Part 1

E-text prepared by Tapio Riikonen

ARAUKANIEN PÄÄLLIKKÖ

Intiaaniromaani

Kirj.

GUSTAVE AIMARD

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1921.

SISÄLLYS:

I. Kohtaus puelka-intiaanien kanssa. II. Machi. III. Kummastuksia. IV. Mustan sydämen liitto. V. Antinahuel. VI. Kapina. VII. Don Pancho Bustamente joutuu vihollisen käsiin. VIII. Välikohtaus. IX. Valmistuksia takaa-ajoon. X. Curumilla sotajalalla. XI. Antinahuelin vallassa. XII. Antinahuel neuvottelukokouksessa. XIII. Pakoyritys. XIV. Murskautuneita toiveita. XV. Del Rio See rotkolla. XVI. Linnoitus ja ansa. XVII. Vaarallisilla teillä. XVIII. Verellä merkitty ehdotus. XIX. Sotajuoni. XX. Ihmisuhri. XXI. Silmästä silmään. XXII. Condorkankin taistelu. XXIII. Kuolleitten lepopaikalla. XXIV. Jälleennäkeminen. XXV. Leijona kukistuu. XXVI. Vapautus. XXVII. Hirmumyrsky. XXVIII. Taivaan ja maan välillä. XXIX. Viimeinen taistelu. XXX. Loppu.

I. KOHTAUS PUELKA-INTIAANIEN KANSSA.

Eräänä kauniina kesäaamuna vuonna 1835 ratsasti kaksi miestä oivallisen mustatäpläisen newfoundlandilaiskoiran seuraamana pitkin Karampanguesin rantoja. Tämä pieni joki juoksee Araukanian läpi, ja sitä ympäröivät hymyilevät laaksot ja hedelmälliset niityt. Kaukana idässä kohoavat Andien mahtavat vuorenharjanteet, joiden juurella sijaitsevien yksinäisten majojen valkoiset kalkkiseinät loistavat auringossa ja antavat eloa tälle lumoavalle maakunnalle.

Ratsastajat, jotka niin äkkiä ilmestyivät esiin suloisesta villistä luonnosta, olivat puetut Chilen kansallispukuun. Erämaan elämä oli heille nähtävästi aivan outoa ja tuntematonta, sillä he ratsastivat niin huolettomasti ja rauhallisesti, että olisi voinut luulla heidän matkustavan turvallista tuttua maantietä myöten, eikä sellaisten seutujen läpi, jotka ovat täynnä näkymättömiä vaaroja ja vastuksia. He olivat muukalaisia, ranskalaisia, jotka olivat lähteneet kotikaupungistaan Parisista koetellakseen onneaan täällä. Toinen oli nuori, korkeintaan kaksikymmentäviisivuotias mies, jonka ylevistä kasvonpiirteistä ja jalosta ryhdistä saattoi päättää, että hän oli loistavissa olosuhteissa kasvanut ylimys, mutta kärsinyt paljon kohtalon katkerista iskuista. Ludvig, Preboisin kreivi, oli aikoinaan omistanut suuren maatilan, jonka hän oli kuitenkin kokonaan kadottanut muutamien uhkarohkeitten epäonnistuneiden keinotteluyritysten takia. Ainoa muisto tästä onnellisesta ajasta oli hänen uskollinen koiransa Cesar, joka oli vannonut jakavansa ilot ja surut hänen kanssansa.

