Part 9
-- Roomako? Meidän Harros'in vuorelainen on ollut Pariisia voimakkaampi, hän on oleva voimakkaampi Roomaakin. Kyllä tiedän että Vatikaanissa on erinomaisen teräviä miehiä; mutta minä en epäile vähääkään, suokaa anteeksi jokapäiväinen lauseeni, että hän vetäisi heitä nenästä. Vara-piispamme pitkä, luinen ruumis ei näytä taiturivoimistelijan hyppyjä varten luodulta ja hänen isot kätensä tuntuvat mahdottomilta silmänkääntäjätemppuihin. Älkää erehtykö! Jos _Tigran'ella_ on pedon julmuutta, niin on hänessä samalla sen notkeuttakin. Enkä voi olla tunnustamatta teille että tuo mies on ihmeteltävän älykäs, ja että Jumala, jonka syyt ovat tutkimattomat, on sijoittanut hänen kovaan uppiniskaiseen kalloonsa jumalalliset aivot... Muistattehan, että apotti Mical rohkeni kerran hänen ylhäisyytensä ja Pyhän Ireneon tuomiokapitulin läsnä ollessa kutsua häntä "_suureksi mieheksi_?" Tuomiokapituli ja sen arkkipappi Clamouse ensimmäisenä purskahtivat nauruun; ja hänen ylhäisyytensä huulilla nähtiin hieno hymy. Minä yksin pysyin totisena, ajatellen, että jos kohta ystävyys oli saanut Mical'in liioittelemaan, oli Capdepont kumminkin aivan harvinaisen etevä mies. Ei yksikään Ranskan papeista, siitä olen vakuutettu, vedä vertoja hänelle oppiin nähden. Entäs hänen puheensa sitten, kuinka täyteläistä, väririkasta ja voimakasta; kuinka syvää, ja toisinaan kuinka loistavasti ylenevää korkeutta kohti; voisi melkein verrata sitä arkkienkelin siiven lyöntiin! Niinä kahtenatoista vuotena, jolloin olin tuon mahtavan herran läheisyydessä, ovat hänen olentonsa ja liiallinen ylpeytensä, joka painoi leimansa jokaiseen hänen sanaansa, usein minulta pilanneet hänen oppineet raamatunselityksensä ja hänen loistavat, suurissa piirteissä esitellyt yleiskatsauksensa kirkkohistorian alalla. Mutta miksi en voisi tunnustaa että, huolimatta siitä pienestä helvetillisestä liekistä, jonka selvästi näin väikkyvän hänen otsansa yllä, hänen ihana kaunopuheliaisuutensa ja hänen verraton, lumoava henkensä usein saattoi minutkin haltioihini...
-- Lavernède, olkaa huoletta, Pyhää Isää ei ympäröitse ainoastaan etevät miehet, vaan itse Jumala!
-- Sen tiedän...
-- Ja kun Capdepont lähtee Roomaan...
-- Olkaa ainakin päästämättä hänet sinne, kaikessa varomattomuudessanne, sillä jos hän lähtee sinne, niin häntä kuunnellaan, ja kaikki on menetetty. Oletteko todellakin niin lapsellinen, että luulette hänen kerran tultuaan Pariisissa piispaksi nimitetyksi, esiintyvän Roomassa yhtä jyrkkänä ja kiivaana kuin täällä? Rauhoittuneena, rakkaitten toivojensa toteutumisesta, jättää hän kaikki kiukkunsa ja vihansa tänne Lormières'in seminaariin, joka on ollut niiden äänettömänä todistajana, ja ilmestyy Vatikaaniin suloisena, lempeänä ja teeskentelemättömänä kuin lapsi. Ja pian ovat varmat todistukset kuuliaisuudesta ja kunnioituksesta annettuna. Miksi hän enään kiivastuisi? Mitä syytä olisi hänellä hurjasti huutaa ihmisiä ja Jumalaa vastaan, niinkuin hän teki tuskitellessaan entisen asemansa mitättömyydessä. Onpahan nyt piispa, pyhän katolisen kirkon ruhtinas!...
