Part 11

"Araukanipäälliköt ovat lähettäneet Luchsin ilmoittamaan Antinahuelille, että valkonaamat ja intiaanit ovat neuvotelleet keskenään rauhasta ja tehneet seuraavan sopimuksen: Antinahuelin täytyy vapauttaa valkoiset vangit, jotka ovat hänen käsissään ja hajoittaa sotajoukkonsa. Sotureiden täytyy palata kyliinsä ja luovuttaa muukalaisille kaksi tuhatta lammasta, tuhat vuorilammasta ja viisi sataa puhvelia. Sotakirves haudataan araukanien sauvojen ja valkoihoisten ristin alle. Luchs on puhunut."

"Poikani näkyy pelkäävän valkoisia vastustajiaan, koska hän aikoo suostua sellaisiin ehtoihin", sanoi Antinahuel ivallisesti. Vaivoin saattoi hän hillitä itseään.

"Ehdot ovat kovat, mutta meidän täytyy suostua niihin", vastasi Luchs kylmästi. "Jollei Suuri Kotka ole kolmen päivän kuluttua vapaa, ammutaan vangitut ulmenit ja sata sotilastamme armotta molempien leirien nähden."

"Mutta jos Antinahuel kieltäytyy noudattamasta ehtoja?" kysyi Toquin.

"Sitä ei Antinahuel tee", sanoi Luchs lauhkealla äänellä.

"Sen tekee hän, niin totta kuin Pilliau elää!" huudahti araukani-päällikkö kiivaasti. "Suuri Kotka on kuoleva!"

"Isäni ajatelkoon -- nämä eivät voi olla hänen viimeiset sanansa!" vastasi Luchs yhtä rauhallisesti kuin ennenkin.

Antinahuel raivostui hirveästi toisen kylmyydestä. Vaikka hän olikin sangen viekas, ei hän huomannut ansaa, joka oli viritetty hänelle.

"Minä, Suurtoquin, selitän pojilleni ja kaikille läsnäolijoille, etten tule koskaan hyväksymään näitä loukkaavia ehtoja... en voi tuottaa häpeää kansalleni. Valkoihoisten päällikkö on kurja koira, jonka olen vannonut surmaavani. Ettekö muista mitään, coyotit, vai ettekö tiedä, miten Toquin Cadequal lopetti elämänsä. Minä olen surmaava muukalaisen ja täten pesevä häpeämme. Kenellä on jotakin sanottavaa tätä vastaan?"

"Meillä kaikilla", vastasi Luchs terävällä äänellä.

"Mene -- olet saanut vastaukseni", huudahti Toquin tarttuen tomahawkiin, joka riippui hänen vyössään.

"En vielä -- en ole vielä lopettanut!" selitti Luchs astuen muutamia askelia taapäin. "Neuvosto on ottanut huomioon myöskin sen seikan, että Antinahuel kieltäytyy hyväksymästä ehtoja. Jos Antinahuel pysyy päätöksessään, otetaan häneltä pois Toquinin kirves, kaikki araukanisotilaat ovat vapaita valastaan, ja tuli ja vesi kielletään häneltä koko maassa. Hän ja ne, jotka liittyvät häneen, ovat isänmaan kavaltajia. Minkätähden palvelisivat araukanit yhä yhden ihmisen kunnianhimoa -- ihmisen, joka on tuottanut paljon häpeää maalleen. Antinahuel suostuu, tai hän kukistuu."

Kuullessaan nämä murskaavat sanat seisoi Toquin liikkumattomana vastustajansa edessä ja taisteli mielenliikutustaan vastaan. Sitten hän laski kätensä ristiin rinnalle ja kysyi ylpeästi: "Onko Luchs lopettanut?"

"Kyllä. Kaikki, mitä minä äsken sanoin, ilmoitetaan koko Araukanialle. Antinahuel, jonka suurrikoksesta tähdet kertoilevat toisilleen, on ollut araukanien Suurtoquin."

