Part 10

Antinahuel huomasi kyllä tämän, mutta hän oli päättänyt käyttää voittamaansa etua hyväkseen. Sentähden hän jätti Cathikaran ja don Bustamenten tehtäväksi torjua vihollisten hyökkäys takaapäin. Nämä hyökkäsivät nyt ratsumiehineen don Peraltan ja kenraali Fuenten kimppuun ja koettivat saada heitä peräytymään.

"Lyökää heidät maahan! Pelastakaamme jalkaväkemme!" kirkui Bustamente.

"Pelastakaamme jalkaväkemme!" ulvoivat intiaanit ja kohoittivat peitsensä.

Tuo peloittava falangi syöksyi vihollisten rivejä kohti raivoavaa vauhtia, jota ei voitu millään tavalla keskeyttää. Hurjin huudoin ja jyrisevin laukauksin otettiin heidät vastaan. Kolme kertaa uudistivat araukanit hyökkäyksensä, kolme kertaa he mursivat chileläisten rintaman levittäen kuolemaa ja kauhua ympärilleen. Mutta urheudestaan huolimatta näkivät intiaanit riviensä yhä harvenevan. Don Bustamente huomasi vihdoin, että hänen ja Cathikaran joukot olivat hukassa. Kalpeana, palavin silmin, hän odotti turhaan kuolemaa, joka ei näyttänyt välittävän hänestä. -- Joan, joka oli tähän asti taistellut don Gregorion sivulla, aavisti vaistomaisesti, mitä kenraalilla oli mielessä ja ratsasti rohkeasti häntä kohti.

"Kiitän sinua, Pilliau!" mutisi hän itsekseen. "En ole kuoleva veljen käden kautta."

Rinta rintaa vasten nousivat molempien hevoset pystyyn. Bustamente kohotti sapelinsa ja iski vihollistaan, mutta tämä väisti taitavasti iskun ja tarttui samassa oikealla kädellään lujasti kenraalin vyötäisiin. Hevoset, taistelunvilinästä huumautuneena, kiitivät yli kentän Joanin pidellessä yhä tanakasti kiinni kenraalin vyötäisistä. Luonnollisesti ei tätä hurjaa ajoa kestänyt kauan -- hetken kuluttua putosivat taistelijat maahan hevostensa selästä. Nopeasti vapautuivat he jalustimistaan ja jatkoivat taistelua painien.

Muutamia sekuntteja kestäneen tuloksettoman painin jälkeen onnistui kenraali Bustamenten vihdoin kuolettavasti haavoittaa Joania. Mutta ennenkuin intiaani kuoli, kokosi hän viimeiset voimansa, heittäytyi vastustajansa päälle, joka ei ollut odottanut tätä äkillistä hyökkäystä, ja syöksi myrkytetyn tikarin hänen rintaansa. Horjuen kaatuivat vihamiehet vieretysten maahan.

Kun chileläiset näkivät Bustamenten kaatuvan, päästivät he ilohuudon, johon araukanit vastasivat epätoivoisesti ulvoen. Intiaanit näkivät tuhonsa lähenevän, ja he päättivät myödä henkensä niin kalliista hinnasta kuin mahdollista. Nyt seurasi hirvittävä kamppailu; niin raivokkaasti eivät valkoihoiset ja punanahat olleet pitkiin aikoihin taistelleet keskenään.

Antinahuel itki vihasta. Hän tunsi sydämensä särkyvän surusta nähdessään uskollisimpien aseveljiensä kaatuvan ympärillään. Kaikki vaipuivat maahan ääntäkään päästämättä. Kuin kallio meressä istui Toquin hevosensa selässä keskellä kartessitulta, otsa rypyssä, yhteenpuristetuin huulin ja kohotetuin kirvein, joka oli kädensijaan saakka veren värjäämä. Hän tunkeutui yhä eteenpäin chileläisten joukkojen keskustaa kohti, ja hänen rohkeutensa oli niin suuri, että chileläiset katselivat häntä kummastuneina ja varoivat joutumasta hänen läheisyyteensä.

