Part 8

Tuossa hurjasti kävellessään tulkitsi hän itsekseen suurella tarkkuudella elämänsä pitkälliset kärsimykset.

Noin kaksikymmentä vuotta sitten oli hänen tautinsa alkanut. Mielihyvällä hän muisteli oloansa Pariisissa. Kaikki näytti hänestä silloin niin kauniilta; tulevaisuus avautui suuremmoisena ja loistavana hänen edessään; olihan hän silloin niin nuori! Oi! sitä nuoruutta!... Mutta äkkiä olivat hänen ajatuksensa siirtyneet piispa de Roquebrun'iin. Hän pysähtyi. Pimennosta näki hän leppymättömän vihollisensa ilmestyvän, hän seisoi siinä, aivan lähellä häntä...

Capdepont seisoi paikallaan, eikä uskaltanut hievahtaakaan. Liiallinen vihansa oli tehnyt hänet tunnottomaksi, mykäksi, jähmettyneeksi. Silmät loistivat päässä kuin hehkuvat hiilet, tuijottaen olentoon, jonka hän oli edessään näkevinään. Vaivalla saatuaan jalkansa maasta irroitetuksi, astui hän askeleen eteenpäin, ja samalla irtautui hervoton kielensäkin suussa.

Jonkinmoinen kiihkeä mielenhäiriö kohotti hänen raivonsa ylinamilleen. Vast'ikään oli hän syyttänyt herra Jérôme Bonnardot'a välinpitämättömyydestä, Thévenot'in perhettä yksinkertaisuudesta, Pariisin arkkipiispaa, jonka hän oli saanut apuansa lupaamaan, itsekkäisyydestä, ja kaikkia ystäviänsä typeryydestä; mutta mitä olikaan, josta hän ei syyttänyt hänen ylhäisyyttään de Roquebrunia?

Hänen mielestään oli Lormières'in piispa vainaja todellinen, ehkäpä ainoakin syyllinen. Syydettyään häntä vastaan hävyttömimpiä herjauksia, meni hän ilkeydessään niin pitkälle, että kielsi vainajaparalta yksinkertaisimman rehellisyyden käsitteenkin. Saatuaan tilaisuuden todeksinäyttää erään kolmentuhannen frangin vaillingin hiippakunnan kassassa, vaillingin, joka piispavainajan runsaisiin almunantoihin katsoen oli varsin oikeutettu, syytti hän häntä nyt rahan varkaudesta, samoin kuin ennen oli häntä piispansauvan varkaudesta syyttänyt.

Onko ihmislapsi todellakin semmoiseksi luotu, että hän, himojen valtaan jouduttuaan, saattaa siihen määrin alentua? Oh! semmoiseksi hän on luotu. Heikompana luonteena, olisi Capdepont kenties ollut hillitympi; mutta tuon voimakkaan, riippumattoman, hallitsemaan luodun luonteen täytyy jo verensä ja hermostonsakin määräämänä esiintyä liiallisena. Muutamissa luonteissa, kuulukootpa ne sitten mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa, on olemassa vastustamaton taipumus julmuuteen.

Äkkiä kuului liikettä ja ihmisääni oli lausunut jotakin suuressa huoneessa...

Herra varapiispa, joka juuri paraillaan oli pahasti parjaamassa apotti Ternisien'iä, tuota loukkauskiveä, jonka piispa de Roquebrun hautansa syvyydestä heitti häntä vastaan, jäi äkillisen kauhun valtaamana äänettömänä seisomaan...

Mistä tuli tuo ääni, jonka hän niin selvään oli kuullut?

Kauhistuneena katseli hän joka nurkkaan ja pitkin paljaita seiniä. Ei mitään. Hän käänsi katseensa pöytään. Oi kauhistusta! Oi ihmettä! Eikö ristiinnaulitun pää liikkunut? Kenties hän se oli puhunut. Mitä oli hän sanonut?

Hän kuunteli...

Rufin Capdepont vapisi koko ruumiistaan, sillä eivät pitkälliset opinnot, eikä seurustelu yksistään miesten kanssa ollut poistanut tästä kokonaisesta luonteesta taikauskoisuutta. Pappina ja talonpoikana uskoi hän aina ihmeitä... Jumala oli astunut väliin... Jumala oli tullut häntä tuomitsemaan... Ehkä hän uhkasi häntä!

