Part 3

Musta Sydän valitsi nyt itselleen uuden kokouspaikan, joka yksinäisen asemansa vuoksi oli täysin turvattu. Se oli eräs majatalo, jossa kävi vain matkailijoita ja seikkailijoita, ja liittolaiset, kutsuivat sitä "Paholaisenportiksi." Ainoastaan harvat tunsivat salaperäiset portaat, jotka johtivat suureen käytävään. Sitäpaitsi täytyi jokaisen lausua tunnussana, ennenkuin pääsi sisään.

Uusi kokous pidettiin jo kolmen päivän kuluttua. Naamioituna kuten tavallisesti lähti don Tadeo de Leon määräaikana uudelle kohtauspaikalle. Hänen otsallaan oli synkkä pilvi, sillä hän oli muutamia minuutteja sitten saanut tietää, että yksi liiton jäsenistä oli murhattu Santiagon kaduilla. Hän meni taloon ja kulki suuren vierashuoneen halki vieraitten ohitse huoneen perälle. Kellarinovi oli lukitsematta. Hän aukaisi sen ja katosi portaihin. Perimmäisessä huoneessa seisoi tumma olento, joka lähestyi häntä, kun hän astui sisään.

"Kuka siellä?" kysyi hän.

"Eräs, jolle yö ei ole pimeyttä", vastasi don Tadeo.

"Mitä haluatte?"

"Eikö ole kirjoitettu: Kolkuttakaa, niin teille avataan?"

"Aivan oikein. Kuka kutsuu?"

"Isänmaa!"

"Ja kosto!" jatkoi toinen matalalla äänellä ja astui sivulle.

Miehenkorkuinen kivi kääntyi syrjään seinässä aiheuttamatta vähintäkään melua, ja aukosta, joka tuli näkyviin, astui don Tadeo avaraan saliin. Sen kaikki neljä seinää olivat verhotut punaisilla tapeteilla. Salia valaisi katosta riippuva lamppu, jonka valossa don Tadeo näki noin sata miestä ympärillään, kaikilla kiiltävä miekka oikeassa kädessään. Sisäänkäytävää vastapäätä olevalla seinällä riippui pyhäinkuva kahden hiekkakellon välissä, joiden yläpuolella oli kaksi tikarilla kaiverrettua pääkallonkuvaa.

Huolimatta vierashuoneessa vallitsevasta melusta ei saliin kuulunut ainoatakaan ääntä. Nyt laskettiin läsnäolevat. Sata miestä. Don Tadeota näytti tämä tulos hiukan kummastuttavan, ja eräs kysymys pyöri hänen kielellään. Mutta hän tukahdutti sen ja aloitti heti keskustelun. Noin tunti kului keskeytymättömään neuvotteluun. Vihdoin kysyi don Tadeo: "Kuinka monta miestä on käytettävänämme?"

"Seitsemäntuhatta kolmesataa seitsemänkymmentäkuusi", vastasi ääni, joka oli divisionanjohtaja Pedro Nunezin.

"Voimmeko luottaa kaikkiin?"

"Ei."

"Kuinka monta epäröivää?"

"Neljä tuhatta."

"Voimakasta ja varmaa?"

"Noin kolme tuhatta. Heistä vastaan minä."

"Meillä on suuremmat sotavoimat, kuin mitä tarvitsemme. Kiitän teitä tulostanne, veljeni. Ennenkuin kaksikymmentäneljä tuntia on kulunut, saatte kuulla merkin, jota olette jo kauan odottaneet, ja pian jätämme tämän salaisen sodan taaksemme ja taistelemme kunniallisesti auringon kirkkaassa valossa. -- Nyt", jatkoi don Tadeo, "on minun vaadittava oikeutta erästä jäsentämme vastaan, joka on tunkeutunut syvälle salaisuuksiimme ja monta kertaa kavaltanut meidät muutamasta kultapalasesta!" -- Kokoontuneiden kesken syntyi suurta levottomuutta ja liikettä. "Niin niin, en petä teitä, niin on todellakin asianlaita. Minä kysyn teiltä, veljet, minkä rangaistuksen ansaitsee sellainen ihminen?"