-- Kylläksi, Lavernède, kylläksi minä rukoilen! Olette johtanut minut syvyyden partaalle, minä en kestä enempää.
-- Olette pappi, se on uhri-ihminen. Sen sijaan että uhkaava vaara teitä masentaisi, antakoon se teille voimaa!
-- Minkätähden poistuin minä Tivol'in yksinäisyydestä!...
-- Jumala tarvitsi teitä Lormières'issä ja kutsui teidät sinne! vastasi Lavernède vakavasti.
Hänen puheensa liikuttamana kavahti apotti Ternis'ien ylös istuimeltaan.
-- Ystäväni, sanoi hän päättäväisellä äänellä, hänen ylhäisyytensä, joka liian myöhään oppi teitä arvostelemaan, alkoi teitä rakastaa: mitä pitää minun tekemän?
-- Se on hyvin yksinkertaista: sill'aikaa kun minä juoksen käskemässä kaikkia kaupungin yhdistysten päämiehiä tulemaan kirkkoon kuoripuvussa, menette te paperitehdaskaupunkiin, jossa teidän nimenne on enemmän tunnettu kuin minun, ja kutsutte työmiehiä, vaimoineen, lapsineen, saapumaan juhlamenoihin...
-- En ilmoita siis mitään kenraali de Roquebrun'ille keskustelustani Capdepont'in kanssa?
-- Ei sanallakaan. Älkäämme salliko kirkon vihollisen peruuttaa julmaa päätöstänsä, ja kenraalin käynti piispan virastossa tulisi varmaankin olemaan hänelle onneksi. Sillä mitä hän on uskaltanut teiltä kieltää, sitä ei hän rohkene kieltää herra de Roquebrun'iltä. Sitä en ainakaan luule, sillä tällä kertaa tulisi Mical varmaankin sitä estämään. Koska Capdepont on kerran miekkaan tarttunut, niin kaatukoon hän itse sen lävistämänä.
-- Mutta pitäähän herra de Roquebrun'in kumminkin saaman se tietää?...
-- Tietysti, mutta vasta silloin kun ei enään ole aikaa mihinkään yritykseen Capdepont'in luona... ymmärtäkää minut oikein... Kenraali on läsnä hautajaisissa. Hän huomaa, -- taikka jos tarvitaan hänelle huomautetaan -- että varapiispa ja koko kaupungin papisto ovat poissa. Luonnollisesti tulee herra de Roquebrun loukatuksi... Kun kerran piispamme ruumis on saatettu asemalta, on paperitehdaskaupungin väestö napiseva ja huutava: _kukistukoon Capdepont!_ -- Siihen on herra de Cartagnerte kyllä heitä kehoittava. -- Ja niinkauan kuin te järjestätte ruumiskappelia piispan palatsin alakerrassa, seuraan minä suuttunutta kenraalia sähkösanomatoimistoon ja sepitän itse asianmukaisen sanoman, jonka ministeri ja ehkäpä itse keisarikin jo tänä iltana lukevat. Tämä sanoma on muuten minun toimestani jo huomis-aamuna oleva painettuna Lormières'in ja ylihuomenna Toulous'in sanomissa ja pian kaikissa Pariisinkin lehdissä. Saadaanpa nähdä, tuleeko Capdepont senkin jälkeen pysymään piispan ehdokkaana!
-- Hyvä Jumala! hyvä Jumala! sopersi Ternisien kauhistuneena.
-- Menkää paperitehdaskaupunkiin, ja muistuttakaa kelpo kansalle Arbousen rannoilla mitä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun on sen hyväksi tehnyt... Älkää missään tapauksessa huolehtiko kenraalin suhteen; minä seuraan mukananne ja lähden suoraa päätä Castagnerte'lle.