"Ulvova susi!" sanoi Toquin halveksivasti. "No niin, te voitte riistää minulta Toquinin kirveen! Mitäpä välittäisin tästä turhasta arvomerkistä! Te voitte myöskin sanoa minua isänmaan kavaltajaksi -- mutta teidän toiveenne, coyotit, ei koskaan täyty. Vangit ovat minun, eivätkä he vältä kohtaloansa. Mene, Luchs -- olet saanut vastaukseni!"

"Isäni..." koetti tämä väittää.

"Mene!" karjasi Antinahuel raivostuneena ja osoitti käskevästi kahluupaikkaa.

Intiaani mietti yhä... Pilkallinen hymy levisi hänen huulilleen, kun hän katseli vihastunutta päällikköä. Mutta tämä oli hänelle onnettomuudeksi. Raivostuneena kilpailijansa ivasta tempasi Toquin veitsen vyöltään ja linkosi sen edessään seisovaa miestä kohti. Niin varmasti oli hän heittänyt aseensa, että salamoiva terä upposi vartta myöten toisen rintaan, ja Luchs kaatui ääntäkään päästämättä maahan.

Tätä kauheata rikosta seurasi yleinen kirkuna ja huuto. Arkoina ja kummastuneina vetäytyivät kaikki läsnäolijat pois sen miehen luota, joka oli vuodattanut veljensä verta. Kun sitten eräs päällikkö hetken kuluttua astui esiin ja vaati araukaneja luopumaan Toquinistaan, oli tämä vain ikäänkuin ilmoitus välien katkeamisesta, joka oli jo tapahtunut. Toinen toisensa jälkeen jätti entisen hallitsijansa, muutamat sangen iloisina, muutamat surullisina. Tämä mies, joka noin viisi minuuttia sitten oli komentanut viittäsataa soturia, näki heidän lukumääränsä vähitellen supistuvan, ja pian ei hänen ympärillään ollut kuin viisikymmentä intiaania. Nämä soturit, jotka pysyivät hänelle uskollisina, olivat palvelleet häntä koko ikänsä, ja olisivat mielellään vuodattaneet sydänverensä Toquininsa puolesta.

Poistuvat soturit nostivat maasta Luchsin ruumiin ja lähtivät sitten liikkeelle kadoten pian näkyvistä.

Siellä seisoi nyt suuri Toquin yksinäisenä ja hyljättynä ja laski niitä harvoja ystäviä, jotka tahtoivat vielä uskollisesti puolustaa häntä. Isku oli musertava, Antinahuel ei voinut enää hillitä itseään -- hän nojautui puuta vasten, peitti kasvonsa vaippansa liepeellä ja itki.

Hänen heikkoutensa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Tottuneena peittämään salaisimmatkin tunteensa ojentautui hän ja tarkasteli vankeja ankaran näköisenä. Kun hänen katseensa suuntautui don Tadeoon, joka oli oikeastaan syynä hänen kukistumiseensa, raivostui hän kauheasti. Estääkseen vankien pakoyrityksen, sitoi hän puuhun donna Rosarion, katsellen häntä himokkaasti. Don Tadeon sidotutti hän myös paaluun silmät käännettyinä aurinkoa kohti.

"Kurja roisto!" karjaisi tämä tempoen mielipuolisesti siteitään.

Päällikkö käänsi hänelle halveksivasti selkänsä.