Suurimmaksi osaksi oli Toquin tekemisissä sen joukkueen kanssa, johon don Tadeo, Valentin ja Ludvig kuuluivat. Nämä urheat miehet hyökkäsivät aina rohkeasti vihollisen kimppuun ja innostuttivat muita esimerkillään. Erittäinkin Cesar, jonka päälle Valentin ja Ludvig olivat pukeneet nahkahaarniskan, aiheutti intiaaneille suurta kauhua. Taikauskossaan luulivat he, että tuo peloittava eläin oli paha henki, joka oli lähetetty tuhoamaan heitä.

Mutta Antinahuel ei antanut perään. Raivoisasti hän tunkeutui yhä eteenpäin ja hyökkäsi vihdoin kaikkine sotureineen, joita oli noin 1500, don Tadeon joukon kimppuun.

"Olkaa varuillanne! Olkaa varuillanne. Meidät aiotaan saartaa!" huudahti Valentin niin kovaa kuin jaksoi.

Nyt seurasi raivokas käsikähmä. Edestakaisin aaltoili taistelevien joukko. Vihdoinkin pääsivät chileläiset saarroksesta.

"Sepä oli kuuma kahakka", sanoi kreivi Ludvig.

"Mutta Jumalan kiitos, me selviydymme kuitenkin saarroksesta."

"Mutta missä on kenraali?" kysyi Valentin.

"Niin, missä on don Tadeo?" huusi noin kaksikymmentä ääntä yht'aikaa ja kaikki katselivat kauhistuneina ympärilleen.

Ranskalaiset huomasivat heti, mitä oli tapahtunut. Johtaja oli muutamien liittolaisten kera jäänyt keskelle vihollisten joukkoa ja taisteli epätoivoisesti araukaneja vastaan, jotka ympäröivät häntä.

Chileläiset lisäsivät ponnistuksiaan kymmenkertaisesti, mutta he eivät jaksaneet enää tunkeutua niiden rivien läpi, jotka sulkivat heiltä tien päällikkönsä luo. Vinhaa vauhtia hyökkäsivät araukanit arvokkaine saaliineen eteenpäin ja olivat pian läväisseet viimeiset vastustukset. Kuin tuulen ajamina pakenivat he vapauteen, ja nopeammin, kuin ajatella voi, oli tuo viisisataa soturia käsittävä joukko hävinnyt kukkuloiden taa, jotka yhdeltä puolelta ympäröivät Condorkankin kenttää.

Päällikkönsä pako vapautti jäljelle jääneet araukanit velvollisuudesta taistella edelleen. Mutta kuitenkin jatkoivat he vielä hetkisen taistelua ja hajaantuivat aivan liian myöhään pelastuakseen pakenemalla. Chileläiset keihäsmiehet, jotka seurasivat pakenevia, tappoivat heidät kaikki armotta. Ainoastaan se joukko, jonka haltuun donna Rosario oli jätetty, pääsi pakoon.

Chileläiset olivat saaneet loistavan voiton. Niistä kymmenestä tuhannesta araukanista, jotka olivat ottaneet osaa taisteluun, oli kaikkiaan noin kahdeksan tuhatta kaatunut ja noin tuhat joutunut chileläisten vangiksi. Tietysti olivat myöskin valkoihoiset kärsineet suuria vahinkoja -- mutta päämäärä oli saavutettu. -- Kuten don Tadeo de Leon oli otaksunutkin, oli tämä katastrofi kunniakkaasti tehnyt lopun veljessodasta.

XXIII. KUOLLEITTEN LEPOPAIKALLA.

Jo samana päivänä tapaamme chileläisten voittoisan joukon Biobion luona paluumatkalla Chileen. Se, mitä Chilen tasavallan etevimmät miehet olivat jo kauan aikaa toivoneet -- nimittäin rauhaa ja sopua koko maassa -- oli nyt vihdoin saavutettu.

