Part 12

Oli kummallinen yö, Tummansininen taivas oli täynnä tähtiä, jotka loistivat kuin timantit ja kuu, joka oli vaeltanut puolet radastaan, levitti ympärilleen hopeavaloa ja antoi koko seudulle satumaisen leiman. Hyvien tuoksujen täyttämä ilma oli niin kirkas, että kaukana siintävät metsät eroittuivat selvästi taivaanrantaa vasten. Vieno tuulenhenkäys leyhytteli hiljaa korkeimpien puiden latvoja.

Varovaisesti liikkui pieni karavaani äskenmainitun joen rantoja pitkin odottaen joka silmänräpäys näkevänsä punanahkojen villien silmien loistavan pimeydessä. Tadeo ja donna Rosario olivat intiaaniystäviensä hevosten selässä, Curumilla ratsasti etumaisena ja ranskalaiset muodostivat jälkijoukon.

Noin kello neljä aamulla -- juuri siihen aikaan kun aurinko nousi taivaanrannalle -- eroittivat matkustajat pienen Guanakosaaren edessään sumun ympäröimänä, joka kaikissa lämpimissä maissa nousee maasta päivän tullessa. Vaivaloisen öisen matkan jälkeen näytti se heidän silmissään kuin pelastavalta satamalta. Saarella seisoi liikkumattomana mies, Trangoil Lanec, jonka vieressä kumpikin hevonen pureskeli ruohoa rannalla.

Niin pian kuin tulijat, joita hän oli jo kauan odottanut, olivat saapuneet kylliksi lähelle antoi hän heille merkin kiiruhtaa. Curumilla nyökkäsi myöntävästi päätään ja pian oli pieni seurue kulkenut pienen kahluupaikan yli saarelle. Lyhyen aterian aikana neuvottelivat ystävykset, mitä nyt olisi tehtävä. Don Tadeo ehdoitti, että he suuntaisivat kulkunsa hacienda de la Palomaa kohti, joka kuului eräälle hänen ystävistään. Matka ei ollut kovin pitkä, ja sinne tultuaan olisivat he täysin turvassa Antinahuelilta.

Ensi töikseen alkoivat ulmenit laatia puhvelinnahkavenhettä, sellaista, joita intiaanit käyttävät matkustaessaan erämaan läpi kulkevaa jokea pitkin. Kun se oli valmis, ja he olivat työntäneet sen vesille, pyysivät he tovereitaan istuutumaan siihen. Sitten jatkettiin matkaa tällä venheellä hevosten uidessa sen perästä. Noin tunnin kuluttua astuivat he jälleen maihin ja jatkoivat matkaa jalkaisin. Heidän täytyi nyt kiivetä jyrkkää vuorenrinnettä pitkin erään kukkulan yli päästäkseen Chilen alueelle.

Muutamien tuntien kuluttua oli ilma täydellisesti muuttunut. Punervansininen aurinko näytti uivan pilvimeressä, joka vangitsi sen kuumat säteet. Taivas oli kuparinvärinen. Kuului jylhää ukkosenjyrinää, joka kaikui moninkertaisena vuorissa ja laaksoissa. Ilma oli painostava. Suuria sadepisaroita putoili pilvistä ja yksinäiset tuulenpuuskat nostivat suuria tomupilviä maasta ja päästivät melkein inhimillisiä valitusääniä. Lintuja parveili suurin joukoin ilmassa, ja hevoset tulivat levottomiksi. Toisin sanoen kaikki ennusti hirmumyrskyn tuloa, joka usein sangen lyhyessä ajassa muuttaa maanpinnan muodon.

Sumu oli niin sankka, että vaikka päivä ei ollut vielä puolivälissäkään, ympäröi pimeys matkalaisia. Varovaisesti astellen pääsivät he hitaasti eteenpäin. Intiaanipäälliköt tunsivat luonnon mahtavat oikut, ja levottomuus kuvastui heidän kasvoillaan.

