Part 2

Kului pitkä aika, ennenkuin melu ja levottomuus, jonka poppamiehen kuolema oli saanut aikaan, oli tauonnut ja järjestys palannut jälleen kylään. Ulmenit olivat jo sopineet ja puristaneet veljellisesti toistensa kättä. Ilo olisi ollut rajaton, jollei erästä surullista velvollisuutta olisi pitänyt täyttää. Apo-Ulmen päällikön ruumis oli haudattava. Tähän kului sangen pitkä aika, sillä intiaanit hautaavat aina suurilla juhlallisuuksilla etevät sotilaansa. Myöskin ystävämme ottivat Curumillan pyynnöstä osaa hautajaistoimituksiin ja ateriaan.

Kestitys oli, niinkuin voitiin odottaakin, sangen suurenmoinen. Ruokalajien joukossa oli muun muassa suuri korillinen kovaksi keitettyjä munia, joita araukanit sangen ahnaasti pistelivät poskeensa.

"Mikseivät ystäväni syö?" kysyi Curumilla ranskalaisilta ja osoitti koria.

"Suokaa anteeksi, päällikkö", vastasi Valentin, "minä syön kyllä sangen mielelläni munia, mutta en tällä tavalla valmistettuja."

"Ah, ymmärrän. Veljeni pitävät raakoja munia parempina?"

"Ei, emme pidä kovista emmekä raaoista... vaan tavallisista pehmeiksi keitetyistä munista."

"Mitä veljeni tarkoittavat?" kysyi päällikkö kummastuneena. "Munaa ei voi keittää muuten kuin kovaksi. Isämme ovat aina syöneet tällä tavalla keitettyjä munia."

Ranskalaiset katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, ja heidän kasvonsa kuvastivat vilpitöntä osanottoa.

"Onko se todellakin totta, Ulmen? Mutta ettehän te tunne elämän suurimpia nautintoja. Odottakaahan, minä autan teitä, niin tulette vuosikausia muistamaan minua."

Riemuiten ottivat kaikki vastaan Valentinin ehdotuksen, ja Trangoil Lanec kysyi häneltä innokkaana, milloin hän aikoi toteuttaa aikomuksensa.

"En voi antaa teidän odottaa kauan -- aamulla täytän lupaukseni Suuren Jäniksen kokoontuneen heimon edessä..."

Araukanit heräsivät aikaiseen seuraavana päivänä. Jo varhain aamulla kokoontuivat naiset, miehet ja lapset suurelle aukealle paikalle kylässä. Vihdoin saapuivat sinne Valentin ja Ludvig. Edellinen tunkeutui heti hänelle osoitetulle paikalle, pienelle töyräälle, josta hän helposti saattoi pitää silmällä kokoontunutta ihmisjoukkoa. Hänen käskystään olivat kaikki valmistukset jo tehty. Hänen vieressään oli pöytä, vedellä täytetty kattila ja kummallinen esine, joka nähtävästi oli uuni.

Äsken valittu uusi Apo-Ulmen antoi Valentinille merkin aloittaa toimituksensa. Ranskalaisen oli vaikea pidättää hymyään, kun hän näki kaikkien uteliaina tarkastelevan häntä. Antaakseen sanoilleen tarpeellisen painon, nousi hän ylös, nojasi toisella kädellään pöytään ja aloitti:

"Arvoisat Ulmenit ja Suuren Jäniksen pyhän ja jalon heimon urhoolliset sotilaat, kuulkaa tarkkaavaisesti, mitä sanon teille! -- Aikojen alussa ei maata ollut vielä olemassa. Vesi ja pilvet täyttivät äärettömän avaruuden. Kun Pilliau loi maailman, ja ihminen hänen mahdistaan ilmestyi Punaisen vuoren helmasta, otti hän häntä kädestä, näytti hänelle kaikki, mitä maan päällä, ilmassa ja vedessä oli ja sanoi: 'Sinä olet luotujen kuningas. Eläimet, kasvit ja kalat kuuluvat siis sinulle, ja niiden täytyy edistyä ja kasvaa sinun hyödyksesi ja onneksesi! Sitten lajitteli ja jakoi Pilliau eläimet eri ryhmiin kunkin ominaisuuksiensa mukaan; ennen kaloja ja kasveja tuli kanan vuoro, joka nokkii jyviä maasta. Silloin sanoi hän ihmiselle: 'Katso, tässä on yksi hyödyllisimmistä eläimistä, jonka olen luonut sinua varten. Kanasta saat oivallista lihasoppaa, sen liha on hyvänmakuista, ja sen munista voit leipoa suloisia pannukakkuja. Jos olet sairas, ja vahva ravinto tuottaa tuskia heikolle vatsallesi, voit syödä sen pehmeäksi keitettyjä munia.' Niin puhui Pilliau ihmiselle vuosituhansia takaperin, ja minä voin todistaa teille, että hän puhui totta. Muistakaa nyt: Voidakseen keittää munan täytyy olla kaksi esinettä, ensiksikin itse muna ja toiseksi kiehuvaa vettä. Te otatte munan, kohotatte kattilan kantta, panette munan kattilaan ja annatte sen kiehua siellä kolme minuuttia -- ei enempää eikä vähempää. Pankaa mieleenne nämä tärkeät tiedot, muuten ei munan keittäminen onnistu. Kas näin!"

Valentin pisti munan kattilaan. Kolmen minuutin kuluttua otti hän sen pois vedestä, löi sen pään rikki, sekoitti siihen hiukan suolaa ja antoi sen sitten Apo-Ulmenille.

Päällikkö söi munan tunnollisesti. Heti kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän huudahti ihastuneena: "Ooh! Hyvää, sangen hyvää! Veljeni on suuri poppamies."

Valentin keitti vielä useita munia ja antoi ne Ulmeneille ja etevimmille sotilaille. Mieletön ilo oli vallannut intiaanit, ja he olivat vähällä kaataa ystävällisen muukalaisen tunkeillessaan hänen ympärillään saadakseen kukin keitetyn munan. Vasta sitten, kun useiden uteliaisuus oli sammutettu, saattoi Valentin ajatella kokeen jatkamista.

"Tässä ei ole vielä kaikki, puelkat", ilmoitti hän kovalla äänellä. "Mitä nyt olen jo näyttänyt teille, on vain lastenleikkiä munapannukakun valmistamiseen verraten. Sitä taitoa ei opikaan helposti. Seuratkaa nyt jokainen tarkasti liikkeitäni." Nopeasti ryhtyi hän nyt työhön araukanien vilkkaasti seuratessa hänen hommiaan.

Kun pannukakku oli valmistunut, pani ranskalainen sen puulautaselle viedäkseen sen Apo-Ulmenille. Mutta tämä oli tullut niin himokkaaksi hyvästä hajusta, että hän unohti kokonaan arvokkuutensa ylipäällikkönä ja ryntäsi muiden Ulmenien seuraamana pöydän luo.

Pannukakun menestys oli ennenkuulumaton. Araukanit pitivät paljon uudesta, tuntemattomasta ruokalajista, ja kaikkialla näkyi onnellisia kasvoja. Valentin, joka oli tyytyväinen voittoonsa, kieltäytyi kaikista kunnianosoituksista ja palasi kiireesti Trangoil Lanecin ja Ludvigin kanssa edellisen majalle.

Ranskalaiset olivat jo edellisenä päivänä päättäneet jatkaa matkaansa. He tahtoivat lähteä heti, sillä he eivät tunteneet tietä, ja tästä oli paljon haittaa heidän pikaiselle matkalleen. He olivat järjestämässä matkatavaroitansa kuntoon, kun heidän isäntänsä saapui Curumillan seuraamana majaan. Päälliköt tervehtivät heitä kohteliaasti painamalla kätensä sydämelleen, heittäytyivät sitten maahan ja sytyttivät piippunsa. Valentin ja Ludvig arvasivat, että intiaanit aikoivat tehdä heille jonkun ehdotuksen ja odottivat kärsivällisesti, että nämä alkaisivat puhua.