Hän lähestyi kunnioituksella pöytää, ja notkistaen polvensa pyhän ristiinnaulitun eteen, niinkuin hän oli edellisenäkin iltana Mical'in kanssa tehnyt, antautui hän hartaaseen rukoukseen.

XIII.

Pyhän Ireneon tuomiokapituli.

Tässä papille niin luonnollisessa asemassa tapasi tuomiokapituli Rufin Capdepont'in, astuessaan sisään apotti Mical'in johdolla. Arkkipappi Clamouse lähestyi häntä ja kosketti vapisevalla kädellä polvistuneen virkaveljensä olkapäätä. Tämä katsahti äkkiä ylös: kasvot olivat kalpeat ja hehkuvilla poskipäillä saattoi eroittaa paikkapaikoin kosteita kyyneleen jälkiä. Rukous, tuo ihmisen käsillä oleva, pyhä uhrikirves, oliko se avannut hänen sydämensä? Oliko hän itkenyt?...

Hän nousi ylös ja tervehti tuomiokapitulin jäseniä.

-- Herra varapiispa, alkoi arkkipappi Clamouse puhua, tuomiokapitulin ja koko hiippakunnan papiston paraillaan riemuitessa teidän läheisestä piispanistuimelle nousemisestanne, on ikäviä ja huolestuttavia huhuja alkanut liikkua. Toivossa saada kotisihteerinsä korotetuksi piispanistuimelle saakka, oli hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kuolemansa edellisenä iltana ilmiantanut teidät paaville harhaoppisten mielipiteiden kannattajana. Pyhän Ireneon tuomiokapituli ei ole voinut jäädä välinpitämättömäksi tällaisen loukkauksen suhteen, joka sitä kohtaa sen etevimmän jäsenen persoonassa, ja tuntien teidän oppinne puhtauden, sekä luettuaan teidän teoksenne, on se laatinut seuraavan vastalauseen, jonka se jo tänäpäivänä lähettää Vatikaaniin.

Silloin alkoi arkkipappi lukea, niin suurella tarmolla ja juhlallisuudella kuin hänen korkea ikänsä suinkin salli, kuuden sivun pituista kirjoitusta, johon oli sekoitettu koko joukko otteita yliseminaarin ylijohtajan teoksista. Tämä kaikki oli kirjoitettu sillä yksinkertaisella ja raa'alla latinan kielellä, jota ei tunnettu keisarikunnan Roomassa, mutta jonka paavikunnan Rooma on levittänyt ympäri maailmaa.

Apotti Capdepont oli kuunnellut vakavasti silmäkulmiaan rypistämättä.

-- Hyvät herrat, sanoi hän vihdoin, en voi olla lausumatta syvää liikutusta, jonka teidän kaunis ja hyväntahtoinen yrityksenne minun maineeni puhdistamiseksi pyhän isän luona, on minussa herättänyt; minä kiitän teitä. Kiitän erittäinkin teitä, herra arkkipappi, joka olette aina ollut ensimmäinen ryhtymään aseisiin, kun minun puolustuksestani on ollut kysymys, ja väsymättömästi olette edestäni taistelleet vihollisiani vastaan. En tiedä mikä kohtalo tulee tuon tärkeän Roomaan lähetettävän paperin osaksi, mutta en voi epäilläkään ettei se, paavin käsiin jouduttuaan, tulisi tekemään tyhjäksi piispa de Roquebrun'in valheelliset syytökset. Olen kirjoittanut esipuheen Bossuet'in "_Déclaration'iin_" (Julistukseen). Mutta mitäpä se merkitsee? Sentähden, että olen suuren Meaux'in piispan esimerkkiä noudattaen puolustanut muutamia Ranskan kirkon vanhoja oikeuksia, tahdotaan minua syyttää kapinallisuudesta paavia kohtaan. Pius IX, kaikkia edeltäjiänsä kokeneempi, tietää liiankin hyvin, mihinkä pakkotilaan meidät asettaa maallinen laki, joka kahlehtii kirkkoammekin, voidakseen uskoa niitä syytöksiä, joita on uskallettu heittää minua kohtaan. Hyvät herrat, te, joidenka katseet ja sydämmet aina ovat olleet käännetyt Roomaa kohti, tuota taivaan valoa, _lunea in coelo_, kohti, tahdotteko kuulla tunnustukseni? Konkordaatin pakotuksesta olen minä gallikaani, ranskalaiskirkollinen, syystä kun en taida olla ultramontaani, roomalaiskirkollinen. Ymmärrättekö minua?... Kunpa hallitus, joka niin hävyttömästi on anastanut itselleen oikeuden nimittää piispoja, -- _nimittää_, kuuletteko te? -- kunpa hallitus vaan on valinnut Rufin Capdepont'in, niin tulee Rufin Capdepont loistavalla tavalla todistamaan, että hän, samoin kuin kaikki tekin, rakastaa Roomaa ja halveksii Pariisia.