"Kuoleman!" vastasivat liittoutuneet yksiäänisesti.

"No niin, sanon teille vielä kerran, että sellainen roisto on keskuudessanne. Tänään on eräs liittolaisistamme kaatunut murhaajan käden kautta ja kuitenkin -- huomatkaa se -- on meitä täysi määrä. Varmaankin on joku asiaankuulumaton hiipinyt kokoukseemme, kavaltaja, jonka luulen tuntevani. Astukoon hän siis esiin ja älköön pakoittako minua riistämään naamaria kasvoiltaan!"

Kuolemanhiljaisuus vallitsi huoneessa. Liittoutuneet heittivät epäileviä silmäyksiä toisiinsa, mutta kukaan heistä ei liikahtanut. Don Tadeo odotti vielä hetkisen, mutta nähdessään, että rikollinen luuli olevansa turvassa naamion takana, antoi hän merkin.

"Naamarit pois!" komensi hän.

Kaikki tottelivat heti.

"Haa, aivankuin ajattelinkin!" huudahti don Tadeo. "Nämä naamarit, jotka estävät teitä tuntemasta toisianne, ovat teidän johtajallenne kuin läpinäkyvä harso. Ettekö tietänyt sitä, Juanito?"

Kalpeana ja vavisten seisoi vakooja liittolaisten edessä. Hänen hampaansa kalisivat ja hän laskeutui epätoivoissaan polvilleen.

"Armoa, jalo herra, sääliväisyyttä!"

"Luuletko saavasi armoa meiltä, katala roisto?" kysyi don Tadeo purevalla äänellä. "Etkö ole monta kertaa pettänyt meitä? Ja eikö aikomuksesi ollut jo aamulla jättää Mustan Sydämen johtaja kenraali Bustamenten käsiin?"

Roisto ei kyennyt vastaamaan.

"Tunnustatteko syyllisyytenne, Juanito?" kysyi don Tadeo.

"Kyllä herra", vastasi tämä nyyhkyttäen sydäntäsärkevästi. "Mutta lahjoittakaa minulle henkeni. Minä vannon..."

"Kylliksi!" huudahti Tadeo ja kääntyi taas muitten puoleen. "Viimeisen kerran kysyn teiltä, minkä rangaistuksen ansaitsee veljiensä pettäjä?"

"Kuoleman!" kuului taas yksiääninen vastaus.

"Kas niin, nyt olette kuullut sen, Juanito... Viisi minuuttia suomme teille vielä elonaikaa saadaksenne uskoa sielunne Jumalalle."

Don Tadeo pani kellonsa pöydälle, otti vyöstään pistoolin ja viritti sen. Kuullessaan hanan terävän napsahduksen vavahti vakooja. Hän tuli kuolemankalpeaksi, ja hänen katseensa harhaili apua etsien ympäri huonetta. Oli niin hiljaista, että saattoi kuulla kokoontuneitten sydänten lyönnit.

"Viisi minuuttia on kulunut -- te olette tuomittu, Juanito", sanoi don Tadeo vihdoin ja ojensi pistoolin kavaltajaa kohti.

"Vielä muutamia silmänräpäyksiä, teidän armonne", rukoili vakooja väännellen käsiään. "Oi, te ette voi tappaa minua! Sen nimessä joka on teille rakkain..."

"Te olette tuomittu!" sanoi don Tadeo hitaasti, ja samassa pamahti lyhyt laukaus salissa.

Juanito kaatui heti kuoliaana maahan. Don Tadeo kääntyi rauhallisena liittolaisten puoleen.

"Kas niin, oikeus on täytetty", sanoi hän. "Poistukaamme."

