Part 4

Raatihuoneen portit avattiin ja eräs mies puettuna kirjaimellisesti kultaan tunkeutui rapuille loistavan esikunnan seuraamana. Hänen annettua merkin päristettiin rumpuja kovasti; sitten vallitsi taas syvä hiljaisuus. Kun ihmiset alkoivat vihdoin käydä kärsimättömiksi, oikaisi äskenmainittu ylimys, senaattori Ramirez, vartaloansa ja alkoi puhua korkealla ja selvällä äänellä:

"Valdivian maakunnan kansalaiset, kuulkaa Santiagon valtiollisen senaatin päätöstä. Eri maakunnat Chilen tasavallassa muodostavat toisistaan riippumattomia valtioita, jotka tänä päivänä yhdistetään, ja jotka saavat yhteiseksi nimekseen: Eteläamerikalaisten yhdistyneiden valtioiden liitto. Urhoollinen kelpo kenraali don Pancho Bustamente on valittu tämän liiton hallitsijaksi ja päämieheksi. Kansalaiset, huutakaa siis: Eläköön kenraali don Bustamente!"

Upseerit ja sotilaat, jotka seisoivat senaattorin ympärillä, toistivat sanat täysistä keuhkoista. Mutta kansa oli vaiti. Senaattori aikoi juuri antaa sille uuden kehoituksen, kun don Tadeo de Leon astui esiin ja asettui vastapäätä häntä.

"Mitä haluatte?" kysyi kenraali kärsimättömänä.

"Vastata teidän julistukseenne!" vastasi Mustan Sydämen johtaja pelottomasti. "Chilen kansan nimessä selitetään täten, että Santiagon senaatti toimii isänmaata vastaan, eikä sillä ole siis oikeutta tehdä minkäänlaisia päätöksiä. Don Pancho Bustamente on tästä hetkestä lähtien menettänyt kaikki arvonimensä. Kansalaiset, huutakaa siis minun kanssani: Eläköön vapaus! Eläköön Chile!"

"Eläköön vapaus! Eläköön Chile! Eläköön don Tadeo", kaikui kaikkialla ja kuin kumea ukkosenjyrinä levisi tämä huuto kaupungin syrjäisimpiinkin osiin.

Don Ramirez seisoi kalpeana raatihuoneen portailla.

"Sotilaat, vangitkaa kapinoitsija", olivat ainoat sanat, jotka hän sai suustaan.

Muutamia sotilaita kiiruhti esiin, mutta nopeasti kuin ajatus tarttuivat Valentin ja don Gregorio Peralta Tadeoon ja vetivät hänet keskelle kansanjoukkoa.

Senaattori koetti salata hämmennystään. Ettei sankarinverta virrannut hänen suonissaan, sen saattoi jokainen nähdä. Hänen toistettu käskynsä "hallitsijan nimessä vangita kapinoitsija" kaikui niin ponnettomasti ja lamautuneesti, että siihen vastattiin vihellyksin ja uhkahuudoin.

"Tulta", huudahti nyt yksi komentavista upseereista, ja samassa pamahti rätisevä yhteislaukaus. Useita ihmisiä kaatui kuoliaina ja haavoittuneina maahan. Pian kuului toinenkin yhteislaukaus ja sitä seurasi kolmas.

Tämä oli karkea erehdys. Ihmiset eivät yrittäneetkään hajaantua, vaan valmistautuivat heti vastarintaan, ja vihollisen keskeytymättömään ammuntaan alettiin jo vastata. Pian syttyi verinen taistelu.

VII. DON PANCHO BUSTAMENTE JOUTUU VIHOLLISEN KÄSIIN.

Meidän täytyy pyytää ystävällistä lukijaa palaamaan edellisessä luvussa kuvattuihin tapahtumiin, nimittäin Antinahuelin ja kenraali Bustamenten kohtaukseen.

Niin pian kun jälkimmäinen oli astunut Antinahuelin kanssa telttaan, antoi hän verhon laskeutua oviaukon eteen ja aloitti heti keskustelun.