XXVI. VAPAUTUS.

Lukija muistanee kai, että ranskalaiset ja heidän intiaanitoverinsa Trangoil Lanec ja Curumilla, olivat päättäneet seurata Toquinin jälkiä ja pelastaa don Tadeon ja hänen tyttärensä araukanien käsistä. Jokseenkin samoihin aikoihin kuin edellisessä luvussa kuvailemamme tapahtumat sattuivat, ratsastivat he tiheässä myrtti- ja sypressimetsässä noin päivämatkan päässä Araukasta. Tähän asti olivat he onnellisesti seuranneet Antinahuelin jälkiä ja otaksuivat jo olevansa siksi lähellä araukanien leiriä, ettei heidän tarvinnut enää jatkaa matkaa yhtä nopeaan tahtiin kuin ennen. Nyt täytyi heidän toimia varovasti, sillä tiheässä metsässä oli mahdollisesti Toquinin lähettämiä vakoojia, jotka voisivat huomata heidät ja ilmiantaa heidät päälliköllensä. Ensi töikseen aikoivat ystävämme asettua leiriin.

Paikka, jossa he par'aikaa oleskelivat, oli aukeama, jommoisia amerikalaisessa aarniometsässä on niin runsaasti. Myrskyt ja aika olivat kaataneet puut paikalta ja muodostaneet siitä aukeaman, joka tarjosi miellyttävän lepopaikan matkustavaisille. Lähistöllä solisi pieni puro jyrkkää vuorenrinnettä pitkin. Tälle paikalle päättivät ystävämme leiriytyä. Keskelle aukeamaa virittivät he suuren nuotiotulen, söivät yksinkertaisen aterian ja heittäytyivät sitten pehmeälle ruohostolle lepäämään, kaikki muut paitsi kreivi Ludvig, joka oli päättänyt tehdä huomioita ystäviensä nukkuessa.

"Tule, Cesar!" sanoi hän koiralleen, joka katseli häntä viisailla silmillään. "Saammepahan nähdä, emmekö löydä niitä veijareita. Pst, pst -- älkäämme häiritkö ystäviemme unta! Etsi, Cesar, etsi!"

Eläin totteli. Se nuuski hiukan maata ja kiiruhti sitten nopeasti isäntänsä edelle. Kreivi katsoi, olivatko hänen pistoolinsa ja kiväärinsä kunnossa, sitten hän seurasi koiraa pysähtyen silloin tällöin heittääkseen varovaisen ja vakoilevan silmäyksen ympärilleen. Koira juoksi leiripaikan yli metsään kuono melkein kiinni maassa. Sitten se heilutti häntäänsä aivankuin iloiten selvistä jäljistä ja päästi murisevan äänen.

Niin jatkui matkaa noin tunnin verran kreivi Ludvigin huomaamatta mitään erikoista. Niitä salaperäisiä ääniä, jotka välistä kaukaa tunkeutuivat hänen korviinsa, ei hän voinut selvittää. Vihdoinkin, lukuisien mutkien ja kiemurtelujen jälkeen, näki hän koiran pysähtyvän ja kuuli sen päästävän lyhyen murinan.

Kreivi vetäytyi piiloon -- hän tiesi, mitä tuo murina merkitsi. Varovaisesti työntäen pensaitten oksat sivulle hän katseli vakoillen ympärilleen. Vaivoin hän sai tukahdetuksi kummastuksen huudon, jonka hän oli päästämäisillään huuliltaan. Sillä tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä paikalta, jossa hän seisoi, istui noin viisikymmentä intiaania suuren nuotion ääressä. Heidän keskellään oli kaksi vankia, jotka olivat niin lujasti sidotut lähellä oleviin puihin, etteivät he voineet tehdä pienintäkään liikettä. Toinen heistä näkyi olevan kokonaan vaipunut epätoivoon, kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiaan ja syvät huokaukset vavahduttivat hänen rintaansa, kun hän katseli onnettomuustoveriaan, nuorta tyttöä, joka oli aivan lyyhistynyt kokoon väsymyksestä ja tuskasta.

"Siellä he ovat!" kuiskasi kreivi Ludvig, joka tunsi kaiken veren virtaavan sydämeensä. Unhottaen kokonaan oman turvallisuutensa otti hän pistoolin kumpaiseenkin käteensä ja teki pienen liikkeen aivankuin aikoen viipymättä rientää avuksi onnettomille. Kuitenkin hillitsi hän itsensä aikanaan, sillä hänelle juolahti mieleen, että hän tuollaisen hyökkäyksen kautta uhraisi vain henkensä saamatta mitään aikaan.