"Mitä sanotte tästä ilmasta, Curumilla?" kysyi kreivi Ludvig.

"Huonoa, hyvin huonoa", sanoi tämä pudistaen päätään. "Jollemme ennen hirmumyrskyn tuloa ehdi Jana Karamille (noitamiehen hyppy)..."

"No niin, mitä sitten. Uhkaako meitä jokin vaara?"

"Enemmän kuin vaara. Siinä tapauksessa ei meillä ole suuria toiveita selvitä hengissä rajuilmasta."

"Vai niin!" huudahti Valentin ja ranskalaiset katselivat pelästyneinä toisiinsa. "Sepä ei kuulu lohduttavalta. Luuletteko todellakin, että niin on asianlaita?"

"Trangoil Lanec puhukoon!" sanoi päällikkö osoittaen kädellään toveriaan.

"Curumilla on oikeassa!" vastasi tämä synkästi. "Luulevatko veljeni, että me voisimme vastustaa rajumyrskyn voimaa tällaisella paikalla?"

Nuoret miehet painoivat alakuloisina päänsä alas. He eivät tahtoneet enää lausua sanaakaan epätoivoisesta tilanteesta. Äänettöminä astelivat he nyt vuoripolkua pitkin, joka oli tuskin neljänkään jalan levyinen leveimmältä kohdaltaan. Toiselta puolelta rajoitti sitä jyrkkä graniittiseinä, toiselta syvä kuilu, jonka pohjalta kuului näkymättömän veden lorinaa. Oli todellakin vaikea vastustaa rajumyrskyä sellaisella paikalla.

"Olemmeko vielä kaukana Jana Karamista?" kysyi Valentin vihdoin.

"Pilliau olkoon kiitetty -- me olemme pian siellä! Mutta..."

Intiaani vaikeni, sillä hämärä vaippa, joka peitti taivaanrantaa, jakautui äkkiä kahtia, terävä salama valaisi taivasta, ja peloittava tuulenpuuska syöksyi vonkuen rotkoon.

"Alas hevosten selästä!" huusivat Trangoil Lanec ja Curumilla melkein yht'aikaa. "Heittäytykää maahan!"

Valkoihoiset tottelivat heti johtajiensa käskyä ja pitelivät kiinni kalliosta. Myöskin hevoset käsittivät vaistomaisesti vaaran ja heittäytyivät harjakset tuulessa heiluen maahan. Mikään kynä ei voi kuvailla hirmumyrskyä, joka nyt ennenkuulumattomalla raivolla ryntäsi vuorten yli. Peloittavasti jyrisi ukkonen kuilussa, ja satoi kuin saavista kaatamalla. Jättiläismäisiä lohkareita irtautui kalliosta, ne vyöryivät rymisten syvyyteen kiskoen mennessään maasta satavuotisia puita juurineen aivankuin hentoja oljenkorsia. Tuulen ulvonta, myrskyn pauhina ja aivankuin kuolinkamppailuaan taistelevan luonnon huokaukset muodostivat yhdessä kauhistuttavan mutta valtavan sävelen.

Mutta äkkiä, kesken kaikkea, kuului kirkaisu, joka oli niin äänekäs ja kimeä, että se voitti myrskyn pauhunkin. Välittämättä vaarasta nostivat matkalaiset päänsä ylös ja katsoivat ympärilleen. He huomasivat heti, mitä oli tapahtunut!

Donna Rosario ei ollut jaksanut pitää kiinni kalliosta, vaan oli päästänyt otteensa ja syöksynyt syvyyteen.

XXVIII. TAIVAAN JA MAAN VÄLILLÄ.

Tämä kauhistuttava tapaus täytti urhoollisten miesten sydämet tuskalla ja pelolla. Kaikkien mieleen juolahti, että onneton makasi kenties murskautuneena syvyydessä.

"Oi, tyttäreni, tyttäreni!" kirkaisi don Tadeo aikoen epätoivoissaan syöksyä kuiluun lapsensa perästä.