Valentin Guillos -- se oli toisen miehen nimi -- oli vain muutamia vuosia vanhempi toveriansa. Hän oli isokasvuinen laiha mies. Hänellä oli hiukan punertavat hiukset, auringonpaahtamat teräväpiirteiset kasvot ja viisaannäköiset vaaleansiniset silmät. Koko hänen olemuksensa todisti rohkeutta ja kyvykkyyttä. Vastakohtana ystävälleen oli hän syntynyt köyhistä vanhemmista ja saanut nuoruusvuosinaan kovasti taistella köyhyyttä vastaan. Varattomuus oli pakoittanut hänet ansaitsemaan elatuksensa silmänkääntäjänä. Ludvigin isä, joka oli eräässä tilaisuudessa tullut kiinnittäneeksi häneen huomiotaan, oli pelastanut hänet hädänalaisesta asemasta antamalla hänen harrastuksilleen määrätyn suunnan. Valentin oli päässyt luutnantiksi sotaväkeen. Kunnialegionan risti koristi jo silloin hänen rintaansa, kun onnettomuus kohtasi hänen ystäväänsä. Hän päätti -- huolimatta siitä, että hänen omat tulevaisuudentoiveensa murskautuivat -- seurata hyväntekijänsä poikaa, joka ei voinut enää oleskella kotimaassa, ja olla hänelle sinä tukena, jota hän äkkiä muuttuneissa olosuhteissa kipeästi kaipasi.

Heidän tulostaan Valparaisoon Chilessä oli jo kulunut monta kuukautta, ja näinä aikoina olivat ystävämme tutustuneet niihin henkilöihin, jotka vaikuttivat heidän myöhäisempiinkin elämänvaiheisiinsa ja jotka esiintyvät myös kertomuksessamme. Seuratkaamme nyt kuitenkin ystäviämme heidän matkallansa.

"Eikö ole todellakin hauska ratsastaa hyvällä hevosella erämaan halki?" kysyi Valentin iloisesti seuralaiseltaan.

"No niin, mitä ratsastukseen tulee", sanoi tämä, "niin tiedän vain, että olen istunut hevosen selässä neljästä asti aamulla, ja olen nyt jo sangen väsynyt."

"Ystävä raukkani", sanoi Valentin huoaten tahdottomasti. "Minähän olen kokonaan unohtanut, että olen hiukan vahvempi sinua, ja ettet ole vielä tottunut pitkiin ratsastusmatkoihin. Olinpa oikea narri, kun en muistanut sitä. Mutta pysähtykäämme ja levähtäkäämme nyt hetkisen."

Hän ratsasti muutamien suurien granaattiomenapuiden siimekseen, joiden tuuheiden oksien lomitse aurinko ei päässyt paistamaan, ja jotka siis tarjosivat heille oivallisen lepopaikan. Sitten hyppäsi hän hevosensa selästä, ja Ludvig seurasi esimerkkiä. Molemmat istuutuivat maahan, ja hevosten syödessä puiden reheviä versoja otti Valentin matkarepun olaltaan ja veti sieltä esiin laivakorppuja, vuohenjuustoa ja palan suolattua lihaa. Sitten alkoivat ystävykset syödä antaen Cesarillekin osansa. Tämä istui vastapäätä heitä ja katseli tarkasti jokaista palaa, jonka he pistivät suuhunsa.

"Kas niin, pahin nälkä on pian sammutettu", huomautti Valentin lyhyesti, "sitten voimme vielä levätä hetkisen. Olemme nyt sangen ihanalla seudulla, Ludvig, eikö totta? Vahinko vain, että aurinko paistaa kovin kuumasti, ja tiet ovat huonoja. Mitäs ajattelet matkastamme, veijari?" sanoi hän kääntyen Cesarin puoleen.

Koira pureskeli juuri suurta läskipalaa, mutta kuullessaan Valentinin sanat heilutti se häntäänsä ja suuntasi viisaat silmänsä häneen, merkiksi ystävällisestä myöntymisestä. Äkkiä kohotti se päätään, kuunteli hetkisen ja alkoi sitten ulvoa.

"Hiljaa, Cesar, hiljaa! Mitä sinä tahdot? Etkö tiedä, että olemme aivan vieraalla seudulla, ja ettei täällä ole yhtään ihmistä, joka..."

Hän kuunteli. Koira jatkoi ulvomistaan.