Melu, jota hän tyhmästi kyllä oli aiheuttanut, herätti intiaanien huomiota, ja he heittivät jo epäileviä silmäyksiä paikalle, jossa hän seisoi. Ludvig vetäytyi hiljaa takaisin välttäen ottamasta varomatonta askelta. -- Pieninkin risahdus, ja hän olisi ollut hukassa! Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä araukanien leirillä -- parasta oli palata toverien luo ja neuvotella heidän kanssaan, mitä oli tehtävä.

Tunnin kuluttua oli hän jälleen ystäviensä luona ja kertoi heille, mitä oli nähnyt. Curumilla ja Trangoil Lanec kuuntelivat tyyninä Ludvigin kertomusta, keskeyttämättä sitä; he näyttivät kiinnittävän kaiken huomionsa piippuihinsa, jonka he omantunnontarkasti polttivat loppuun. Valkoiset miehet olivat sitävastoin sangen rauhattomia; he olivat epätoivoissaan intiaaniystäviensä hitauden johdosta. Jos he olisivat noudattaneet omien tunteittensa ääntä, eivät he olisi viivytelleet minuuttiakaan, mutta he tiesivät, etteivät he ilman näitä kahta punaihoista saisi mitään aikaan -- olipa sitten kysymys hyökkäyksestä, puolustautumisesta tai takaa-ajosta. Sentähden koettivat he hillitä levottomuuttaan.

"No, mitä nyt teemme?" kysyi Valentin vihdoin.

"Veljeni on kuumaverinen -- hän ei saa toimia liian nopeasti!" vastasi Trangoil Lanec merkitsevästi. "Antinahuelilla on paljon sotilaita, me emme voita heitä muulla kuin viekkaudella. Meidän täytyy saada selville, mitä Toquin aikoo tehdä vangeilleen. Äkillinen hyökkäys pitäisi paikkansa ainoastaan siinä tapauksessa, jos olisi kysymys elämästä tai kuolemasta. Trangoil Lanec menee araukanien leirille. Toquin ei tiedä, mitkä siteet liittävät minut valkoisiin veljiini, eikä siis voi epäillä minua."

"Hyvä", sanoi Curumilla, "veljeni suunnitelma on viisas. Minä tahdon vain huomauttaa hänelle, että soturit, joiden luo hän menee, kuuluvat luultavasti Mustan Käärmeen heimoon. Trangoil Lanec tuntee näiden soturien petollisuuden ja viekkauden... hän varokoon siis!"

Toinen nyökäytti päätään.

"Ystäväni on oikeassa, Trangoil Lanec on varovainen. Luonnollisesti seuraavat veljeni minua ja piiloutuvat vähän matkan päähän leiristä. Varpushaukan kirkuna on sovittu merkki; jos he kuulevat sen, voivat he vaaratta saapua leirille; jos he sitä vastoin kuulevat peipon laulun uudistuvan kolme kertaa perätysten yhtäpitkin väliajoin, tietävät he minun olevan vankina."

"Hyvä. Milloin lähdemme?" kysyi Ludvig.

"Nyt heti."

Miehet nousivat hevosiensa selkään ja läksivät liikkeelle. Pahaksi onneksi kohtasi heitä eräs pettymys. Kun he saapuivat sille paikalle, missä Antinahuel tovereineen oli pari tuntia sitten ollut, oli se aivan autio. Toquin oli jatkanut matkaansa. Mutta ystävämme eivät menettäneet toivoaan, kärsivällisesti seurasivat he hänen jälkiään. Tämä oli sangen vaikeata, sillä araukanit olivat Biobion luona tapahtuneesta taistelusta saakka koettaneet salata ja peittää jälkensä. Muutamat houkuttelevat jäljet näkyivät olevan vääriä, ja Curumilla ja Trangoil Laneckin, jotka olivat tottuneet tällaiseen takaa-ajoon, erehtyivät välistä ja seurasivat niitä. Usein kului sangen pitkä aika näiden erehdyksien korjaamiseen ja sotkuisien jälkien selvittämiseen.