Mutta olivatpa chileläiset kärsineet myös vahinkojakin. Suurin niistä oli don Tadeon katoaminen. Don Gregorio Peralta oli epätoivoissaan, häntä eivät lohduttaneet toisten vakuuttelut, että kenraali oli vielä hengissä. Hän oli niin huolestunut, että katsoi parhaaksi matkustaa Santiagoon pitämään siellä järjestystä yllä onnettoman ystävänsä sijasta. --

Valentin ja Ludvig lähtivät viimeisinä taistelukentältä. He suuntasivat kulkunsa sitä vuorenkukkulaa kohti, jonne he olivat jättäneet intiaanitoverinsa. Ratsastaen erästä kapeaa polkua pitkin, joka johti metsäisille kukkuloille, nousivat he vähitellen yhä korkeammalle ja lähestyivät ystäviensä leiripaikkaa. Hetken kuluttua huomasivatkin he Trangoil Lanecin ja Curumillan sammuneen nuotion ääressä syömässä äsken paistettua guanakoa.

Nähdessään ystävänsä astuivat ranskalaiset hevosiensa selästä ja ottivat osaa heidän ateriaansa. Ei sanaakaan vaihdettu sen aikana. Mahtava hiljaisuus vallitsi luonnossa, ainoastaan vieno tuuli heilutti hiljaisesti puiden latvoja. Kaukaa kuului välistä suden ulvontaa, johon erään vesiputouksen kumea kohina sekottautui.

"No niin?" kysyi Trangoil Lanec vihdoin.

"Taistelu oli kiivas", vastasi Valentin. "Araukanit ovat voitetut, he eivät voi enää koskaan tehdä vastarintaa. Todellakin, nuo roistot ovat ansainneet sen."

"He olivat veljiämme", sanoi Curumilla totisesti, ja ranskalainen tuli sangen noloksi kuullessaan tämän nuhteen.

"Se on totta", sanoi hän huoaten. "Jaloa verta on myös paljon vuotanut. -- Mutta tiedättekö, että don Tadeo de Leon on kadonnut?"

"Suuri Kotka on kadonnut -- mutta hän elää", sanoi Trangoil Lanec. "Veljeni kuunnelkoot. Meidän periaatteemme kielsivät meitä taistelemasta sekä Antinahuelin puolesta että omaa kansaamme vastaan, sentähden vetäydyimme tälle vuorelle, josta voi aivan hyvin kuulla taistelun melskeen. Usein aioimme kiiruhtaa kentälle kuollaksemme yhdessä ystäväraukkojemme kanssa. Yht'äkkiä kuulimme ukkosenjyrinän tapaista melua. Noin kolmekymmentä soturia kiiti ohitsemme nopeasti kuin tuuli. He kuljettivat mukanaan valkoista neitoa, jonka tunsimme Suuren Kotkan tyttäreksi. Pian senjälkeen tuli esiin toinen, suurempi joukko, rynnäten raivoisaa vauhtia eteenpäin. Tätä joukkoa johti Antinahuel. Toquin oli kalpea, hänen vaatteensa olivat veriset, ja hän näkyi olevan haavoittunut."

"Niin, hän oli haavoittunut", vakuutti Valentin. "Hänen oikea kätensä oli poissa sijoiltaan ja..."

"Hänen rinnallaan ratsasti valkoihoisten Suuri Kotka", jatkoi intiaani. "Hänet oli sidottu hevosen selkään, ja Antinahuel piti häntä alituisesti silmällä. Suurtoquinilla oli paha mielessä -- sen näki Trangoil Lanec hänen kiiluvista silmistään!"

"Meidän täytyy pelastaa don Tadeo, millä keinoin tahansa", huudahti Ludvig kiivaasti. "Hänet ja hänen tyttärensä."

"Hyvä!" myönsi Curumilla. "Valkoinen veljeni on rohkea! -- yrittäkäämme siis? -- Missä on Joan?"