Liittolaiset kumarsivat hänelle arvokkaasti ja menivät ääneti ulos toinen toisensa jälkeen. Viimeiset heistä ottivat vakoojan ruumiin olkapäilleen ja kantoivat sen erästä salaista käytävää myöten kadulle. Sinne jättivät he ruumiin kiinnitettyään ensin sen rintaan tikarilla paperilapun, jossa seisoi seuraavat kauheat sanat: "_Mustan Sydämen oikeutta_."

V. ANTINAHUEL.

Äsken kertomiemme tapahtumien jälkeisenä päivänä valmistautuivat Valentin ja Ludvig jatkamaan matkaansa. Don Tadeo ei tosin olisi tahtonut laskea heitä luotaan, mutta hänen täytyi tällä kertaa tyytyä mahdolliseen jälleennäkemiseen. Keskustelu hänen ja ranskalaisten välillä kesti sangen kauan.

"No niin, en tahdo kauempaa pidättää teitä", sanoi hän vihdoin, "sillä näen, että päätöksenne on peruuttamaton. Mihin suuntaan aiotte matkustaa?"

"Hm", vastasi Valentin hymyillen, "me olemme, kuten kai tiedätte, puoleksi onnenetsijöitä, ja mikä suunta hyvänsä kelpaa meille, jos se vain vie meidät päämääräämme. Me ratsastamme kai etelään."

"Se sopii sangen hyvin", arveli don Tadeo. "Kuulkaahan minua, ystäväni, Valdivian maakunnassa on suuri maatila, jossa käväisen pian itse -- mikä estää teitä kunnioittamasta minua läsnäolollanne. Samalla voisitte myöskin tehdä minulle pienen palveluksen. Tarvitsen juuri nyt luotettavan miehen, joka vie erään tärkeän kirjeen araukanien ylipäällikölle. Jos te menette Valdiviaan, täytyy teidän matkustaa Araukanian halki. Asia ei tuottaisi siis teille suuria vaikeuksia."

"Todellakin, sehän sopii sangen hyvin!" sanoi Valentin. "Me suostumme. Sitäpaitsi emme ole vielä koskaan nähneet villejä, joten tehtävästä tulee olemaan meille vain hyötyä ja huvia."

"Sitä parempi... sallitteko minun antaa siis teille kirjeen?"

"Kenelle jätämme sen?"

"Sille Toquinille, josta äsken puhuin, -- nimittäin Antinahuelille, Auringontiikerille."

"Auringontiikerille. Ja missä oleskelee tämä herra, joka kantaa niin peloittavaa nimeä?"

"Kunniani kautta, nyt kysytte minulta jo liikaa, señor Valentin. Sitä en tiedä. Araukanit ovat paimentolaiskansaa, ja sentähden on usein vaikea löytää heidän joukostaan sitä, jota etsii."

"Pyh, se kyllä onnistuu meille", vakuutti Ludvig. "Mutta missä on kirjeenne?"

"Tässä!" sanoi don Tadeo vetäen esiin muutamia kokoonkäärittyjä papereita. "Tehtävä, jonka uskon teille, on hiukan vaarallinen. Jos nämä paperit löydettäisiin teiltä -- tuhat tulimmaista, en tiedä mitä siitä seuraisi!"

"Olkaa huoletta, vaara ei peloita meidänlaisia miehiä -- te voitte luottaa meihin."

"Kiitän teitä, señorit! Muutaman päivän perästä matkustan minäkin Valdiviaan, ja kun siellä tapaamme taas toisemme, niin muistakaa, että olemme ystävyksiä, älkääkä kieltäytykö ilmoittamasta minulle uusia päätöksiänne."

Tuntia myöhemmin lähtivät Valentin ja Ludvig kartanosta kahdella oivallisella hevosella, jotka heidän isäntänsä oli lahjoittanut heille. Heidän vieressään juoksi Cesar iloisesti haukkuen.

Mitä matkan alussa tapahtui, tiedämme me jo, ja lukija sallikoon meidän tehdä muutamia huomautuksia kertomuksemme päähenkilöistä.