"Istuutukaa, päällikkö, puhelkaamme rehellisesti ja suorasti niinkuin hyvät ystävykset." Antinahuel nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi. "Ennen kaikkea täytyy teidän saada tietää, että Valdivian kansa juuri nyt huutaa minut erään uuden liiton päämieheksi, joka on muodostettu kaikista Chilen valtioista. Chilen kansa on väsynyt kaikkiin mutkitteluihin, jotka tuottavat levottomuutta maalle, ja minä olen pakoitettu ottamaan sangen raskaan taakan kannettavakseni."

Päällikkö hymyili omituisesti.

"Hyvä, Veljeni on viisas ja oikeudenmukainen. Mitä hän haluaa?"

"Tahdon vain kysyä, oletteko jo valmistautunut täyttämään lupaustanne?"

"Lupaustani?" toisti päällikkö epäilevällä äänellä. "Antinahuel pitää sanansa. Sen minkä hän on luvannut, sen hän myös täyttää."

"Te suostutte siis auttamaan minua suunnitelmieni toteuttamisessa?"

"Veljeni käskeköön, minä tottelen."

Viimeiset sanat näyttivät tuntuvan kenraalista sangen vastenmielisiltä. Hän tutki tarkkaavaisesti päällikön kasvonpiirteitä, mutta nämä olivat aivan ilmeettömät.

"Kuulkaahan", sanoi kenraali lempeällä ja leppyisällä äänellä. "Minulla ei ole aikaa seurata teidän mutkittelujanne, vastatkaa minulle siis: kuinka monta sotilasta voitte varustaa aseilla kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa?"

"Kymmenentuhatta."

"Ovatko kaikki kokeneita sotureita?"

"Antinahuel komentaa heitä", vastasi Toquin ylpeästi.

"Mitä vaaditte, jos minä käytän heitä omiin tarkoituksiini?"

"Veljeni tietää kyllä, mitä minä vaadin."

"Minä hyväksyn kyllä teidän ehtonne lukuunottamatta yhtä."

"Mitä?"

"Minä en voi antaa teille Valdivian maakuntaa."

"Siinä tapauksessa en minä auta veljeäni Bolivian valloituksessa."

"Mutta eihän se kuulu tähän. Minä voin kyllä kartuttaa Chilen aluetta, mutta kunniani kieltää minua pienentämästä sitä."

Toquin näytti miettiväiseltä.

"Minä pidän sotaneuvottelun", sanoi hän vihdoin. "Sen eteen olen asettava veljeni sanat."

Don Bustamente koetti salata raivoansa. "Lasketteko leikkiä, päällikkö?" sanoi hän.

"Antinahuel on heimonsa Toquin, hän ei laske koskaan leikkiä", vastasi intiaani ylpeästi.

Samassa kuului nelistävän hevosen kavioitten kopsetta. Kenraali nousi ja meni teltan ovelle, johon heti ilmestyi eräs ordonanssiupseeri. Miehen kasvot olivat hikiset ja hänen univormunsa verinen.

"Mitä on tapahtunut, Diego", huudahti Bustamente jännittyneenä.

"Kenraali, kansa on tehnyt kapinan", sanoi upseeri läähättäen. "Musta Sydän on yllyttänyt heitä siihen."

"Haa", huudahti kenraali kiristäen hampaitaan silmittömän raivon vallassa. "Eikö minun koskaan onnistu hävittää tuota Mustaa Sydäntä. Mitä on tapahtunut?"

"Kansa on tehnyt katusulkuja. Don Tadeo de Leon on kapinan johtaja. Tällä hetkellä taistellaan kaupungin kaikilla kaduilla ennenkuulumattomalla raivolla. Osa sotajoukosta on yhtynyt kansaan, ja minun täytyi juosta kuulasateen läpi antaakseni teille tiedon tästä."

"Valgamedios", kirosi kenraali. "Minä olen hävittävä tämän kaupungin perustuksiaan myöten."