"Kummallista! Olisinkohan sittenkin erehtynyt? Cesarin täytyy vainuta jotain, sen ulvonta on luonnotonta. Mikä sinuun nyt tuli, mikä sinua vaivaa? Ehkä hirvi? Hm, se ei olisi hullumpaa!" Hän nousi ylös ja astui pari askelta. Samassa kumartui hän, otti pyssynsä, ja seisoi hetkisen kuin noiduttuna. "Cesar on aina oikeassa", mutisi hän. "Minä luulen, Ludvig, että meidän täytyy ryhtyä puheisiin noiden kanssa."

Noin kahdenkymmenen askeleen päässä heistä oli kymmenen asestettua intiaania hevosineen. He olivat puetut puelkojen pukuun. Heidän hartioillaan riippui kirjavat viitat, päähinettä ei heillä ollut lainkaan, ja hiukset, jotka olivat kiinnitetyt yhteen otsaa ympäröivällä punaisella siteellä, olivat tasaiset ja pitkät. Kaikkien kasvot olivat maalatut kirjavilla väreillä. Aseina oli heillä pitkät keihäät, puukot, pyssyt ja kilvet, jotka olivat koristetut ihmisten hiuksilla ja hevosten harjaksilla.

"Luuletko, että noilla veitikoilla on ystävälliset aikeet?" kysyi Valentin.

"Hm, he ovat araukaneja -- antakaamme heidän joka tapauksessa tulla lähemmäksi."

"Se on minunkin mielipiteeni. Ole kuitenkin varovainen!"

He virittivät pyssyjensä hanat ja odottivat jännittyneinä, mitä tulisi tapahtumaan. Huomattuaan valkonaamat pysyivät araukanisotilaat aivan liikkumattomina hevostensa selässä ja tarkastelivat heitä kummastuneina. Vihdoin ratsasti eräs mies, joka näkyi olevan joukkueen johtaja, hiukan eteenpäin ja antaen hevosensa tehdä kauniita liikkeitä, laski hän keihäänsä maahan merkiksi rauhallisista aikomuksistaan, nosti oikean kätensä rinnalle ja kohotti sitten molemmat päänsä yli.

"Marry, marry! Veljeni ovat muukalaisia. Minkätähden ovat he niin kaukana heimonsa muista miehistä?"

Kysymys oli tehty espanjaksi ja vaikka se sointui aivan vieraalta, koska intiaani puhui kurkkuäänellä, ymmärsivät nuoret miehet sen sisällön.

"Villi näkyy olevan hiukan utelias", sanoi vanhempi heistä toverilleen. "Vastaanko minä hänelle?"

"Tee se, Valentin, eihän siitä ainakaan ole meille vahinkoa."

"Olet oikeassa, minä koetan." Hän kääntyi nyt päällikön puoleen ja sanoi lakoonisesti. "Me matkustamme."

"Minkätähden niin yksin?" kysyi tämä kummastuneena.

"Eihän meillä ole mitään kadotettavaa mukanamme", sanoi Valentin nauraen.

Päällikkö osoitti päätään. "Eikö skalppiakaan muka."

"Mitä mies tarkoittaa? Tahtooko hän kenties tehdä pilaa hiuksieni väristä? -- Älkää sotkeutuko asioihin, jotka eivät kuulu teille", vastasi hän päällikölle. "Menkää vain omia teitänne, villit, muuten..."

Hän tähtäsi intiaania ja Ludvig seurasi heti ystävänsä esimerkkiä. Päällikkö ei kuitenkaan pelästynyt heidän sotaisesta käytöksestään. Työntäen kevyesti häntä kohti suunnatun pyssynpiipun syrjään sanoi hän leppyisällä äänellä. "Veljeni erehtyy, minun aikomukseni ei ollut loukata häntä. Minä olen hänen ystävänsä ja veljensä. -- Valkonaamat olivat juuri syömässä, kun me tulimme?"

"Aivan oikein, päällikkö", vastasi Ludvig. "Te häiritsitte ateriaamme tulollanne."

"Jos tyydytte siihen vähäiseen eväsvarastoon, joka meillä on mukanamme, niin olemme palvelijanne", jatkoi Valentin uteliaana, nähdäkseen, mitä nyt tulisi tapahtumaan.

"Otan tarjouksenne vastaan", sanoi intiaani. "Mutta vain yhdellä ehdolla."

"No?"

"Että saan lisätä ateriaan osani."

"Se on oikeudenmukaista", sanoi Valentin heittäen iloisesti pyssynsä maahan ja tarttuen ystävällisesti villin käteen. "Me tyydymme kyllä laihaan ateriaan..."

"Ystävän leipä on aina hyvää", sanoi päällikkö arvokkaasti. Sitten antoi hän tovereilleen merkin, ja nämä ottivat nyt laukuistaan esille kaikenlaisia ruokatarpeita, myöskin nahkaleilejä, jotka sisälsivät chickaa -- eräänlaatuista viiniä, jota valmistetaan maissista ja omenista. Kaiken tämän asettivat he ranskalaisten eteen. Sitten he asettuivat itse piiriin heidän ympärilleen, ja nyt uhrattiin pitkä aika kunnollisen aterian syömiseen. Kun se oli loppunut, kääntyi päällikkö taas ranskalaisten puoleen ja kysyi:

"Veljeni eivät ole espanjalaisia? Miltä saarelta he tulevat?"

"Maamme ei ole mikään saari", vastasi Ludvig. "Me olemme ranskalaisia."

Intiaani kohotti ylpeästi päätään ja sanoi: "Veljeni eivät puhuneet oikein. On vain yksi maa, joka ei ole saari -- se on Araukas, vapaitten miesten suuri maa!"

Ystävykset nyökkäsivät. Niin päättäväisesti lausuttua ajatusta he eivät tahtoneet kumota.

"Veljeni ovat siis ranskalaisia", sanoi päällikkö taas. "Heidän aikomuksensa on epäilemättä harjoittaa kauppaa. Missä ovat heidän tavaransa?"

"Te erehdytte, me emme ole kauppiaita", vastasi Valentin. "Me olemme tulleet tänne tervehtimään araukaneja, veljiämme, sillä olemme kuulleet heidän vierasvaraisuuttaan ylistettävän."

Intiaani näytti olevan sangen mielistynyt tähän arvosteluun hänen kansastaan.

"Veljeni ovat aina tervetulleita luoksemme. He eivät ole viheliäisiä ja katalia espanjalaisia, ja heidät otetaan kylissämme aina hyvin vastaan."

"Mihin heimoon kuulutte?" kysyi nyt Valentin.

"Olen yksi ulmeneista -- päälliköistä -- ja kuulun Suuren Jäniksen pyhään heimoon."

"Hyvä, silloin voitte sangen hyvin antaa meille ne tiedot, joita tarvitsemme. Meidän täytyy tavata yksi heimolaisistanne."

"Mikä on hän nimeltään?"

"Antinahuel -- Auringontiikeri."

Intiaani näytti hämmästyneeltä. Kului pitkä aika, ennenkuin hän vastasi.

"Valkoiset veljeni etsivät Suurtoquinia?" kysyi hän vihdoin hitaasti. -- Toquiniksi nimitettiin intiaanikuvernementin korkeimpia päälliköitä, joita oli neljä Araukaniassa. Toquinien jälkeen seurasivat Apo-Ulmenit ja sitten Ulmenit. -- "Tietävätkö he että he joutuvat tekemisiin Utal Mapuernan araukaniliittokunnan korkeimman päällikön kanssa. Veljeni varokoot." Intiaanin kasvot synkistyivät, ja näytti siltä, kuin hän aikoisi vielä lisätä jotakin. Mutta hän ajatteli hiukan ja sanoi sitten. "Minä teen muukalaisille erään ehdotuksen. Jos he tahtovat ensin levätä majassani, vien itse heidät Antinahuelin luo."

"Siihen suostumme. Me emme unhoita koskaan teidän hyväntahtoisuuttanne, päällikkö."

"Trangoil Lanec -- Syvä Laakso -- täyttää ainoastaan velvollisuutensa. Valkoiset veljeni seuratkoot minua, majani ei ole kaukana."

Ateria oli aikoja sitten loppunut, ja intiaanit nousivat hevostensa selkään. Ludvig ja Valentin seurasivat heidän esimerkkiään. Päällikön viittauksesta lähti pieni joukko liikkeelle, puelka-sotilaat poistuivat joelta ja ratsastivat höllin ohjaksin täyttä laukkaa vuoria kohti.

II. MACHI.

Kahden tunnin kuluttua saapuivat ystävämme kylään, joka sijaitsi kahdeksantoista peninkulman päässä Araukasta -- Araukanian pääkaupungista -- Karampanguesin rannalla keskellä vuoristoa. He saapuivat sinne juuri parhaaseen aikaan tullakseen omituisen tapauksen todistajiksi. Erään majan eteen oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä, etupäässä naisia ja lapsia, ja sen oviaukolla makasi intiaanin ruumis. Lukuisista sulkakoristeista päättäen oli vainajalla ollut sangen korkea asema kansansa keskuudessa. Ympärillä seisovien kirkuna, intiaanien rumpujen huumaava ääni, koirien katkeamaton ulvonta -- kaikki tämä sai aikaan niin hirvittävän melun, että Valentin ja Ludvig tunsivat halua antaa hevostensa jälleen nelistää.

Ruumiin vieressä keskellä väkijoukkoa seisoi vanha, isokasvuinen, villinnäköinen mies. Hän oli puettu naisen pukuun. Mies väänteli ruumistaan hirveästi ja päästi tuon tästäkin peloittavan ulvonnan. Hän oli Machi -- heimon poppamies. Näillä liikkeillään puolusti hän kuollutta Guekubun, pahan hengen, hyökkäyksiä vastaan, joka tahtoi anastaa hänet.

Äkkiä antoi Machi merkin, ja sekä musiikki että valitushuudot taukosivat heti. Guekubu oli nähtävästi voitettu, ja ruumis joutui nyt Pilliaun, valkeuden jumalan, haltuun. Poppamies oli hetken ääneti ja kääntyi sitten yleväpiirteisen ja käskevän näköisen miehen puoleen, joka keihääseensä nojaten seisoi hänen edessään.

"Suuren Jäniksen mahtavan heimon päällikkö", alotti hän. "Sinä näet tässä isäsi, urhoollisen Apo-Ulmenin, Karhunkynnen, joka niin synkällä tavalla riistettiin meiltä. Kiitos Pilliau-jumalan, ei hänen tarvitse enää pelätä pahaa henkeä, ja nyt metsästelee hän autuaitten sotilaitten kanssa taivaan präärioilla. Kaikki tavat on täytetty, ruumis voidaan haudata."

"Odotahan", keskeytti päällikkö. "Isäni on kuollut, mutta minä tahdon tietää, kuka on tappanut hänet. Soturi on sitkeä eikä kuole niin helposti. Kuka on siis sammuttanut hänen elämänsä lähteen? Vastaa minulle, sinä Machi, jonka Pilliau on täyttänyt hengellään... minä tahdon tietää murhaajan nimen. Sydämeni on täynnä surua eikä tule tuntemaan helpoitusta, ennenkuin olen kostanut isäni kuoleman."

Kuullessaan nämä surevan sanat valtasi vavistus joukon. Kaikkien katseet kääntyivät poppamieheen, joka kädet ristissä rinnalla ja katse maahan vaipuneena seisoi heidän edessään. Päällikön vaatimus ei ollenkaan hämmentänyt eikä kummastuttanut häntä. Hän oli nähtävästi odottanut sitä ja seisoi nyt sangen miettiväisessä asennossa, joka yhä enemmän ylensi hänen arvoaan väkijoukon silmissä.

"No niin, Machi, me odotamme! Tunnetko miehen, joka on syypää murhaan?"

"Minä tunnen hänet."

"Minkätähden isäni ei sitten puhu?"

"Koska on henkilöitä, jotka epäilevät Machin oikeudentuntoa, ja..."

"Kukaan ei epäile Machia, ei kukaan!" kirkui päällikkö. "Olipa rangaistavan arvo mikä tahansa, niin ei hän tule välttämään kostoani. Puhu Machi! Lupaan sinulle, että se mies, jonka nimen mainitset, on kuoleva!"

Poppamies ei enää miettinyt. Hän oikaisi ylpeästi vartaloansa, kohotti oikean kätensä ja muitten jännityksellä seuratessa hänen liikkeitään näytti sormellaan juuri sitä päällikköä, joka oli osoittanut sydämellistä vierasvaraisuutta ystävillemme.

"Täytä valasi, Ulmen! Tuossa seisoo mies, joka on syypää isäsi murhaan -- Trangoil Lanec!"

Machin tiikerikatse viivähti hetkisen syytetyn vartalolla, sitten näytti hänen olemuksensa äkkiä muuttuvan ja ikäänkuin sulautuvan hiljaiseen suruun. Hän peitti kasvonsa kaapuunsa, aivankuin tämä ilmoitus olisi tuottanut hänelle suurta tuskaa.

Syvä hiljaisuus vallitsi. Trangoil Lanec oli mies, jota kaikkein vähimmin voitiin epäillä murhasta, sillä rohkeudellaan ja avosydämisyydellään oli hän voittanut kaikkien suosion. Niin pian kun hämmästys oli haihtunut, syntyi vilkasta liikettä, ja kaikki vetäytyivät pois miehen luota, joka ennen oli ollut niin hyvässä maineessa.

Trangoil Lanec seisoi nyt yksin syyttäjänsä edessä. Kuin salama olivat Machin hirveät sanat iskeneet häneenkin, mutta nyt alkoi jo halveksuva hymy väreillä hänen huulillaan. Hän astui satulasta ja odotti.

"Minkätähden tapoit isäni, Trangoil Lanec?" kysyi nyt sureva Ulmen pehmeällä ja valittavalla äänellä. "Hänhän rakasti sinua, ja olinhan minä sinun ystäväsi!"

"Minä en ole tappanut isääsi, Curumilla!" sanoi Trangoil Lanec päättäväisesti ja vilpittömällä äänellä, joka olisi kenties vaikuttanut kuuntelijoihin, jollei hetkellinen kiivastus olisi sotkenut heidän ajatuksiaan.

"Minkätähden kiellät sen?" kysyi Ulmen katkeroituneena. "Machi on puhunut!"

"Hän valehtelee!"

"Ei, Machi ei valehtele, Pilliau on ilmoittanut sen hänelle. Ei ole muuta mahdollisuutta -- sinä, vaimosi ja lapsesi olette kuoleman omat, niin kuuluu laki."

Trangoil Lanec ei vastannut, vaan heitti aseensa maahan ja asettui kuolemanpaalun viereen, joka oli poppamiehen majan edessä. Hänen ympärilleen muodostui pian pyöreä piiri, ja jo alettiin tehdä valmistuksia uhria varten, sillä vanhan tavan mukaan ei murhattua päällikköä saanut haudata, ennenkuin hänen murhaajansa oli rangaistu.

Machi oli voitonriemuinen. Hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen vapautuakseen vihollisestaan, joka monta kertaa oli paljastanut hänen petoksensa. Hänen vastustajansa kuolema tuottaisi hänelle ainoastaan kunniaa.

Valentin ja Ludvig olivat pitäneet tarkasti silmällä poppamiestä. He olivat tietoisia hänen rajattomasta vallastaan, ja intiaanien herkkäuskoisuus ja petos, jonka uhriksi syytön mies joutuisi, raivostutti heitä.

"Sallimmeko tämän murhan tapahtua?" kysyi Valentin neuvottomana ystävältään.

"Emme", vastasi tämä. "Olen vakuutettu päällikön viattomuudesta ja Machin konnamaisuudesta! -- Mutta mitä me oikeastaan voimme tehdä."

"Intiaaneja on siksi paljon, ettemme voi vapauttaa häntä väkivallalla. Vaikka me saisimmekin viisi tai kuusi heistä surmatuiksi, hyökkäisivät toiset päällemme, eikä yrityksestämme ei olisi mitään hyötyä."

Valentin löi äkkiä kädellään otsaansa.

"Etten tullut jo heti sitä ajatelleeksi! Olen saanut hyvän päähänpiston. Käytän vanhaa silmänkääntötaitoani hyväkseni ja luulen, että kaikki käy hyvin. Mutta lupaa minulle taivaan nimessä, ettet kadota rauhallisuuttasi!"

"Ole huoletta, en estä sinua suunnitelmissasi."

"No hyvä, minä näytän tälle villille, että olen hiukan viekkaampi kuin hän!" Valentin ohjasi nyt hevosensa keskelle piiriä ja huusi kuuluvalla äänellä: "Kuulkaa minua, kansa! -- Te aiotte tehdä tyhmän rikoksen. Machi on roisto. Hän nauraa teille selkänne takana."

Intiaanit tarkastelivat tyytymättöminä vierasta puhujaa. Ainoastaan Curumilla säilytti rauhallisuutensa ja lähestyi Valentiniä.

"Kuka on kehoittanut valkoista veljeäni puhumaan? Vetäytyköön hän syrjään, sillä hän ei tunne puelkojen lakeja. Machi on ilmiantanut Trangoil Lanecin. Hänen täytyy siis kuolla."

"Todellako? Mutta minähän sanoin äsken teille, että poppamiehenne on kurja roisto, ja minä riisun naamarin hänen kasvoiltaan, jos vain saan tilaisuutta siihen."

Ulmen pudisti päätään, kääntyi Machin puoleen ja kysyi häneltä: "Mitä isäni sanoo tähän?"

Tämä seisoi yhä liikkumattomana halveksuva hymy huulillaan. "Milloin ovat valkeanaamat puhuneet totta? Muukalainen näyttäköön sanansa toteen!"

Curumilla mietti vielä hetkisen. Ranskalaisen rehellinen, luottamustaherättävä ilme voitti vihdoin. "No niin, veljeni puhukoon", sanoi hän.

"Odottakaahan", keskeytti poppamies. "Mitä tapahtuu, jos minä puolestani todistan, että muukalainen on väärässä?"

"Hän kuolkoon silloin!" vastasi Ulmen kylmästi.

"Siihen suostun kyllä", myönsi Valentin. "Kuulkaa nyt minua, Suuren Jäniksen heimon sotilaat ja päälliköt. Minäkin olen suuri poppamies heimoni keskuudessa ja sanon teille, ettei Trangoil Lanec, vaan Machi itse on murhannut päällikön."

Pelon ja kummastuksen liikkeitä huomattiin ympärillä seisovien keskuudessa. Valentin hengähti hetken ja jatkoi taas: "Niin, Machi on tahrannut kätensä veljensä verellä. Tämän tietää hän itse sangen hyvin ja koettaa nyt panna syyn viattoman miehen niskoille. Tarkastelkaa häntä -- hän ei uskalla katsoa suoraan silmiini."

Poppamies värisi todellakin, ja hänen katseensa harhaili levottomana sinne tänne. Hänen kasvoistaan saattoi selvästi lukea syyllisyydentunnon.

"Valkoinen veljeni", sanoi Trangoil Lanec kääntyen Valentinin puoleen, "minkätähden tahdot uhrata itsesi puolestani? Ystäväni luulevat minua syylliseksi, sinä et voi estää heitä tappamasta minua. -- Tehkää siis loppu asiasta, uhratkaa minut, mutta säästäkää vaimoni ja lapseni."

"Mitä sanovat veljeni?" kysyi Curumilla läsnäolevilta.

"Muukalaisten suuri poppamies näyttäköön sanansa toteen", kuului yksiääninen vastaus.

"Hyvä", sanoi Valentin, "te tulette olemaan tyytyväisiä minuun." Hän astui satulasta, veti sapelinsa huotrasta ja antoi sen kimallella kaikkien silmissä. "Te näette tämän miekan", selitti hän rauhallisena. "Sen pistän kahvaa myöten suuhuni. Jos Trangoil Lanec on syyllinen, kuolen minä, mutta jos hän on syytön, suojelee suuri henki minua, ja voin jälleen vetää tämän aseen ruumiistani haavoittumatta ollenkaan!"

"Veljeni puhuu kuin urhoollinen sotilas. Me katselemme."

"Ei, sitä minä en hyväksy", huudahti Trangoil Lanec. "Tahtooko muukalainen tappaa itsensä?"

"Pilliau olkoon tuomari!" vastasi ranskalainen hymyillen. Sitten asettui hän mahtavaan asentoon, pisti sapelin kärjen suuhunsa ja antoi koko terän kadota ruumiiseensa.

Kauhistuneina katselivat puelka-sotilaat rohkeata muukalaista, joka kääntyi ympäri, että kaikki tulisivat vakuutetuksi asian todellisuudesta, ja veti sitten sapelin hitaasti ruumiistaan. Terä oli yhtä kiiltävä kuin ennenkin, eikä valkonaama ollut haavoittunut. Nyt nousi hirvittävä riemumeteli, joka loppui vasta sitten, kun Valentin oli kädenliikkeellä vaatinut hiljaisuutta.

"Olen nyt todistanut teille, että Trangoil Lanec on syytön, eikö totta. No niin. Machi väittää päinvastaista. Nyt on hänen vuoronsa todistaa, että minä valehtelen. Mitä sanotte siitä, Machi?"

Onneton poppamies tunsi kaiken olevan mennyttä, tuskanhiki helmeili hänen otsallaan ja hänen ruumiinsa vapisi, aivankuin hän olisi ollut vilutautinen. Valentin tunsi sääliä häntä kohtaan ja tahtoi säästää hänen henkensä, mutta se oli jo liian myöhäistä. Curumilla tunkeutui Machin luo, antoi hänelle sapelin ja sanoi: "Isäni tahtoo olla suuri poppamies... hyvä, näyttäköön hän, että Pilliau rakastaa häntä!"

"Muukalainen on petturi", änkytti Machi. "Hän petkuttaa kaikkia teitä."

"Me odotamme", sanoi Ulmen kuivasti.

Machi heitti epätoivoisen silmäyksen ympärilleen. Hän näki uteliaisuuden kuvastuvan kaikkien kasvoilla. Apua ei hän voinut keneltäkään odottaa, ja hän teki siis päätöksensä. Hän tahtoi kuolla heimonsa poppamiehenä.

"Luuletteko, heikot sotilaat, että minä pelkään tätä asetta? Machi ei pelkää mitään. Hän suoriutuu tästäkin. Mutta varokaa itseänne. Pilliau suuttuu teidän käytöksestänne minua kohtaan. Hän on rankaiseva teitä tästä nöyryytyksestä, johon nyt pakoitatte minut!"

Kun puelka-soturit kuulivat poppamiehensä sanat, alkoi heidän päätöksensä horjua. Mutta Curumilla pysyi vaatimuksessaan ja vastasi poppamiehen uhkauksiin käskevällä liikkeellä. Machi ei viivytellyt enää, hän suuntasi vielä kerran vihaisen katseen ranskalaisiin ja työnsi sitten ajatuksen nopeudella sapelin kurkkuunsa. Musta verivirta syöksähti hänen kurkustaan. Onneton sulki heti silmänsä, otti kaksi askelta eteenpäin ja kaatui sitten maahan. Machi oli kuollut.

"Heittäkää petollinen koira korppikotkien eteen", sanoi Curumilla kääntyen inhoten poispäin. Hänen käskynsä täytettiin heti.

Trangoil Lanec syleili vuoroin Valentinia vuoroin Ludvigia, joita hän nimitti pelastajikseen. "Tästälähtien olemme veljeksiä elämässä ja kuolemassa", huudahti hän ihastuneena.

III. KUMMASTUKSIA.