Curumillan rautakoura veti hänet kuitenkin takaisin. "Onko Suuri Kotka väsynyt elämäänsä?" kysyi intiaani nuhtelevasti. "Isäni on vielä heikko pitkän vankeuden jälkeen, hän uhraisi vain henkensä saamatta mitään aikaan."

"Mutta tyttäreni!" ähki mies raukka.

"Teemme voitavamme", sanoi Valentin koettaen salata toivottomuuttaan. "Jollei apumme ole jo turha, tuomme ylös señoritan. Minä hankin teille heti tiedon siitä."

Hän valmistautui panemaan tuumansa toimeen, mutta kreivi Ludvig ennätti ennen häntä. Hän oli jo alkanut laskeutua kuiluun jyrkkää kallionrinnettä pitkin ja katosi pian ystäviensä näkyvistä.

Myrsky yltyi. Kirkkaitten salamoiden valaisema taivas näytti tulimereltä, ja sade kiihtyi yhä rankemmaksi. Miehet, jotka pitelivät kiinni kalliosta ylhäällä kuilun reunalla, olivat jo kauan odottaneet toveriansa. Vai olikohan hänkin joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin onneton tyttö? Samassa kuului huuto...

Kun Ludvig laskeutui syvyyteen totteli hän ainoastaan sydämensä ääntä ja päätti tuoda onnettomalle isälle lapsensa. Tätä puhdasta ja luonnollista tunnetta vahvisti nyt kylmä rohkeus, kun hän huomasi olevansa epävarmassa asemassa kuilun yläpuolella. Hänen tehtävänsä ei ollut helppo. Yksi ainoa harha-askel -- ja hän olisi hukassa. Usein tunsi hän kiven tai oksan, jolle hän astui, murtuvan ja antavan perään. Alhaalla kuilussa lorisi vesi hiljaisesti, ja vaikka hänen ympärillään vallitsi synkkä pimeys, oli hän usein pyörtymäisillään mitatessaan ajatuksillaan kuilun syvyyttä.

Mutta päättäväisesti jatkoi hän laskeutumistaan. Hän oli jo jättänyt aikamoisen taipaleen taakseen, sillä rotkot olivat jo niin kapeat, ettei hän voinut eroittaa taivasta yläpuolellaan. Hän pysähtyi hetkiseksi hengähtääkseen hiukan ja katseli levottomana alas kuiluun.

Samassa oli hän päästää kummastuksen huudon, sillä noin kolmenkymmenen askeleen päässä alapuolellaan oli hän näkevinään olennon, jonka ääriviivat olivat kuitenkin niin epäselvät, että hänen täytyi tarkasti silmäillä sitä ollakseen varma asiastaan. Nyt ei hän enää viivytellyt, vaan liukui alas vaaraa halveksien. Olento, jonka hän oli huomannut, oli Rosario. Nuori tyttö makasi pyörtyneenä tiheän köynnöskasviverkon päällä aivankuin riippumatossa. Kun Ludvig näki, tämän tunsi hän kylmiä väreitä selkäpiissään, ja hän pelästyi kauheasti. Hänen sydämensä löi kiivaasti, kun hän ajatteli hennon tytön peloittavaa tilaa. Jumalan kiitos, nyt oli ainakin hän auttamassa ja neuvomassa häntä.

Sill'aikaa oli rajuilma hiukan tyyntynyt. Sumu jakautui kahtia ja aurinko ilmestyi näkyviin huntunsa takaa, vaikkakin sitä silloin tällöin pimittivät ohitsekiitävät pilvet. Tuulenpuuskat tulivat yhä heikommiksi.

Vasta nyt saattoi kreivi Ludvig huomata vaaran suuruuden, johon hän oli joutunut ja jonka vallitseva pimeys oli tähänasti salannut häneltä. Silmätessään jyrkkää kallionseinämää, jota myöten hän oli laskeutunut, ei hän voinut käsittää, kuinka hän oli päässyt niin pitkälle putoamatta rotkoon. Alemmaksi ei hän olisi voinut missään tapauksessa laskeutua, sillä myrttipensaasta alkaen, jonka päällä Rosario makasi, oli rotko aivan seinäjyrkkä. Vielä pari askelta, ja hän olisi ollut hukassa.