Tänä epäjärjestyksen ja laittomuuden aikana oli Chilessä kolme eri puoluetta, jotka kukin pyrkivät omiin tarkoitusperiinsä. Ensiksikin don Bustamenten, toiseksi Mustan Sydämen ja kolmanneksi Aukas eli Vapaitten miesten puolue, joka oli mahtavampi kuin edellämainitut. Tämän puolueen kannattajat olivat intiaaneja ja alue, joka kuului sille, käsitti Araukanian neljä Ulta Mapus kuvernementtiä -- se oli maantieteellisesti paljon edullisemmassa asemassa kuin naapurimaakunnat. Tätä melkein voittamatonta tasavaltaa hallitsi Toquin Antinahuel. Erittäinkin se seikka, että araukanisotilaat saattoivat johtajansa käskystä tarttua aseisiin ja muodostaa muutamassa päivässä taistelukuntoisen armeijan, antoi hänelle valtaa, joka oli yleisesti tunnustettu. Kenraali Bustamente oli jo tästä syystä tehnyt Antinahuelille salaisia ehdotuksia, ja don Tadeo aikoi tehdä samoin.

Mutta Toquin seurasi omia suunnitelmiaan. Hän oli ymmärtäväinen ja viisas mies, joka ei antanut muutamien esteiden ja epäonnistuneiden yritysten peloittaa itseään. Hänen päämääränään oli koettaa työntää muukalaiset Kordillerein yli ja lahjoittaa kansalleen aseman, joka sillä oli ollut ennen valkoihoisten tuloa Chileen. Ja hän aikoi myös toteuttaa suunnitelmansa. Kuunnellessaan toisten puolueiden ehdoituksia, mietti hän samalla keinoa, jonka avulla hän voisi kukistaa molemmatkin. Tilanne oli vakava, pian täytyi toimia -- Antinahuel odotti vain oikeata hetkeä.

Ystävämme, Ludvig ja Valentin, saapuivat pian intiaanitoveriensa opastamina kylään, jossa Toquin oleskeli. Trangoil Lanec ja Curumilla jäivät kuitenkin Cesarin kanssa Mustan Käärmeen kylän ulkopuolelle, sillä heidän mielestään oli edullisinta, ettei päällikkö aavistaisi heidän ja ranskalaisten välistä ystävyyssuhdetta. Kun Ludvig ja Valentin saapuivat kylään, seisoi Antinahuel juuri majansa ovella.

"Katsos", sanoi Valentin ystävälleen. "Tuo on kai pelätty Auringontiikeri. Mikä jalo ryhti tällä miehellä onkaan."

"Niin, mutta hänen katseensa on petollinen, ja hän puristaa huuliansa yhteen", sanoi toinen varoittavasti. "Minuun ainakin hän tekee epäluotettavan vaikutuksen."

"Hm, oletko odottanut näkeväsi Apollon? Sinä saat aina liian huonon vaikutuksen ihmisistä. Olen vakuutettu siitä, että tämä mies, joka todellakin näyttää oikealta roistolta, on pohjaltaan kunnon ihminen."

"Jumala suokoon minun olevan väärässä -- mutta aavistan, että teemme tyhmästi ruvetessamme tekemisiin tämän miehen kanssa. Päämme voi joutua vaaraan."

"Ole rauhassa. Ainoa, jonka omistan, on pääni, ja sentähden olen varovainen sen suhteen", sanoi Valentin hilpeästi. "Meidän täytyy toimittaa tehtävämme. Eteenpäin siis!"

Hän kannusti hevostaan, ja Ludvig seurasi hänen esimerkkiään. He ratsastivat päällikön majalle. Antinahuel katseli heitä tarkasti, vaikka näytti siltä, kuin hänen huomionsa olisi ollut kiintynyt muutamiin käskyihin, joita hän jakeli. Sitten lähestyi hän nopeasti ja tervehti heitä kohteliaasti.

"Marry, marry -- tervetuloa, muukalaiset! Veljeni astukoot Antinahuelin majaan ja ilostuttakoot häntä läsnäolollaan!"