"Ensin täytyy meidän valloittaa se, teidän ylhäisyytenne, ja siinäpä onkin meille kylliksi työtä", sanoi Diego.

"Hyvä, hyvä. Anna torvensoittajan puhaltaa hyökkäysmerkki. Jokainen ratsumies ottakoon jalkamiehen taaksensa satulaan. Eteenpäin... tulen hetken kuluttua."

Diego poistui ja kenraali jäi jälleen yksin Antinahuelin kanssa.

"Veljeni on unohtanut ilmoittaa minulle päätöksensä", sanoi Toquin. "Saako Antinahuel Valdivian?"

"Kyllä, se tapahtukoon!" vastasi Bustamente. "Mutta teidän täytyy ennen kaikkea auttaa minua kukistamaan don Tadeo!"

"Hyvä. Veljeni lopettakoon jo. Antinahuel on toimiva pian."

Päällikkö seurasi poisrientävää kenraalia kauan katseellaan, sitten levisi äkkiä pirullinen hymy hänen kasvoilleen, ja hän mutisi itsekseen: "Muukalaiset taistelkoot ensin keskenään, pian tulee minunkin vuoroni ottaa osaa taisteluun."

Kalpein kasvonpiirtein ja katse tähdättynä alituisesti Valdivian torneihin ja korkeimpiin rakennuksiin, jotka kohosivat yhä korkeammalle taivaanrannassa, ratsasti don Bustamente sillaikaa sotilaittensa etunenässä Valdiviaa kohti.

Puolen peninkulman päässä kaupungista pysähdytti kenraali joukkonsa ja antoi sotilaiden levätä hetkisen. Hän jakoi heidät kahteen joukkoon, joiden oli määrä hädän hetkellä auttaa toisiaan. Keihäsmiehet saivat käskyn nousta satulaan ja tukea jalkaväkeä. Ratsumiesjoukon tuli jäädä muutamien satojen metrien päähän kaupungista yllättääkseen sieltä pakenevan vihollisen, jos hyökkäys nimittäin onnistuisi.

Kun kaikki valmistukset olivat tehdyt, lausui Bustamente muutamia tulisia sanoja sotilailleen. Sitten asettui hän joukkonsa eteen ja rynnistys alkoi. Pian olivat he pistoolin kantomatkan päässä kaupungista. Syvä hiljaisuus, joka vallitsi kaupungin ympäristöllä ja muodosti täydellisen vastakohdan meluavalle kaupungille, tuntui kenraalista hiukan omituiselta. Jospa tähän luonnottomaan hiljaisuuteen sisältyikin joku ansa. Ajattelematta tätä kuitenkaan sen enempää ratsasti hän kaupunkia kohti. Ensimmäinen osasto ei ollut vielä kohdannut mitään esteitä ja toinen seurasi sitä.

Samassa kuului edestä, takaa ja molemmilta sivuilta kovaa kirkunaa ja suuri ihmisjoukko aivankuin maasta nousseena ympäröi äkkiä heidät. Don Bustamente oli saarrettu, hän oli mennyt kuin rotta loukkoon.

Nyt seurasi epätoivoinen taistelu. Hämmästyneet sotilaat muodostivat heti rintaman eteen ja taakse ja hyökkäsivät raivokkaasti kaksinkertaista muuria vastaan, joka ympäröi heitä. Mutta heidät työnnettiin verissä päin takaisin. Kenraali heitti epätoivoisia katseita ympärilleen löytääkseen jonkun pelastavan aukon tässä pajunettimuurissa, mutta turhaan, yhä tiukemmin kietoutui verkko heidän ympärilleen, ja hetki lähestyi, jolloin heidän oli pakko sortua ylivoiman alle.

