukavalle satulalle. Molemmat kannustivat hevosiaan, ja nämä ikäänkuin lensivät eteenpäin. Kuitenkaan eivät niiden kaviot saattaneet aikaan pienintäkään ääntä. -- Curumilla oli nimittäin käärinyt niiden jalat lampaannahkoihin. Donna Rosario huokasi syvään; hän tunsi olevansa turvattu ja vapaa ystävänsä suojassa.

He eivät ratsastaneet heti tielle, joka johti Valdiviaan, sillä he tiesivät, että siltä suunnalta heitä enimmin etsittäisiin. Sitävastoin ratsastivat he erästä mutkittelevaa polkua pitkin, joka vihdoin katosi metsään. Jos he ehtisivät sinne, olisivat he pelastetut. Yhä kauemmaksi ratsastivat pakolaiset istuen kumartuneina hevostensa selässä. Yö oli sametin pehmeä, mikä on ominaista kuumille seuduille. Välkkyvä puro juoksi hiljaisesti solisten tien vieressä, tuuli suhisi oksissa, kuului tuhansien näkymättömien hyönteisten surinaa... muuten vallitsi erämaassa lyijynraskas hiljaisuus. Donna Rosario ja Curumilla ratsastivat keskeytymättä eteenpäin. Molempien katseet olivat suunnatut metsää kohti, jonka ensimmäiset puunrungot näkyivät jo selvästi.

Äkkiä kuului kaukaista hevosen hirnumista heidän takanaan. Puelka-päällikkö seisautti heti hevosensa ja kuunteli.

"Me olemme hukassa", kuiskasi hän hetken kuluttua. "Viholliset ovat jäljillämme."

"Mitä nyt teemme?" kysyi tyttö vavisten.

Curumilla ei vastannut, hän mietti hetkisen. Sitten hyppäsi hän äkkiä hevosensa selästä, nosti donna Rosarion käsivarsilleen ja kantoi hänet kiireesti erään puun juurelle, jonka ympärillä kasvoi tiheästi kaktuspensaita.

"Valkoinen neito ei saa jättää jälkiä takaa-ajajilleen", selitti hän. "Sisareni luottakoon Curumillaan, hän koettaa tehdä parhaansa pelastaakseen hänet. Tämä puunrunko on ontto, sisareni piiloutukoon sen sisään ja olkoon siellä hiljaa ja liikkumatta, kunnes minä palaan."

"Jätättekö minut yksin?" kysyi Rosario pelästyneenä.

"Kyllä, se on tarpeellista. Minä koetan johdattaa viholliset väärille jäljille. Se on ainoa keino, jonka avulla voimme pelastua. Jos sisareni ei tottele minua, jään minä hänen luokseen, mutta silloin en ole syypää hänen onnettomuuteensa."

Tyttö taisteli itsensä kanssa. Välttämättömyys luottaa itseensä sai hänet vapisemaan pelosta. Mutta hän ymmärsi, että hänen täytyi nyt olla päättäväinen, jotteivät ne suuret ponnistukset, jotka tämä mies oli tehnyt hänen hyväkseen, menisi myttyyn. Intiaanin vaikea tehtävä vaati hänenkin tukeaan.

"Jumala siunatkoon teitä, päällikkö, minä teen, kuten pyydätte."

"Hyvä."

Intiaani työnsi varovaisesti kaktuksenoksat ja köynnöskasvit syrjään, ja nyt tuli näkyviin aukko, jonka sisään ihminen mahtui. Donna Rosario ryömi sinne ja lausui kiitollisena jäähyväiset seuralaiselleen. Tämä antoi kaktusoksien ponnahtaa takaisin aukon eteen, heitti pitkän silmäyksen puunrunkoon nähdäkseen oliko kaikki kunnossa ja palasi hevosien luo. Sitten hän hyppäsi toisen hevosen selkään, otti toisen ohjakset käteensä, kannusti hevostansa ja ratsasti mutkitellen ja kiemurrellen noin kaksikymmentä minuuttia vauhtiaan vähentämättä.

Kun hän vihdoin luuli olevansa kylliksi kaukana paikalta, mihin donna Rosario oli piiloutunut, astui hän alas satulasta, vapautti hevosten jalat lampaannahkoista ja ratsasti edelleen.