Sitten, katsottuaan vakavasti vapisevaan Ternisien parkaan, lausui hän:
"Ystäväni, Jumalan ja ihmisten edessä otan minä edesvastuulleni teidän ja omat toimeni!"
Sanat soivat niin juhlallisesti että sydäntä kouristi.
Apotti Ternisien kumarsi.
Lavernède tarttui häntä käsipuoleen ja veti hänet portaita alas.
XV.
Mical.
He olivat tuskin astuneet kolmekymmentä askelta Bernardin kadulla ennenkun törmäsivät yhteen apotti Mical'in kanssa, joka ilmestyi väkitungoksesta Saint Frumense'n kadulta.
-- No vihdoinkin tapasin teidät, herra Ternisien! sanoi siveysopin professori.
Hän levitteli käsissään suuren punaruutuisen nenäliinan ja kuivasi sillä hikistä otsaansa.
-- Mikä tukahduttava kuumuus!... jatkoi hän. -- Lavernède, emmeköhän menisi vähän sinun luoksesi?
-- Pitäisihän teidän ymmärtää, Mical, vastasi vankilan saarnaaja tylysti, ettei tämmöisenä päivänä Ternisien'illä, eikä minulla ole aikaa turhiin. Voittehan sanoa sanottavanne heti paikalla.
-- Mitä! Teititteletkö minua nyt? Mistä ajasta se tapahtuu?
-- Hänen ylhäisyytensä herra de Roquebrun'in kuolemasta asti.
-- Luuletko sinä että minä olen jotenkin mukana Capdepont'in hullutuksissa... tahi oikuissa?
-- Te myönnätte siis vihdoin että se mies on hullu?
-- Malttakaamme, hyvä ystävä, älkäämme kiivastuko... Tämän vilkkaan keskustelun kestäessä olivat he vähitellen peräytyneet apotti Lavernède'n pienelle asunnolle saakka. Avattuaan oven jokapäiväisen vieraan tottumuksella, hyppäsi hän reippaasti etehiseen, jonne toiset myreissään häntä seurasivat.
-- No, mitä tahdotte? kysyi apotti Lavernède.
Tämä kysymys sai Mical'in pienet silmät vihasta välähtämään, mutta hilliten suuttumustaan sanoi hän:
-- Toden totta, Lavernède, puhuttelet minua niin kuin olisin oikeuden eteen astunut. Olisiko ehkä aikomuksesi langettaa tuomio minun ylitseni. Jos voisin tänään nauraa, kun koko kaupunki murehtii, niin antaisi sanojesi juhlallisuus ja olentosi teeskennelty majesteettisyys minulle runsaasti huvin aihetta.
-- Älkää ujostelko Mical, naurakaa vaan; ei se tule herättämään apotti Ternisienin enemmän kuin minunkaan kummastusta, vastasi vanhin saarnaaja, joka peljäten aikeittensa Capdepont'ia vastaan raukeavan tyhjiin, koitti suututtaa Mical'ia, saattaakseen siten taistelun välttämättömäksi.
_Siveysopin_ professori oli viisas kuin kettu. Hän vainusi paulan, ja kääntyi piispavainajan sihteerin puoleen.
-- Herra apotti, sanoi hän, minä tulen herra varapiispan puolesta ilmoittamaan hänen mielipahansa siitä, sekä teidän että omaa arvoansa alentavasta kohtelusta, jolla hän teidät tänä aamuna vastaan otti. Viime päivien tuhannet huolet ja rasittavat toimet ovat tehneet hänen niin hermostuneeksi, että häntä toisinaan kaikki väsyttää, kiusaa ja kiihoittaa. Onnettomuudeksi te juuri semmoisella hetkellä satuitte tulemaan virastoon. Ja miksi en sitä myöntäisi, että muutamat ilkeät, Lormières'issä ja koko hiippakunnassa levitetyt paheet, joita petollisesti on sanottu hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in lausumiksi, ovat vaikuttaneet kiihottavaisesti apotti Capdepont'iin? Mutta tavallinen tyyneytensä sai pian taas vallan tuossa suuressa sielussa; ja nyt, samalla kun hän tahtoo minun kauttani pyytää teiltä anteeksi, ilmoittaa hän varmaan lupaavansa koko seurakunnan papiston seuraamana kulkea hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in hautajaissaaton etupäässä. Kumminkin pyytää hän, että juhlamenot tukehduttavan kuumuuden tähden lykättäisiin kello kuuteen. Päivää riittää nykyään yhdeksään asti illalla.