"Minun täytyy ilmoittaa teille surullinen uutinen", sanoi Valentin kostein silmin. "Te ette saa enää koskaan nähdä veljeänne!"

"Onko Joan kuollut?" kysyivät päälliköt liikutettuina.

"Hän jäi makaamaan uhrinsa, kenraali Bustamenten viereen. Hänellä oli jalo sydän ja rohkea mieli."

Vallitsi hiljaisuus. Äkkiä nousivat päälliköt ja menivät hevostensa luo.

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Valentin.

"Valmistaa haudan urhoolliselle soturille. Joanin ruumis ei saa jäädä korppikotkien saaliiksi", vastasi Trangoil Lanec katkerasti.

"Olette oikeassa -- että voimmekin unohtaa sen", sanoi Valentin lyöden kädellään kovasti otsaansa.

"Nopeasti eteenpäin!"

Miettiväisinä palasivat ystävykset taistelukentälle.

Kenttää peittivät ruumiit, joita erämaan eläimet olivat jo raadelleet ja jotka levittivät vastenmielistä hajua ympärilleen. Paikoilla, joissa taistelu oli ollut kiivain, makasi ihmisiä, hevosia, aseiden jäännöksiä ja rikkoutuneita ampumatarvevaunuja päälletysten. Intiaaneja ja chileläisiä virui toistensa vieressä, ase jäykistyneissä sormissaan, kauhistavassa rauhassa, mihin kuolema oli heidät yhdistänyt. Kaukana näkyi susia, jotka verta janoten lähestyivät kenttää saadakseen osansa saaliista.

Se oli todellakin surullinen ja synkkä näky. Katkerin ajatuksin ratsastivat neljä toverusta yhä kauemmaksi, kunnes he saapuivat vihdoin paikalle, jossa heidän ystävänsä oli kaatunut. Aivan vierekkäin lepäsivät vihamiehien ruumiit, ja vielä kuolemassa kuvastui villi päättäväisyys molempien kasvoilla. Omituista kyllä, eivät petolinnut olleet liikuttaneet näiden kahden miehen ruumista, jotka olivat kaatuneet murhaavassa taistelussa. Himokkaina liitelivät ne ruumiiden yläpuolella ja lensivät pelästyneinä pois, kun nuoret ystävämme saapuivat paikalle.

Curumilla ja Trangoil Lanec kaivoivat syvän haudan, johon he äänettöminä laskivat molemmat viholliset. El Verdugo ja Joan saivat yhdessä nukkua iäistä untansa.

Täytettyään tämän surullisen velvollisuutensa, lausuivat ranskalaiset hiljaa lyhyen rukouksen ja valmistautuivat lähtemään.

"Hyvästi Joan -- hyvästi!" sanoi Valentin tukahtuneella äänellä. "Nuku rauhassa. Muistosi ei sammu koskaan sydämissämme!"

Cesar oli tarkkaavaisesti seurannut isäntänsä toimia, se laski nyt etukäpälänsä haudalle, nuuski maata ja päästi kimakan valitushuudon.

Neljä ystävystämme oli syvästi liikutetut, äänettöminä he astelivat hevostensa luo ja heitettyään vielä viimeisen jäähyväiskatseen urhoollisen araukanin haudalle, hyppäsivät he hevostensa selkään ja ratsastivat pois.

Heidän mentyään jatkoivat korppikotkat veristä ateriaansa.

XXIV. JÄLLEENNÄKEMINEN.

Trangoil Lanec ei ollut erehtynyt. Hän oli todellakin nähnyt don Tadeon ratsastavan Suurtoquinin rinnalla.