Poltettuaan piippunsa loppuun ja pistettyään sen vyöhönsä, kysyi Trangoil Lanec:

"Aikovatko valkoiset veljeni jättää ystävänsä ja jatkaa matkaansa?"

"Aiomme", vastasi Ludvig.

"Ovatko he tyytyväisiä meihin? Ovatko intiaanit osoittaneet heille kylliksi vieraanvaraisuutta?"

"Siitä ei puhettakaan, päällikkö. Te olette kohdelleet meitä kuin omia heimolaisianne."

"Minkätähden matkustavat muukalaiset sitten luotamme?"

"Tiedättehän, että olemme tulleet maahanne etsimään Antinahuelia. -- Meidän täytyy puhutella häntä."

Ulmenit vaihtoivat merkitsevän silmäyksen. "Niinkuin kultahiuksinen veljeni haluaa" -- tällä tarkoitettiin Valentinia. -- "Antinahuel kuuluu Mustan Dumanasin heimoon ja oleskelee kylässään."

"Siinä tapauksessa lähdemme heti hänen luokseen."

"Veljeni eivät matkusta yksin", sanoi Trangoil Lanec päättäväisesti. "Olen luvannut viedä heidät Antinahuelin luo, sillä on sangen vaarallista kulkea yksin punaisten miesten alueella. Kultahiuksinen veljeni on pelastanut henkeni -- minä seuraan häntä."

"Trangoil Lanec puhuu hyvin. Myöskin Curumilla on kiitollisuudenvelassa veljilleen ja seuraa siis ystäviänsä."

"Mitä te puhutte, Ulmenit?" sanoi Valentin nousten nopeasti ylös. "Me olemme matkalaisia, ja olemme varustautuneet pahimpienkin sattumien varalta, emmekä saa siis yhdistää teidän kohtaloanne omiimme. Mitä sanoisivat teidän naisenne ja lapsenne siitä?"

"He odottaisivat paluutamme."

"Mutta mehän emme vielä tiedä, mitä tulee tapahtumaan puhuteltuamme miestä, jonka luokse valkonaamojen Suuri Kotka -- siksi kutsutte varmaankin don Tadeo de Leonia -- on lähettänyt meidät. Ei, ei, päälliköt, me kiitämme teitä ystävällisyydestänne, mutta sellaista uhrausta emme voi ottaa vastaan."

"Veljeni eivät tunne Llanoeneja. Kaksi miestä on mennyttä kalua, mutta neljä muodostaa jo taisteluvoiman", väitti Trangoil Lanec, ja äänellä, joka ei sallinut vastustamista, jatkoi hän: "Me emme jätä ystäviämme."

"No niin", sanoi Valentin vihdoin. "Te olette urhoollisia miehiä, päälliköt, saatte seurata meitä."

Hän älysi nyt, että heillä olisi paljon hyötyä näistä miehistä, jotka olivat viettäneet koko elämänsä metsissä ja erämaissa. Hän jäi siis ystävänsä kanssa vielä joksikin aikaa intiaanikylään, ja sitten lähtivät he toveriensa ja pienen joukon seuraamana matkalle.

Puolen tunnin keskeytymättömän ratsastuksen jälkeen erosivat muut intiaanit paitsi Trangoil Lanec ja Curumilla heistä. Näiden seuraamina jatkoivat ranskalaiset matkaansa Suuren Käärmeen majoja kohti ja katosivat pian vuorien soliin.

IV. MUSTAN SYDÄMEN LIITTO.

Meidän täytyy nyt siirtyä ajassa hiukan taapäin tutustuttaaksemme lukijamme kertomuksemme toisiin henkilöihin. Siihen aikaan, josta alamme nyt kertoa, oli Chile tasavalta, ja se oli heittänyt Espanjan ikeen niskoiltaan. Mutta sen tila ei ollut tämän kautta kuitenkaan paljoa parantunut, sillä itsenäisyys oli ainoastaan näennäinen, ja hallitusta johti oikeastaan eräs mies, joka käytti hyväkseen vallitsevia olosuhteita ja palveli omia tarkoitusperiään. Se oli kenraali don Pancho Bustamente, sotilas, jonka ankaruudesta oli liikkeellä niin peloittavia huhuja, että häntä alettiin nimittää "El Verdugoksi" (pyöveli). Tavallisesta sotilaasta oli hän urhoollisuudellaan kohonnut armeijan korkeimmaksi päälliköksi. Vihdoin oli hänet kutsuttu sotaministeriöön. Mutta hän ei tyytynyt vielä tähänkään. Hänen suunnitelmansa oli yhdistää naapurivallat Araukania ja Bolivia Chileen ja päästä niiden hallitsijaksi diktatorin arvonimellä. Onnettomuudeksi ei kenraalilla ollut suurmiehen sydäntä, ja väkivaltaisten hankkeittensa kautta herätti hän vain vihaa niissä, jotka työskentelivät rajattoman vapauden puolesta. Kapinayrityksiä sattui toinen toisensa perästä, ja vihdoin muodostui salaliitto, joka vannoi surmaavansa tyrannin. Tätä kutsuttiin "Mustan Sydämen liitoksi."

Don Pancho Bustamente oli nyt tukalassa asemassa. Vaikka hän saisikin vallan käsiinsä, niin ei hänen henkensä olisi penninkään arvoinen, jollei hän voisi repiä rikki sitä verkkoa, joka kietoutui yhä tiukemmin hänen ympärilleen. Sentähden teki hän epätoivoisia ponnistuksia saadakseen salaperäisen liiton johtajan käsiinsä. Alussa olivat hänen yrityksensä turhat. Mutta eräänä päivänä tapahtui jotakin, joka uhkasi tehdä Mustan Sydämen suunnitelmat mitättömiksi. Kymmenen kuuluisinta salaliittolaista saatiin nimittäin vangiksi Santiagossa, Chilen pääkaupungissa, ja heidät aiottiin mestata jo seuraavana päivänä.

Tämä tapahtui 5 p:nä toukokuuta v. 1835. Kaupungissa vallitsi raskas ja painostava mieliala. Ikkunat, parvekkeet ja kadut olivat täynnä kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia miehiä ja naisia, joiden kasvot kuvastivat levottomuutta ja hämmästystä. Kuvernementinpalatsista tulvi lakkaamatta ratsastavia ordonanssiupseereja ja kasarmeista lähti suuria sotilasjoukkoja Plaza Mayorille hajoittamaan siellä olevia ihmisjoukkoja.

Äkkiä häiritsi synkkää hiljaisuutta kuusi kumeata kellonlyöntiä. Samassa tärisytti yksiääninen valitushuuto ilmaa, näkyviin ilmestyi joukko munkkeja, joita seurasi kymmenen vankia vartiostoineen. Komennushuudon: "Seis!" kaikuessa astuivat munkit syrjään, ja sotilaat muodostivat puoliympyrän, jonka keskelle tuomitut asetettiin. Katkeralla epätoivolla katseli Santiagon kansa, kuinka miehet, jotka olivat uhrautuvaisesti ja vapaaehtoisesti taistelleet isänmaansa vapauden puolesta, aiottiin surmata. Luultavasti olisi syntynyt kapina, jollei Bustamentella olisi tässä tilaisuudessa ollut apunaan niin suurta sotavoimaa, etteivät pelottomimmatkaan uskaltaneet nostaa meteliä. Kaikki kävi nyt hyvin nopeasti. Tuomio luettiin vielä kerran. Sotilaat, joiden piti täyttää se, asettuivat riviin. Kuin ukkosenjyrähdys pamahti yhteislaukaus. Nuo kymmenen uhria kaatuivat kuoliaina maahan. Sitten asettuivat sotilaat järjestykseen ja marssivat liehuvin lipuin ja toitottavin torvin ruumiitten ohi takaisin kasarmeihinsa. Ihmisetkin katosivat vähitellen, ja pian oli paikka, jossa kuolemantuomio oli toimeenpantu, autio ja tyhjä.

Hämäryys levitti jo harmaan huntunsa kaupungin yli, kun syvä huokaus äkkiä häiritsi kuolemanhiljaisuutta Plaza Mayorilla. Ruumisläjästä kohosi hitaasti kalpea, verinen pää, sitten tulivat vartalo ja kädet näkyviin, ja pian oli koko mies päässyt tukalasta asennostaan toveriensa ruumiitten alta. Mies heitti pitkän ja huolestuneen silmäyksen ympärilleen siveli sitten kädellään hikistä otsaansa ja mumisi kauhistuneena: "Jumalani, Jumalani, anna minulle voimia elää -- tyttäreni tähden."

Ihmeellisellä kestävyydellä alkoi hän nyt nelinkontin ryömiä katedralia kohti jättäen tumman verijuovan jälkeensä. Hän pysähtyi ainoastaan muutamia kertoja, hengähti hiukan ja painoi kätensä haavaa vasten, josta vuosi sitä enemmän verta, mitä enemmän hän ponnisteli. Näin kulki hän noin kolmekymmentä askelta ja toivoi jo pääsevänsä pakoon, kun hän äkkiä näki kaksi miestä, jotka kulkivat suoraan häntä kohti.

"Haa, onko kaikki ponnistukseni siis turhat -- täytyykö minun todellakin kuolla!" huudahti onneton epätoivoissaan. Levottomuus valtasi hänet, ja hän vaipui jälleen maahan. Muukalaiset olivat sillaikaa ehtineet hänen luokseen. He kumartuivat hänen ylitseen ja tarkastelivat häntä huolellisesti.

"No?" sanoi toinen kysyvästi.

"Hän elää", vastasi toinen. "Jumala tietää, mitä täällä on tapahtunut. Viekäämme hänet syrjään."

Sanomatta sanaakaan käärivät he miehen suureen vaippaan ja kantoivat hänet paikalle, jossa kaksi hevosta levottomasti tömistellen jalkojaan odotti heitä. Onneton toipui heti, aukaisi silmänsä ja koetti kierittäytyä irti vaipasta. Miehet pysähtyivät ja laskivat hänet maahan.

"Kuka te olette, señor, ja kuinka olette joutunut näin surkuteltavaan tilaan?"

"Olen Tadeo Leon, Mustan Sydämen salaliiton johtaja", vastasi haavoittunut. "Jos teillä on pienintäkään säälintunnetta sydämissänne, niin laskekaa minut vapaaksi. Olen palkitseva teidät kuninkaallisesti."

"Me emme tarvitse mitään palkintoa", sanoi toinen miehistä, jotka olivat Valentin ja Ludvig. "Mutta jos tahdotte uskoa itsenne meidän haltuumme, niin ette pety. Onnettomuudeksi olemme muukalaisia, emmekä siis tiedä, minne viedä teidät."

"Oi, te tahdotte siis pelastaa minut. Kiitos, urhoolliset miehet", sanoi don Tadeo tuntien helpoitusta. "Tiedän kyllä erään keinon. Jollei minusta ole vaan teille kovin paljon haittaa, niin viekää minut Chakraniin, kartanooni -- siellä tahdon olla isäntänänne ja kertoa teille elämäntarinani."

"Tapahtukoon niin", sanoi Valentin. Hän hyppäsi hevosensa selkään, otti don Tadeon eteensä satulalle, vihelsi koiraansa ja alkoi ratsastaa Chakrania kohti turvattinsa neuvojen mukaan. Ludvig seurasi häntä.

Pian saapuivat he Chakraniin. Kummastuneena otti sen hoitaja, Pepito, heidät vastaan. Hän ei voinut salata taikauskoista pelkoaan nähdessään kuolleeksi luulemansa isännän edessään. Don Tadeo selitti hänelle parilla sanalla kaikki, kehoitti häntä pysymään vaiti, kääntyi sitten ystäviensä puoleen ja puristi lämpimästi heidän käsiään.

"Ystäväni, en voi kylliksi kiittää teitä avustanne. Sitä ei voi maksaa kullalla. En tule koskaan unohtamaan teitä, henkeni pelastajia, sillä ilman teidän apuanne en olisi päässyt kartanooni. Te olette nyt vieraitani, caballerot."

Näin sanoen jätti haavoittunut ranskalaiset. Hänet vietiin vuoteeseen, ja vieraita kestittiin hänen käskystään erittäin auliisti. Don Tadeon tila osottautui lähemmin tarkasteltaessa aivan vaarattomaksi ja voitiin toivoa, että hän jo viikon perästä saisi jättää vuoteensa. Kohtalo oli tällä kerralla suosinut häntä, hänen täytyi pitää pelastumistaan melkein kuolleista ylösnousemisena.

Don Tadeo Leon oli vartaloltaan komea, kuuden jalan pituinen mies. Hänen katseestaan kuvastui älyä ja voimaa, kaksi ominaisuutta, jotka tekivät hänet kykeneväksi johtamaan liittoa, jolla oli niin paljon vaaroja ja vastuksia. Hänen vaimonsa oli kuollut jo aivan nuorena, ja hänelle oli jäänyt vain yksi ainoa tytär, joka oli aivan äitinsä kaltainen. Donna Rosario oli vasta kuusitoistavuotias. Hänen kauneutensa, nuorekas reippautensa ja hyvä sydämensä tekivät hänet erinomaisen rakastettavaksi olennoksi, ja se, joka katsoi hänen suuriin syvänsinisiin silmiinsä, tiesi, ettei niissä asunut mitään väärää ja epäpuhdasta. Jos hän olisi saanut tiedon lähipäivien tapahtumista ja Tadeon epätoivoisesta tilasta, olisi hän tullut aivan onnettomaksi -- mutta hän ei saanut tietää mitään, ennenkuin hänen isänsä oli jo välttänyt kuoleman. Tästä hetkestä lähtien ei hän poistunut isänsä vuoteen vierestä, ennenkuin haava oli parantunut.

Vaikka Tadeo koettikin pitää salassa ihmeellisen pelastuksensa, levisi kuitenkin huhu siitä sangen nopeasti. Pian alettiin häntä kaivata ja huomattiin, ettei hän ollutkaan niiden kymmenen miehen joukossa, jotka oli ammuttu Plaza Mayorilla. Nyt olisi hän joutunut sangen suureen vaaraan, jolleivät hänen ystävänsä, jotka olivat saaneet tiedon hänen pelastuksestaan, olisi päästäneet häntä pulasta selittämällä, että Chakran oli nyt erään don Manuelin hallussa.

Niiden joukossa, jotka ensimäisinä tulivat tervehtimään Mustan Sydämen johtajaa hänen parannuttuaan, oli myöskin don Gregorio Peralta, eräs liiton mahtavimmista jäsenistä.

"Jumalalle kiitos ja ylistys, että hän säästi teidät meille", huudahti hän lämpimästi. "Mitään ei ole vielä menetetty, niinkauan kun te olette keskuudessamme. Kyvykäs johtajamme pitää kyllä huolen siitä, etteivät toiveemme joudu haaksirikkoon -- eikö totta?"

"Tahdon koettaa parastani", vastasi Don Tadeo päättäväisesti. "Se side, joka yhdistää minut liittolaisiini, voi katketa ainoastaan kuolemani kautta. Ennen kaikkea täytyy meidän pyyhkiä armo ja sääliväisyys luetteloistamme -- niinkuin meitä kohdellaan, niin täytyy meidänkin kohdella muita. Entinen don Tadeo de Leon on kuollut, nyt elää vain pimeyden kuningas. Varokoon se, joka tämän jälkeen sattuu tielleni. Tästälähtien vallitsee ainoastaan kostava kalpa, joka taistelee isänmaan puolesta!"

"Aivan niin", sanoi riemuiten don Peralta, joka huomasi, ettei hänen ystävänsä äly ja rohkeus olleet kadonneet sairauden takia. "Tästä hetkestä lähtien alkaa vasta todellinen taistelu meidän ja Bustamenten välillä. Älkäämme kadottako aikaa. Tieto pelastuksestanne on kohdannut vihollisiamme kuin salama kirkkaalta taivaalta. Käyttäkäämme tätä tilaisuutta hyväksemme."

"Aivan oikein", myönsi toinen, "ja tällä kerralla ei taistelu lopu, ennenkuin tyranni on kuollut. -- Onko mitään erikoista tapahtunut viime aikoina?" sanoi hän johtaen puheen toisaalle. "Onko teillä mitään uutisia?"

"Ei. No niin... oletteko jo siksi vahva, että voitte seurata minua kotiini? Haluaisin nimittäin että tulisitte kuuntelemaan vakoojamme, Juaniton, raporttia."

"Kuinka, otatteko te tämän miehen vastaan talossanne. Se on sangen varomatonta", sanoi don Tadeo nuhdellen.

"Pyh, se veijari ei edes tiedä, missä hän on, sillä hänet viedään talooni sidotuin silmin. No, seuraatteko minua?"

"Koska haluatte sitä, niin olkoon menneeksi."

He lähtivät matkalle sidottuaan ensin mustat naamarit kasvoilleen. Pian seisoivat he vakoojan edessä. Tämä kumarsi heille syvästi väijyvä ja utelias ilme kasvoillaan.

"Minkätähden ette odottanut aamua voidaksenne silloin tehdä ilmoituksenne kokoontumispaikassamme, Juanito?" kysyi don Tadeo lyhyesti.

"Ensiksikin siksi, etten tietänyt, missä on määrä kokoontua ja toiseksi, koska minun täytyy jo tänä päivänä tehdä teille eräs ilmoitus", kuului yhtä lyhyt vastaus. "Mutta sitä varten tahtoisin puhutella Mustan Sydämen johtajaa, sillä häntä tulee ilmoitukseni varmaan miellyttämään."

"Hän seisoo edessänne, puhukaa siis!" sanoi don Tadeo tehden käskevän kädenliikkeen.

"Ilmoitukseni sisältää vain muutamia sanoja: Kenraali don Pancho Bustamente tulee olemaan läsnä huomisessa kokouksessamme."

"Kuinka! Oletteko varma siitä?" huudahtivat liittolaiset yht'aikaa.

"Kyllä, minä itse olen kehoittanut häntä tekemään niin."

"Tiedättekö, minkä rangaistuksen kavaltaja saa?" sanoi don Tadeo voimakkaasti ja merkityksellisesti.

Vakooja pysyi kylmänä.

"En ole kavaltaja", sanoi hän, "sillä jätän käsiinne leppymättömän vihollisenne."

"Missä tarkoituksessa koettaa kenraali hiipiä salaa kokoukseemme?"

"Ettekö arvaa sitä? Hän tahtoo urkkia salaisuuksianne."

"Caspita! Mutta silloin panee hän henkensä alttiiksi?"

"Hm, miksi niin? Eräs jäsenistä, joka yksin tuntee hänet, menee takuuseen hänen puolestaan, ja hän pääsee sillä tavalla sisään. Minä olen tämä takaaja. Kasvojenpiirteistä ei häntä voi tuntea, sillä hän seuraa muitten esimerkkiä ja on naamioitu."

"Jumalan nimessä, te olette oikeassa!" sanoi Tadeo. "Mutta kuinka käy, jos Bustamente aavistaa teidän pettävän häntä?"

"Silloin saan vastata seurauksista. Mutta sitä hän ei tee."

"Luuletteko niin?"

"Olen palvellut kenraalia jo kymmenen vuotta", vastasi vakooja viekas ilme kasvoillaan, "ja koska hän on aina ollut erittäin tyytyväinen minuun, niin..."

"Ymmärrän. Tällä kerralla ette ole ansainnut kymmenen, vaan kaksikymmentä unssia."

Don Tadeo ojensi Juanitolle rahat ja antoi hänelle merkin poistua. Mutta vakooja jäi seisomaan paikoilleen ja sanoi:

"Teidän armonne on unohtanut pääasian. En minä eikä myöskään kenraali Bustamente tiedä vielä, missä kokous pidetään. Don Bustamente odottaa, että minä antaisin hänelle tiedon siitä."

Äänettöminä katselivat Tadeo ja Peralta toisiansa. Ilmaisisivatko he salaisuutensa tälle vakoojalle. Seurasi pitkä hiljaisuus.

"Tunnetteko Quinta Verden Rio Claron lähistöllä?" sanoi edellinen vihdoin päättäväisesti. "Siellä täytyy kenraalin olla täsmälleen kello yhdeksän aamulla. En voi antaa lähempiä määräyksiä. Mutta te tiedätte sangen hyvin...?"

"Että te ette tunne sääliä, niin, sen tiedän kyllä. Mutta älkää olko levoton, toinen käsi pesee toisen -- Te tulette olemaan tyytyväisiä minuun. Hyvästi!"

Juanito vietiin pois sidotuin silmin. Hänen mentyään kääntyi don Peralta ystävänsä puoleen ja kysyi tältä:

"Onkohan hän kavaltaja?"

Don Tadeo kohautti olkapäitään.

"Sitä emme voi vielä päättää", vastasi hän.

"Joka tapauksessa täytyy meidän olla varovaisia."

* * * * *

Don Tadeon sanat kävivät toteen. Varovaisuus oli tarpeen.

Kun Tadeo ja Peralta saapuivat seuraavana aamuna kokoontumispaikalle, oli heidän ensimmäinen tehtävänsä kysyä, oliko kenraali jo tullut sinne. Pään pudistus oli ainoa vastaus, jonka he saivat -- ketään ei oltu vielä viety kokoussaliin. Olikohan Bustamente joidenkin tärkeitten asioiden takia estetty saapumasta sinne, vai oliko...? Pian saivat he vastauksen kysymykseensä.

Kokous avattiin vihdoin, mutta tuskin ehdittiin lausua kymmentäkään sanaa, kun kaksi laukausta pamahti ulkoa. Samassa sekunnissa aukaistiin kokoussalin ovi ulkoapäin, ja joukko chileläisiä sotilaita tunkeutui sisään. Liittoutuneet ottivat heidät vastaan ankaralla kuulasateella. He olivat aavistaneet, että heidän kimppuunsa hyökättäisiin ja valmistautuivat nyt poistumaan salista vastaisen oven kautta. Käsikähmä alkoi heti. Mutta liittolaisille, jotka olivat varustautuneet hyökkäyksen varalta, onnistui se siksi hyvin, että ennenkuin todellinen kamppailu alkoi, oli jo suurin osa heistä kadonnut viereiseen huoneeseen. Nyt alkoivat nekin, jotka puolustivat ovea, ajatella pelastustaan. Nopea hyökkäys -- sitten vetäytyivät hekin viereiseen huoneeseen ja löivät sen mahtavan rautaoven kiinni aivan sotilaitten nenän edessä.

Muutamien minuuttien kuluttua onnistui sotilaitten vihdoinkin murtaa ovi auki ja tunkeutua huoneeseen. Mutta se oli jo liian myöhäistä, huone oli aivan tyhjä.

Minne olivat pakolaiset kadonneet? Kuinka olivat he voineet poistua talosta, kun sen jokainen uloskäytävä oli sotilaiden vartioima? Tarkan etsiskelyn jälkeen löysivät sotilaat vihdoin erään lattialuukun, josta johti käytävä kellarikerrokseen. Tätä tietä olivat liittolaiset menneet kadulle ja paenneet.

Harmistuneina yrityksensä epäonnistumisesta lähtivät sotilaat kotimatkalle.