Kahden päivän kuluttua leiriytyivät takaa-ajajat eräälle kummulle vähän matkan päähän luonnon muodostamasta luolasta, ja Trangoil Lanec erosi nyt heistä. Paksu savupatsas, joka heikon usvan kaltaisena nousi taivasta kohti, ilmaisi hänelle paikan, mihin araukanit olivat pysähtyneet yöksi. Siellä oli hänen päämääränsä.

Kahdenkymmenen askeleen päässä leiristä huomasi päällikkö äkkiä kaksi intiaania, aivankuin maasta nousseina, edessään.

"Minne veljeni aikoo?" kysyi toinen heistä luoden uhkaavan katseen ulmeniin.

"Marry, marry!" vastasi tämä ystävällisesti. "Trangoil Lanec tunsi jälleen veljiensä jäljet ja saapui polttamaan piippuansa heidän tulensa ääreen, ennenkuin hän jatkaa matkaansa."

Sitten heitti hän olalleen kiväärinsä, jota hän tähän asti oli pitänyt vasemmassa kädessään ja kehoitti hevostaan kulkemaan edelleen. Soturit näyttivät olevan tyytyväisiä hänen vastaukseensa ja johdattivat hänet viipymättä leirille.

Antinahuel otti vieraansa vastaan kädet ristissä rinnalla. Kun päälliköt olivat tervehtineet toisiaan tavallisilla sanoilla "Marry, marry", istuutuivat he nuotiotulen ääreen ja polttivat rauhanpiippua. Trangoil Lanec katseli ympärilleen, mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta. Hän tunsi aivan liian hyvin Toquinin viekkaan luonteen ja varoi sentähden herättämästä epäilyä.

"Onko isäni metsästänyt?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasi Antinahuel lakoonisesti.

"Ja onko metsästys ollut onnellinen?"

"Hyvin onnellinen", sanoi Toquin synkästi hymyillen ja osoittaen sormellaan vankeja jatkoi hän, "poikani avatkoon silmänsä ja katsokoon ympärilleen!"

"Ooh!" huudahti Trangoil Lanec ja oli vasta nyt huomaavinaan valkoihoiset. "Valkonaamoja. Isälläni on ollut onnea, hän saa suuret lunnaat heistä."

Toquin pudisti päätään.

"Antinahuel ei vapauta vankeja. Hänen majansa on tyhjä."

"Hyvä, minä ymmärrän, Isäni ottaa valkoisen neidon vaimokseen. Mutta minkätähden säilyttää hän toista vankia? Hänen läsnäolonsa mahtaa olla tuskastuttava?"

Antinahuel vastasi kysymykseen hymyllä, jonka merkitystä ei tarvinnut epäillä.

"Valkoihoisten Suuri Kotka on kuoleva varhain aamulla. Suuren. Toquinin Cadequalin kuolema tulee vihdoinkin kostetuksi, kuten olen vannonut!"

Hän nousi ja viittasi päällikön luokseen lähestyessään vankeja.

"Poikani tuntee Suuren Kotkan?" kysyi hän tarkastellen terävästi sekä Trangoil Lanecia että don Tadeota.

"Eikö araukani soturi tuntisi vihollistaan?" vastasi päällikkö rauhallisesti. "Suuri Kotka on kurja espanjalainen, ja hänen kuolemansa on tuottava siunausta punaisille miehille."

Don Tadeo säpsähti kuullessaan tämän äänen ja koetti nähdä muukalaista. Mutta tämä oli astunut erään puun varjoon ja tarkasteli vankia vihamielisin katsein. Toquin oli kuitenkin huomannut don Tadeon liikkeen ja synkkä pilvi nousi hänen otsalleen.