Juuri kun hän mietti, mitä olisi tehtävä, sai Cesarin etäinen haukunta hänet kohottamaan päänsä ja katsomaan ylös. Ja nyt päästi hän riemuhuudon, sillä hänen ystävänsä olivat keksineet oivallisen pelastusvälineen. Sitomalla yhteen lassot, joita ratsastajat Chilessä aina kuljettavat mukanaan, oli Valentin laittanut pitkän köyden, jonka hän nyt don Tadeon ja intiaanien avulla laski syvyyteen. Se oli onneksi kylliksi pitkä ja Ludvig sai helposti kiinni siitä. Mutta hän ei ajatellut ensin itseään, vaan donna Rosariota. Vedettyään nuoren tytön köynnöskasviverkosta, sitoi hän köyden hänen vyötäisiensä ympäri niin, ettei hän voinut millään tavoin syöksyä uudestaan syvyyteen. Sangen hitaasti ja varovaisesti -- ettei hän vain kolhiutuisi kalliota vasten -- vetivät ylhäällä olijat hänet luokseen, ja hetken kuluttua oli Rosario turvassa. Myöskin uhrautuvainen ranskalainen pääsi samalla keinoin takaisin ystäviensä luo.

Tällä kertaa ei don Tadeo tuhlannut turhia sanoja tyttärensä pelastajalle, vaan loi häneen katseen, joka osoitti mitä lämpimintä kiitollisuutta.

Hetken kuluttua tuli nuori tyttö tajuihinsa isänsä hellästi hyväillessä häntä. Heikko punastus levisi hänen kasvoilleen, hän huokasi raskaasti ja aukaisi silmänsä.

"Voi, isäni!" huudahti hän muistaessaan, mitä oli tapahtunut. "Mikä kauhea putous! Luulin todellakin kuolevani!"

"Olet pelastettu -- älä ajattele enää muuta!" sanoi don Tadeo.

XXIX. VIIMEINEN TAISTELU.

Tapaus, josta äsken kerroimme, oli viivyttänyt paljon ystäviemme matkaa, ja he koettivat nyt päästä eteenpäin niin nopeasti kuin mahdollista. Mutta myrsky oli heille suureksi haitaksi, ja kului kauan, ennenkuin he saapuivat "Poppamiehen hyppy" nimiselle paikalle, eräälle viidenkymmenen jalan levyiselle kuilulle, joka jakoi kallion kahteen osaan. Kuilun yli päästiin muutamia leveitä lankkuja myöten. Nimi Jana Karam johtui eräästä tarusta, joka kertoi, että siihen aikaan, kun Araukaniaa koetettiin valloittaa, hyppäsi eräs kastilialaisia sotureita pakeneva poppamies kuilun yli, ja hämmästyksekseen näkivät espanjalaiset soturit tällä tavoin saaliinsa luiskahtavan käsistään.

Pieni karavani sivuutti tuon vaarallisen paikan niin nopeasti kuin mahdollista ja pääsi juuri polulle, joka johti chileläisille kentille, kun Curumilla äkkiä antoi merkin pysähtyä.

"No, mitä on tekeillä?" kysyi Valentin kummastuneena. "Kiiruhtakaamme eteenpäin niin pian kuin mahdollista. Me saavumme pian kentälle ja pelastumme."

"Ei vielä", vastasi päällikkö osoittaen savupilveä, joka vähän matkan päässä kohosi spiralimaisesti taivasta kohti.

"Vai niin, onkohan se taas tuo kirottu Toquin?" huudahti Tadeo kummastuneena. "Hän on siis kiiruhtamisestamme huolimatta saanut meidät jo kiinni."

