Part 2

Kettuliini: Hyvä siihen olen tyytyväinen. Minun täytyy nyt käydä tarkastamassa teidän työpajaanne, josko se on sopiva.

Polidor: Niin olkaa hyvä, astukaa sisään!

Kohtaus 7.

Henrik. Leonoora. Pernilla.

Henrik; Tahtoisinpa mielelläni tietää miten asia luonnistuu. Olen peloissani herrani rahojen tähden. Mutta kas tuolla tulee rouva sekä Pernilla.

Pernilla: Henrikki, missä on herra?

Henrik; Hän pistäytyi huoneeseensa, ja kun hän sieltä taas palaa, on hän joko keisari tai kerjäläinen. Hän on tehnyt kullantekijän kanssa konrahdin, joka johdattaa hänet jompaan kumpaan.

Pernilla: Vaatiiko siis kullantekijä rahoja taitonsa oppimisesta?

Henrik: Benjamille, juutalaiselle toimitetaan 4000 riksiä, jotka annetaan kullantekijälle, kun hän on taitonsa kokeitten kautta osoittanut.

Leonoora: Ah, koko ruumiini vapisee jo, sillä minä olen varma siitä, että alla piilee petos.

Henrik: Ei hätää mitään, herra oli kyllä varovainen siinä suhteessa, hän tahtoo nähdä kokeet ensin ja kun koe on onnistunut, on rahoja hyvin käytetty.

Pernilla: Juuri se, että hän rahoja pyytää, antaa aihetta epäilemään petosta; sillä miksi vaatisi rahoja toisilta se, joka osaa tehdä kultaa?

Henrik: Näes, hän selitti herralleni syyn siihen.

Pernilla: Minä en ymmärrä, mitä syitä hänellä olisi.

Henrik: Niin näes. Syynä siihen kuuluu olevan tämä: Alcanra Aben Ezra Mahomet podolski Scabhalsiaskomai; se syy oli hyvä kyllä herralleni ja minusta tuntui kuin se myös kävisi laatuun.

Pernilla: Mitä se meidän kielellä merkitsee?

Henrik: Sitä en tosiaankaan tiedä, ymmärränkö minä araapian kieltä?

Pernilla: Senkin hölmö, koska et sitä ymmärrä, mitenkä sinä siihen järkeä saat.

Henrik: Näes kullantekijä selitti meille sanat tälleen: Spelandisimo Madagasca hemancino Rencolavet.

Pernilla: Siitä ei tule hullua hurskaammaksi.

Henrik: En minäkään, mutta tosi on, ettei hän saa yhtään rahoja, ennenkuin muutaman kerran on kokeillut. Mutta kas, tuolta ne tulevat. Parasta lienee, että käymme sisään, sillä hän tahtoo olla yksin kullantekijän seurassa.

Leonoora: Ah, ah, aavistukseni ei minulle mitään hyvää ennusta. Mutta kun minä oikein aprikoin, niin taitaa olla sillä hyvä, sillä kerran hän kuitenkin hävittää kaikki joko sitten yhdessä päivässä tai vuodessa, se on saman tekevä.

Kohtaus 8.

Polidor. Kettuliini

Kettuliini: Ei herraseni, minä en tahdo ollenkaan ottaa osaa näihin operatsiooneihin, niin ettette missään suhteessa minua epäilisi. Oletteko jo panneet pannuun niin paljon mercuriusta kuin käskin?

Polidor: Olen.

Kettuliini: Kiehuuko se myös hiljaisella tulella?

Polidor: Kiehuu, kaikki olen määräyksenne mukaan tehnyt.

Kettuliini: Nyt tulee se salaisuus, joka on muutamissa voimakkaissa araapilaisissa sanoissa, joita herran tulee kolmasti sanoa operatsionin aikana. Kas tässä ne ovat kirjoitettuna, jos osaatte niitä lukea.

Polidor (ottaa paperin ja lukee): Ikkiak täjiketnalluk tavo atieruttep aj änis telo irran.

Kettuliini: Näitä sanoja tulee teidän polvillanne kolme kertaa lausua.

(Polidor lausuu kolme kertaa).

Kettuliini: Niin, sehän on totta, oletteko pannuun panneet myöskin araapilaista pulveria?