Tällä ratkaisevalla silmänräpäyksellä keräsi don Bustamente ympärilleen noin viisikymmentä uskollista sotilastaan, jotka olivat päättäneet mieluummin kuolla kuin antautua, ja koetti viimeisen kerran murtaa saarrosketjun. Taistelu jatkui kiiltävin asein. Kenraali antoi sapelinsa heilahdella sinne tänne ja kohottautuen jalustimensa avulla satulassa löi hän kuoliaaksi jokaisen, joka asettui hänen tielleen. Mutta äkkiä tunkeutui taistelevien joukosta esiin mies, jonka nähdessään kenraali antoi tahdottomasti aseensa vaipua. Se oli don Tadeo de Leon, hänen verivihollisensa.

"Haa, sinä paholainen", huudahti Bustamente raivostuneena. "Odotahan, tahdon käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni ja lähettää sinut takaisin helvettiin, mistä olet tullutkin!"

Hänen vastustajansa hymyili halveksivasti.

"Teidän hetkenne on lyönyt, don Pancho Bustamente", sanoi hän kylmästi. "Te olette joutunut Mustan Sydämen käsiin."

"Te ette ole saanut minua vielä käsiinne!" kirkui kenraali raivostuneena. "Käykää päälle vaan. Jollen minä voikaan voittaa, niin voin ainakin kuolla ase kädessä."

Don Tadeo antoi merkin. Samassa suhisi näkymättömän käden heittämä suopunki ilmassa ja lensi kenraalin hartioille. Ennenkuin tämä ennätti ajatellakaan puolustautumista, tunsi hän kovan nykäyksen olkapäissään, kadotti tasapainonsa ja putosi hevosensa selästä keskelle vihollisjoukkoa. Monta kättä tarttui häneen yhtaikaa -- ja tuossa tuokiossa oli hänet sidottu käsistä ja jaloista.

Nähdessään johtajansa joutuvan vangiksi kauhistuivat sotilaat ja menettivät rohkeutensa, eivätkä he edes koettaneetkaan käyttää aseitaan. Don Tadeo kääntyi nyt heidän puoleensa.

"Antautukaa!" huusi hän. "Päällikkönne on vankinamme, ja toverinne" -- hän osoitti kaupunkia -- "eivät voi enää pitää kauan puoliansa. Heittäkää siis aseenne pois, niin saatte pitää vapautenne ja henkenne!"

Sotilaat eivät epäröineet enää, he heittivät aseensa maahan, ja muuttaen täydellisesti ajatuskantaansa huusivat he yksiäänisesti: "Eläköön Chile! Eläköön vapaus!"

"Hyvä", sanoi Don Tadeo tyytyväisenä. "Jättäkää kaupunki ja asettukaa leiriin tunnin matkan päähän kaupungin portista, siellä voitte odottaa lähempiä määräyksiäni."

Tämä tapahtui.

Mustan Sydämen johtaja oli puhunut totta: Taistelu Valdivian kaupungissa olevia sotilaita vastaan ei kestänyt kauan. Kuin kulovalkea levisi tieto don Bustamenten vangitsemisesta kaikkialle, ja epäsankarillinen Don Ramirez oli ensimmäinen, joka henkeään peläten -- senaatin nimessä käski sotilaita antautumaan. Näin päättyi kapina. Katusulut rikottiin ja verisen taistelun jäljet peitettiin niin pian kuin mahdollista. Valdivia oli nyt kokonaan Mustan Sydämen hallussa.

VIII. VÄLIKOHTAUS.

Sillaikaa kuin keskikaupungilla taisteltiin, tapahtui sen itäosassa eräs paljon merkitsevä tapaus.

Tiedämme, että kreivi Ludvig oli saanut tehtäväkseen jäädä donna Rosarion luo suojellakseen häntä. Seurattuaan ystäviään portille asti palasi hän taloon. Hän tapasi nuoren tytön syventyneenä lukemiseen ja aikoi jo vetäytyä takaisin, kun tämä sattumalta kohotti katseensa. "Ah, señor!"

"Suokaa anteeksi, taisin häiritä teitä. Tiedätte kai, että isänne on lähtenyt kaupungille tärkeitten asioitten vuoksi. Ikäväksenne täytyy teidän siis viettää muutamia tunteja minun seurassani."