"Kiitos rakastettavista sanoistanne, mahtava päällikkö!" vastasi Valentin. "Me käytämme hyväksemme tarjoustanne."

Ranskalaiset astuivat hevostensa selästä. Toquinin käskystä vietiin nämä avaraan pihaan majan taakse.

Antinahuel osoittautui yhä sangen huomaavaiseksi ja kohteliaaksi, hän pyysi vieraitaan istumaan, asetti mateetä -- erästä teelajia -- heidän eteensä ja antoi sitten tuoda heille piiput, joista pian nousi sinisiä savupilviä. Sitten alkoi vasta keskustelu. Kun muukalaiset olivat vielä kerran kiittäneet päällikköä ystävällisestä vastaanotosta, sanoi toinen heistä:

"Sallikaa meidän nyt selittää teille käyntimme syy, päällikkö. Kuten kai arvaatte, emme ole tulleet tänne ilman syytä. Meidän on suoritettava eräs tehtävä."

"Hyvä, minä kuuntelen", sanoi Antinahuel lyhyesti.

"Me emme, ikävä kyllä, voi tehdä teille selkoa mistään", selitti Valentin. "Siihen pystyy kyllä tämä kirje, jonka saan täten antaa teille."

Hän jätti kirjeen päällikölle. Tämä tarkasteli päällekirjoitusta, käänteli paperia hetkisen sormiensa välissä ja sanoi vihdoin:

"Veljeni lukekoot. Valkonaamat ovat oppineempia kuin intiaaniraukat, he tietävät kaikki."

Valentinin kasvoille levisi tietämättömyyden ja typeryyden ilme.

"Te pyydätte meiltä enemmän, kuin mihin me pystymme, päällikkö."

Antinahuel heitti viekkaan, tulisen katseen nuoriin miehiin ja sanoi omituisesti korostaen: "Ooh! Veljeni kieltäytyvät tekemästä minulle tätä palvelusta?"

"Mitä te ajattelette, päällikkö. Me tekisimme sen mielellämme, mutta olemme ranskalaisia, ja vaikka osaisimmekin puhua espanjaa, emme voisi kuitenkaan lukea sitä."

Toquin näytti epäilevän näiden sanojen totuutta, ja toistettu paljon sanova "ooh!" osoitti, ettei hän koettanut peittää epäilyään. Halveksiva hymy leikki hänen huulillaan, sitten sanoi hän välinpitämättömästi:

"Veljeni odottakoot. Tunnen erään soturin, joka ymmärtää valkoihoisten merkit. Minä käsken häntä lukemaan tämän kirjeen."

Ranskalaiset kumarsivat, ja Antinahuel poistui.

"Minkätähden kieltäydyit lukemasta kirjettä?" kysyi Ludvig heti toveriltaan.

"Minkätähdenkö? Kunniani kautta, sitä en tiedä itsekään. On kai parasta, ettei päällikkö tiedä muutamia asioita. Sinun äskeiset sanasi olivat totta. Olit aivan oikeassa väittäessäsi, ettemme voi uskoa tähän veijariin."

"Mutta jos Toquin ei saa selvää kirjeestä?"

"Pyh, siitä ei sinun tarvitse olla huolestunut. Jos joku punaisista miehistä osaa lukea kirjeen, niin on se hän itse. Hän tahtoi vain nähdä, olimmeko selvillä asiasta."

"Todellakin, mutta..."

"Hiljaa, kuulen askeleita."

Päällikkö astui taas sisään.

"Minä tunnen nyt kirjeen sisällön", sanoi hän. "Kun veljeni tapaavat sen lähettäjän, niin sanokoot hänelle, että lähden jo tänä päivänä Valdiviaan."

"Tämän tehtävän suorittaisimme kyllä sangen mielellämme", vastasi Valentin, "mutta on sangen epävarmaa, tapaammeko miehen, josta puhutte."

"Kuinka, aikovatko veljeni jäädä tänne?" kysyi päällikkö luoden ranskalaisiin epäileviä katseita.