Polidor: En, herra ei ole puhunut mitään araapilaisesta pulverista.

Kettuliini: Ai, ai, sehän juuri on kaikkein tärkeintä, sillä ilman sitä ei operatsiooni voi käydä päinsä.

Polidor: Mutta mistäs sellaista pulveria saa?

Kettuliini: Nämä nürnbergiläiset sitä tavallisesti myyvät kaikkialla torilla. Sitä käytetään muuten vaatteista pilkkuja pyyhittäessä. Sitä voi markalla saada joltisen määrän, sillä nämä miehet eivät tiedä sen oikeata arvoa. Lähettäkää kiireesti palvelija torille sitä hakemaan!

Polidor: Henrikki!

Henrik: Herra!

Polidor: Juokse heti torille ja osta markan edestä hiukan araapilaista pulveria.

Henrik: Keltä minä sitä ostan?

Kettuliini: Useimmat nürnbergiläiset sitä muun romun joukossa myyvät.

(Henrik menee.)

Polidor: Oi taivas, kuka olisi uskonut että sillä pulverilla on sellainen arvo.

Kettuliini: Kaikki näyttää vallan helpolta kun sen ensin on oppinut.

Polidor: Tuleekos vielä muitakin seikkoja vaarin ottaa?

Kettuliini: Muuta ei tarvitse. Sitä lippua, jolle araapilaiset sanat ovat kirjoitetut tulee herran säilyttää kuten koira luutansa, sillä siinä on koko salaisuus.

Polidor: Mutta koska pitää panna sitä araapilaista pulveria pannuun?

Kettuliini: Aika ei mitään merkitse, kunhan se tapahtuu kiehumisen aikana. Kas tuolla tulee jo palvelija takaisin. Tiesinhän, että sitä kaikkialla löytyy.

Henrik: Tässä on takaisin 8 killinkiä herra, sain 8 kiliinkin edestä koko nenäliinani täyteen.

Kettuliini: Menkää nyt huoneeseenne ja kaatakaa sitä täysi kourallinen pannuun!

(Menevät sisään.)

Kohtaus 9.

Kettuliini.

Kettuliini (yksin): Kaikki käy hyvin. Minä annan hänen opereerata vielä pari kertaa niin, että hän sitä enemmän vahvistuu uskossaan. Sillä siinä suhteessa hän ei pety, että hän kahdesta kourallisesta tuota pannuun kaadettua pulveria saa likimaille 10 riksiä. Rahat saatuani matkustan minä toverini Andreaksen kanssa pois kaupungista ja annan tuon kunnon herran pitää siitä huolta, mistä hän saa enemmän araapilaista pulveria, ha, ha, ha, siitä tulee lysti juttu, kun hän lähettää hakemaan sellaista, jota ei koskaan ole maailmassa löytynytkään sekä kuullessaan ettei kukaan tiedä mitään araapilaisesta pulverista. Minä nipistän tältä mieheltä 4000 riksiä ja kuitenkin teen minä hänelle siinä palveluksen, josta hänen tulee minua kiittää, sillä hän oppii tästä jutusta niin paljon, että hän hylkää hulluutensa ja jättää kullan tekemisen muiden huoleksi. Minun toverini Andreas on muuten hyvin ansainnut neljännes osan rahoista, sillä hän on viisaasti ja uskollisesti asiansa toimittanut. Minä olen tuntenut hänet jo monta vuotta ja tiedän, ettei hän kekseliäisyydessä jää jälelle ketään paitsi minua, sillä muuten en olisi häntä siihen toimeen valinnut. Mutta kas, tuolta tulee jo Henrikki takaisin.

Kohtaus 10.

Kettuliini. Polidor.

Polidor (syleillen ja suudellen Kettuliiniä): Ah, herrani, taivas itse on tuonut teidät tänne palkitsemaan minua minun uutterasta työstäni ja monen vuoden turhista vaivoistani. Taito on onnistunut, te olette rehellisesti ansainneet 4000 riksiä, vieläpä kaksinkertaisesti.

Kettuliini: Minä en tahdo killinkiäkään enempää kuin mitä sopimus määrää.