"Antinahuel on viisas -- hän on saavuttanut meidät", sanoi Trangoil Lanec alakuloisena. "Hän on voinut saapua tänne ainoastaan Jolka nimisen paikan kautta."

"Mutta näin lyhyessä ajassa!" väitti kreivi Ludvig.

"Toquin tuntee tiet ja polut, myrsky viivytti meitä liian paljon."

Valentin kirosi. "Joudummeko siis aina tuhkasta tuleen. Mitä on nyt tehtävä?"

"Ei mitään -- jatkamme matkaamme niin nopeasti kuin mahdollista", vastasi Curumilla kylmäverisesti.

"Mutta jos Toquin on jo huomannut meidät?"

"Se on luultavaa," arveli ulmen kohauttaen olkapäitään. "Curumilla hakisi silloin salaa apuväkeä haciendasta -- mutta me emme saa menettää voimiamme, vaan meidän täytyy rauhallisina odottaa pahintakin."

"Siinä tapauksessa kuolemme mieluummin kuin sallimme, että nuo ryövärit saavat vankinsa jälleen käsiinsä", huudahti Ludvig kuumeisella päättäväisyydellä.

Kaikki olivat yhtä mieltä hänen kanssaan, ja he ratsastivat kaksinkertaisella innolla eteenpäin. Trangoil Lanec oli ottanut johdon käsiinsä; hän kuletteli seuruetta monia, kiemurtelevia ja sinne tänne risteileviä polkuja pitkin, joita vain erämaan pedot olivat polkeneet. Ainoastaan intiaanit tuntevat salaisuuden kulkea aina oikeaan suuntaan näissä labyrinteissä. Kahdenkymmenen minuutin marssin jälkeen saapuivat matkalaiset Rio Pablo joelle, jonka he olivat muutamia tunteja sitten jättäneet jälkeensä aivan toisessa osassa vuoristoa. Joki oli noin puolen kilometrin levyinen; sen keskellä kohosi pieni särkkä. Nähdessään sen vaihtoivat Trangoil Lanec ja Curumilla voitonriemuisen silmäyksen. Kaikki istuutuivat nyt keinotekoiseen kanoottiin, jota he olivat jo kerran ennenkin käyttäneet kulkiessaan joen yli. Tällä saapuivat he vaikeuksitta turvapaikkaansa. Hevosetkin uivat sinne väsymyksestään huolimatta.

Koko päivä oli nyt kulunut vaaroissa ja vastuksissa, ja väsyneinä heittäytyivät nuo kuusi onnettomuustoveria maahan levätäkseen hiukan. Oli jo tullut pimeä, mikään ei häirinnyt luonnon salaperäistä hiljaisuutta. Vain silloin tällöin näkyi jonkun janoaan sammuttavan eläimen epäselvät ääriviivat kuun valossa kaukana joen rannalla, tai kuului susien valittavaa ulvontaa ja yöpöllöjen kirkunaa.

Yksinäisellä särkällä olevat matkalaiset koettivat nyt uskotella toisilleen, että he olivat pelastuneita, mutta siitä huolimatta kuuntelivat kaikki huolestuneina sekottautuiko yöllisiin säveliin jokin vieras ääni. Tiesikö Antinahuel heidän olevan täällä, vai olikohan hän joutunut väärille jäljille? Tätä kysymystä miettivät he lakkaamatta. Mutta mikään ei liikahtanut -- kaikki olivat hiljaa, myöskin Cesar, jolle vartioiminen oli uskottu. Tällä tavalla kului yö pelossa ja vavistuksessa.

"No, pahin on kai nyt ohi", sanoi Valentin tyytyväisenä ulmeneille. "Koska Antinahuel ei ole vielä näyttäytynyt, niin ei meillä ole kai enää mitään peljättävää."

"Hiljaa!" komensi Curumilla. "Ettekö kuulleet jotain ääntä?"

Kaikki kuuntelivat -- taas kuului ääni, joka muistutti huokausta.