"Emme. Niin mielellämme kuin tahtoisimmekin ottaa vastaan tarjouksenne, täytyy meidän kuitenkin viipymättä matkustaa eteenpäin. Jos te siis sallitte, lähdemme heti."

"Veljilläni on vapautensa. Antinahuelin maja on avoin. Mihin suuntaan aikovat valkoiset veljeni lähteä?"

"Me ratsastamme Concepcioon."

"Hyvä, veljeni saavat rauhassa poistua. Jos he olisivat lähteneet Valdiviaan, olisin minä tarjonnut heille seuraani."

"Tuhannet kiitokset ystävällisestä tarjouksestanne, päällikkö. Mutta kuten näette, emme voi ottaa sitä vastaan."

Miehet vaihtoivat vielä muutamia kohteliaita sanoja, sitten lähtivät Valentin ja Ludvig majasta. Saatuaan takaisin hevosensa nousivat he niiden selkään ja ratsastivat tiehensä.

"Meidän täytyy kiirehtiä, jos tahdomme päästä tuon veijarin edelle", sanoi Valentin. "Mahdollisesti olemme ennen häntä Valdiviassa. Don Tadeo odottaa kai kärsimättömästi tuloamme."

He saapuivat pian ystäviensä luo, jotka olivat jo kauan aikaa odottaneet heitä. Yhdessä näiden kanssa jatkoivat he ratsastustaan vastakkaiseen suuntaan.

Antinahuel oli saattanut vieraansa majan ulkopuolelle. Kauan seurasi hän heitä katseillaan ja vasta sitten, kun he katosivat näkyvistä, meni hän hitain askelin takaisin majaansa.

"Nämä miehet pettävät varmaankin minua", sanoi hän itsekseen. "Etteivät he muka osanneet lukea kirjettä, oli vain huono tekosyy. He eivät myöskään ratsasta Concepcioon. Ooh, he eivät luota minuun -- no niin -- Antinahuel on kyllä varuillaan."

Hän hymyili pirullisesti. Sitten kääntyi hän sotilaittensa puoleen ja sanoi:

"Minun täytyy lähteä... heti! Tärkeät asiat vaativat minun läsnäoloani Valdiviassa. Kaksikymmentä soturia seuratkoon minua!"

Hän valitsi sotilaistaan kaksikymmentä luotettavinta miestä ja läksi sitten viivyttelemättä matkalle.

Meidän täytyy nyt huomauttaa, ettei Antinahuel aikonut mennä suoraan Valdiviaan -- samannimisen maakunnan pääkaupunkiin -- vaan "Kuolleitten kentälle", joka sijaitsee araukanien alueella tunnin matkan päässä siitä. Täällä piti hänen tavata kenraali Bustamente ja neuvotella hänen kanssaan tärkeistä asioista.

"Kuolleitten kenttä" oli suuri tasanko, jossa kasvoi tiheää, korkeaa ruohoa, ja jota ympäröivät metsäiset vuoret. Pieni joki jakoi sen kahteen osaan. Tämän joen rannalla seisoi suuri koristettu teltta molempia pelättyjä päällikköjä varten. Siellä täällä ruohostossa kuljeskeli villilampaita, jotka katosivat heti kuullessaan epäilyttäviä ääniä.

Se tapahtuikin nyt. Kahdelta eri suunnalta kuului yht'äkkiä hevosten kavioiden kopsetta, ja paikalle ilmestyi kaksi pientä joukkuetta, nimittäin kenraali Bustamente esikuntansa ympäröimänä ja Antinahuel sotureineen.

Niin pian kuin joukot kohtasivat toisensa, ammuttiin laukaus -- merkiksi ystävällisistä aikeista -- ja sotilaat ja intiaanit asettuivat heti johtajiensa taakse, jotka hyppäsivät hevosiensa selästä.

Don Pancho Bustamente ja Antinahuel näkivät nyt ensi kerran toisensa.