"Mikä on veljeni nimeltään?" kysyyi hän lyhyesti Ulmenilta.

"Trangoil Lanec."

"Minä tunnen tämän nimen. Trangoil Lanec on urhoollinen puelka-soturi. Mitä etsii hän Antinahuelin leiristä?"

"Hän tahtoo lämmitellä ystävän tulen ääressä."

"Mitä sanoo valkoinen veljeni tästä?" kysyi Antinahuel aivan odottamatta don Tadeolta. Tämä tunsi sydämensä sykkivän -- ystävän läsnäolo teki hänet sekä iloiseksi että levottomaksi. Luotuaan tyttäreensä Antinahuelin huomaamatta varoittavan katseen hän vastasi niin välinpitämättömästi kuin mahdollista:

"En tiedä, mitä haluatte minulta, päällikkö? Onko minulla oikeutta käskeä tätä miestä, jota en edes ole koskaan nähnyt, poistumaan leiristänne. Ette taida olla oikein järjissänne, koska teette minulle tuollaisen kysymyksen."

"Veljeni puhuu hyvin -- huomenna on hän osoittava rohkeuttaan", sanoi päällikkö kuivasti ja kääntyi jälleen puelka-soturin puoleen lausuen "Antinahuel on varovainen -- häntä on usein petetty. Valkoihoisten Suurella Kotkalla on ystäviä, jotka eivät lepää, niin kauan kuin he tietävät hänen olevan vallassani. Joku kolmaskin voi tehdä niinkuin Joan ja Myskirotta!"

"Epäileekö isäni minua?" kysyi Trangoil Lanec imelästi hymyillen. "Kukapa voisi johdattaa harhaan suurta päällikköä. Mutta Trangoil Lanec ei ole mielellään epäluulonalainen, hän menee."

Antinahuel tuli hyvilleen ulmenin imartelevista sanoista ja antoi hänelle merkin jäädä paikoilleen.

"Minä luotan poikaani, hän on tervetullut luokseni", sanoi hän tyytyväisenä. "Tuoko Trangoil Lanec tietoja punaisilta veljiltään?"

Lausuessaan nämä viimeiset sanat synkkenivät Antinahuelin kasvot ja hänen otsansa rypistyi. Hämmästyneenä tästä muutoksesta, jonka hän olisi ymmärtänyt, jos hän olisi voinut silmätä mahtavan Toquinin sisimpään, katseli Trangoil Lanec edessään olevaa päällikköä.

"En tiedä mitään. Useimmat veljistäni ovat kaatuneet taistelussa chileläisiä vastaan. Minkätähden näyttää isäni niin synkältä?"

"Miksipä en surisi. Antinahuel ei ole vanha, mutta hän on väsynyt. Monet hänen pojistaan ovat kaatuneet sodassa, hänen kansansa etevimmät päälliköt ovat menneet Pilliaun suurille metsästysmaille ennen häntä. Missä on Cathikara? Missä on Musta Hirvi? He kuolivat sankarillisesti, ja he huutavat... huutavat!..."

Hän nosti käden otsalleen ja vaipui ajatuksiinsa. Näytti siltä kuin olisi hän silmänräpäykseksi unhoittanut kaikki, mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta äkkiä suuntautui hänen katseensa vankeihin ja hän sanoi: "Ooh! Vielä ei Antinahuel ole kuollut. -- Suuri Kotka elää vielä, ja valkoinen neito odottaa! Katsopas... eikö hän kelpaakin päällikön vaimoksi?"

"Hän on kaunis!" vastasi Trangoil Lanec kylmästi. "Mutta kuitenkaan en antaisi hänestä ainoatakaan niistä kolmesta nahkaleilistä tulivettä, joita hevoseni kantavat."

"Kuinka, onko pojallani tulivettä?" kysyi Antinahuel himokkaasti.