"Te teette vääryyttä itsellenne puhuessanne noin", vastasi Rosario ystävällisesti. "Sellaisen miehen läsnäolo, jota isäni kutsuu ystäväkseen, tuottaa vain hauskuutta minulle. Sitäpaitsi olen näinä levottomina aikoina niin yksinäinen, että ilolla otan vastaan tilaisuuden, joka tarjoaa minulle hiukan vaihdosta."

Näin sanoen ojensi nuori tyttö rakastettavasti hymyillen hänelle kätensä ja vei hänet lähimmäiselle tuolille, jolle hänen täytyi istuutua. Keskustelu oli pian käynnissä, ja kysymyksin ja vastauksin kului tunti mitä hauskimmalla tavalla. Kova melu, joka näkyi kuuluvan raatihuoneelta päin ja jonka syyn me jo tunnemme, sai molemmat kuuntelemaan.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi donna Rosario levottomana. "Alkavatkohan nuo kauheat veljesmurhat taas täällä?"

"Näihin murhiin on don Bustamente yksin syypää, señorita, hänen syykseen lankeaa kaikki veri, joka tähän asti on vuotanut", sanoi Ludvig mennen nuoren tytön kanssa ikkunan ääreen ja katsoen siitä kadulle. "Toivokaamme, että asia saa tällä kerralla paremman lopun."

"Onnettomuutta tuottava sota!" huokasi Rosario. "Milloinkahan se vihdoinkin loppuu?"

"Se on Jumalan kädessä. Kenties aivan pian... ensin täytyy oikeuden voittaa."

Seurasi hetkellinen hiljaisuus. Molempien ajatukset olivat -- melun tähden, joka levisi kadulta kadulle -- saaneet uuden suunnan, ja heidän kasvoillaan kuvastui nyt levottomuus ja uteliaisuus. Mutta äkkiä häiritsi heidän mietiskelyjään kova isku oveen. Ludvig hyökkäsi esiin, mutta ovi natisi jo saranoillaan ja murtui, ja voimakkaita intiaaniolentoja tunkeutui huoneeseen.

Donna Rosario päästi kovan huudon ja pakeni huoneen perälle. Kreivi Ludvig ryntäsi sillaikaa kahdella pistoolilla asestettuna sisäänmurtautujia vastaan. Kaksi laukausta pamahti, mutta samalla hoiperteli nuori mies taaksepäin useiden tikarien lävistämänä. Suureksi tuskakseen näki hän intiaanien tarttuvan nuoreen tyttöön ja laahaavan hänet pois.

"Murha! Murha!" karjui hän kaikin voimin laukaisten vielä kerran pistoolinsa ja kaataen taas yhden intiaaneista lattiaan. Eikö häntä kuultu, vai eikö häntä tahdottu kuulla? Väsyneenä suurista ponnistuksistaan hoiperteli hän kuin juopunut sinne tänne. Hänen korvissaan humisi, kaikki musteni silmissä, ja hän vaipui vihdoin tajuttomana lattialle.

IX. VALMISTUKSIA TAKAA-AJOON.

Ensimmäiset, jotka palasivat taistelun loputtua don Tadeon kartanolle, olivat Trangoil Lanec ja Curumilla. Mitä lähemmäksi taloa he tulivat, sitä luonnottomammalta tuntui heistä kaikki. He ihmettelivät kummallista hiljaisuutta ja omituista epäjärjestystä, joka vallitsi talon ympäristössä. Tuhansista merkeistä, jotka eivät olisi lainkaan herättäneet valkoisen miehen huomiota, he käsittivät, että jotakin oli tapahtunut.

He kiirehtivät askeleitaan ja saapuivat vihdoin päärakennuksen sisäänkäytävälle. Täällä oli selvästi taisteltu. Hevosien kavioiden jälkiä oli maassa ja kirkas verijuova johti lähimmäiseen huoneeseen. Oven edessä makasi Ludvig tyhjät pistoolit käsissään, puoliavoimin huulin, vierellään intiaanin ruumis.