Kenraali oli korkeintaan nelikymmen-vuotinen mies, vaikkakin hänen hiuksensa olivat jo hiukan harmaat. Hänen piirteensä olivat säännölliset, ja hänellä oli petolinnun ilme. Antinahuel oli korkeavartaloinen, hänen liikkeensä olivat keveät ja notkeat. Oikeastaan ei hän näyttänyt taistelijalta, ja kuitenkin saattoi hän hyvin kestää vertailua toisen voimakkaan ruumiin kanssa. Mutta olipa Antinahuelilla ja don Bustamentella jotain yhteistäkin -- se oli tuo väijyvä, läpitunkeva katse, joka etsi aina heikkouksia vihollisessa. Antinahuelin silmillä oli harvinainen loiste. Katse muuttui aina tuliseksi, kun hän raivostui.

Alussa ujostelivat puolueenjohtajat toisiansa. He käyttivät tyhjänpäiväistä puhuttelutapaa, ja syleiltyään toisiaan, kuten tavat vaativat, antoivat he toisilleen lahjoja. Vihdoin pystytettiin kiviristi paikalle, jossa Don Bustamente ja Antinahuel olivat syleilleet toisiaan. Näin kiinnitettiin maahan molemminpuoliset ystävyydensiteet, joita ei mikään voima voinut katkaista. Sitten tuotiin esiin lammas, jonka läsnäoleva machi teurasti ristin vieressä.

Vasta senjälkeen menivät johtajat telttaan, jossa neuvottelun piti tapahtua.

VI. KAPINA.

Sillaikaa olivat Valentin ja Ludvig saapuneet intiaaniystävineen Valdiviaan ja löysivät sieltä heti isäntänsä maatilan. Don Tadeo, joka oli erityisistä syistä tullut sinne tyttärensä ja muutamien palvelijoittensa kera, oli jo odottanut heitä.

"Toivon, että olemme täsmällisiä", sanoi Valentin heidän saavuttuaan Mustan Sydämen johtajan luo.

"Kyllä, kiitos Jumalan, joka lähetti teidät luokseni niin sopivalla hetkellä", vastasi tämä lämpimästi. "Mutta mitä tämä merkitsee -- teillähän on seuralaisia!"

"Aivan oikein, don Tadeo. Te voitte huoletta kohdella näitä punanahkoja kuin ystäviänne, sillä he ovat tovereitamme. Saanko luvan esitellä teille: Curumilla ja Trangoil Lanec, Syvä Laakso."

"Hyvä, hyvä -- tervetuloa luokseni ystäväni -- caballerot", sanoi hän kääntyen taas ranskalaisten puoleen, "opittuani tuntemaan teidät en ole salannut teiltä suunnitelmiani. Te tunnette myöskin liittomme salaisuudet. No niin, tänä päivänä ratkaistaan kysymys elämästä ja kuolemasta; muutamien tuntien kuluttua alkaa taistelu Bustamentea vastaan, joka luulee olevansa voittamaton."

"Kuinka, onko Bustamente Valdiviassa?" kysyi Ludvig kummastuneena.

"Ei Valdiviassa, vaan ei myöskään kaukana täältä, siitä olen saanut varmoja tietoja. Tämä on antanut minulle syyn seurata häntä. Mutta, ennen kaikkea, ystäväiseni, mitä sanoo Antinahuel?"

"Ei mitään. Hän lähtee Valdiviaan."

"Hm, sen arvasin. Hän hieroo sovintoa Bustamenten kanssa. Minun täytyy siis luopua suunnitelmastani päästä hänen liittolaisekseen. Mutta se taitaa ollakin parasta. Kietokoon hän vain Bustamenten verkkoihinsa. Hänen hymyilynsä ei ole koskaan kaukana tikarista."

"Samaa mieltä olen minäkin", myönsi Valentin. "Mutta mitä aiotte nyt tehdä, don Tadeo?"

Tämä hymyili viekkaasti.

"Merkki on annettu, kohta syntyy pieni taistelu", sanoi hän merkitsevästi. "Te luulette kai, että liittolaiset ovat Santiagossa. Ei, he oleskelevat nyt aivan läheisyydessämme. Ettekö jo arvaa suunnitelmiani."