"On!" vastasi ulmen ja käytti tilaisuutta hyväkseen luoden vankeihin merkitsevän silmäyksen. "Aurinko laskee, peltopyy laulaa iltalaulunsa -- Trangoil Lanecin täytyy lähteä. Jos Antinahuel tahtoo seurata minua, niin tyhjennämme kiireesti säkit soturien kanssa. Olen anastanut ne eräältä valkoiselta koiralta, enkä tahtoisi laahata niitä enää mukanani."

"Hyvä", sanoi Antinahuel tyytyväisenä. "Me otamme vastaan veljeni tarjouksen."

Päälliköt astelivat hevosien luo, ja hetken kuluttua joivat kaikki intiaanit paloviinaa, jota viekas Trangoil Lanec oli ottanut mukaansa. Lukija tietää kai, että intiaanit ovat kovin viinanahneita, ja se himo, millä he ottivat vastaan tarjotun "tuliveden", osoitti, selvästi, kuinka kauan he olivat odottaneet tällaista tilaisuutta. He nauttivat sitä aivan kohtuuttomasti, ja pian olivat muutamat heistä juovuksissa.

Puelkapäällikkö tarkasteli tilannetta argussilmillä. Hän otti kohtuullisesti osaa harvinaiseen juominkiin ja vältti varovaisesti kiihoittamasta araukaneja juomaan. Hän ei näet saanut antaa pienintäkään aihetta epäluuloon.

Näin kului tunti. Vangit olivat alkaneet keskustella hiljaa ja salaisesti. Jossakin määrin levottomina odottivat he, mitä tulisi tapahtumaan. Uudestaan herännyt toivo toi heikon hymyn nuoren tytön ruusuisille huulille, ja don Tadeo loi häneen eloisia katseita. Molemmatkin käsittivät ystävänsä suunnitelman, mutta olivat aivan eri mieltä sen onnistumisesta. Ollen määrätyn matkan päässä juojien piiristä ja kykenemättä liikahtamaankaan saattoivat he vain panna merkille, että melu ja rähinä, jonka heidän juopuneet vartijansa saivat aikaan, lisääntymistään lisääntyi.

Intiaanit jatkoivat yhä juomistaan. Nopeasti he tyhjensivät nahkaleilit ja vihdoin olivat useimmat heistä vaipuneet raskaaseen uneen. Niillä, jotka olivat vielä valveilla ja näkivät, kuinka heidän tovereillensa kävi, ei ollut voimaa eikä kykyä keskeyttää nautintorikasta juomistaan. Antinahuel ja Trangoil Lanec olivat viimeiset, jotka joivat. Puelkapäällikkö seurasi vain näennäisesti toisen esimerkkiä ja koetti matkia hänen raskaita liikkeitään, mikä onnistuikin hänelle. Ja nyt -- nyt sulkeutuivat myöskin Toquinin silmät, sarvipikari putosi hänen kädestään ja mutisten muutamia käsittämättömiä sanoja vaipui hän maahan. Hän nukkui.

Trangoil Lanec odotti hetkisen ja silmäili tarkkaavaisesti leiriä. Vasta sitten, kun hän oli varma siitä, että kaikki araukanit olivat todellakin menneet ansaan, nousi hän varovaisesti, lähestyi vankeja, joille hän antoi hilpeän merkin, ja kiiruhti pois kevyesti kuin vuohi. Pian senjälkeen kuului varpushaukan kirkuna lähistöltä.

* * * * *

Valentin ja Ludvig eivät osanneet hallita innostustaan. He olivat jättäneet hevosensa metsään ja hiipineet Curumilla muassaan varovaisesti, kunnes he olivat vain kolmenkymmenen askeleen päässä leiristä. Salaisesti iloiten olivat he seuranneet tapahtumien kulkua valmiina milloin tahansa rientämään Trangoil Lanecin avuksi, jos hänen petoksensa tulisi ilmi. Kun tämä siis päästi sovitun merkkihuudon, olivat he heti hänen rinnallaan.

"No niin?" kysyi Ludvig.

"Kaikki käy hyvin. Veljeni seuratkoot minua."

Viipymättä lähtivät ystävykset vankien luo. Nähdessään nuo neljä miestä, jotka olivat panneet henkensä alttiiksi pelastaakseen heidät, loisti sanomattoman iloinen hymy isän ja tytön kasvoilla, ja don Tadeo sanoi liikutettuna.

"Kiitos, caballerot, me emme toivoneet pelastusta. Teille lähinnä Jumalaa olen suurimmassa kiitollisuudenvelassa."

"Ah... pyh!" vastasi Valentin katkaisten muutamilla puukoniskuilla vankien siteet. "Luuletteko, että me ilman muuta olisimme jättäneet teidät tiikerin kynsiin?"

"Ja velvollisuutemmehan oli pelastaa teidät ja teidän tyttärenne", jatkoi kreivi Ludvig innokkaasti.

"Mutta hiljaa -- kiiruhtakaamme. Olisipa sangen ikävää, jos nuo veijarit heräisivät liian aikaiseen."

Tämä huomautus olikin tarpeen. Don Tadeo ja donna Rosario, jotka eivät pitkästä vankeudesta väsyneinä kyenneet liikkumaan, nostettiin Trangoil Lanecin hevosen selkään, jonka jälkeen tuo pieni kulkue lähti liikkeelle luolaa kohti.

XXVII. HIRMUMYRSKY.

Kun he olivat tulleet puolitiehen, erosivat Curumilla ja Trangoil Lanec äkkiä joukosta ja palasivat araukanien leirille, aivankuin he olisivat unhoittaneet sinne jotain. Ranskalaiset antoivat tämän tapahtua, sillä he tunsivat hyvin toveriensa varovaisuuden, ja koettivat saavuttaa niin nopeasti kuin mahdollista päämääränsä.

Pian saapuivatkin he luolalle. Nyt valmistettiin nopeasti kaksi lehtivuodetta vapautetuille vangeille, ja Valentin kehoitti heitä lepäämään. Isä ja tytär seurasivat kehoitusta ja vaipuivat pian raskaaseen uneen.

Myöskin Ludvig ja Valentin lepäsivät ja jättivät vartioimisen uskolliselle koiralleen Cesarille. He heräsivät vasta intiaanien tulon jälkeen, jotka järkähtämättömän rauhallisina heittäytyivät heidän viereensä lehtivuoteelle.

"Te olette olleet araukanien leirillä?" kysyi toinen miehistä.

Curumilla nyökkäsi.

"Niin, me kävimme päästämässä heidän hevosensa vapaiksi. Niiden kiinniottamiseen kuluu Antinahuelilta kauan aikaa ja me saamme yhä suuremman etumatkan."

"Oivallisesti tehty. Me voimme olla siis rauhassa muutamia tunteja?"

"Niin, muutamia tunteja, muttei enempää. Araukaneilla on verikoiran vainuaisti ja kauriin nopeus. Ennenkuin yö on kulunut loppuun, ovat he jäljillämme."

"Mitä on meidän sitten tehtävä?" kysyi Ludvig levottomana.

"Meidän täytyy johtaa harhaan vihollisemme", vastasi Trangoil Lanec. "Minä eroan joukosta kahden hevosen kanssa ja koetan johdattaa heidät väärille jäljille. Sillaikaa menette te Rio Pablon rantoja pitkin aina Guanakosaarelle asti. Siellä tapaamme jälleen toisemme. Kolmen tunnin kuluttua täytyy minun lähteä."

Kaikki hyväksyivät tämän suunnitelman. Ennenkuin Trangoil Lanec erosi tovereistaan, kuvaili don Tadeo muutamilla sanoilla hänelle viime tapahtumat araukanien leirillä, erittäinkin kohtauksen Antinahuelin ja Luchsin välillä. Sitten lähtivät ystävykset äänettöminä eri suunnille.