"Se on Cesar... koira antaa meille merkin", huudahtivat ranskalaiset melkein yht'aikaa.

Kiiruusti juoksivat he rantaan, jossa koira vartioi, ja katselivat ympärilleen. He eivät huomanneet mitään erikoista, kaikkialla vallitsi sama hiljaisuus ja rauha kuin ennenkin. Ainoastaan korkea ruoho joen rannalla liikkui hiljaa. Hetkisen luulivat Valentin ja Ludvig, että heidän koiransa oli erehtynyt, mutta äkkiä he tunsivat päällikköjen, jotka olivat kiiruhtaneet heidän jälkeensä, tarttuvan heitä vyötäisistä ja paiskaavan heidät maahan. Useita laukauksia pamahti samassa. Kuulat löivät kallioita vasten, ja muutamia nuolia lensi niiden yli. Laukauksia seurasi villi ulvonta, johon kaiku vastasi toiselta rannalta.

Nuo neljä miestä ampuivat tähtäämättä intiaaneja, jotka hyökäsivät nyt esiin piilopaikastaan kuin parvi ahnaita petoeläimiä. Kaksi soturia kaatui. Tämä näkyi laimentavan hyökääjien intoa, ja yhtä pian kuin he olivat tulleet esiin; katosivat he nyt ruohostoon. He huomasivat, miten vähän hyötyä ampuma-aseista heille oli ja muuttivat sentähden menettelytapaansa. Antinahuel -- hän oli soturien johtaja -- jakoi heidät kahteen osastoon. Toisen tehtävänä oli kiinnittää vihollisen huomio puoleensa, sillaikaa kuin toinen Toquinin johtamana meni muutaman sadan askeleen päähän ylemmäksi joelle.

Puolustajat oivalsivat kuitenkin tämän juonen; he tiesivät, ettei heidän tarvinnut pelätä niitä araukaneja, jotka ampuivat heitä rannalta ja kiinnittivät siis kaiken huomionsa sille paikalle, jossa muut intiaanit kiireesti kyhättyine lauttoineen astuisivat maihin särkälle. Mutta sitä ennen etsivät he donna Rosariolle paikan, jossa tämä olisi turvassa kuulilta. Rauhallisina ja pelottomina odottivat he sitten vihollisen tuloa.

Nyt kulki jo ensimäinen lautta, jossa seisoi noin seitsemän -- kahdeksan intiaania, virran mukana nopeasti särkkää kohti, ja peloittavasti ulvoen ja heilutellen aseitaan hyppäsivät intiaanit maihin. Mutta heidät vastaanotettiin sangen pontevalla tavalla. Epätoivon raivolla hyökkäsivät särkän puolustajat heidän kimppuunsa, ja intiaani toinen toisensa jälkeen kaatui maahan heidän voimakkaista iskuistaan. Intiaanit eivät olleet vielä selvinneet hämmästyksestään, ennenkuin neljä heistä ajelehti ruumiina kauas jokea pitkin. Mutta leikki ei vielä loppunut. Niinkuin vertajanoovat hyenat hyppäsi taas muutamia sotureja särkälle. Hetkisen raivosi kiivas taistelu molempien puolueiden kesken. Huolimatta ponnistuksistaan täytyi puolustajien kuitenkin vihdoin peräytyä erään vuorenseinämän taa, ja sieltä he ampuivat araukaneja, jotka turhaan etsivät suojaa.

Sillaikaa oli toinen lautta tuonut särkälle Antinahuelin ja noin kaksikymmentä soturia. Päällikön terävä katse huomasi heti don Tadeon ulmenien rinnalla ja raivoisa hymy vääristi hänen piirteensä. Hän antoi piiritetyille merkin neuvotellakseen heidän kanssaan, jonkatähden nämä heti lopettivat ampumisensa.

Pelkäämättä astui Antinahuel esiin, ja katse, jonka hän loi Curumillaan ja Trangoil Laneciin, näytti tahtovan tuhota heidät.