Hetken kuluttua kuuli hän nelistävien hevosten kavioitten kopsetta takanaan. Alussa tuntuivat ne sangen kaukaisilta, mutta pian kajahtivat ne yhä selvemmin. Curumilla hymyili voitonriemuisena -- hänen juonensa oli onnistunut. Hän hoputti hevostaan yhä kovempaan neliin, heitti äkkiä keihäänsä pois ja liukui varovaisesti maahan hevosten juostessa täyttä vauhtia. Pian oli intiaani kätkeytynyt pensastoon. Nyt alkoi hän varovaisesti ryömiä sitä puuta kohti, johon tyttö oli piiloutunut. Hän oli vakuutettu siitä, etteivät takaa-ajajat seuratessaan vääriä jälkiä huomaisi erehdystä, ennenkuin se oli jo liian myöhäistä.

Mutta Curumillan suunnitelmat menivät myttyyn. Takaa-ajoa johti itse Antinahuel, eikä hän viisaana ja kokeneena soturina mennytkään niin vähällä ansaan. Hän ymmärsi, että ainoa etu, joka pakolaisilla oli, oli etumatka, jonka he olivat voittaneet. Hän oli sentähden lähettänyt sotureja joka suunnalle ja käskenyt heitä kiiruhtamaan.

Curumilla huomasi tämän ja hän palasi sangen alakuloisena donna Rosarion luo.

"No?" kysyi tämä vapisevalla äänellä.

"Curumillan ponnistukset ovat olleet turhat", vastasi päällikkö surullisena. "Pian saavat vainoojamme meidät kiinni."

"Kuinka, onko kaikki toivo mennyttä?"

"On. Antinahuel seuraa meitä suuren joukon kanssa. Heitä on yli viisikymmentä. He ovat ympäröineet meidät joka puolelta."

"Oi Jumalani", ähki nuori tyttö, "mitä olen minä tehnyt, koska rankaiset minua tällä tavalla?"

Curumilla heittäytyi huolettomasti maahan, pani aseensa vierelleen ja osoitti kaikessa stoalaista tyyneyttä, mikä on ominaista intiaanille, joka tietää, ettei hän voi välttää uhkaavaa vaaraa. Lähestyvien hevosten kavioitten kopse kuului jo sangen selvästi. Vielä noin viisitoista minuuttia, ja kaikki olisi lopussa.

"Sisareni valmistautukoon!" sanoi Curumilla kylmästi. "Antinahuel lähestyy."

Nuori tyttö vapisi kuullessaan nämä sanat, mutta ajatellessaan toverinsa onnetonta tilaa täyttyi hänen sydämensä säälistä.

"Minkätähden koetitte pelastaa minut", sanoi hän huoaten.

"Valkoinen neito on valkoisten veljieni sisar -- minä uhraan henkeni hänen tähtensä."

"Te ette saa kuolla, päällikkö, minä en tahdo sitä."

"Minkätähden? Curumilla ei pelkää kidutuksia. Sisareni saa nähdä, kuinka päällikkö kuolee."

"Tahdotteko tehdä minut vielä onnettomammaksi?" sanoi Rosario lempeällä sulosointuisella äänellään suunnaten nuhtelevan katseen päällikköön. "Tapetaanko teidät todellakin, jos teidät löydetään minun luotani?"

"Kyllä", vastasi intiaani kylmästi.

"Ja kuka antaisi silloin tiedon ystävilleni kohtalostani? Kuka kertoisi heille, missä minä olen? Jos te kuolette, niin kuka vapauttaisi minut vihollisteni käsistä?" Puelka mietti. "Pelastakaa itsenne, Curumilla, jos se on vain mahdollista -- pelastakaa itsenne minun tähteni! Kiiruhtakaa pois täältä."

"Haluaako sisareni sitä?"

"Minä vaadin sitä."

"Hyvä. Valkoinen tyttö on oikeassa, Curumilla voi tehdä vielä paljon hänen hyväkseen -- hän on jäävä eloon. Sisareni älköön olko epätoivoinen, pian saa hän taas kuulla ystävistään."

Samassa kuului lähestyvien hevosten kavioitten kopse niin selvästi, että Rosario lysähti pelästyneenä kokoon. Päällikkö kokosi kiireesti aseensa ja kehoitettuaan häntä vielä kerran pysymään rohkeana hän sukelsi korkeaan ruohostaan ja katosi.