Hyvä ja lapsellinen Ternisien, huomattuaan kaikki hankaluudet poistetuksi ja kaiken riidan mahdottomaksi, ei voinut olla puristamatta Mical'in kättä, ja liikutettuna sanoi hän:
-- Kiittäkää herra varapiispaa puolestani. Kertokaa hänelle kuinka liikutettu olen tästä hänen muutoksestaan, joka tuottaa kunniaa hänen papilliselle säädylleen.
_Siveysopin_ professori katsahti salavihkaa Lavernèdea. Hänen apinanaamansa värähteli ilkeyttä, kaikki hänessä nauroi, hänen silmänsä, nenänsä, huulensa, leukansa, nauroi julmaa naurua.
-- No mitä! Sinä et näytä tyytyväiseltä, kunnon Lavernède? virkkoi hän samalla kuin nuuskasi paremmin peittääkseen kasvojensa liiaksi loukkaavaa ilmettä.
-- Olisimpa todellakin toivonut, ettei Capdepont olisi noin kurjasti peräytynyt, vaan uskaltanut pitää päätänsä loppuun saakka.
-- Mutta ei varapiispa olekaan todenteolla tahtonut kieltää piispavainajaltamme sitä kunnioitusta, jota ei hän hänen eläessäänkään häneltä kieltänyt.
-- Varapiispa... varapiispa...
-- Aivan niin, ystäväni, aivan niin!... Sitä paitsi, ei herra Capdepont'in entisyydestä voi mitään...
-- Älkäämme koskeko entisyyteen! keskeytti Lavernède kiihkeästi, ja jos teidän asianne, jonka olisitte voineet yhtähyvin toimittaa kadullakin, on päättynyt niin...
Mical ei ollut huomaavinaan, että vankilan saarnaaja osotti hänelle ovea.
-- Oliko sinulla ehkä aikomus käyttää hyväksesi varapiispan poissa oloa hautajaisista? sanoi hän ikäänkuin sattumalta.
-- Vaadin hänet uhallakin pysymään päätöksessään.
-- Älä kopeile, Lavernède parka; hän on sinua voimakkaampi, sen tiedät hyvin.
-- Sitä hän tietysti on, jos papillisella voimalla ymmärretään velvollisuuksiensa täydellistä ylenkatsomista.
-- Varo itseäsi! jos hän tulee Lormièresin piispaksi saattaa hän olla antamatta sinulle takasin _hengellisen kaunopuheliaisuuden_ professorin viran.
-- Kukas on teille sanonut että suostuisin sitä hänen kädestään ottamaan?
-- Entä jos hän riistää sinulta vankilan saarnaajan virankin, minnekkäs silloin joudut vanhan kivuloisen äitisi kanssa?
-- Onneton! huusi Lavernède raivoissaan, te uskallatte tulla luokseni uhkaamaan minua!
Apotti Ternisien kiiruhti välittämään.
-- Hyvät herrat, rauhoittukaa.
-- Rakas Lavernède, kuinka sinä kiivastut! sanoi Mical pyrkien ovea kohti.
-- Mielestäni te ette kiivastu kylläksi! _Siveysopin_ professori pysähtyi ja kääntäen pienet laihat kasvonsa riitaveljeänsä kohti sanoi hän irvistäen viekkaalla äänellä:
-- Saatan minäkin ehkä joskus suuttua, mutta se aika ei vielä ole tullut.