"Erehtyykö Antinahuel, vai näkeekö hän tosiaankin kaksi araukaniheimon turmeltunutta poikaa edessään? Kaksi kavaltajaa on liittynyt valkoisiin... punaisten miesten veri ei juokse heidän suonissaan!"

"Trangoil Lanec on yksi heimonsa päälliköistä!" vastasi ulmen ylpeästi. "Kuka voi nuhdella häntä? Hän ei ole pettänyt veljiään. Hän ei ole tähänasti ottanut osaa yhteenkään taisteluun kansaansa vastaan, sillä hän vihaa ainoastaan Antinahuelia, ei araukaneja."

"Pojallani on kaksinainen kieli, kuka uskaltaa uskoa häneen?" vastasi Antinahuel pilkallisesti. "Minkätähden vihaa hän Antinahuelia?"

"Antinahuel on salakavala; hänen sydämensä unohtaa pian, mitä hänen suunsa puhuu!"

"No, onko Myskirotta samaa mieltä kuin tämä ulvova schakaali?" kysyi Antinahuel vavisten vihasta.

"Isälläni ei ole mitään syytä surkutella meitä", vastasi Curumilla rauhallisesti. "Hänen henkensä on ollut usein meidän käsissämme, ja kuitenkin olemme säästäneet sen. Jos Antinahuel ärsyttää sotilaansa kimppuumme, niin ei se ole meidän vikamme. Meidän täytyy puolustautua!"

"Antinahuel on araukanien Suurtoquin; hänen kätensä on vahva!" sanoi päällikkö uhaten.

"Minkätähden kerskailee isäni arvosta, jota hänellä ei ole? Araukaneilla ei ole enää Suurtoquinia."

Omituinen vavistus värisytti ennen niin mahtavan päällikön vartaloa, kun hän kuuli Curumillan sanat, ja muisto tappiostaan näkyi riistävän puhelahjan hetkiseksi häneltä. Mutta nähdessään miehen, jonka hän oli vannonut kukistavansa, pudisti hän ajatukset pois ja kysyi lyhyesti:

"Tahtovatko poikani luovuttaa minulle vangit, jotka he ovat riistäneet minulta?"

"Emme", vastasi Trangoil Lanec. "Valkoihoisten Suuri Kotka ja valkoinen neito ovat turvassamme, ja Antinahuelin täytyy kulkea ruumiittemme yli saadakseen heidät haltuunsa."

"Hyvä. Onko poikieni päätös peruuttamaton?"

"Ulmen on puhunut", kuului ylpeä vastaus.

"Te olette koiria ja vanhoja akkoja!" sanoi Toquin raivostuneena. "Koska ette tahdo antaa minulle vapaaehtoisesti vankejani, riistävät sotilaani ne teiltä väkivallalla."

Vihaisena vetäytyi Antinahuel takaisin ja antoi sotilailleen hyökkäysmerkin. Kuin myrskytuuli hyökkäsivät araukanit nyt vastustajiensa kimppuun. Puolustajat huomasivat heti olevansa hukassa; sillä he eivät kauan jaksaisi taistella niin suurta ylivoimaa vastaan, mutta he päättivät kaatua uskollisesti täyttäen velvollisuutensa. Araukanisotureista oli jo viisi kaatunut maahan vastustajien raivoisista iskuista; kolme oli kuolettavasti haavoittunut. Mutta olipa Valentinkin saanut lievän kirveeniskun päähänsä, Trangoil Lanecin vasemman käden oli keihäs lävistänyt, ja Curumilla ja Ludvig olivat saaneet muutamia pieniä haavoja. Ainoastaan don Tadeo oli haavoittumaton, hän taisteli poikasiaan puolustavan naarasleijonan rohkeudella ja vimmalla.

"Tappakaa ne roistot. Tappakaa ne roistot!" ärjyi hän.

Huolimatta haavoistaan hyökkäsivät Valentin ja Ludvig uudestaan vihollisen kimppuun ja iskivät heitä maahan kaikin voimin.