Muutamien minuuttien kuluttua joutui nuori tyttö jälleen Antinahuelin valtaan.

XIV. MURSKAUTUNEITA TOIVEITA.

Kuten Trangoil Lanec oli ennustanutkin, parani kreivi Ludvig sangen nopeasti, sillä hänen haavansa eivät olleet vaaralliset, vaikka ne olivatkin syvät. Mutta enemmän kuin oma tilansa huolestutti Ludvigia suojattinsa kohtalo, ja hän olisi mielellään noussut vuoteestaan rientääkseen hänen avukseen, ellei don Tadeo olisi pidättänyt häntä.

Tämä ponteva mies ajatteli oman surunsa ohella muittenkin tuskia. Melkein koko kapinan jälkeisen yön hän järjesteli Valdivian oloja, kunnes järjestys oli palautunut. Se olikin onneksi hänelle, sillä mitä enemmän hän kiinnitti huomiotaan muihin asioihin, sitä vähemmän tuli hän ajatelleeksi suruaan.

Seuraavana päivänä keskusteli hän don Ramirezin kanssa. Tämä pelkurimainen ja periaatteeton mies oli Tadeon voiton jälkeen kokonaan muuttanut mielipiteitään ja parjasi nyt minkä saattoi vangittua kenraali Bustamenteä. Mustan Sydämen johtaja hymyili halveksivasti, kun hän huomasi, että don Ramirez sankari oli sangen innostunut uuteen asiaan ja tarjoutui kaikkeen, joka hyödytti sitä. Kuitenkin piti don Tadeo häntä vankina, jota hän tilaisuuden sattuessa saattoi käyttää hyväkseen.

Trangoil Lanecista, Curumillasta ja Valentinista ei ollut tullut mitään tietoja, ja luultiin jo, että heidän tehtävänsä oli epäonnistunut. Joanin tulon jälkeen saivat asiaan innostuneet jälleen uutta toivoa. Hän kertoi, että Curumilla oli Rosarion jäljillä ja seurasi häntä varovaisesti. Voitiin siis toivoa tytön pelastusta.

"Mutta mistä johtuu, että päällikkö on lähettänyt teidät luoksemme?" kysyi don Tadeo kuunneltuaan tarkkaavaisena ja iloisena intiaanin kertomusta.

"Curumilla on ulmen", vastasi tämä yksinkertaisesti. "Hän on urhoollinen ja jalo. Joan ryösti valkoisen neitosen. Curumillalla oli oikeus tappaa hänet, mutta hän teki hänet ystäväkseen."

"Siinä hän teki oikein!" sanoi don Tadeo lämpimästi ja puristi intiaanin kättä. "Puhukaa, tahdotteko tulla uskotukseni?"

"Joanilla on vain yksi sydän ja sielu -- molemmat kuuluvat Curumillan ystäville."

Kokenut sotilas nyökkäsi tyytyväisenä. Kuulemansa uutiset olivat kuin valonsäde epätoivon pimeydessä. Nyt saattoi hän kevyemmällä sydämellä työskennellä isänmaansa hyväksi.

Kaksi päivää myöhemmin tapaamme hänet eräästä salaisesta neuvottelusta ystäviensä ja uskottujensa don Gregorio Peraltan ja Ludvigin, kanssa. Hän oli taas kyvykäs ajatteleva ihminen, joka laatii uusia suunnitelmia. Antinahuelin viekas oletus kävisi nyt toteen.

"Vihdoinkin olemme kansan avulla pelastaneet isänmaan vapauden", huomautti don Tadeo muun muassa, "don Pancho Bustamente on kukistettu, hänen kunnianhimoiset suunnitelmansa ovat menneet myttyyn ja rauha vallitsee taas. Meidän ei pidä kuitenkaan heittäytyä toimettomiksi, sillä se, joka tänään on palvelija, voi olla herra huomenna. Tämän Bustamenten, isänmaan suurimman vihollisen, täytyy kuolla!"

"Hyvä!" sanoi don Gregorio nyökäten myöntävästi. "Se on minunkin mielipiteeni. Minä aion jo tänä päivänä ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin..."

"Miksi?" kysyi toinen. "Valdiviassa ei Bustamenteä voi tuomita. Täällä on järjestys jo palautettu, Santiagossa kiehuu kapina vielä!"

"Ah, te tarkoitatte...?"

"Siellä missä don Tadeo de Leon tuomittiin, siellä täytyy kenraali Bustamentenkin kukistua. Plaza Mayor sopii hänen rangaistuspaikakseen", vastasi puolueenjohtaja synkästi hymyillen. "Koko Santiago on kuuleva hänen tuomionsa."

"Hän saakoon, minkä hän ansaitsee", myönsi Ludvig. "Mutta minun mielipiteeni on, että tuomio on pantava toimeen niin nopeasti kuin mahdollista."

"Olette oikeassa, ystäväni. Tästä syystä annan suuren vartijajoukon viedä vangin Santiagoon."

"Entäs me?"

"Me seuraamme Bustamenteä."

"Minä luulen, etteivät ystävämme haavat salli sitä", sanoi Gregorio miettiväisenä.

"Lorua!" huudahti nuori mies. "Mitä ihminen tahtoo, sen hän voi tehdä. Minä seuraan teitä, teidän ei tarvitse olla huolissanne minun tähteni."

Don Tadeo aikoi jatkaa selityksiään, mutta samassa astui huoneeseen mies, jonka nähdessään kaikki nousivat pelästyneinä ylös.

"Curumilla."

Se oli todellakin puelka-päällikkö mitä kurjimmassa tilassa. Kädet ja jalat olivat veriset, vaatteet repaleina. Saattoi heti nähdä, että hän oli kulkenut sangen nopeasti pitkän matkan. Kuitenkaan ei hän osoittanut mitään väsymyksen merkkejä, vaan tervehti heitä kohteliaasti ja nosti sitten rauhallisesti odottaen kätensä rinnalleen.

Kukaan ei tahtonut tehdä ensimmäistä kysymystä, sillä kaikki näkivät heti, että Curumilla toi huonoja uutisia. Vihdoin katkaisi don Tadeo hiljaisuuden sanoen: "Te olette yksin, kuten näen -- se saattaa minut pelkäämään pahinta. Mistä tulette, päällikkö?"

"San Miquelin kylästä", vastasi intiaani alakuloisena.

"No niin, jos te olette kertaakaan levähtämättä kulkenut tämän pitkän matkan, niin täytyy teidän olla sangen väsynyt. Juokaa tämä pikari tulivettä, Curumilla -- se tekee kielenne liikkuvaisemmaksi."

Intiaanin silmät paloivat. Hän tyhjensi ojennetun lasin yhdellä siemauksella.

"Valkoinen tyttö on vankina. Curumilla ei voinut pelastaa häntä", sanoi hän heti senjälkeen.

"Se ei ollut teidän vikanne, siitä olen vakuutettu. Mutta sanokaa minulle, Jumalan nimessä, kenen kanssa olemme tekemisissä."

"Valkoinen sisareni on Antinahuelin käsissä."

"Kuinka?" huudahti don Tadeo kauhistuneena. "Taivas meitä auttakoon!"

Myöskin don Peralta ja Ludvig nousivat pelästyneinä ylös kuullessaan tämän nimen ja levottomuus kuvastui heidän kasvoiltaan.

"Siitä asti kun näin tämän veijarin, en ole ollenkaan luottanut häneen", sanoi ranskalainen, "ja luulen, että me tästä lähtien useammin, kuin haluamme, huomaamme tämän epäilyksen olevan oikean."

"Valitettavasti olette oikeassa, don Louis", sanoi Tadeo huoaten. "Minä kiroan kohtaloa, joka johdatti Antinahuelin tielleni. Hän on paljon mahtavampi kuin Bustamente, sentähden koetin solmia liittoa hänen kanssaan. Sitäpaitsi... ah, minä en voi enää ajatella sitä!"

"Minkätähden on valkoihoisten Suuri Kotka epätoivoinen? Eikö hänellä ole ystäviä, jotka uhraavat kaikkensa hänen puolestaan?"

"Kiitos. Curumilla, minä tiedän, ettette hylkää minua. Mutta te ette ole varmaankaan vielä lopettanut -- onko teillä muita uutisia kerrottavana minulle?"

"Punanahat ovat kaivaneet sotakirveen maasta. He aikovat kukistaa valkoihoiset. Araukani-päälliköt ovat pitäneet sotaneuvottelua ja antaneet Toquinillensa rajattoman vallan."

"Kuka on pannut alkuun tämän uskaliaan pelin meitä vastaan?"

"Antinahuel!"

"Aina sama punainen roisto", sanoi don Tadeo purren hammasta. "Nyt vasta huomaan, että hän pelaa kaksoispeliä eikä kammo rikkomasta pyhimpiä valojansa. Kenties saan pian tilaisuuden kostaa verisesti hänelle."

"Antinahuel on viekas ja vahva", sanoi Curumilla. "Ei ole salaisuuksia, joita hän ei tiedä, hän tietää myös kaikki, mitä tapahtuu täällä."

"Se tahtoo sanoa?..." kysyi don Peralta jännittyneenä.

"Hän tietää, että Suuri Kotka aikoo viedä valkoihoisten Toquinin Santiagoon."

Tadeo ja hänen seuralaisensa tuijottivat puhujaan aivankuin olisivat nähneet kummituksen.

"Carai, alan luulla, että hän on liitossa paholaisten kanssa. Kuinka hän ja kuinka te olette saanut tietää kaiken tämän?" sanoi don Tadeo vihdoin.

"Curumilla on kuunnellut päällikköjen sotaneuvottelua. Minä toistan: Antinahuel on viekas, hän tuntee sekä oman että vihollistensa sydämet. Hän tietää, että valkoihoisten Suuri Kotka on kulkeva del Rio See rotkon ohi. Siihen perustuu myös hänen suunnitelmansa."

"Se veijari aikoo kai hyökätä takaapäin kimppuumme?"

Päällikkö nyökkäsi.

"Mutta mitä me teemme?" huudahti Ludvig. "Sen kirotun paikan ohi täytyy meidän todellakin kulkea, jollemme tahdo luopua suunnitelmistamme."

"Me joudumme aina pulasta toiseen!" mutisi don Tadeo. "Puhukaa, Curumilla, tiedättekö mitään neuvoa?"

Päällikkö hymyili. "Tahtooko isäni antaa minun toimia?" kysyi hän.

"Aivan varmaan! Minä luotan teihin, sillä tiedän, että te olette oivallinen sotilas ja kyvykäs mies."

Täynnä toivoa tarkastelivat kaikki ulmenia.

"Hyvä, minä sitoudun tekemään Antinahuelin suunnitelmat tyhjiksi ja ehkä samalla voin pelastaa valkoisen tytön."

"Caspita, olisikohan se mahdollista?"

"Curumilla pitää varansa... kaikki riippuu asianhaaroista. Veljeni kuunnelkoot!"

Nyt keksi päällikkö suunnitelman, joka voitti yleisen suosion, sillä oli suuria toiveita sen onnistumisesta. Millä tavalla se pantiin toimeen, saamme heti nähdä.

XV. DEL RIO SEE ROTKOLLA.

Meksikolainen maakunta, jota ei kauneutensa puolesta voi verrata mihinkään seutuun Euroopassa, on laadultaan sangen suuremmoinen ja majesteetillinen. Chilen alue ja etenkin se osa sitä, joka tähän aikaan kuului araukaneille, ei tee pienintäkään poikkeusta siitä; se on vuoririkkaimpia seutuja koko maapallolla. Lukuisista tulivuorista ovat muutamat sangen korkeita, ja ne ovat vitsauksena maalle, sillä joka vuosi joutuu yksi tai useampia lähellä olevista kaupungeista maanjäristyksen uhriksi.

Noin kymmenen peninkulman päässä San Miquelin kylästä kohoaa maa äkkiä ja muodostaa mahtavan graniittimuurin, jonka huipulla kasvaa tiheästi honkia ja katajia. Tähän muuriin on luonto tehnyt noin viisitoista jalkaa leveän käytävän. Tämä käytävä on noin 15000 jalan pituinen ja se muodostaa joukon kiemurtelevia ja hämmentäviä sokkeloita, jotka lukuisin mutkin näyttävät kaikki vihdoin johtavan takaisin päivänvaloon. Molemmilla puolilla tätä paikkaa tarjoavat metsä ja tiheät pensaskasvit valloittamattomia turvapaikkoja sille, joka tahtoo niitä puolustaa. Paikkaa nimitetään "del Rio See" rotkoksi, nimi, joka esiintyy usein Amerikassa ja merkitsee oikeastaan 'kuivunutta kalliojokea.

Kolme päivää Curumillan tulon jälkeen ystäviensä luo, tarjosi tämä paikka mahtavan näyn. Puoleksi piiloutuneina harmaaseen huntuunsa alkoivat yön varjot jo kadota, ja sen vaipasta tunkeutuivat puut ja kallionhuiput esiin. Samalla nousi aurinko taivaanrannalle, ja korkealla ilmassa parveili suurin joukoin huutavia korppikotkia, jotka yksitoikkoisilla kimeillä kirkahduksillansa häiritsivät seudun salaperäistä hiljaisuutta.

Mutta tämä hiljaisuus oli vain raivoisan myrskyn edeltäjä. Näkyvissä olevat rotkot ja kuilut olivat täynnä väkeä. Antinahuel oli jo tullut paikalle saatuaan vakoojiltansa tiedon vihollisen salaisesta lähdöstä. Hän aikoi yllättää heidät. Kuten tottunut sotapäällikkö oli Toquin asettunut sotureineen kuivuneen kallionjoen yläpuolelle, erään rotkon molemmille puolille. Apo-Ulmen, Musta Hirvi, oli tuhannen sotilaan kanssa asettunut kukkulalle aikomuksessa vierittää kivilohkareita chileläisten päälle, kun nämä lähestyisivät rotkoa.

Chileläiset olivat lähteneet liikkeelle heti auringonnousun jälkeen. He muodostivat noin viidensadan sotilaan suuruisen joukon, jonka keskellä ratsasti kenraali Bustamente aseetonna. Tämän joukkueen edessä kulki toinen joukko, näennäisesti intiaaneja -- mutta vain näennäisesti, sillä todellisuudessa olivat hekin valepukuisia chileläisiä sotilaita. Näitä vääriä intiaaneja johti Joan, joka ratsasti joukkueen etunenässä, tarkaten näennäisesti huoletonna korkeaa ruohostoa ympärillään. Kun jälkimmäinen joukkue pysähtyi vähän matkan päähän kuivuneesta joenuomasta, ratsasti edellinen yhä eteenpäin ja katosi vihdoin rotkon ensimmäisiin sokkeloihin. Tätä olivat varmaankin muut odottaneet, sillä tuskin olivat viimeiset sotilaat kadonneet näkyvistä, kun myöskin he lähtivät hitaasti ja varovaisesti liikkeelle. Neljä ratsastajaa Tadeo de Leon, don Gregorio Peralta, Curumilla ja kreivi Ludvig jäivät kuitenkin hiukan jälelle muista.

"Te ette siis tahdo ottaa muita mukaanne?" kysyi Peralta intiaanilta.

"En, meitä on kylliksi", vastasi Curumilla viitaten seuralaisiinsa. "On tarpeellista, että veljeni jää soturiensa luo, sillä nämä tarvitsevat varmaa kättä johtamaan heitä. Vaaran hetkellä rohkaisee hän heitä urhoollisuudellaan."

"Siitä voitte olla varma. No, entä merkkinne?"

"Valkoinen veljeni älköön hyökätkö rotkolle, ennenkuin hän näkee tulen Corcovadon huipulla!"

"Hyvä! Se on siis sovittu. Voikaa hyvin ja onnistukaa!"

"Onnistukaa tekin", toistivat Ludvig ja Tadeo.

Sitten nelisti don Peralta sotilaittensa luo. Don Tadeo ja Ludvig seurasivat Curumillaa vuorelle. Puolen tunnin kuluttua saapuivat he eräänlaiselle penkereelle, joka oli vain muutaman sylen laajuinen. Siellä pysähytti Curumilla ratsunsa.

"Alas satulasta!" komensi hän. "Eläimistä ei ole meille enää mitään hyötyä, meidän täytyy viedä ne johonkin turvapaikkaan, josta voimme ottaa ne taas haltuumme... jos tulemme takaisin", jatkoi hän.

"Halloo, päällikkö, onko teillä niin huonot toiveet yrityksestämme?" kysyi Ludvig.

Ulmen ei vastannut heti.

"Curumilla pelkää aina pahinta", sanoi hän hetken kuluttua. "Kaikki voi käydä aivan päinvastoin, kuin mitä olettaa. Veljelläni oli oikeus kysyä sitä, sillä hän on nuori ja kuumaverinen."

"Paljon kiitoksia!" sanoi ranskalainen nauraen. "On mahdotonta sanoa kohteliaammalla tavalla ystävälleen, että hän on mieletön!"