Sen sanottuaan hän katosi.
XVI.
Ruumiin saatto.
Kello viiden aikana, kun päivä suurten punaisten pilvien rakentamassa loistokehässä laski Hautes-Corbieres'in hehkuvia vuorihuippuja kohti, kaikki kaupungin kirkonkellot äkkiä kuin unesta heräten helähtivät soimaan. Pyhän Ireneon suuren kellon vakavaan ääneen vastasivat toinen toisensa jälkeen eri seurakuntain pienemmät kellot ja yhtyivätpä vähitellen luostarien pikkukellotkin kulkusina kilisemään näissä pronssin suuremmoisissa juhlasoittajaisissa.
Laskevan auringon valaisema Lormières, oli yhtenä mahtavana huminana, jonka kaiku tavantakaa pitkältä kajahteli läheisestä vuoristosta. Pauhu yltyi välistä niin kovaksi, että olisi luullut ukkosen jylinän yhtyneen tuohon joka taholta täysvoimaisesti kaikuvaan kellojen soittoon.
Kuumuus oli tavaton, ja suunnattoman suuria, ruskean graniitin karvaisia pilvimöhkäleitä keräytyi itäiselle taivaan rannalle; ne kasvoivat kasvamistaan kunnes vihdoin kokonaan peittivät taivaan laajat tantereet.
Vaellus tuomiokirkolle päin alkoi vasta kello kuuden vaiheilla.
Kapusiinimunkit, päällikkönsä johtamina, astuivat ensiksi ulos luostaristaan; heidän jälkeensä ilmestyivät Barnabiitit, sitten Dominikaanit, sitten Maristit, ja vihdoin Pyhän Stanislaus Kotzkan opiston jesuiitat. Jokaisella papilla oli palava kynttilä kädessä.
Naisluostarikunnat tulivat myöskin vuorostaan, niin että mitä vaihtelevammat puvut kirjasivat katuja.
Mutta näytelmä kävi yhä omituisemmaksi, kun kaupungin seurakunnat ammattikuntalippuineen, puunkorkuisine ristineen ja pitkäin maalattujen tankojen päähän kiinnitettyine lippuineen ilmestyivät kaupungin kaduille.
Munkit ja nunnat olivat hiipineet esille hiljaan kun varjot; melkeimpä olisi voinut kuulla heidän rukouksensa hiljaisen myrinän. Nyt oli toisellainen elämä! Naurua, puhetta ja kovaäänistä keskustelua kuului kaikkialta. Koko Etelä-Ranskassa on uskonto alituista näytelmää.
-- No! kuulkaapas, herra Fourfigou, huusi "_Sinisten katuvaisten_" (veljeskunta, johon kuului työmiehiä ja maanviljelijöitä) priiori "_Valkoisten katuvaisten_" (toinen kilpaileva veljeskunta, johon ei vastaanotettu muita kuin porvaria ja varakkaita käsityöläisiä) priiorille, kuulkaapas, herra Fourfigou, teidän sanotaan teettäneen itsellenne valkoisen silkkitaskun. Milloin panette päällenne tuon korean kalun, että saisimme mekin sitä nähdä?
-- Entäs sinä, Chambournac, milloin panetat sinä suruharsot miestesi käsivarrelle? Luuletko kenties meidän menevän Notre-Dame-des-Sept-Sabres'in kedoille pulloja availemaan? Ei tämä ole mikään huviretki, vaan nyt on hautajaiset kysymyksessä...
Tämä meluava joukko, jossa siellä täällä näkyi joitakuita hartaita, huokailevia hurskaita, keräytyi vihdoin joka haaralta taajaksi ihmisjoukoksi Pyhän Ireneon edustalle.
-- Jumala minua armahtakoon! päästäkää minut eteenpäin, muuten putoaa hyvä Jumalamme maahan! huusi "sinisten katuvaisten" ristinkantaja, voihkien raskaan taakkansa alla.