Kun chileläisten johtaja huomasi olevansa eroitettu miehistään ja näki ympärillään vain viisi sotilasta, älysi hän heti olevansa hukassa. Kuitenkin puolustautui hän urhoollisesti kuin leijona ja löi maahan kaikki, jotka uskalsivat lähestyä häntä. Kauheata oli nähdä, kuinka nuo harvat miehet, jotka olivat vihityt kuolemaan, taistelivat noin viittäsataa miestä vastaan. Don Tadeolle kävi kuitenkin onnellisemmin kuin muille. Antinahuel oli nimittäin käskenyt sotureitaan vangitsemaan hänet elävältä, ja araukanit tyytyivät sentähden ainoastaan väistämään hänen iskujansa vastaamatta niihin. Mutta pian sai tilanne vaarallisen käänteen. Salamannopeasti vetäisi Toquin vaippansa päältään ja heitti sen raivoisan taistelijan päälle. Tämä, sokaistuna ja kykenemättä puolustautumaan, oli pian sidottu käsistä ja jaloista. Heitettyään kallisarvoisen saaliin eteensä satulaan ratsasti Antinahuel sotilaittensa seuraamana chileläisten rintaman läpi.

Päällikkö, joka oli muodostanut sotureistaan kiinteän, umpinaisen joukkueen, hyökkäsi useita kertoja kuin haavoitettu tiikeri chileläisiä joukkoja vastaan, jotka koettivat estää hänen pakoaan. Hänen onnistuikin murtautua niiden läpi, ja vasta sitten, kun voittajat luopuivat takaa-ajosta, antoi hän sotureilleen merkin pysähtyä hengähtääkseen hiukan.

Vangitsemisesta lähtien ei don Tadeo ollut antanut elonmerkkiäkään itsestään. Antinahuel pelkäsi, että hän ratsastuksen nopeuden takia, oli saanut liian vähän ilmaa ja oli nyt tukehtumaisillaan. Ei, sillä tavalla ei hänen vihollisensa saanut kuolla. -- Antinahuelilla oli aivan toiset suunnitelmat hänen suhteensa. Hän päästi sentähden irti lasson, jolla vangin jalat olivat sidotut, otti vaippansa hänen päältään ja asetti hänet toisen hevosen selkään, jonka ohjaksia hän itse hoiti. Sitten ratsastivat intiaanit jälleen kauas vuorille.

Don Tadeo toipui pian. Hän hengitti täysin keuhkoin raitista ilmaa ja katseli ympärilleen. Nyt hän tiesi olevansa katkerimman vihollisensa vallassa, saman miehen, jota hän oli eilen niin suuresti loukannut. Minkätähden hän ei ollut silloin käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja tappanut häntä. Hänen katseensa harhaili sinne tänne ympärillä ratsastaviin sotureihin. -- Hän värisi.

Harvoin leväten jatkettiin ratsastusta aina auringon laskuun asti. Sitten leiriytyivät araukanit yöksi eräälle aukealle paikalle metsässä. Väsyneenä päivän ponnistuksista vaipui don Tadeo lyijynraskaaseen uneen ja unohti muutamiksi tunneiksi vaarallisen tilansa.

Seuraavana aamuna liittyivät Antinahuelin joukkoon ne soturit, jotka olivat saaneet tehtäväkseen varjella donna Rosariota -- tämä johti liikuttavaan jälleennäkemiseen isän ja tyttären välillä. Nähdessään niin äkkiä tyttärensä valtasi isän omituinen kouristuskohtaus ja hän puristi kovasti rintaansa hillitäkseen sydämensä lyöntejä.

"Rosario! Rosario! Tytär raukkani, vihdoinkin näen sinut!" huudahti hän puoleksi iloissaan puoleksi tuskissaan koettaen rajuin tempauksin vapautua siteistään.

Nuori tyttö voitti pian kummastuksensa nähdessään isänsä olevan samassa onnettomassa tilassa kuin hänkin. Katsoen häntä hellästi silmiin hän sanoi:

"Voi, isäni, älä sure minun tähteni -- Jumala ei hylkää minua hädässä. Olen myös varma, etteivät ystävämme ole unohtaneet minua. Mutta sinä, rakas isä, kuinka olet joutunut tämän peloittavan miehen käsiin?"