Sotureittensa taistellessa viittä vihollistansa vastaan hiipi Antinahuel donna Rosarion luo aikoen ryöstää hänet. Trangoil Lanec huomasi heti tämän, ja keveästi kuin pantteri hyökkäsi hän Toquinin päälle. Ällistyneenä ulmenin äkillisestä hyökkäyksestä päästi Antinahuel tytön ja kääntyi vastustajansa puoleen.

"Takaisin!" huusi hän Trangoil Lanecille kumealla äänellä.

Mutta urhoollinen päällikkö ei ajatellutkaan peräytymistä, vaan kohotti tikarinsa iskuun.

"Kuole, koira!" ärjäsi Toquin ja antoi sotakirveensä pudota onnettoman päähän.

Trangoil Lanec kaatui. Voittaja kumartui alas kohottaakseen kauhusta lamautuneen tytön maasta, mutta nyt hyökkäsi uusi vihollinen, don Tadeo, hänen kimppuunsa. Toquin päästi korisevan äänen, joka oli vähällä tukehduttaa hänet, hänen otsasuonensa pullistuivat, ja huulet vapisivat raivosta. Kauhistuttavalla voimalla heitetty tomahawki vinkui taas ilmassa ja sattui vastustajan pyssyyn. Salamoivin silmin ja yhteenpuristetuin huulin tarttuivat veriviholliset toistensa vyötäisiin ja vierivät maahan koettaen pistää tikareillaan toisiansa kuoliaaksi. Taistelu oli peloittava, sitä käytiin urhoollisen ulmenin ruumiin vieressä, joka vielä liikahteli kuolemankouristuksissaan. Tadeo oli sangen voimakas, mutta hän oli nyt tekemisissä miehen kanssa, jonka voimien ja nopeuden uhriksi hän olisi kenties joutunut, jollei tätä olisi vaivannut äärettömän raivon tuottamat kärsimykset. Sitäpaitsi ei don Tadeo saanut kyllin lujaa otetta intiaanin liukkaasta vartalosta. Curumilla ja ranskalaiset eivät voineet auttaa häntä, heidän täytyi puolustautua auraukaneja vastaan, jotka pitivät heitä kovilla.

Don Tadeon loppu näytti lähenevän... hän taisteli henkensä edestä vastustajansa kauhistuttavissa kourissa. Hänen ajatuksensa alkoivat jo tulla epäselviksi; hän teki ainoastaan koneellista vastarintaa, kun... sormet, jotka puristivat hänen kurkkuaan, päästivät äkkiä otteensa.

Tadeo ponnisti viimeiset voimansa, hänen onnistui riuhtaista itsensä irti vastustajastansa ja nousta polvilleen. Mutta Antinahuel ei hyökännyt uudestaan vastustajansa kimppuun, hän ei ajatellut edes puolustustakaan, hän päästi vain syvän huokauksen ja vaipui maahan kuin laho puu salaman iskiessä siihen.

Sydänhalvaus, joka johtui mielipuolisesta vihan- ja raivon purkauksesta, oli äkkiä tehnyt lopun hänen elämästään.

Araukanipäällikön kaatuminen keskeytti taistelun hetkiseksi. Kauhistuneina katselivat araukanit toquiniaan, joka makasi nyt kylmänä ja liikkumattomana heidän edessään. Mutta olivatpa heidän vastustajansakin syvästi liikutettuja. Heidän toverinsa, Trangoil Lanecin, onneton kohtalo, tuotti paljon surua ja tuskaa noille neljälle miehelle.

Mutta nythän ei ollut aikaa suruun, täytyi valmistautua jatkamaan veristä taistelua. Niin pian kun heidän liikutuksensa oli laimentunut, aikoivat he taas päättäväisesti hyökätä vastustajiensa kimppuun.

Mutta silloin pääsi kummastuksen huuto kaikkien huulilta... Intiaanit olivat kadonneet Antinahuelin ruumis mukanaan.

XXX. LOPPU.