Viiden minuutin kuluttua oli kansantulva täyttänyt tuomiokirkon aina pääalttarin portaille saakka.
Onnellisesti päästyään erilleen tuosta pauhaavasta väkijoukosta kulki papisto, jonka joukossa myöskin Lavernède'n ja Ternesien olivat, sakastia kohti, yhtyäkseen hautajaisten toimitusmieheen, joka oli sen saaton etupäässä astuva.
Mutta ikäänkuin salatarkoituksella viivyttäen juhlamenoja ei Capdepont vielä ollut pukeutunut. Hän seisoi vaan yhä vaatehuoneen ovella vilkkaasti keskustellen Mical'in ja muutamien muiden tuomioherrain kanssa.
-- Siellä puhutaan minusta varmaankin, -- tuumi Lavernède.
Eikä hänen sitä enään tarvinnut epäilläkään, sillä samassa kääntyi Capdepont häneen päin, ja viha, joka oli koko hänen sielunsa vallannut, säteili uhkaavasti hänen silmistään.
Aina varoillaan oleva apotti Ternisien lähestyi häntä ja sanoi:
-- Herra varapiispa, herra kenraali de Roquebrun on juuri saapunut tuomiokirkkoon; etteköhän suvaitsisi antaa lähtömerkkiä...
Capdepont ei vastannut mitään. Mical tarjosi hänelle viitan ja lakin, jotka hän kiroten otti vastaan.
-- Lähtekää, hyvät herrat! huusi Mical.
Apotti Capdepont ilmestyi nyt kirkon laivaan, lukuisan papiston ympäröimänä. Hänen luiseviin, kellertäviin kasvoihin oli samassa levinnyt kummastuttava tyyneys ja rauhallisuus. Hän kohotti kätensä juhlallisen majesteetillisesti, ja kulkue lähti liikkeelle.
Asemalla seisottiin sen verran kuin tarvittiin arkun nostamiseen ruumisvaunuihin, jotka olivat koristetut mahtavilla, vainajan vaakunakilvellä varustetuilla, mustilla verhoilla. Uhkaava taivas kuuman päivän jälkeen, synkistyi synkistymistään, ja nyt kellojen vaijetessa olivat ukkosen kumeat kaukaiset jyrähdykset selvään erotettavat. Jyrinä ei kuulunut Corbieres'in vuoristosta, vaan kaukaa Pyreneiden selänteeltä, jonka huiput tuontuostakin salaman valaisemina loistivat kuin majakkatulet.
Mutta ymmärrettäväähän on, että Capdepont, joka olojen pakosta oli ryhtynyt tähän tehtävään, toivoi koko toimen pian loppuvan, eikä hän suinkaan myrskyn pelosta pitänyt semmoista kiirettä. Viimeisenä murhesaaton päässä kulki hän pitkin askelin totisena ja synkkänä, syvät, kirkkaat silmät kiinnitettynä ruumisvaunuihin, joille vaimot, vanhukset ja lapset kilvan heittelivät kukkia. Jokainen uusi arkulle laskettu seppele enensi varapiispan rinnassa vihan ja kostonhimon kiihkoa. Ja joka hetki kuului hänen kalpeilta huuliltaan kiiruhtava yksi ja sama sana: -- Eteenpäin! Eteenpäin!
Vihdoin oli hänen kärsimyksensä loppumaisillaan: monen mutkan perästä, jotka hänestä tuntuivat loppumattomilta, oli viimein saavuttu tuomiokirkon edustalle.
-- Hiljaa! huusi hän. _De profundis_ virsi, jota oli laulettu aina asemalta lähdettyä, taukosi.
Mical'in kiiruhtamana astui Rufin Capdepont nopeasti piispanpalatsin porrassillalle. Tältä korkealta puhujalavalta hän muutamilla kauniilla sanoilla kiitti Lormières'in kansaa siitä suuresta rakkaudesta, jota aina oli osoittanut piispojansa kohtaan, ja pyysi läsnäolevia seuraavana päivänä saapumaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in maahanpaniaisiin.