Polidor: Ja nytkös minä tukin kaikkien niiden suut, jotka ovat minua pilkanneet ja minä tahdon riemuita vihamiesteni ja niiden kustannuksella, jotka ovat minulle selkänsä kääntäneet, koska he luulivat minun kurjuuteen joutuvan ja sentähden unhottivat kaikki ne hyvät teot, joita minä heille hyvinä päivinäni osoitin.

Kettuliini; Niin, herra! Maailman meno on nyt sellainen.

Polidor: Mutta minä vuorostani voin nyt heitä halveksia.

Kettuliini: Ei, sitä ei herran pidä tehdä, sillä jalointa mitä minun suuri mestarini Albufagomar-Fagius määrää, on nöyryys. Te näette, herrani, minusta, millainen mies minä olen. Minä voisin esiintyä kuin ruhtinas jos tahtoisin, vaan se on vasten meidän sääntöjämme, siinä onkin syy, miksi ei luulla meidän ymmärtävän tätä jaloa taitoa koska me elämme köyhien ihmisten tavoin.

Polidor: Minä olen myöskin noudattava hänen varoituksiansa, sen voitte vakuuttaa Albufagomar-Fagiukselle, ja viekää hänelle nöyrin, kunnia-arvoinen tervehdykseni, koska hänelle kirjoitatte!

Kettuliini: Sen varmasti teen.

Polidor: Kas tässä, herrani, on sinettini, kun sen näytätte Benjamin juutalaiselle, niin saatte heti rahat.

Kettuliini: Tehkää varovaisuuden vuoksi vielä yksi koe!

Polidor: Sen teen, tahtooko herra viipyä täällä niin kauvan, vaimoni tekee teille sillä aikaa seuraa?

Kohtaus 11.

Kettuliini. Leonoora. Pernilla,

Leonoora: Oi, herrani, jospa löytäisin niin voimakkaita sanoja kuin tahtoisin, lausuakseni teille kiitollisuuteni!

Kettuliini: Rakas rouva, teidän herranne on kunnon mies, siitä syystä olen minä ilmaissut hänelle taitoni.

(Pernilla suutelee häntä kädelle).

Kettuliini: Olette liian nöyrä, neitiseni! Kätenikin on hiukan likainen.

Pernilla: Ei, kätenne on kallisarvoinen ja sitä pitäisi suudella monet kerrat.

Leonoora: Ettehän, herrani, tahdo halveksia tätä sormusta ja tahdottehan sitä kantaa minun tähteni?

Kettuliini: Ei, ei hyvä rouva, minä en ota mitään lahjaa teiltä.

Leonoora: Ah, herrani, se olisi ystävyydenosotus minua kohtaan. Älkää sitä halveksiko, pyydän nöyrimmästi!

Pernilla: Hyvä herra, tehkää nyt rouvalle mieliksi!

Kettuliini: Jotten loukkaisi rouvaa, tahdon minä ottaa sen vastaan.

Pernilla: Voi, hyvä herra, jospa minullakin olisi jotakin hyvää teille annettavaa. Ettehän tahdo halveksia tätä muistorahaa, jonka minä vanhemmiltani olen perinyt.

Kettuliini: Olisi synti riistää teiltä teidän perintöänne.

Pernilla: Voi hyvä herra, minä en päästä teitä, ennenkuin otatte sen vastaan.

Kettuliini: No, teidän tähtenne tahdon minä sitä säilyttää ja lähetän teille vastalahjaksi kultasen. Mutta kas tuolta tulee jo herra takaisin.

Polidor: Ah, ah minun riemuni on niin suuri, että tuskin voin sitä kestää. Koe on onnistunut. Sain yhtä paljon kultaa kuin viimeiselläkin kerralla. Ah, minä pyydän teitä käymään luonani joka päivä niinkauvan kuin kaupungissa viivytte.

Kettuliini: Sen tulen tekemään. Viivyn ehkä pari kuukautta tässä kaupungissa.

Polidor: Ettekö tahdo tehdä minulle sitä kunniaa, että syötte luonani päivällistä?

Kettuliini: Minulla ei ole aikaa, vaan pyydän saada kunnian syödä luonanne illallista. Nyt minulla on yhtä ja toista toimitettavaa.

Polidor: En tahdo siis teitä viivytellä. Rahat saatte juutalaiselta niin pian kuin näytätte hänelle sinetin.

Kettuliini: Sitä en epäile. Hyvästi siksi aikaa!