"Kuinka? Tapahtuuko täällä kohta taistelu?"

"Kenties! Minä odottaisin suurella kärsimättömyydellä ratkaisua, jollei eräs asia saattaisi sydäntäni raskaaksi."

"Puhukaa, don Tadeo!"

"Te tiedätte, että tyttäreni on seurannut minua tänne. Kuinka kävisi, jos hänelle tapahtuisi sattumalta joku onnettomuus taistelun aikana. Ne palvelijat, jotka otin tänne mukaani, eivät ole luotettavia, ja saisin siis koko ajan olla levoton hänen kohtalostaan. Kumpi teistä, caballerot, ottaisi tehtäväkseen suojella donna Rosariota minun poissaollessani?"

"Minä, don Tadeo, jos teillä ei vain ole mitään sitä vastaan", sanoi Ludvig. "Menkää, velvollisuutenne kutsuu teitä! Minä vannon, ettei teidän tytärtänne uhkaa mikään vaara, niin kauan kuin minä elän, ja ainoastaan minun ruumiini yli käy tie hänen luokseen!"

"Ottakaa vastaan kiitokseni, don Louis", sanoi Tadeo puristaen liikutettuna hänen kättään. "Tiedän kyllä, että voin luottaa teihin. Sitäpaitsi on sangen mahdollista, että tulen takaisin muutamien tuntien kuluttua."

Sitten meni hän donna Rosarion luo ja selitti tälle, että hänen täytyi poistua muutamiksi tunneiksi. Nuori tyttö tuli ensin hyvin levottomaksi, mutta rauhottui heti, kun hänen isänsä lupasi niin paljon kuin mahdollista väistää vaaroja, joita hän tulisi kenties kohtaamaan. Pahat aavistukset vaivasivat kuitenkin don Tadeota, vaikkei hän puhunutkaan niistä muille, vaan lähti vihdoin kaupungille jätettyään tyttärensä kreivi Ludvigin turviin. Valentin, nuo kaksi intiaanipäällikköä ja don Gregorio, joka myöskin oli vihdoin yhtynyt seurueeseen, seurasivat häntä.

Valdivian kaupunki oli viime tuntien kuluessa muuttunut sangen paljon ulkonäöltään. Korkeat katusulut, jotka olivat kuin maasta nousseet, kävivät katujen poikki. Kaikkialla kimalteli auringossa kiväärinpiippuja, pajunettejä ja keihäänkärkiä, ja kaikki kadut olivat täynnä aaltoilevia ihmisjoukkoja.

Raatihuoneen edessä oleva paikka tarjosi mahtavan näyn. Sinne tunkeutui myös don Tadeo seuralaisineen. Yli sata salaperäistä olentoa, jotka seisoivat siellä täällä, lähestyi heti häntä saadakseen käskyjä ja tehtäviä.

"No, mitä pidätte ratsastusretkestämme, don Valentin?" kysyi puolueenjohtaja vihdoin.

"Suloista todellakin", vastasi tämä. "Mutta luulen, että saamme pian kuulla laukausten pamahtelevan ja kuulien vinkuvan."

"Niin, niin", myönsi don Tadeo. "Joka tapauksessa tulette pian mieltäkiinnittävän näytelmän todistajiksi. -- Señorit", sanoi hän kuuluvammalla äänellä ja kääntyi ympärillä olevien puoleen, "olkaa valmiit, sillä taistelun hetki lähestyy. Onko kaikki kunnossa? Ovatko kaikki miehet paikoillaan, ja ovatko katusulut jo tehdyt? Ovatko aseet ja ampumatarpeet jaetut...? Hyvä! Rauhoittukaa siis!"

Vallitsi hetkellinen hiljaisuus. Äänettöminä katselivat kaikki, kuinka rykmentti jalkaväkeä marssi esiin ja asettui raatihuoneen edustalle.

"Oh", mutisi Valentin, "asia alkaa jo tulla selväksi."