-- Mutta, hyvä herra, ei maahanpaniaisia voi pitää huomenna, sanoi Lavernède hätääntyneenä.
-- Minkätähden ei, saanko luvan kysyä?
-- Ajatelkaahan toki, herra varapiispa, vastasi apotti Ternisien, ettei ole vielä mitään valmistuksia tehty Pyhän Ireneon hautaholveissa. Sitä varten tarvitsee arkkitehti ainakin yhden tai kaksi päivää...
-- Se on tahtoni! uudisti taipumaton Capdepont.
Äkkiä tuli pilkkosen pimeä. Ääretön pilvi oli irtautunut, niinkuin lohkare suuresta vuoriharjanteesta, joka oli noussut tummansiniselle taivaan rannalle, ja vyörinyt auringon eteen, pimittäen sen viimeiset valonsäteet. Pelästynyt ihmisjoukko, joka luuli jo tuntevansa sadepisaroita olkapäillään, hajosi joka haaralle.
Itse kenraali de Roquebrun'kin poistui kreivi de Castagnerte'n taluttamana.
Pyhän Ireneon edustalle oli lopullisesti jäänyt ainoastaan kuoripukuisia pappeja.
He seisoivat odottaen kauhean tuskan vallassa. Mitä odotettiin? Sitä ei kukaan tiennyt. Apotti Capdepont'in ankarasta melkeinpä synkeästä olennosta ja hänen uskollisen palvelijansa Mical'in säikähtyneestä katseesta päättäen, aavistettiin vaan jotain erinomaista olevan tulossa.
Apotit Ternisien ja Lavernède olivat pelokkaasti ja tuskallisen näköisinä lähestyneet ruumisvaunuja, kiinnittäen katseensa arkkuun, joka sisälsi heille niin rakkaan olennon. Pelkäsivätkö he, että se heiltä ryöstettäisiin? Kaikenmoisia hulluja ajatuksia vilahti heidän mielessään... Eivätkä he voineet itsekkään ymmärtää minkä tähden eivät heidän jalkansa tahtoneet heitä kannattaa...
Mitä oli tapahtuva?
XVII.
Paavi Formosus.
Mutta Rufin Capdepont seisoi jäykkänä ja liikahtamattomana hakatulla kivisillalla ja viittasi kädellään arkunkantajille.
-- Laskekaa arkku vaunuilta ja kantakaa se tänne, sanoi hän.
Miehet tottelivat.
Uteliaisuudesta kiihoitettuina riensivät papit piispanpalatsin pihalle, jonka portin varovainen Mical hiljaan sulki.
Ruumisarkku oli asetettu maahan; apotit Ternisien ja Lavernède, vetäen mukanaan muutamia munkkikunnan jäseniä, niiden muassa Kapusiinien päällikön, pienen harmaaparta vanhuksen, muodostivat piispavainajan ympärillä ikäänkuin elävän suojeluskehän. En tiedä mikä kummallinen kauhistus heitä ahdisti.
-- Pelkäättekö että ruumis teiltä varastetaan? ilkkui Capdepont, leveällä kädellään pyyhkäisten edestään viisi kuusi Barnabiittaa, jotka olivat varomattomasti asettuneet hänen tielleen.
Sitten ylpein askelin kiertäen ruumisarkkua työnsi hän etäämmälle sen ympärille keräytyneet munkit.
-- Antakaa sijaa hiippakunnan papeille, hyvät herrat! lausui hän.
Paksun pilvikerroksen lomitse pilkistelevät auringon säteet valaisivat mustan parvivaatteen.
Pyhän Ireneon suuri kello löi kahdeksatta hetkeä.
Ukkonen taukosi.