Polidor: Hyvästi, minä sulkeudun koko perheineni teidän suosioonne.

Kohtaus 11.

Polidor. Leonoora, Pernilla. Henrik.

Polidor: No, rouvaseni, mitäs te nyt sanotte? Olenko minä nyt hävittänyt teidän talonne kehnon työni kautta.

Leonoora: Oi, sydänkäpyni, älä lue ajattelemattomuuttani minulle pahennukseksi!

Pernilla: Minä myöskin pyydän nöyrimmästi herralta anteeksi, minä kun olen monasti ja niin rohkeasti siitä pilkkaa tehnyt.

Polidor: Lapsikullat, minä annan sen teille anteeksi kaikesta sydämmestäni, kunhan siitä oppisitte olemaan toiste puhumatta asioista, joka käy yli järkenne. Kas Henrikkiä, mistäs sinä tulet?

Henrik: Oi, herra, onko se totta?

Polidor: Mikäkö totta?

Henrik: Että herra osaa kultaa tehdä?

Polidor: On, Henrikki, vallan totta se on, vaan mistä sinä sen olet saanut tietää?

Henrik: Siitä puhutaan yli koko kaupungin, minä kuulin sen ensiksi viinikauppiaalta tässä lähellä, hän sulkeutui seitsemäntoista kertaa minun mielisuosiooni ja hyväntahtoisuuteni, kaatoi minulle ison lasin kanariasotkua, eikä tahtonut siitä killinkiäkään vaikkei se nälistynyt koira koskaan sitä ennen antanut minulle viinaryyppyäkään ennenkuin panin rahan pöydälle.

Polidor: Siitä näkee, millainen maailma on, niin pian kuin jollekin hyvin käy, etsivät kaikki hänen ystävyyttänsä. Mutta millä ihmeen lailla tämä asia niin pian on levinnyt?

Henrik: Luultavasti on sen juutalainen kertonut yhdelle ja kun kerran yksi saa asiasta vihiä, niin tietää sen kohta koko kaupunki. Kaikki ihmiset, jotka näkivät minut kadulla, tervehtivät minua ikäänkuin minä olisin ollut paltskreivi ja Kristo Voikukkanen, joka tätä ennen ei koskaan ole tahtonut minua tuntea, kumarsi niin syvälle, että oli vähällä keikahtaa katu-ojaan, mutta minäpäs kuljin yhtä ylpeästi hänen sivutsensa, kuin hän ennen minun ohitseni.

Polidor: Siellä kolkutetaan varmaan, Henrik, mene avaamaan ovi!

Henrik: Siellä on herra Leander, joka tahtoo päästä luoksenne kunniaterveisille.

Polidor: Onko mahdollista? se mies on minua ennen sydämestään halveksinut.

Leonoora: Sano Henrikki, ettemme ota vastaan sellaisia ihmisiä.

Polidor: Ei, ei, rouvaseni, käyttäytykäämme oikein myötäkäymisessä! Tulkoon hän vaan sisään.

Kohtaus 13.

Leander, Edellisen kohtauksen henkilöt.

Leander. Oi, rakkaani Polidor, minut valtaa sanomaton ilo nähdessäni teidät terveenä, en voi kuvailla mikä sanomaton sydämen halu minulla on ollut tavata teitä.

Polidor: Minä en ole voinut sitä huomata, sillä olen usean kerran halunut tavata teitä, vaan te olette sanoneet olevanne poissa kotoa ja kadulla teidän nähdessäni ette ole viitsineet minua tervehtää.

Leander: Oi, rakkaani herra Polidor, te teette minulle kaikkein alamaisimmalle palvelijallenne väärin, sillä minä vaadin taivaan todistajaksi siitä, etten ketään maan päällä niin suuressa määrässä kunnioittanut kuin teitä.

Polidor; Herra! Säästäkää kohteliaisuuksianne.

Henrik: Ei, herra, minä luulen kyllä, että herra Leander on ystävänne, sillä niinpian kuin hän sai tietää herraa kohdanneesta onnesta, muuttui hän heti niin, että on revetä rakkaudesta teitä kohtaan.