-- Eläköön Pius IX! huusi apotti Mical, kohottaen kätensä paavin kuvaa kohden seinällä.

-- Eläköön Pius IX, uudisti Capdepont innokkaasti.

-- Eläköön Pius IX! huusivat kaikki tuomioherrat yhteen ääneen.

Ovelta kuului kumea kolkutus.

Apotti Mical meni aukasemaan.

Oi hämmästystä! Kynnyksellä seisoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entinen kotisihteeri apotti Ternisien kalpeana, väsyneenä ja pölystä harmaana.

Mitä, tekö täällä! muukalainen meidän hiippakunnassamme, kuinka te uskallatte!... huusi Rufin Capdepont ja hyökkäsi eteenpäin sulkeakseen häneltä tien.

-- Herra varapiispa, sanoi apotti Ternisien erinomaisella lempeydellä, tulen juuri Pariisista, josta tuon hänen ylhäisyytensä de Roquebrun-vainajan ruumiin.

-- Eikö Arras'in hautausmaassa ollut sijaa hänen ruumiilleen?

-- Ettekö tiedä, herra, että vuosisatojen kuluessa, Lormières'in piispat ovat haudatut tuomiokirkon hautaholviin?

-- Pyhän Ireneon holviinko, piispa de Roquebrun?

-- Vanha tapa...

-- Ja oletteko otaksunut minun rupeavan hautausta toimittamaan?

-- Olen, hyvä herra... Mutta jos te kieltäydytte, niin luotan Lormières'in kaupunkiin, joka on piispavainajalleen varmaan toimittava kunnialliset hautajaiset.

-- Se on häväistys!

-- Itsehän niin tahdotte... Kansa kokoontuu jo lukuisasti asemalle, ja tehdaskaupungin naiset, jotka eivät voi hyväntekijäänsä unhoittaa, ripottelevat sypressin oksia kaduille, joita myöten juhlasaatto tulee kulkemaan.

-- Juhlasaatto!... Mistä juhlasaatosta te puhutte, jos saan luvan kysyä? virkkoi apotti Capdepont ivailevalla kummastuksella.

-- Siitä, jonka etupäähän te, varapiispan arvonne tähden, olette velvollinen asettumaan.

-- Minäkö velvollinen! Uskallatteko te puhua minun velvollisuuksistani? Minä en ole niitä koskaan laiminlyönyt, ja suokoon taivas että piispa de Roquebrun'kin olisi ollut omilleen yhtä kuuliainen. Hiippakunta ei ole missään kiitollisuuden velassa tuolle miehelle, joka on sen saattanut onnettomuuteen ja perikatoon. Eikö hän ollut se, joka muka parantaakseen liturgiiaamme (käsikirjaamme), mullisti sen perin pohjin. Eikö se ollut hän, joka aina säälimättömyydellä kohteli maaseutumme pappiparkoja. Eikö se ollut sama mies, joka tuonoin karkoitti yliseminaarista kaikki sen etevimmät ja kunnioitettavimmat opettajat? Ja eikö se vihdoin ollut hän, joka vasten koko hiippakunnan toivoa saada nähdä minut kerran Lormières'in piispanistuimella, lähti salaisesti Pariisiin tehdäksensä minulle mahdottomaksi tulla piispaksi nimitetyksi?

-- Rauhoittukaa, hyvä herra, teidän asianne eivät ole niin huonolla kannalla kuin näytte luulevan.

-- Mistä te sen tiedätte?