Päälliköt katselivat hetkisen toisiaan. "Kuollutko?" kysyi vihdoin Curumilla, ja jotain liikutuksen tapaista soi tuon pelottoman intiaanin äänessä.

"Kenties!"

Molemmat kumartuivat kaatuneen yli, kohottivat ylös liikkumattoman pään ja paljastivat rinnan. Kaksi ammottavaa haavaa tuli nyt näkyviin. Trangoil Lanec ja Curumilla eivät lausuneet sanaakaan, vaan alkoivat hellästi hoitaa ystäväänsä. Kauan he saivat ponnistella, mutta vihdoin huokasi nuori mies raskaasti, heikko punastus levisi hänen kasvoilleen ja hän avasi silmiänsä useita kertoja.

Kun Curumilla oli pessyt haavat, levitti hän niille paksun kerroksen pureksittuja pomeranssinlehtiä. Ludvig koetti nyt nousta ylös, hänen huulensa liikkuivat, ja niin heikolla äänellä, että intiaanit vaivoin kuulivat sen, hän lausui yhden ainoan sanan: "Rosario". Sitten hän vaipui jälleen lattialle.

"Niin, missä on valkea neito?" huudahtivat molemmat ulmenit yhtäaikaa. He nousivat heti ylös ja alkoivat etsiä häntä. Mutta heidän etsiskelynsä oli turha. He löysivät vaan muutamia tapettuja ja skalppeerattuja palvelijoita. Nyt selvisi kaikki heille. Tyttö oli ryöstetty, ja ryövärit olivat taloon tunkeutuessaan tappaneet sen kaikki palvelijat. Nyt alkoivat intiaanit kansalleen ominaisella vaistolla tarkastella maassa olevia merkkejä, jotka voisivat johtaa heidät ryövärien jäljille. Etsiskelyihin kului noin tunti. Sitten palasivat päälliköt jälleen haavoittuneen luo, asettuivat toisiansa vastapäätä ja aloittivat neuvottelunsa.

"Veljeni on viisas päällikkö", sanoi Trangoil Lanec. "Sanokoon hän, mitä hän on nähnyt."

"Curumilla on puhuva, kun hänen ystävänsä pyytää sitä", sanoi toinen myöntävästi. "Viisi ratsastajaa on vienyt valkoisen neidon pois. Nämä viisi ratsastajaa tulivat toiselta puolelta jokea. Hevosten kavioitten jäljet ovat painuneet selvästi maahan ja kostuttaneet sen."

"Hyvä", sanoi Trangoil Lanec. "Veljelläni on guanakon silmät -- hän näkee kaikki."

"Näistä viidestä ratsastajasta, jotka tunkeutuivat taloon, on neljä intiaania, viides on muukalainen, sen näkee selvästi hänen jäljistään. Edelliset ovat yllättäneet valkoisen veljemme, joka tuskin sai aikaa puolustautua. Valkoinen neitonen on viety pois, ja hänen suojelijansa on ampunut yhden ryöväreistä."

Trangoil Lanec nyökkäsi taas. "Curumilla puhuu hyvin -- olen iloinen saadessani olla hänen ystävänsä. Mitä ovat ryövärit vielä tehneet?"

"He ovat nousseet vankinsa kanssa hevostensa selkään ja ratsastaneet pois vuoria kohti."

"Entäs valkonaama?"

"Valkonaama on kuollut. Punaiset miehet eivät tarvinneet häntä enää, he ovat käyttäneet häntä ainoastaan päämääränsä saavuttamiseen. Veljeni katsokoon tänne!" Päällikkö otti esiin erään murskaksi lyödyn pistoolin jäännökset ja näytti niitä ystävälleen. "Valkonaama makaa pensaikossa sadan askeleen päässä täältä."

"Curumilla on viisas päällikkö, hän on nähnyt oikein. Muukalainen on kavaltaja -- hän on saanut palkkansa. -- Mitä aikoo veljeni nyt tehdä?"

"Curumilla on nopea, hän ajaa ryövärejä takaa."

"Hyvä, veljeni menköön. Valkoinen tyttö on pelastettava."

Curumilla nousi hevosensa selkään ja jätti toverinsa lausuen lyhyet jäähyväissanansa: "Venti Penni!" Sitten kannusti hän hevostaan ja lähti.

* * * * *

Kun Curumilla oli lähtenyt, palasivat don Tadeo, Valentin ja Peralta pitkän ajan kuluttua ensinmainitun kartanolle. Tulijoiden kasvot olivat vääristyneet pelosta ja levottomuudesta. "Kuinka, päällikkö, onko totta, mitä kansa sanoo?" huudahti don Tadeo levottomana. "Tyttäreni on...?"

"On totta!" vastasi Trangoil Lanec lyhyesti.

Vahva mies kaatui maahan kuin salaman iskemänä. Hänen ystävänsä ympäröivät hänet. Yleisen sekamelskan aikana kyseli Valentin intiaanipäälliköltä lähempiä yksityisseikkoja ryöväyksestä.

"Valkoinen tyttö on kadonnut", selitti päällikkö. "Muutamat intiaanisotilaat ovat ryöstäneet hänet meidän poissa ollessamme. Valkoinen veljemme koetti puolustaa häntä, mutta kaatui lattialle kahden tikarin lävistämänä."

"Voi, Ludvig, Ludvig", ähki Valentin tuskissaan. "Missä hän on?"

Trangoil Lanec osoitti huoneen perälle. Valentin riensi haavoittuneen luo.

"Haa, kuollut, murhattu! -- Voi", jatkoi hän yhteenpuristetuin hampain, "milloinkahan saan tilaisuuden kostaa hänen kuolemansa?"

Päällikkö antoi hänelle merkin vaieta. "Se ei ole vaarallista", sanoi hän. "Hän ei ole kuollut. Haavat ovat syviä, mutta vaarattomia -- viimeistään kahdeksan päivän kuluttua on hän jälleen terve. Nyt hän nukkuu."

Valentin sulki intiaanin syliinsä ja puristi häntä mielipuolen ilolla rintaansa vasten. "Jumala palkitkoon teitä, päällikkö, te lahjoitatte minulle jälleen elämän", sanoi hän liikutettuna. "Voi, Rosario raukka!"

Sillaikaa oli don Tadeo vähitellen toipunut. Surullinen tieto oli hänelle niin odottamaton, että hän oli kadottanut tajuntansa. Nyt koetti hän salata tunteitansa ja onnistuikin siinä niin hyvin, ettei kukaan voinut nähdä liikutuksen kuvastuvan hänen piirteistään.

"Don Louis ei ole siis kuollut", sanoi hän osaaottavaisesti. "No niin, se on enemmän kuin mitä uskalsimme toivoa. Nuori mies piti sanansa, hän puolusti tytärtäni henkensä uhalla. Jospa hänen ei olisi tarvinnut niin kalliisti maksaa velvollisuudentuntoansa."

Kädet ristissä rinnalla käveli hän edes takaisin huoneessa. Kaikki ymmärsivät, mitä tämän miehen sisimmässä liikkui.

"Isäni on vahva", sanoi Trangoil Lanec. Hänen kasvoillaan kuvastui kunnioitusta, jota hän aina tunsi Mustan Sydämen johtajaa kohtaan. "Älköön hän vaipuko epätoivoon. Valkoinen neito on turvassa. Curumilla seuraa häntä."

"Puhutteko totta, päällikkö? Seuraako Curumilla todellakin häntä?" sanoi don Tadeo henkäisten syvään ja katsoen terävästi intiaaniin. "Uskallan siis toivoa...?"

"Trangoil Lanec on ulmen", vastasi tämä ylpeästi. "Hän ei valehtele koskaan, hän ei ole kaksikielinen. Curumilla seuraa ryövärejä. Isäni on taas pian näkevä pienen lintunsa, joka laulaa hänelle kauniita laulujaan!"

"Kiitän teitä, päällikkö", sanoi Tadeo lämpimästi.

"Mitä aiotte nyt tehdä?" kysyi don Gregorio Peralta. "Otatteko osaa takaa-ajoon?"

"Jospa voisin?" sanoi tämä sydäntäsärkevällä äänellä. "Vastatkaa minulle, don Gregorio. Enkö minä ole vastuunalainen kansastani, joka asettaa kaikki toivonsa minuun? Saanko nyt katkaista ne yhdyssiteet, jotka liittävät minut kansaani, nyt, kun kaikki riippuu toimekkuudestani ja väsymättömästä työstäni. Niin hartaasti kuin haluaisinkin, en voi kuitenkaan rientää Rosarioni avuksi!"

Näistä harvoista sanoista ilmeni isän suuri tuska, joka tietää lapsensa olevan kotkan kynsissä, eikä voi kuitenkaan pelastaa häntä. Kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutettuja tästä rakkauden ja velvollisuuden välisestä taistelusta. Valentin katkaisi ensimmäisenä hiljaisuuden ja kääntyi taas don Tadeon puoleen sanoen:

"Teidän tilanne on epätoivoinen, valitettavasti täytyy minun se myöntää. Mutta tiedän, että te pysytte rohkeana, ettekä vaivu epätoivoon. Tehkää siis velvollisuutenne ja uskokaa vain ystäviinne. Sallikaa minun ottaa teiltä jäähyväiset lyhyeksi ajaksi."

"Aiotteko jättää meidät?" kysyi don Tadeo.

"Sen täytyy tapahtua. Näen, miten teidän sydämenne on pakahtumaisillaan surusta, huolimatta suurista ponnistuksistanne rauhoittaa sitä. Sentähden olen päättänyt joko tuoda teidän rakastettavan tyttärenne luoksenne tai tuhoutua yrityksessäni."

"Mitä aiotte tehdä, don Valentin?" huudahti Don Tadeo. "En voi sallia sellaista uhrausta."

"Pyh, antakaa minun toimia, señor! Olen yksinäinen kuin murmelieläin, ja jos kerran saan jonkun ajatuksen päähäni, niin ei sitä ole helppo ajaa pois sieltä. Te, päällikkö, seuraatte luonnollisesti minua, sillä teidän kokemuksenne tulevat olemaan minulle suureksi avuksi tällaisissa asioissa. Saammepahan nähdä, saako meidän työmme yhdistettynä Curumillan kykyyn ja kuntoon mitään aikaan. Antakaa minun vain syleillä Ludvig-raukkaani, ja sitten matkalle." Hän kumartui ystävänsä yli, painoi suudelman hänen otsalleen ja kuiskasi hiljaa: "Nuku, veljeni, minä valvon kyllä."

Haavoittuneen huulet liikkuivat: "Valentin, pelasta hänet", mutisi hän.

"Niin, pelastakaa donna Rosario, rakas ystäväni, ja me olemme teille iäisessä kiitollisuudenvelassa", sanoi myöskin don Peralta ojentaen ranskalaiselle kätensä jäähyväisiksi. Valentin ja päällikkö jättivät nyt nopein askelin kartanon Cesar mukanaan.

X. CURUMILLA SOTAJALALLA.

Seuratkaamme nyt puelka-päällikköä hänen vaarallisella retkellään.

Curumilla oli yhtä kuuluisa viisaudestaan ja varovaisuudestaan kuin rohkeudestaan sodassa. Nytkin otti hän huomioon kaikki mahdolliset varovaisuustoimenpiteet voidakseen varmasti ja samalla huomaamattomasti seurata ryövärejä. Ennenkuin hän kulki joen yli, josta äsken puhuimme, jätti hän rannalle hevosensa, josta hänelle ei ollut enää mitään hyötyä. Sitäpaitsi olisi sen kavioiden kopse voinut ilmaista hänet.