Leander. Minä vannon kaiken nimessä mikä pyhää on, että minä aina olen sama kuin ennenkin ja että se onni, joka on armollista herraani kohdannut, ei suinkaan ole syynä tänne tulooni. Olen aina pitänyt herraa muita tuttujani parempana ja luen itselleni suurimmaksi onneksi olla teidän alhaisin palvelijanne.

Polidor: Jo riittää herra! Nyt minun täytyy jättää teidät, minulla on hiukan tehtäviä.

(Menee huoneeseen).

Leander (suutelee Henrikkiä): Oi, kunnon herra von Henrik, olkaa minun ystäväni ja hyväntekijäni, tahdotteko?

Henrik: Miksen minä sitä tahtoisi.

(Suutelevat taas. Kolme muuta nauhustettua herraa tulee, syleilevät Henrikkiä ja menevät Leanderin jälessä Polidorin luo. Leanderin rouva tulee sisään ja suutelee Leonooran esiliinaa).

Leonoora: Ei, katsos rakasta rouvaa, mistä se suur' alhaisuus tulee?

Rouva: Ah, armollinen rouva, voiko kukaan teidän edessänne olla liian alhainen. Tehän olette kaikkien kaupunkilaisten valo.

Leonoora: Teillä ei ole ollut vallan samallaisia ajatuksia minusta ennen.

Rouva: Minä en teidän läsnäollessanne uskalla vannoa, armollinen rouva, vaan jos minä uskaltaisin, niin minä pyhimmällä valalla vakuuttaisin että -- -- --

(Kolme muuta rouvaa tulee, suutelevat myöskin esiliinaa).

Leonoora: Hyvät rouvat, menkäämme sisään toiseen huoneeseen. Näen, että koko maailma pyrkii tänne. Sentähden emme kauvemmin voi viipyä etehisessä.

(Henrik ja Pernilla jäävät kahden, tulee kolme kavaljeeria tehden syviä kumarruksia Polidorin edessä, joka on sisällä, niin että yksi putoaa päällensä, suutelevat Henrikkiä ja sulkeutuvat hänen suosioonsa ennenkuin menevät. Rouvat tekevät samoin ja suutelevat Pernillan kättä).

Pernilla: Tämä käy vallan ihmeeksi, Henrikki! Kaikki nämä kolme rouvaa suutelivat minua kädelle.

Henrik: No, sitte sinä sait enemmän juhla-iloa osallesi kuin minä, sillä herrat suutelivat minua ainoastaan suulle.

Pernilla: Tämä tapahtuma kuvastaa tarpeeksi maailmaa.

Henrik: Kuka olisi uskonut, että hienot rouvat kädelle suutelisivat sellaista lutkaa kuin sinäkin olet.

Pernilla: Niin sanoppas muuta ja että sellaiset hienot herrat suutelisivat sellaista karheata leipälaukkua kuin sinullakin on? Mutta kas tuonne seisahtui paljon vaunuja, saamme vielä useampia vierailuita.

(Kaksi herraa rouvineen tulee, pyytävät saada kunnian tavata isäntää).

Henrik: Hyvät ihmiset, en tiedä ottavatko herra ja rouva vastaan. Jääkää kuitenkin seisomaan, kunnes he tulevat ulos!

(Henrik järjestää ne arvonsa mukaan sivulle, samassa tulee kaksi mustiinpuettua miestä)

Henrik: Mitäs miehiä te olette?

Runoilija: Me olemme runoilijoita.

Henrik: Hyvä, tulette sopivaan aikaan. Minulta kuoli eilen kissa ja siitä minä nyt tahtoisin tehtäväksi pari kaunista värsyä.

Runoilija: Meidän alhaiset kynämme odottavat käskyänne.

Henrik (Hiljaa): Vieköön teidät hiisi, senkin katalat koirat! (Ääneen). Mikä muuten oli pyyntönne?

Runoilija; Me tahtoisimme herran ja rouvan ylistykseksi julkilausua pari alhaista värssyä.

Henrik: Hyvä, jääkää seisomaan tähän toiselle sivulle kunnes herrasväki tulee ulos. Hattu pois päästä senkin kanaljat! Ettekö tiedä kenen talossa olette?

(He ottavat hatut päästään ja tuijottavat maahan).

Henrik (kävelee edestakaisin): Kuulkaas miehet, montako värsyä te päivässä voitte tehdä?

Runoilija (kumartaen): Kuinka henki kulloinkin päälle tulee.

Henrik: Voitteko te tehdä loppusoinnun sanalle: Henrik Lassinen?

Runoilija: Se on hiukan vaikeata.

Henrik: No sittehän te olettekin yksiä runoilija-kahjuksia. Kuulkaas, osaatteko tehdä värssyjä soluuttiseen tyyliin?

Runoilija: Emme, se on vastoin luontoa.

Henrik: Mitä? Vastoin luontoa? Tahdotteko tehdä minusta pilkkaa? Senkin sekulit!

Runoilija: Sitä emme tee.

Henrik: Montako runojalkaa menee yhteen värssyyn? Minä olen unohtanut koko sen pikkuseikan.

Runoilija: Se riippuu siitä, millaiset värsytkin ovat.

Henrik: Mitä lorua, eivätkö kaikki värsyt ole yhtä pitkiä? Mutta mistäs se tulee, että te ette ennen ole tehneet värsyjä herrasväen kunniaksi, vaikka he aina ovat ansainneet saman kiitoksen kuin nytkin?

Runoilija: Sentähden ettei meillä ole ollut onnea tuntea heidän hyveitänsä kuin vasta nyt.

Henrik: Sanokaa mieluimmin, että ette ole tahtoneet tuntea heidän hyveitänsä, ennenkuin saitte tietää heidän varallisuutensa. Jos minä puolestani voin jotain vaikuttaa herrani luona, niin hirtätämme me, hiisi vieköön, joka päivä yhden runoilijan, kunnes ne koko maasta ovat perinjuurin hävitetyt. Mutta kas, tuolta tulee herra ja rouva, nyt saatte kuulla heiltä itseltä, mitä he sanovat.

(Polidor ja Leonoora tulevat juhlapuvuissa).

Polidor: Juokseppas Henrikki hakemaan vielä samaa pulveria taalarin edestä, niin ei sinun tarvitse niin usein hypätä.

Henrik: Kuten käskette, herra!

(Menee).

Polidor: Mikä on pyyntönne, hyvät ihmiset? Tahdotteko minua puhutella?

(He astuvat esiin, tekevät syviä kumarruksia, sanovat tulleensa tekemään alamaisimpia kunnianosoituksia sekä kuullakseen josko herralla on mitään käskettävää. Rouvat tekevät samoin Leonooran luona ja suutelevat hänen esiliinaansa. Runoilijat astuvat esiin tarjoten papereitaan).

Polidor: Mitä papereita nämä ovat?

Runoilija: Runopahasia vaan herran ja rouvan kunniaksi.

Polidor: Kuulkaat hyvät ihmiset kaikki! Kun maailma oli minua vastaan ja ajateltiin, että minä pitkällisen, turhan työni kautta olin joutunut vallan syrjään, ette minussa ollenkaan hyveitä löytäneet, vaan halveksitte minun perhettäni ja puhuitte minusta ivaten. Vaan nyt, kun työni on onnistunut ja minun taloni on rikkaudella tullut siunatuksi, katselette te nyt sitä silmillä, mitä ette ennen voineet nenälaseillakaan nähdä; jos minä nyt olisin suurin hupsu, pitäisitte te minua Salamonina, jos minä olisin rumin mies, pitäisitte te minua Absalonina, jos en muuta tekisi kuin pahaa, pitäisitte te minua siveänä. Sellainen on maaliman meno, se ei anna arvoa kelleen muulle kuin sille, joka on onnellinen. Ja niinpian kuin onni katoaa, katoaa myös rakkaus ja arvonanto. Älkää koskaan kuvitelko, että minä olisin niin hirveän yksinkertainen, etten huomaisi teidän petollisuuttanne, sillä -- -- --

Henrik (tulee takaisin): Voi herra, mitähän se merkitsee? Ennen sain minä kahdeksalla killingillä niin paljon araapilaista pulveria kuin saatoin kantaa, mutta nyt en voi saada jyvääkään, vaikka tynnörin kultaa siitä tarjoisin.

Polidor: Mitä, mitä sinä sanot?

Henrik: Missä vaan olen käynyt torilla tahi apteekissa, nauretaan minulle ja ja sanotaan, että minä juoksen aprillinarria.

Polidor: Oi, taivas, mitä tämä merkitsee?

Henrik: Pelkäänpä, herra, että meitä on petetty, sillä kaikki ihmiset sanovat ettei sellaista araapilaista pulveria ole koskaan löytynytkään. Mutta istu ja pala, mitä tämä mies tahtoo?

(Riikinkukon isäntä tulee rientäen, puettuna kokiksi).

Henrik: Oletteko hullu mies? Kuinka te sillä lailla uskallatte syöksyä suin päin hienon herran huoneeseen?

Isäntä: Ah, ah, jollei se malja olisi perittyä tavaraa, niin en koskaan olisi siitä niin suuttunut.

Polidor: Sehän on kokki, joka asuu tässä vastapäätä. Vie mies kotiinsa, että taas rauhoittuu, sillä miesraukka on tullut raivoon!

Kokki: Ah, ah, jospa ei rakkaitten vanhempieni nimi olisi ollut siihen kaiverrettu!

Polidor: Minä sydämmestäni säälin häntä, sillä mies on taitava ja paras kaupungin kokki.

Kokki: Lusikka on myös mennyt hornan kitaan ja kun minä oikein muistelen niin on tainnut muutakin mennä samaan matkaan.

Henrik: Kuulkaas, mestari Kristoffer, oletteko te jo kauvankin ollut hulluna? (hiljaa) Jospa minulla olisi vitsa, millä löisin, niin saisin hänet hyväksi jälleen.

Kokki: Vähemmästäkin voi hulluksi tulla.

Polidor: Mikä teitä vaivaa, mestari Kristoffer!

Kokki: Vieras mies, joka sanoi olevansa kullantekijä, tipahti tiehensä talostani ja vei muassaan yhden hopeamaljan ja hopealusikan. Minä luotin häneen, koska kuulin että hän käy herra Polidorin talossa. Vähää ennen lähtöänsä kävi hänen luonansa tois'silmäinen perkele, jolla oli pitkät mustat vaatteet.

Henrik: Oliko hänellä päässä puolalainen hattu?

Kokki: Oli musta laastari silmällä.

Henrik: Oi, me olemme kuin täit tervassa. Sama mies myi minulle araapilaista pulveria.

Polidor: Ah, ah, olen menettänyt 4000 riksiä!

(Vieraat, niinhyvin kuin runoilijatkin asettavat hatut päähänsä ja käyvät yli lattian).

Juutalainen (tulee sisään). Ist di Goldmacher nicht hier. Mine ole anda henell yks juveeli, kun hen minult raha sai.

Polidor: Olen mielissäni, että teitäkin on petkutettu, sillä te toitte hänet tänne.

Juutalainen: Oliko petturi mees? Au, au, au, minun kallis juveeli.

Polidor: Minä en ole muuta saanut 4000 riksistäni kuin paperipalan, siinä on kirjoitettuna muutama araapilainen sana, niitä minun piti kokeeni aikana lausua.

Eräs mies: Antakaappas, minä katson, ymmärrän hiukan araapian kieltä. Ei, tämä ei ole koskaan ollut araapian kieltä eikä siksi tule. Mitä sekamelskaa tämä on? Lukiessani viimeisen sanan edestakaisin, seisoo siinä: narri. Katsotaanpa ensimmäistä. Tässä on kirjoitettuna: kaikki kullantekijät ovat pettureita ja sinä olet narri, ha ha, ha!

(Kaikki kulkevat pois nauraen, runoilijat tekevät takaperoisia kumarruksia, niin että he kääntävät selkänsä Polidoorille).

Leonoora: Ja minä lahjoitin hänelle päälle päätteeksi vielä sormukseni.

Pernilla: Minä en ole niin vihoissani sen muistorahan tähden, jonka hänelle annoin vaan sentähden, että minä suutelin sen rakkarin likaista kättä.

Polidor: Käykäämme sisään, matkustakaamme maalle ja asukaamme pikkutilallamme, joka meillä vielä jälellä on. Minä en milloinkaan enään rupea kultaa tekemään, vaan jätän sen toimen pahimmalle vihamiehelleni. Se on ollut vähällä syöstä minut köyhyyteen ja monen muunkin kunnon miehen. Jospa ihmiset kerran ottaisivat vaarin näistä tällaisista esimerkeistä!