-- Jos olette pelänneet minun nimeni olevan teidän tiellänne, niin saatte olla aivan huoletta, sillä minä en koskaan tule piispaksi.

Tämä odottamattoman suora tunnustus saattoi Capdepont'in hämilleen. Mutta muistaen Machiavel'iä, pelkäsi hän herkkäuskoisuudessaan, tulevansa petetyksi.

"Itaalialainen!" mutisi hän hampaittensa välissä. Ja korotetulla äänellä tiukasti aukonaisilla suurilla silmillään tähystäen Ternisien'iä jatkoi hän:

-- Ja kumminkaan ette voi valheeksi väittää, että olette Pariisissa ollessanne tavannut paavin lähettilään, ministerin ja ehkäpä keisarinkin...

-- Olen tuntenut hänen ylhäisyytensä paavillisen lähettilään jo Rooman ajoiltani asti, kaksitoista vuotta sitten.

-- Entäs ministerin?

-- Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in terveyden tila oli niin huono, että pidin velvollisuutenani seurata häntä kaikkialla.

-- Tuileries'iinkin?

-- Sinnekin, kun hänen asiansa niin vaativat.

-- Hänen asiansa! huudahti apotti Capdepont kiihtyvällä vihalla. Tarkoitatte epäilemättä omia asioitanne?

-- Teidän ansanne eivät ole erittäin hyvästi kätketyt, hyvä herra, enkä minä niihin mene. Koska minulla ei ole tapana kiivastua, niin puhun ainoastaan sen, minkä pidän tarpeellisena.

Tämä kylmäverinen hillitty vastaus koski Rufin Capdepont'ia niin kuin ruoskan isku kasvoihin.

-- Kuuletteko, hyvät herrat, kuuletteko! huusi hän vihan vimmassa. Olenhan teille sanonut, että apotti Ternisien on tarkkaan tutkinut kirjaa _Ruhtinaasta_! [Machiavel'in kuuluisa teos]. Hän osaa vaieta ja puhua asianhaarain mukaan. Siinä se on valtioviisauden ydin. Minkälainen piispa hänestä tulisi, jos hänen suosijansa puoltosanaa todellakin kuultaisiin!...

Apotti Ternisien astui tyynenä askeleen eteenpäin.

-- Kieltäydyttekö siis lopullisesti toimittamasta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in juhlallisia hautajaismenoja?

-- Kieltäydyn. Jos haluatte haudata Pariisista tuomanne ruumiin, niin on se vapaassa vallassanne; mutta älkää toivoko että kukaan meistä tulee ottamaan osaa niihin juhlamenoihin.

-- Hyvä! Iltapäivällä, kello neljän aikaan, pukeudun messupaitaani ja toimitan itse ruumiin muuttamisen asemalta. Uskollisen kansan läsnäolo lohduttaa minua siitä että valansarikkonut papisto pysyy etäällä.

Hän poistui kumartaen.

Papit, jotka olivat ällistyneenä katsoneet tätä kauhistavaa kohtausta, kuiskailivat keskenään.

Äkkiä riensi apotti Mical ovea kohti, mutta varoillaan oleva Capdepont kävi tiukasti kiinni hänen käsivarteensa.

-- Minnekkä aiotte semmoisella kiireellä? kysyi hän.

-- Menen ilmoittamaan apotti Ternisien'ille, että te itse tahdotte toimittaa juhlamenot.

-- Kiellän sen; se olisi petos teidän puoleltanne!

-- Tahdotteko te siis ehdottomasti joutua perikatoon?

-- Tahdon!

Tämä raju huudahdus valaisi uuden piirteen tämän papin luonteessa; vihalla oli hänessä vielä syvemmät juuret kuin kunnianhimolla.

XIV.

Lavernède ja Ternisien,

Poistuttuaan piispan virastosta läksi apotti Ternisien kulkemaan pitkin Saint-Frumence'n yksinäistä katua, Castagnerte'n taloa kohti. Siellä odotti häntä malttamattomuudella kreivi de Castagnerte, sekä kenraali de Roquebrun, joka oli saapunut Pariisista velivainajaansa hautaamaan.

Syvästi liikutettuna Capdepont'in kiivaasta päätöksestä ja huolimatta kiireisestä asiastaan, astui apotti Ternisien verkalleen pitkin katua. Mitä hän sanoisi kreivi de Castagnerte'lle ja mitä erittäinkin kenraali de Roquebrun'ille? Ei mikään loukkaa ja nöyryytä pappia niin kuin täytymys tunnustaa maallikolle kirkon taikka virkaveljien heikkoja kohtia. Hänen mielestään olisi uskonnolle suuri vahinko siitä, jos uskovaiset oppisivat tuntemaan papiston keskinäisiä riitoja. Jumala näkee nämä häpeäpilkut, ja siinä on kyllä.

Hän oli jo lähellä Castagnerte'n ovea, eikä vieläkään tiennyt miten asian selittäisi.

Kreivi de Castagnerte'lle olisi hän kyllä voinut kertoa asianlaidan semmoisenaan, sillä hän oli uskonnollinen mies ja tunsi vanhastaan Rufin Capdepont'in luonteen; mutta vainajan veljelle hän ei tahtonut mitään ilmaista koko tapauksesta.

Jos herra de Roquebrun, vanha kiivas soturi, saisi kuulla, että hiippakunnan varapiispa kieltäytyy toimittamasta juhlamenoja, joita varten hän oli tullut Lormières'iin, ja että koko kaupungin papisto pelkurimaisesti on päättänyt seurata hänen esimerkkiään, olisi hän valmis ryhtymään vaikka mihinkä väkivaltaan. Hän rientäisi epäilemättä heti Capdepont'in luo vaatimaan selitystä hänen käytöksestään. Mikä kahakka silloin syntyisikään tuon vihasta kiehuvan papin ja raivostuneen sotilaan välillä. Mutta vaikka herra de Castagnerte'n ja hänen onnistuisikin rukouksillaan saada hänet ylenkatseella kohtelemaan varapiispan loukkaavaa menettelyä, ei missään tapauksessa olisi epäilemistäkään, ettei hän, lähettäen sähkösanoman Pariisiin, antaisi tietoa ministerille, kuka ties Tuileries'iinkin tapahtumasta, joka häneen niin syvästi oli koskenut. Mitenkä silloin kävisi?...

Apotti Ternisien säpsähti. Kuin kirkas leimaus välähti äkkiä ajatus hänen synkissä mietteissään. Kenties oli hirveä Capdepont juuri tekemäisillään suunnattoman rikoksen, joka tulisi syöksemään hänet alas piispan istuimen korkeudesta, jonne hän oli pääsemäisillään. Ehkä Jumala salli tuommoisen sokean julmuuden tapahtua, niin että kaikki näkisivät tuon kunnianhimoisen miehen arvottomuuden? Sen sijaan että koetettaisiin estää hänen raivokkaita vihanpurkauksiaan, oli hänen ärsytetty intohimonsa päin vastoin kiihoitettava ylimmilleen ja hänen kunnianhimonsa, jos mahdollista, yhä yllytettävä, niin että hän vastustamattomasti syöksyisi perikatoon.

Innostuneena tuosta ajatellusta suuresta palveluksesta, joka täten voitaisiin tehdä kirkolle, ja jättäen Capdepont'in oman onnensa nojaan, tunsi apotti Ternisien mielensä vähitellen vapautuvan niistä epäilyksistä, jotka olivat häntä kiusanneet...

Niin, hän tahtoo puhua, hän on sanova kaikki sekä kreiville että kenraalille...

Apotti Ternisien seisoi Castagnerten talon vankan portin edessä. Hänen kätensä tarttui jo tukevaan, vaskiseen portinkolkuttimeen; mutta äkkiä veti hän sen jälleen takaisin. Apotti Ternisien parka oli aina heikko ja epäröivä! Kummako se! Asian vakava laatu herätti hänessä pelkoa. Hän peräytyi pari askelta ja jäi sitten liikkumattomana seisomaan... Äkkiä poikkesi hän Saint-Frumencen kadulta, ja kääntyi pienelle Bernardiniläisten kadulle. Tämän pienen kadun keskivaiheilla asui apotti Lavernède ja hänen luokseen kiiruhti apotti Ternisien epätoivoissaan, huojuen raskaan taakkansa alla, hakemaan neuvoa ja tukea ennenkuin mihinkään toimeen ryhtyi.

-- No! mihinkä aikaan tapahtuu ruumiinsaatto, kysyi vankilan saarnaaja hänet nähdessään.

-- Kello neljän aikaan... me tulemme sen yksin toimittamaan.

-- Yksin! mitä tarkoitatte? Apotti Ternisien kertoi nyt kohtauksensa Rufin Capdepont'in kanssa.

-- No sepä mainiota! huudahti apotti Lavernède, ilosta kiiluvin silmin, kas, se mies ei ole kavala teitä kohtaan, ja jos kohta se julkeus, jolla hän näitä juhlamenoja vastustaa, loukkaa minua sydämen pohjaan saakka, niin olen ainakin hänelle kiitollinen moisesta suoruudesta. Mutta missä oli sitten Mical, tuo Capdepont'in ainainen hullun vartija?

-- Hän oli siellä, samoin kuin arkkipappi Clamouse, sekä koko Pyhän Ireneon tuomiokapituli.

-- Eikö kukaan uskaltanut puhua pyhän piispavainajan puolesta?

-- Ei kukaan.

Lavernède tarttui kiivaasti apotti Ternisien'in käteen.

-- Toivokaamme, ystäväni, sanoi hän, että Capdepont pysyisi itsepäisesti kauheassa päätöksessään. Koska ei Jumala ole sallinut Mical'in tällä kertaa pelastaa häntä, on hän selvästi hyljännyt hänet. Hetki lähestyy, jolloin tuo kapinoitsija, tuo _Pimeyden Ruhtinas_, niinkuin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun häntä nimitti koko pappiskokouksen kuullen, vuorostaan työnnetään alas taivaasta. Ei, ei hän koskaan pääse Lormières'in piispaksi!

-- No mutta, kerroinhan minä jo aamulla, että Pariisista lähtiessäni, oli valtakirja keisarin allekirjotettavana.

-- Oletteko varma että Capdepont'in nimi oli siihen kirjoitettu?

-- Niin luultiin.

-- Sitä enemmän syytä on käyttää hyväkseen tätä tilaisuutta, ja saattaa vihollisemme, Jumalan vihollisen, syöksemään suinpäin perikatoon. Ettekö ole itse myöntänyt, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, huomattuaan etteivät mitkään hyväilyt voineet pehmittää yliseminaarin ylijohtajaa, oli toivonut että nuo rajut puuskat, joihinka hänen hillitsemätön luontonsa viettelee hänet, tuottaisi pätevän aiheen vapauttaa sekä hiippakunta että kirkko moisesta hirviöstä.

-- Se on totta. Mutta hellällä huolenpidolla onnistui minun hillitä hänen ylhäisyyttään ja estää riitaa.

-- Kenties teitte väärin.

-- Suokaa anteeksi, ystäväni, yksistään ajatus riidasta kahden papin välillä saa minut vapisemaan. Ajatelkaapa kuinka paljon olen saanut kärsiä Capdepont'in ja hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in huonon sovun tähden... Juur'ikään virastossa vastustin varapiispaa ja vakuutan ettei hänen kiivaat puheensa vähääkään minua pelottaneet... Mutta ette voi kuvailla mitä sisässäni tunsin? Vaikka vastaus oli heti huulillani, tuntui sydämeni raskaalta kuin vuori ja minun teki mieli itkeä.

-- Lapsi raukka! mutisi apotti Lavernède, syvästi liikutettuna ja syleillen hellästi ystäväänsä.

-- En tiedä mihinkä ryhtyä, sopersi apotti Ternisien, koittaen tukehuttaa valtavaa liikutustaan. Kulkiessani Saint-Frumence'n katua pitkin tunsin jo mieleni käyvän rohkeaksi. Koska Rufin Capdepont vaati minua taisteluun, niin päätin suostua siihen ja kerätä ympärilleni kaikki, jotka tahtovat oikeuden puolesta taistella: kenraali de Roquebrun'in, kreivi de Castagnerte'n ja teidätkin... Mutta sitten rupesivat taistelun seuraukset minua peloittamaan. Capdepont'in saisimme kyllä ehkä viekotelluksi paulaan, jonka hän on itselleen virittänyt, mutta millä saamme ehkä tämän voiton maksaa! Asia tulisi tunnetuksi Lormières'issä, katolisessa maailmassa; mutta parempi olisi että semmoiset pysyisivät salassa.

-- Miksi niin!

-- Miksikö niin?... Oletteko te ajatellut, Lavernède, mitä surua moinen julkinen häväistys saattaisi herättää todellisesti hurskaissa maallikoissa; -- ja mitä iloa taas niissä, jotka käyttävät hyväkseen pienintäkin veruketta vainotakseen uskontoa? Sillä aikaa kuin toiset surusta raskautettuna painaisivat päänsä alas, huutaisivat toiset riemuiten pää kohollaan: "_Katsokaa mitenkä papit keskenään elävät_!" Sillä olkaa vakuutettu, että kerran sotaan ryhdyttyään, Capdepont ei tule koskaan peräytymään. Vaikka hänen itsepäisyytensä olisi kuinka turmiollinen tahansa kirkolliselle arvollemme, niin ei mikään voisi häntä pidättää; hän on menevä äärimmäisyyteen asti kurjassa mielettömyydessään, ja tästä kauheasta sisällisestä rikkoutumisesta seuraa kirkollisen virkakunnan arvon häviö.

-- Mutta tässä kaikessa, rakas Ternisien, tuntuu minusta kuin huolehtisitte enemmän Capdepont'in tähden kuin kirkon.

-- Juuri kirkon parasta ajatellen pelkään minä joutua kahakkaan miehen kanssa, joka on pappi, niinkuin te ja minä.

-- Mutta se on kumminkin velvollisuutenne.

-- Entäs jos se olisi jumalattomuutta?

-- Siis, jatkoi Lavernède kiivastuen yhä enemmän, ennemmin kuin käyttäisitte hyväksenne tilaisuutta, jonka kautta Capdepont tulisi julkisesti julistamaan itsensä kelvottomaksi piispan virkaan, tahtoisitte te nähdä hänet Lormières'in piispaksi nimitettynä? Olkaa varoillanne, Ternisien! Olette tekemäisillänne itsenne syypääksi heikkouteen, josta eivät kokonaisen elinajan kyyneleet ja katumukset tuottaisi teille anteeksi antoa. Mitä! Monen pyhän piispansa kautta kuuluisaksi tullut Lormières'in istuin, on joutunut julmurin himojen esineeksi ja on tulemaisillaan hänen omakseen; mutta Jumala, joka ei tahdo jättää hiippakuntaansa ilkiön valtaan, kehoittaa teitä, ja te kieltäydytte rupeamasta hänen vihansa ja oikeutensa välikappaleeksi! Vielä kerran, varokaa itseänne!... Enemmän kuin taistelu Capdepont'in kanssa, peloittakoon teitä se edesvastaus, joka muuten tulisi teitä painamaan. Ketä Jumala todellakin syyttäisi kaikesta siitä pahasta, jonka Capdepont epäilemättä aikaansaisi kirkossa, jollei sitä, jonka asiana olisi ollut leikata paha juurineen pois, mutta jolla ei ollut voimaa siihen ryhtyä?... Älkää epäilkökään, Ternisien, Capdepont, Lormières'in piispana, olisi saatana, joka mullistaisi hiippakunnan, tehden onnettoman papistomme, joka nyt jo on niin vailla päättäväisyyttä, itsetuntoa ja rohkeutta, oikkujensa nöyräksi palveliaksi, merkiten joka papin häpeällisen orjuuden leimalla. Oi! hän puhui pappisparoille piispa de Roquebrun'in tiranniudesta! Joudun raivoihini, ajatellessani minkälainen tiranni hän itse tulisi olemaan. Kas siinä Capdepont'in virkauran alku. Mutta kuinka pitkälle ei tuo mies voisi mennä? Minnekkä saakka ei hänen hävityksensä voisi ulottua? Jos luulette hänen kauan tyytyvän Lormières'in pieneen hiippakuntaan, yksi pienimpiä katolikunnassa, niin tunnette hänet huonosti. Pian saatte kuulla hänen tavoittelevan arkkipiispan viittaa, ja muutaman vuoden perästä himoitsee hän kardinaalin hattua. Katsokaas, _Pimeyden Ruhtinas_ purppuraan puettuna! Siinä valepuvussa liikkuen levittää hän kapinan henkeä kirkkoon!

-- Ei koskaan Rooma...