-- Hyvät herrat, alkoi varapiispa, kääntyen harvalukuisten tuomioherrain puoleen, joiden joukossa tuomioprovasti vanha Clamouse'kin oli, meille on Pariisista tuotu piispa de Roquebrun'in ruumis, jota pyydetään saada haudata tuomiokirkkomme holveihin, tähän saakka ainoastaan pyhimyksille suotu kunnia...
-- Aina hänen ylhäisyytensä de la Guinaudie'n ajoilta asti ei tätä kunniaa ole ainoaltakaan Lormières'in piispalta kielletty, väitti Lavernède kiihkeästi.
-- Mahdollista on, herra apotti, että te pian tulette tekemään tiliä käytöksestänne hiippakunnan oikeuston edessä. Mutta sitä ennen kiellän teitä keskeyttämästä puhettani.
-- Keskeytän teitä joka kerran, kun annatte vihanne puhua oikeuden asemasta.
-- Vihani?
-- Niin vihanne. Kieltäessänne tässä arkussa lepäävältä piispalta sijaa Pyhän Ireneon holvissa, on teillä kosto mielessä.
-- Entä jos niin olisi! huusi Rufin Capdepont julmistuneena tästä uhkamielisyydestä, kenties liiaksi luottaen arvoonsa ja oikeuteensa.
Kapusiinein päällikkö astui häntä kohti.
-- Jos niin olisi, herra varapiispa, sanoi hän vanhuudesta vapisevalla äänellä, jos niin olisi, niin en minä, vaikka olen kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha, vanhempi kuin läsnäoleva arkkipappi Clamouse, voisi olla tuomitsematta teitä. Kosto papin puolelta on aina inhoittava, mutta tässä tilaisuudessa, jota varten nyt olemme yhtyneet, olisi se häpeällistä.
-- Te ette tiedä, hyvä isä, että piispa de Roquebrun on kerran vihansa vimmassa vertaillut minua _Pimeyden Ruhtinaasen_, Lucifer'iin, jota Jumalan isku kohtasi.
-- Ettekö uppiniskaisen enkelin tavoin ollut yllyttänyt jotakin kapinaa?
-- Minusta tuntuu, herra...
-- Jumalallinen Mestari on sanonut: "Joka miekkaan rupee, se miekkaan lankee..." -- _Qui gladio_...
-- Herrani!
Vanhus kumartui ja vetäytyi takaisin riviin. Apotti Ternisien ei voinut pidättää kyyneleitään.
-- Hänen ylhäisyytensä oli pyhimys, toisti hän hämmentyneenä moneen kertaan... Hänen ylhäisyytensä oli pyhimys! Herrat tuomioherrat, minä rukoilen... herra Clamouse, te, joka tunsitte hänen ylhäisyytensä, te, joka saitte häneltä nauttia niin paljon hyvyyttä... Te kaikki Lormières'in papit...
Jähmittävä hiljaisuus seurasi tätä repivää rukousta.
Apotti Ternisien, joka oli kumarruksissa seurakunnan papiston edessä, ojensi itsensä ja kiireesti kuivaten kyyneleensä astui Capdepont'in luo:
-- Herra, sanoi hän, hänen ylhäisyytensä ruumis ei enään voi jäädä tänne pihaan. Sallikaa meidän nostaa se piispan viraston saliin. Minä rupean kohta pukemaan salia ruumiskappeliksi.
Ei kukaan näyttänyt häntä kuulevan.
Onneton nuori pappi oli surusta hulluna. Äkkiä syvän tunteen liikuttamana heittäytyi hän herransa arkun päälle ja tarttuen siihen kiinni molemmin käsin koitti sitä nostaa.
-- Jumala! Jumala! anna ihmeen tapahtua! huusi hän.
Kumahtaen kolahti raskas kirstu jälleen maahan.
Papit katselivat hämmästyneinä, ollen liian pelkureita uskaltaakseen auttaa.
Apotti Lavernède ja muutamat maristilaiset munkit yrittivät auttamaan apotti Ternisieniä, mutta apotti Capdepont esti heidät yhdellä liikunnolla, sanoen: