Part 5

Vaikka intiaanit ovatkin kuuluisia erinomaisesta ratsastustaidostaan, niin ovat he myöskin kestäviä kulkijoita. Curumillakin vaelsi sangen pitkän matkan lyhyessä ajassa. Kuitenkin oli hänellä aina tilaisuus tarkastella ryövärien jälkiä nähdäkseen niistä, mihin suuntaan hänen täytyi milloinkin kulkea. Tätä menettelytapaa ei hän kuitenkaan käyttänyt kauan, sillä se ei sopinut hänen suunnitelmiinsa. Hän päätti katkaista ryövärien tien ja odottaa heitä paikalla, jonka ohitse he tulisivat varmasti kulkemaan. Siellä voisi hän helposti laskea heidät ja kenties myöskin pelastaa nuoren tytön.

Kun päällikkö oli tehnyt päätöksensä, alkoi hän toteuttaa sitä. Vaikka oli jo ilta, kulki hän tunnin toisensa jälkeen lepäämättä kuunnellen kärsivällisesti erämaan erilaisia ääniä. Näistä äänistä on kokeneelle metsänkävijälle paljon hyötyä.

Pian oli Curumilla päässyt hyvän matkan ryöväreistä edelle, ja eräällä tutulla paikalla, joka oli erikoisesti sopiva hänen suunnitelmilleen, asettui hän väijyksiin. Siellä makasi hän pitkin pituuttaan vatsallaan kivilohkareen takana suojelevien pensaiden keskellä.

Yli puoli tuntia lepäsi hän samassa asennossa liikahtamatta vähääkään. Se, joka olisi tällä hetkellä huomannut hänet, olisi kenties luullut häntä ruumiiksi. Vihdoinkin kuuli intiaanin tarkka korva kaukaista hevosten kavioiden kopsetta. Ääni lähestyi lähestymistään, ja kohta huomasi kivilohkareen takana makaava päällikkö noin kaksikymmentä hitaasti lähenevää ratsastajaa.

Ryövärit, nähtävästi luottaen suureen lukumääräänsä ja aavistamatta mitään vaaraa, ratsastivat aivan huolettomasti Curumillan piilopaikan ohitse huomaamatta häntä. Tämä oli noussut istualleen, kohottanut päänsä ja katseli nyt heitä uteliaana.

Noin kahdenkymmenen askeleen päässä joukosta ratsasti yksinäinen soturi huolettomasti nauttien hevosensa hitaista askelista. Välistä vaipui hänen päänsä rinnalle, ja hänen kätensä tapasivat tuskin ohjaksia. Varmaankin torkkui tämä mies hevosensa selässä. Kuin salama iski äkkiä ajatus Curumillan päähän. Hän nousi ylös, jännitti kaikki voimansa raudankoviin jalkalihaksiinsa ja hyppäsi tiikerin voimalla ratsastajan taa satulaan. Ennenkuin tämä, kummastuneena nopeasta hyökkäyksestä, ehti päästää ääntäkään, puristi Curumilla hänen kurkkuaan niin kovasti, ettei hän voinut hengittää ja oli vähällä tukehtua.

Pian oli vanki heitetty maahan ja sidottu, sitten kiinnitti päällikkö hänen hevosensa erääseen pensaaseen ja palasi vankinsa luo. Muut intiaanit jatkoivat aivan rauhallisina matkaansa. He eivät olleet huomanneet mitään.

Kylmäverisyydellä, joka on ominaista intiaaneille, ei vangittu, niin pian kun hän huomasi itsensä voitetuksi, välittänyt turhista vastustuksista, vaan tyytyi kohtaloonsa. Katsellen voittajaansa halveksivasti hymyillen odotti hän, että tämä puhuttelisi häntä.

"Ooh!" pääsi Curumillalta, kun hän oli lähemmin tarkastellut uhriaan. "Joan!"

"Curumilla!" vastasi tämä.

"Hm, olisin toivonut, että se olisi ollut joku muu", mutisi araukani itsekseen. "Mitä tekee veljeni täällä?" kysyi hän sitten korkealla äänellä.

"Mitä se Curumillaan kuuluu?" sanoi intiaani uhkaavasti vastaten kysymykseen.

"Hyvä, älkäämme kadottako kallista aikaa", sanoi päällikkö ottaen puukkonsa esiin. "Tahtooko veljeni puhua?"

Joan säikähti. Hän värisi nähdessään tuon pitkän teräväkärkisen kiiltävän esineen. Hän mietti vielä hetkisen. "Kysy!" sanoi hän sitten.

"Minne oli veljeni matkalla?"

"San Miquelin kylään."

"Hyvä. Mutta missä tarkoituksessa?"

"Jättääkseni suuren Toquinin käsiin erään valkean neitosen, jonka tänä aamuna ryöstimme Valdivian kaupungista."

"Kuka on käskenyt teitä ryöstämään tytön?"

"Se mies, jonka luokse olemme matkalla."

"Antinahuel?"

Intiaani nyökkäsi.

"Kuka johti yritystä?"

"Joan."

"Antinahuel odottaa siis veljeäni San Miquelin kylässä?"

"Niin, viimeisessä majassa."

"Hyvä, veljeni vaihtakoon nyt hattunsa ja vaippansa minun kanssani!"

Vanki totteli tekemättä mitään huomautusta. Kun vaihto oli tehty jatkoi päällikkö: "Minä voisin tappaa veljeni, viisaus vaatii myöskin sitä, mutta sääli on täyttänyt Curumillan sydämen -- hän on oleva lempeä! Joanilla on vaimo ja lapsia, hän on heimonsa urhoollisimpia sotilaita... jos minä lahjoitan hänelle henkensä, on hän kai minulle sangen kiitollinen?"

Araukani oli luullut, että hänen on pakko kuolla, ja siksi täyttivät päällikön sanat hänen sydämensä toivolla. Pohjaltaan oli hän kunnon ihminen, sen tiesi Curumilla. Hän tiesi myös, että hän saattoi luottaa Joanin lupaukseen.

"Henkeni on veljeni kädessä", vastasi Joan hetken kuluttua. "Jollei hän tuhoa sitä, tulen minä hänen orjakseen ja annan tappaa itseni hänen käskystään."

"Joan nouskoon ylös", sanoi ulmen pistäen veitsen takaisin vyöhönsä. "Päällikkö pitää sanansa!"

Niin pian kuin intiaani oli noussut ylös, nosti hän oikean kätensä rinnalleen merkiksi siitä, että hän kokonaan mukautui toisen tahtoon.

"Mitä käskee veljeni?" kysyi hän.

"Joan kiiruhtakoon nopeasti muukalaiskylään, jota kutsutaan Valdiviaksi. Siellä hän saa etsiä käsiinsä don Tadeon, valkoisten Suuren Kotkan ja kertoa hänelle, mitä on tapahtunut välillämme. Samalla hän voi sanoa, että minä joko pelastan valkoisen neitosen tai kuolen."

"Onko siinä kaikki?"

"On. Jos Suuri Kotka tarvitsee veljeni palvelusta, on hänen viipymättä asettauduttava hänen käytettäväkseen. Pilliau johdattakoon Joania, ja muistakoon hän aina, etten minä tahtonut ottaa hänen henkeään, vaikka se kuuluikin minulle."

"Joanilla on hyvä muisti, Joan ei unohda", vastasi intiaani melkein ylpeästi. Samalla sukelsi hän korkeaan ruohostoon ja katosi.

Curumilla ei hukannut silmänräpäystäkään, vaan hyppäsi hevosensa selkään ja kannusti sitä. Pian oli hän saavuttanut pienen ratsastajalauman, joka jatkoi matkaansa yhtä rauhallisesti kuin ennenkin aavistamatta ollenkaan, mitä oli tapahtunut.

XI. ANTINAHUELIN VALLASSA.

Ennenkuin Antinahuel oli astunut telttaansa neuvotellakseen kenraali Bustamenten kanssa, oli hän antanut sotilailleen erään salaisen tehtävän, jonka tähden nämä heti lähtivät Joanin johdolla Valdiviaan. Meidän täytyy nyt huomauttaa ystävälliselle lukijalle, että viekas Toquin oli jo ennen antanut tarkasti vartioida Don Tadeon toimia, ja että hän siis tiesi tämän olevan Valdiviassa. Olipa hän vielä saanut salaisia tietoja hänen suunnitelmistaankin. Kun hän näki siis toisen vastustajansa -- sellaisena piti hän Bustamentea -- hyökkäävän keskelle kuulasadetta, käytti hän tilaisuutta hyväkseen masentaakseen toista tuntuvalla iskulla. Tässä käytti hän hyväkseen erästä don Tadeon palvelijaa, jonka hän oli houkutellut puolelleen ja joka täytettyään tehtävänsä, -- niinkuin Curumilla oli arvannutkin -- oli tapettu. Tiedämme jo millä tavalla ryöväys tapahtui.

Kun donna Rosario näki kreivi Ludvigin kaatuvan tuntemattomien murhaajien tikarien lävistämänä, kauhistui hän niin suuresti, että meni tainnoksiin. Kun hän jälleen heräsi, näki hän ympärillään noin kaksikymmentä soturia, joita hän vain vaivoin saattoi tarkastella, sillä joku peitteentapainen oli heitetty hänen kasvoillensa.

Hän makasi pitkin pituuttaan muuliaasin selässä kahden tavarasäkin välissä. Köysi, joka oli kiinnitetty hänen lantioilleen, esti häntä nousemasta ylös, mutta kädet olivat vapaat. Varovaisesti veti hän peiton syrjään ja katseli ympärilleen. Hänen ryöstäjänsä, hän näki heidät nyt selvästi, olivat intiaaneja, jotka ratsastivat kapeaa tietä pitkin kahden vuoren välitse.

Mitä aiottiin hänelle tehdä? Minne häntä vietiin? Rosario ei voinut vastata näihin kysymyksiin, ja koettaessaan selvittää niitä tunsi hän oman voimattomuutensa. Hänen vangitsemisestaan oli varmaankin kulunut pitkä aika, sillä hevoset ja muuliaasit näkyivät olevan sangen väsyneitä ja liikkuivat hitaasti.

Oli tullut pimeä. Mitään erikoista ei ollut tapahtunut. Ainoastaan kerran oli Rosario kuulevinansa omituista melua takaapäin. Sillä ei kuitenkaan nähtävästi ollut mitään merkitystä, koska hänen seuralaisensa eivät välittäneet siitä. Hän tuli melkein iloiseksi kuullessaan äkkiä kaukaa kiukkuisaa haukkumista, joka kuului yhä selvemmin ja selvemmin ja johon sekottui pian naisten ja lasten ääniä. Samassa pysähtyi joukko.

Nuori tyttö heitti varovaisia silmäyksiä ympärilleen. Soihtujen valossa, jotka lepattivat tuulessa, eroitti hän rakennuksien ääriviivoja ja muutamien olentojen varjoja, jotka liikkuivat hänen ympärillään. Ratsastajat laskeutuivat maahan hevostensa selästä ja riisuivat ne huolehtimatta vielä kuitenkaan hänestä. Äkkiä tunsi hän jonkun tarttuvan hänen muuliaasinsa ohjaksiin. Kuului huuto: "Arreau!", jota tavallisesti käytetään hoputeltaessa eläintä kulkemaan. Oliko hän sittenkin erehtynyt? -- Eivätkö he olleetkaan vielä saapuneet päämääräänsä?

Noin kymmenen minuutin kuluttua pysähtyi aasi uudestaan ja eräs henkilö, jonka nähdessään hän tahdottomasti kauhistui, lähestyi häntä. Kysymyksessä oleva mies oli puettu chileläisen talonpojan pukuun ja hänellä oli päässään vanha panamahattu, joka suurimmaksi osaksi peitti hänen kasvonpiirteensä. Sanomatta sanaakaan veti hän peiton syrjään, päästi irti köydet, joilla Rosario oli sidottu muulin selkään, otti hänet kevyesti kuin lapsen käsivarsilleen ja kantoi hänet erääseen majaan, jonka ovi oli auki. Samalla, kun hän laski Rosarion maahan, kumartui hän hiukan ja kuiskasi hänen korvaansa: "Ole rohkea ja toivo."

Ennenkuin donna Rosario ennätti tehdä kysymystäkään, nousi mies jälleen ylös ja jätti majan, jonka oven hän sulki jälkeensä.

Epävarmana katseli nuori tyttö oikealle ja vasemmalle löytääkseen arvoituksen ratkaisun. Kuka oli tuo vieras lohduttaja? Kummallista, nuo neljä sanaa, jotka tuntematon oli kuiskannut hänen korvaansa, olivat palauttaneet hänen mielenmalttinsa -- hän tiesi nyt, että ystävä vartioitsi häntä salaa.

Paikka, missä hän oli, oli aivan pimeä. Alussa ponnisteli hän turhaan nähdäkseen joitakin esineitä majassa, mutta pian tottuivat hänen silmänsä pimeään, ja hän huomasi nyt vastapäätä itseään heikon valojuovan, joka tunkeutui majaan oven raosta. Varovaisesti, ettei vain herättäisi jonkun näkymättömän vartijan huomiota, hiipi hän lähemmäksi sitä. Valo tuli selvemmäksi ja nyt kuuli hän myöskin ääniä. Painaen silmänsä niin lähelle rakoa kuin mahdollista kuunteli ja katseli hän jännittyneenä.

Viereinen huone oli jokseenkin suuri, mutta sitä valaisi ainoastaan yksi soihtu, joka oli kiinnitetty seinään. Siellä seisoi kaksi miestä vastapäätä toisiansa, molemmat intiaaneja, toinen ylpeänä, suoraryhtisenä ja arvokkaana, toinen -- Rosario tunsi hänet muukalaiseksi, joka oli äsken vienyt hänet majaan -- kunnioittavassa asennossa.

"Mistä johtuu", kysyi edellinen, "ettei Antinahuel näe Joania edessään?"

Toinen näkyi viivyttelevän vastaustaan ja pyöritteli hattunsa lieriä sormiensa välissä.

"Myskirotta on Joanin ystävä -- hän on lähettänyt minut tänne asemastaan."

Se kuului aivankuin anteeksipyynnöltä.

"Millä oikeudella jättää Joan toisen suoritettavaksi käskyt, jotka Antinahuel on antanut hänelle?"

"Joan on matkustanut Concepcioon, hän seuraa erästä valkoista naista, jonka silmät loistavat kuin tähdet yöllä."

Antinahuel -- sillä hän se todellakin oli -- heitti uhkaavan katseen edessään seisovaan mieheen. "Poikani kutsuu itseään Myskirotaksi? -- Mistä hän tulee?"

"Valkoihoisten kylästä. Myskirotta on heimonsa ulmen."

"Hyvä", sanoi Antinahuel nähtävästi rauhoittuneena. "Voinko uskoa poikaani?"

"Antinahuelin käskyt ovat täytetyt", vastasi tämä yksinkertaisesti. "Valkoinen tyttö on täällä." Hän osoitti ovea, jonka takana Donna Rosario seisoi ja kuunteli. "Matkalla ei hän puhunut mitään, eikä hän myöskään tiedä, mihin hänet on viety."

"Onko Myskirotta valmis tottelemaan minua kaikessa?"

"Pitääkö naisen kuolla?" kysyi toinen terävästi.

"Ei! Mitä se hyödyttäisi? Kuolema tuottaa ainoastaan muutamien silmänräpäysten kärsimyksiä, sitten on kaikki lopussa."

"Valkoihoisten kuolema kenties, mutta intiaanien kestää kauemmin!"

"Minä tahdon, että hän jää eloon!" huudahti Toquin melkein kuuluvasti. Hän vaikeni hetkiseksi ja koetti tukahduttaa sisäisen raivonsa. "Poikani on epäilemättä nähnyt ulkona seisovat satuloidut hevoset?"

"Ne ovat jaloja eläimiä!" vastasi intiaani, jonka silmät loistivat himosta.

"No niin, ainoastaan hänestä itsestään riippuu, tahtooko hän tulla niiden omistajaksi. Jos poikani vartioi valkoista neitoa sillaikaa, kun Antinahuel käy araukanien suuressa neuvottelukokouksessa, ovat eläimet hänen."

"Myskirotta on vartioiva häntä. Antinahuel voi poistua."

Toquin näytti tyytyväiseltä. "Minä huomaan, että poikani on päällikkö -- Antinahuel on antava hänelle tehtäviä, kun hän palaa. Menköön hän nyt -- minä tahdon puhua valkoisen neidon kanssa."

Intiaani poistui, ja Antinahuel otti soihdun seinästä, aukaisi oven ja meni huoneeseen, jossa donna Rosario oli.

Korppikotka ja kyyhkynen seisoivat nyt vastatusten. Kuolemanhiljaisuus vallitsi huoneessa. Ainoastaan tuuli vinkui synkästi oven raossa. Soihtu lepatti ja heitti levotonta valoaan huoneen yli.

"Tunteeko tyttäreni minut?" kysyi Antinahuel.

"En", sanoi Rosario, joka oli vetäytynyt huoneen perälle pelätyn päällikön astuessa sisään.

"Olen Antinahuel, araukanien päällikkö!" selitti intiaani ylpeästi.

"No niin, minä kysyn teiltä Antinahuel", sanoi nuori tyttö, "mitä olen tehnyt teille, koska vainoatte minua?"

Päällikön kasvoille levisi omituinen hymy. "Valkoinen neito kysyy, mitä hän on tehnyt. Hän on valkoihoisten Suuren Kotkan tytär."

Omituinen ääni, millä nämä sanat lausuttiin, täytti donna Rosarion pelolla ja kummastuksella. Hän näki valheellisen ja petollisen hehkun loistavan tämän miehen katseesta, joka oli vaativaisesti suunnattu häneen.

"En ymmärrä teitä, päällikkö", sanoi hän kauhuissaan.

"Kuule", sanoi tämä merkitsevästi ja astui muutamia askeleita lähemmäksi häntä. "Antinahuel tahtoo olla avosydäminen ja kertoa tyttärelleen pienen kertomuksen! -- Kun muukalaiset olivat valloittaneet Chilen ja tehneet sen asukkaat orjikseen, aikoivat he myös kukistaa Aukàn suuren kansan. Suuressa taistelussa, jota kesti auringon noususta laskuun asti, voitti kuitenkin kuuluisa Toquin Cadequal valkonaamat. Muutamat muukalaisista pakenivat suurille präärioille, mutta joutuivat siellä intiaanien käsiin. Niiden joukossa oli myös eräs mahtava päällikkö nimeltään don Estevan de Leon. Toquin Cadequal olisi voinut kiduttaa ja tappaa hänet, kuten hänen kansansa tavat vaativat, mutta hän ei tehnyt sitä, vaan vei hänet kyläänsä ja antoi vartioida häntä kuin vankia. Mutta valkoinen päällikkö oli viekas; hän pakeni. Sota alkoi uudestaan, ja tällä kerralla ei onni suosinut Aukàn suurta päällikköä. Eräänä päivänä löi vihollinen perinpohjin hänen armeijansa ja hän itse joutui valkonaamojen käsiin. Espanjalainen päällikkö tunsi hänet samaksi mieheksi, joka muutamia kuukausia sitten oli lahjoittanut hänelle hengen. Hän antoi kuitenkin puhkaista Cadequalin silmät ja lähetti hänet sitten heimonsa luo. Mutta Toquin ei ollut myöskään toimeton. Hän kokosi kaikki heimonsa miehet, kertoi heille, mitä oli tapahtunut, vannotti heitä kostamaan hänen puolestaan ja kuoli sitten vapaaehtoisesti nälkään, ettei hänen olisi tarvinnut kärsiä häpeää. Siitä hetkestä lähtien ovat Cadequalin ja valkoisen päällikön jälkeläiset olleet verivihollisia keskenään. Kolmesataa vuotta sitten käytiin tätä sotaa samalla kiihkolla ja katkeruudella kuin nytkin -- kosto on siirtynyt perintönä isältä pojalle. Antinahuel on Mustan Shakaalin poika, ja tämä pyysi kuolinvuoteellaan häntä kukistamaan Leonien kirotun heimon! Antinahuel on luvannut sen, mutta..." Kertova vaikeni äkkiä ja tuijotti miettiväisenä leimuavaan soihtuun.

"No niin?" kysyi donna Rosario kummastuneena siitä, mitä hän oli kuullut ja seurasi kauhuissaan päällikön liikkeitä.

"Olen nähnyt valkoisen neitosen ja unohtanut kaikki, valani, vihani ja kostoni. Valkoisten Suurella Kotkalla on tytär, joka tulee Antinahuelin puolisoksi."

"Ei koskaan!" huudahti donna Rosario, joka kuultuaan nämä sanat vetäytyi taaksepäin ja tunsi verensä virtaavan sydämeensä.

"Hän tulee Antinahuelin puolisoksi", huudahti intiaani käskevällä äänellä. "Minä menen nyt, ja tyttäreni saa ajatella asiaa; ennenkuin vuorokausi on kulunut, on minulla hänen suostumuksensa. Antinahuel on puhunut."

Ylpein askelin lähti hän huoneesta. Tuskin oli hän ennättänyt poistua, kun donna Rosario vaipui voimattomana lattialle.

XII. ANTINAHUEL NEUVOTTELUKOKOUKSESSA.

Kun Suurtoquin oli lopettanut lyhyen keskustelunsa vangin kanssa, nousi hän hevosensa selkään, sillä kuten hän oli sanonut, täytyi hänen mennä suureen neuvottelukokoukseen, joka pidettiin Mustan Käärmeen kylässä. Sinne oli vain muutaman tunnin matka, ja hän toivoi voivansa tulla takaisin ennen yötä.

Ennenkuin hän meni neuvottelumajaan, odotti hän erästä sanansaattajaa, jonka hän oli lähettänyt Valdiviaan seuraamaan tapausten kulkua. Hetken kuluttua ratsastikin intiaani höllin ohjaksin ja vaahtoavin hevosin hänen luokseen.

"Poikani puhukoon!" sanoi Antinahuel lyhyesti. "Mitä hän on nähnyt?"

"Valkonaamat taistelevat keskenänsä -- he ovat kääntäneet kalpansa omia veljiänsä vastaan", vastasi sanansaattaja.

"Antinahuel tietää sen. Valkonaamat ovat kuguaareja, jotka eivät ole koskaan sovinnossa. Mitä muuta on They-Teg nähnyt?"

"Kaupungista nousee tällä hetkellä tulipatsas, peloittavampi kuin Autukon vulkaani."

"Mitä on tapahtunut? Kumpainenko päälliköistä on voittanut?"

"Koko Valdivia on Suuren Kotkan hallussa. El Verdugo on vangittu."

"Vangittu!" toisti Toquin kummastuneena. "Poikani valehtelee. El Verdugolla on mahtava käsivarsi, mahtava kuin Pilliaun salama."

"They-Teg puhuu totta."

"Valkonaamojen Toquinilla on suuri armeija -- missä on se nyt?"

"Sotilaat ovat hajaantuneet. Guekubu, paha henki, on täyttänyt heidät pelolla, ja heidän vihollisensa on lyönyt heidät."

"Hyvä. Antinahuel uskoo poikaansa; hän voi nyt poistua ja pitää yhä silmällä valkoisia miehiä!"

Intiaani kumarsi kunnioittavasti päällikölleen, nousi sitten hevosensa selkään ja ratsasti täyttä laukkaa pois. Antinahuel seurasi häntä hetkisen katseellaan ja meni senjälkeen neuvottelumajaan, jossa jo odotettiin häntä.

Joukko sotilaita istui siellä kehässä suuren nuotion ympärillä -- sitä sanottiin neuvottelunuotioksi -- jonka savu kohosi kiemurrellen taivasta kohti.

Kun Antinahuel astui sisään, nousivat kaikki pystyyn ja nostivat oikean kätensä rinnalleen merkiksi kunnioituksesta tulijaa kohtaan hänen korkean arvonsa vuoksi. Sitten ryhdyttiin heti työhön ja puheenvuoro annettiin eräälle vanhalle päällikölle.

Cathikara oli nuoruudenvuosinaan ollut kuuluisa soturi; nyt olivat vuodet tehneet hänen hiuksensa harmaiksi ja riistäneet silmiltä niiden entisen loiston. Hänen sotaisa luonteensa ei ollut kuitenkaan muuttunut, sen huomasi selvästi hänen sanoistaan.

"Urheat araukanit, toquinit, Apo-Ulmenit ja Ulmenit", alkoi hän, "kuulkaa, mitä vanha soturi sanoo teille. Cathikara on surullinen, pilvi peittää hänen järkensä, ja hänen itkevät silmänsä ovat alituisesti suunnattuina maata kohti. Mistä johtuu tämä suru? Vastatkaa minulle, veljeni ja poikani. Haa, te vaikenette ja teidän päänne vaipuvat alas -- oi, te olette nyt vain tavallinen kansa! Te kumarrutte valkeanaamain ikeen alla. Eikö teidän verenne ole kylliksi punainen, jotta taistelisitte sen puolesta? Mitä tekee Cathikara tällä kirveellä, jos se on tehoton hänen kädessään, ja hänen täytyy mennä isiensä luo voimatta tehdä mitään lapsiensa puolesta. Ottakaa se, te soturit, sillä se ei ole mikään tyhjä ja huono kunniamerkki. Olen jo vanha... sallikaa minun vetäytyä majaani kuollakseni siellä surusta teidän heikkojen sydämienne tähden."

Kun päällikkö oli lausunut nämä sanat, astui hän horjuen muutamia askelia taapäin aivankuin surun murtamana. Kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutettuja, heidän katseensa hehkuivat ja näytti siltä, kuin raivon ja kiihkon purkaukset keskeyttäisivät kokouksen. Silloin otti eräs toinen päällikkö, "Musta Hirvi", puheenvuoron.

"Mitä isäni sanoo, on kovaa -- meidän sydämemme on täynnä surua. Minkä tähden on Cathikara niin ankara lapsiaan kohtaan? Minkätähden soimaa hän heitä? Eivätkö he ole valmiita uhraamaan henkensä ja verensä kansansa puolesta? Punaiset miehet eivät ole koskaan jättäneet valtaa vieraisiin käsiin, he ovat vielä yhtä peloittavia ja voittamattomia sotureja, kuin heidän isänsäkin. -- Kuulkaa, kuulkaa, mitä Pilliau on ilmoittanut minulle. Araukanien päällikkö on tänään uudistanut rauhansopimuksen valkonaamain kanssa -- tietäkää siis, että hän on petkuttanut heitä. Rauhansanat lausuttiin vain valkoihoisten ristin eikä araukanien sauvojen ääressä. Sopimuksella muukalaisten kanssa ei ole siis mitään merkitystä. Olenko puhunut oikein, te mahtavat sotilaat?"

"Kyllä, kyllä, niin on asianlaita!" kirkuivat intiaanit heilutellen aseitaan. Samassa tunkeutui Antinahuel piirin keskelle. Hänen ryhtinsä ja liikkeensä olivat sangen omituiset. Hänen päänsä oli kumartunut eteenpäin, hän oli suunnannut katseensa ulospäin ja levittänyt kätensä, aivankuin hän olisi katsellut jotakin esinettä, josta muilla ei ollut aavistustakaan.

"Hiljaa!" sanoi Cathikara. "Toquin neuvottelee Amey Malghoninsa (salaisen hengen) kanssa!"

Vallitsi syvä hiljaisuus. Antinahuel ei liikahtanut, hän pysyi yhä samassa asennossa. Äkkiä muuttui hänen katseensa henkeväksi.

"Mitä isäni näkee?" kysyi Musta Hirvi vihdoin.

"Minä näen muukalaisia. He ovat kaivaneet sotakirveen maasta ja taistelevat nyt toisiansa vastaan. Näen verivirtoja, jotka punaavat maata, ne ovat valkoisten miesten verta. Näen myös El Verdugon, suuren päällikön, hän taistelee ja kaatuu!"

Levottomuus vallitsi intiaanijoukossa, mutta he tukahuttivat sen ja odottivat jännittyneinä, että Toquin jatkaisi. Tämä tapahtuikin hetken kuluttua.

"Näen myöskin vanhojen araukani-soturejen nousevan haudoistaan ja heidän kirkunansa täyttää sydämeni pelolla. He huutavat: veljet, hetki on tullut! Aseisiin! Aseisiin."

"Aseisiin!" vastasivat intiaanit. Nousi meteli, joka yltyi joka silmänräpäyksellä. Antinahuel oli tyytyväinen, hän näki saavuttaneensa päämääränsä. Ylpeä hymy levisi hänen kasvoilleen, ja muuttaen äkkiä epämukavaa asentoaan, sanoi hän rauhallisella äänellä: "Kun kuguarit tappavat toisiansa, valmistavat he samalla oivallisen aterian Andien kotkille. Mitä poikani haluavat?"

"Antinahuel", vastasi Cathikara heittäen kivikirveensä tuleen, jonka tempun muutkin tekivät. "On ainoastaan yksi ylimmäinen sotakirves olemassa; se on sinun kädessäsi. Värjäytyköön se valkoisten miesten saastaisella verellä aina kädensijaan asti. Sinulla on suuri valta, sinun puolestasi uhraamme mielellämme henkemme -- vie siis meidät taisteluun!"

Korkealle heitti Antinahuel oikealla kädellään mahtavan sotakirveen, ja kuin ukkosen jyrinä soivat hänen sanansa: "Pilliau lahjoittakoon Aukàn kansalle ijäisen elämän! Guekubu lähettäköön koston säteen valkoihoisten pään päälle! Niin kauan kuin Antinahuel elää, on kuolema vallitseva vihollisten keskuudessa! Olen teurastava heitä kuin koiria, ja heidän luunsa tulevat valkenemaan punaisten soturien askeleista! Antinahuel on puhunut! Antinahuel pitää sanansa!"

Intiaanit vastasivat päällikkönsä riemuhuutoon villillä ja pitkällä ulvonnalla. Kesti kauan, ennenkuin järjestys oli palautunut. Silloin kysyi Luchs, yksi niistä harvoista ulmeneista, jotka vastustivat Toquinin verisiä suunnitelmia, Antinahuelilta:

"Mitä aikoo isäni tehdä?"

"Antinahuel odottaa... kuitenkin pitää hän veitsensä valmiina."

"Mitä Antinahuel odottaa?"

"Sopivaa tilaisuutta. Se onkin jo lähellä." Toquin hymyili viekkaasti. "Valkoiset sotilaat ovat vanginneet El Verdugon, he eivät suinkaan uhraa häntä täällä."

"Isäni on viisas, hän on huolellinen päällikkö. Minkätähden hän luulee, ettei El Verdugo kuole Valdiviassa?" kysyi Luchs taas.

"Poikani tekee paljon kysymyksiä!" vastasi Toquin tällä kerralla hiukan vihaisesti ja loi toiseen synkän katseen. "Eikö hän tiedä, että Santiago on valkoihoisten suurin kaupunki. Siellä täytyy hänen kuolla. Hänen verensä on virtaava kaikkien valkoihoisten silmien edessä."