"Se on ikävä juttu, lapseni. Suurtoquin on vaarallinen ihminen, joka ymmärtää voittaa silloinkin, kun hän häviää. Mutta en välittäisi itsestäni, jos vain tietäisin, että sinä, ainoa tyttäreni, olet vapaa. Enkö voi tehdä mitään puolestasi?"

Tässä kysymyksessä ilmeni sydäntäsärkevää valitusta, mutta se ei liikuttanut ympärillä olevia sotureja. Uhkaavalla äänellä sanoi Antinahuel viholliselleen:

"Kuulenko valkoihoisten Suuren Kotkan valittavan. Minkätähden täyttää veljeni korvani kiljunnallaan. Valkonaamat ovat arkoja kuin coyotit, jotka pelkäävät kuolemaa."

"Roisto, useasti olen katsellut kuolemaa silmästä silmään", sanoi don Tadeo halveksivasti. "Se mitä aiotte tehdä minulle, voi kyllä olla hirveätä, mutta se ei voi lannistaa rohkeuttani. Minä toistan sen, valitan ainoastaan tytär raukkani onnettoman kohtalon takia. Mitä aiotte tehdä hänelle, päällikkö?"

"Valkoinen veljeni on utelias", ivasi Antinahuel. "Araukanien Suurtoquin tahtoo kostaa. Kun hän on sammuttanut kostonhimonsa, ja kun Suuri Kotka on heitetty korppikotkien eteen, vie Antinahuel valkoisen neidon vaimonaan majaansa!"

"Kauheata. Kunniaton roisto", karjui don Tadeo kummastuneena. "Puhutko totta?"

"Antinahuel ei laske koskaan leikkiä", sanoi päällikkö halveksivasti. "Hän on vannonut, että hänen vihollisensa on kuoleva, ja tämä tapahtuu viimeistään kymmenen päivän kuluttua -- hän on päättänyt, että valkoinen neito on tuleva hänen vaimokseen, ja siksi on hän tulevakin Suuren Kotkan tai jonkun muun valkoihoisen koiran voimatta estää sitä. Mutta kylliksi jo. Antinahuel ei tuhlaa liikoja sanoja vihatuille muukalaisille. Veljeni varokoon kieltään -- tai hänet revitään kappaleiksi!"

Don Tadeo heitti tuskallisen katseen tyttäreensä, johon tämä vastasi samalla tavalla. Kuitenkin oli sen miehen läsnäolo, johon tyttö oli kiintynyt lämpimällä lapsen rakkaudellaan, lohduttavaa hänelle, ja vaikka hän ajattelikin vaaroja, jotka uhkasivat hänen isäänsä, toivoi hän kuitenkin onnellista loppua. Kenraalilla ei ollut tätä nuoruuden toivoa, joka aina odottaa parasta tulevaisuudelta, ja hän vaipui synkkiin ajatuksiin.

Vaieten jatkoivat he ratsastustaan.

XXV. LEIJONA KUKISTUU.

Meidän täytyy nyt lausua muutama sana Toquinin suunnitelmista.

Antinahuel oli ensin aikonut palata kotiseudulleen. Mutta se näyttikin olevan mahdotonta. Kuuluisimmat kylät Araukan intiaanivaltiossa olivat poltetut, kaupungit olivat tuhan vallassa, ja niiden asukkaat olivat joko tapetut tai vangitut. Ne, jotka olivat päässeet pakoon vihollisen kynsistä, harhailivat nyt metsissä ja koettivat yhdistäytyä suojellakseen viimeisten turvapaikkojensa rajoja. Araukani-päällikkö ei enää ajatellut alueensa suurentamista, hänen ainoa toivonsa oli saada ase kädessä vihollisen myöntymään sellaisiin ehtoihin, jotka eivät loukkaisi hänen kunniaansa. Mutta juuri sentähden oli hänen tilansa sangen vaarallinen. Ollen liian heikko ryhtymään mihinkään toimenpiteisiin chileläisiä vastaan oli sekin vaara tarjolla, että hän saisi osakseen omien aseveljiensä vihan.

Vaikka suuri osa araukaneja tälläkin kertaa noudatti hänen kutsumustaan vähääkään epäröimättä, niin olivat he kaikki kärsineet siksi paljon tappionsa seurauksista, että uusi sota oli heidän mielestään sula mahdottomuus. Vanha Cathikara, hänen uskollisin puolustajansa Mustan Hirven jälkeen, oli kaatunut sodassa, ja muihin päällikköihin, jotka oikeastaan enemmän pelkäsivät kuin rakastivat häntä, ei hän voinut luottaa. Antinahuel oli ollut araukanien kuningas, kansansa tähti -- mutta tämä tähti oli nyt sammumaisillaan.

Mutta Toquin takoi uutta rautaa, hän luuli vielä valtaansa riittävän suureksi voidakseen rajattomasti hallita sotureitaan. Ennenkaikkea muutti hän matkansa suunnan ja lähestyi joukkoineen Biobiota, jonka edustalla koko intiaaniarmeija oli oleskellut ennen Condorkankin taistelua. Täällä odotti hän apujoukkoja, joiden avulla hän aikoi hyökätä Chilen alueelle.

Tämä suunnitelma johtui erikoisesta syystä. Intiaanit pitävät huomiotaherättävästä kostosta, heille ei kosto merkitse mitään, jos on vain kysymyksessä vihollisen tuhoaminen. Sen täytyy tapahtua sillä tavalla, että se tekee suuren vaikutuksen läsnäoleviin todistajiin. Antinahuel tahtoi viedä don Tadeon samalle paikalle, jossa espanjalaiset olivat häväisseet hänen esi-isäänsä, Toquin Cadequalia, puhkaisemalla häneltä silmät. Täällä joutuisi hänen verivihollisensa saman kohtalon alaiseksi ja hirvittävin kidutuksin hänet uhrattaisiin kuolemalle -- Sitten vasta olisi Toquinin kostonhimo sammutettu.

Mutta paikka, jossa don Tadeon piti kuolla, sijaitsikin Talkan lähistöllä, chileläisellä alueella. Oliko mahdollista päästä sinne vai eikö? Antinahuel vastasi tähän kysymykseen myöntävästi, mutta hän ei ottanut lukuun erästä seikkaa, joka äkkiä rikkoikin hänen suunnitelmansa.

Kello oli noin kaksi päivällä. Kuumuuden painostamina olivat soturit vetäytyneet puiden ja pensaiden suojaan ja lukuunottamatta muutamia vahteja, jotka äänettöminä seisoivat vahtipaikoillaan, näytti leiri olevan aivankuin kuollut. Tähän aikaan näki Toquin kaukana suuren joukon intiaaneja, jotka ratsastivat leiriä kohti. Hän mumisi tyytyväisenä muutamia sanoja. Tämä oli kai apujoukko, jota hän niin kauan oli odottanut.

Joukko tuli yhä lähemmäksi. Mutta nähdessään sen johtajan -- olevan Luchsin, tuon Apo-Ulmenin, joka aina vastusti häntä, tuli Antinahuel hiukan levottomaksi. Hilliten kuitenkin vastenmielisyyden tunteen, joka valtasi hänet, antoi hän tulijoille merkin, johon heti vastattiin. Ratsastajat kulkivat kahluupaikan ylitse eivätkä pysähtyneet, ennenkuin he olivat kymmenen metrin päässä leiristä.

Luchskin oli pysähdyttänyt hevosensa kesken kiivainta neliä ja istui nyt sen selässä liikkumattomana kuin pronssiin valettu kuvapatsas. Hän ei ollut kuitenkaan kauan aikaa tässä asennossa, hetken kuluttua hyppäsi hän hevosensa selästä ja asteli Antinahuelin luo, joka odotti häntä suuren espinopuun juurella.

Suurtoquin huomasi heti, että tulija oli puettu omituiseen pukuun -- hänellä oli päällään laamavillainen kirjava viitta, jaloissaan koristeelliset puhvelinnahka mokkasiinit ja oikeassa kädessään pitkävartinen hopeahelainen puukko, josta kummallista kyllä puuttui päänahkanippu. Ivallisesti hymyillen tervehti hän Toquinia, ja tämä valmistautui kuulemaan huonoja uutisia.

Polttaen äänettöminä piippujansa astuivat päälliköt nuotiotulen ääreen. Antinahuel suuntasi ylpeän ja läpitunkevan katseensa toisen kasvoihin. Oli helppo nähdä, että nämä kaksi, mieleltään niin erilaista intiaania, olivat sisimmässään syvästi liikutettuja, vaikka he koettivatkin salata tunteitaan. Antinahuel aloitti keskustelun.

"Poikani on tervetullut", sanoi hän. "Hänellä on kai paljon kerrottavaa minulle, koska hän saapuu niin myöhään."

"Isäni kyselköön", vastasi puhuteltu lyhyesti.

"Hyvä. Luchs on päällikkö ja tietää tehtävänsä. Mistä hän tulee?"

"Araukasta, punaisten miesten pääkaupungista."

"Mutta Araukahan on muukalaisten käsissä?"

"Muukalaiset ovat poistuneet sieltä."

Antinahuel kummastui. Kului hetkinen, ennenkuin hän sanoi: "Poikani erehtyy. Valkonaamat eivät päästä koskaan saalista käsistään?"

"Valkonaamat ovat tällä kertaa menetelleet oikeudenmukaisesti. He ovat olleet ymmärtäväisiä ja vetäytyneet pois Araukasta."

Voitonriemuinen hymy leikki ensin Toquinin huulilla, mutta äkkiä muuttui hänen ilmeensä, ja hän sanoi uhkaavalla äänellä. "Aikovatko he kenties hieroa sovintoa?"

"Aikovat."

Sanomatta sanaakaan Antinahuel nousi ylös ja se, mitä hän nyt sanoi, osoitti, ettei hän katsonut arvolleen sopivaksi keskustella edelleen Apo-Ulmenin kanssa.

"Poikani on ratsastanut pitkän matkan -- hän on kai väsynyt."

"Luchs ei tunne väsymystä, velvollisuus on tuonut hänet tänne. Haluaako isäni tietää, mitä päälliköt ovat päättäneet tehdä suuressa neuvottelukokouksessa, Araukassa?"

Toquin suuntasi tulisen katseensa puhujaan.

"Ilman Antinahuelia ei ole olemassa mitään suurta neuvottelukokousta, ilman Antinahuelin suostumusta ei voida tehdä mitään päätöstä. Kuka pojistani luulee tietävänsä enemmän kuin minä?"

Myöskin Luchs oli noussut ylös ja katseli vihaisesti Toquinia.

"Isäni kuulkoon", sanoi hän. "Condorkankin taistelun jälkeen pitivät punaiset miehet suuren neuvottelukokouksen hankkiakseen jollain tavalla apua araukaneille. Antinahuel tietää, että araukanit rakastavat vapautta ja uhraavat kaikkensa sen puolesta. Kun he nyt ovat kukistetut, tahtovat he rauhan kautta ansaita takaisin entisen omaisuutensa. Pilliau tahtoo myös samaa -- hän vaatii, että sotakirves on heti haudattava maahan... Rajuilma on kulkenut peltojemme yli ja muuttanut ne erämaiksi. Niittymme ovat hevosten kavioiden tallaamat, naisemme ja lapsemme ovat kadottaneet suojelijansa. Me emme tahdo sotaa -- se on tuottanut meille liian paljon onnettomuutta -- Luchs on Apo-Ulmen, hän puhuu kansansa nimessä."

Soturit, jotka seisoivat Toquinin ympärillä, kuulivat nämä sanat ja katselivat levottomina johtajaansa. Tämä hymyili ivallisesti ja hänen kätensä puristuivat kouristuksentapaisesti nyrkkiin.

"Millä ehdoilla rauha tehtäisiin?"