Part 7

Mutta vaikka asiat kääntyivät parempaan päin, niin että kolmen päivän kuluessa oli jo sataviisikymmentä allekirjoitusta listassa, näytti apotti Capdepont kumminkin huolestuneelta. Tämän lukuisan pappisjoukon hajottua, jonka edessä hänen tuli esiintyä milloin liehakoitsevana, milloin hyvittelevänä, joutui hän usein käsittämättömään uupumustilaan. Hänen heikkoutensa oli sitä kummastuttavampi, kun ne tiedot asioiden menosta, jotka herra Jérôme Bounardot joka päivä lähetti hänelle Pariisista, eivät antaneet minkäänlaista aihetta pelkoon.

Mitähän tapahtuikaan hänen mielessään, joka oli levoton kuin meri, kun vähäisinkin vastatuuli puhalsi?

Apotti Mical ei voinut käsittää tuota tilaa, joka oli kuin tainnuksiin vaipumista, ja joka saattoi hänet monesti itseltään kysymään, oliko Capdepont vieläkin tuo sama tarmokas, vakava ja lujaluontoinen mies, jommoiseksi hän oli oppinut häntä tuntemaan. Mitä tiesi tämä voimain lannistus, silloin kun hän lähestyi elämänpyrintöjensä päämaalia?

_Siveysopin professori_ pelkäsi Capdepont'in yhtäkkiä vanhentuneen.

-- Vanhuus tuopi mukanaan henkisen ja ruumiillisen taantumisen! ajatteli hän itsekseen.

Hän seurasi levottomuudella tuota miestä, joka milloin käveli edestakaisin suuressa huoneessa, mihin he olivat vetäytyneet kuin pyhäkköön, milloin taas tuntemattoman mielialan masentamana, hengitti raskaasti nojatuolissaan, suu puoli avoinna, huohottaen kuin uuvuksissa oleva.

-- Hän kärsii! sanoi Mical itsekseen; mutta hän ei uskaltanut mitään kysyä.

Eräänä aamuna apotti Capdepont, joka ei ollut kahteen tuntiin suutansa avannut, nousi äkkiä ylös tuoliltaan epätoivoisesti huutaen:

-- Ei, Mical, ei, Mical, siksi en minä pääse, en koskaan!

-- Mitä, tarkoitatko piispaksi?

Vimmastuneena otti Capdepont pöydältä paperien joukosta avatun kirjekuoren, josta veti esille kirjeen.

Herra Bonnardot on viisas mies, sanoi hän, hän ei sano mitään, jota ei hän varmaan tiedä. Oletko miettinyt sitä lausetta, jonka hän tänäpäivänä kirjoitti minulle Pariisista? Minuun on se ainakin koskenut kuin tikarin pisto. Hän luki:

"... Täällä en näe mitään esteitä teidän nimitykseenne. Jos ratkaisevana hetkenä sellaisia ilmaantuisi, niin tulevat ne Roomasta. Olen näet kuullut hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in jo, ennen kuin hän lähti Lormières'ista, siellä päin toimineen suosittunsa eduksi, ja yksi ystävistäni, paavillisen lähettiläskunnan jäsen, on minulle tunnustanut, että ehtoolla ennen kuolemaansa piispavainaja oli tavannut paavin lähettilään, sekä hänelle esittänyt herra apotti Ternisienen..."

Tuo se minut häviöön viepi; tuolla hävyttömällä menettelyllään on piispa de Roquebrun'in onnistunut antaa minulle viimeisen iskun.

-- Rauhoitu, et sinä ole vielä kuollut. Ei hallitus mene piispojaan hakemaan paavillisesta lähetystöstä. Kunpa vaan sinun nimityksesi tulee _Moniteur'iin_ [virallinen lehti Pariisissa], niin Rooma taipuu.

Rufin Capdepont alkoi taas kävellä edestakaisin.

-- Pari päivää sitten oli minulla pahoja aavistuksia, mutisi hän. Koko viime yön vaivasi minua kamala unennäkö. Olin läsnä omassa haaksirikossani. Tällaiset yölliset kuvailut vavistuttavat mieltä niinkuin julma todellisuus... Vapisen vieläkin muistaessani sitä. Olin kapuavinani ylös kiertoportaita keskellä avaraa tornia, joka oli aivan Pyhän Irinoon tornin rakennusten kaltaisien. Tornin huipulla loistivat ja välkkyivät kirkkaassa valossa kultalevylle asetetut piispan virkamerkit: hiippa, sauva ja sormus... Näin ne aivan selvästi... ja nousin nousemistani yhä ylemmäs ja ylemmäs... Vihdoin pääsin viimeiselle asteelle. Voi, epätoivoa! Se oli saavuttamatonta... Ajattelepas, Mical, edessäni oli kymmenen meetrin korkuinen graniittikuutio, jonka pinta oli sileä ja tasainen kuin peili. Semmoista möhkälettä löytäisi tuskin kotikylästä Harros'in vuoristosta Pyrenee'n jättiläiskivien joukosta. Mitenkä oli kiipeäminen mahdollinen tuota sileätä kovaa pintaa pitkin? Mihinkä olisi jalka nojaunut, mihinkä käsi tarttunut?... Kylmä hiki valui pitkin kasvojani; minun piti tuon tuostakin luoda katseeni huikaisevaan hiippaan säilyttääkseni vähääkään rohkeutta... Hapuillessani suunnatonta kiveä joka taholta, löysin siinä pieniä halkeamia. Ajan hammas jättää jäljen myös graniittikiveen. Kynsilläni, jotka raivo teki tavallista vahvemmiksi ja terävämmiksi, sain minä irroitetuksi muutamia pieniä sirpaleita... En voi kielin kertoa mitä iloa tunsin, nähdessäni kiven vähitellen murenevan. Mahdollisesti pääsen ylös asti, rintani paisui ja henkeäni ahdisti...

Vihdoin monta tuntia kestäneen työn ja ponnistuksen perästä, olin valmiina rupeamaan ryntäykseen ilman vähintäkään epäilystä. Käteni ja jalkani olivat äkkiä muuttuneet eläimen käpäliksi. Pusertauduin tiiviisti kiinni kiveen, kuin matelija, ja pääsin helposti liikkumaan. Muistan selvään kuinka kylmä kivi jäähdytti rintaani ja kuinka tässä asennossa liikuin hitaasti ja varmaan kultalevyä kohden, johonka kaikki himoni ja haluni olivat kiinnitetyt. Se kysyi voimia ja ponnistusta, mutta mikä vavahdus koko ruumiissani, huomatessani että pääsin päämaalia yhä likemmäksi...

Hiippa ja sauva säteilivät ristissä päällekkäin, ja melkein uletuin jo niihin koskemaan... Häikäistyneenä, hurmaantuneena, ja voimatta enään hillitä itseäni, irroitin minä molemmat käteni yhtaikaa, tarttuakseni saaliiseen. Oi, mikä kamala loppu! Tuki oli äkkiä jalkojeni alta kadonnut, ja minä putosin Pyhän Ireneon tornin korkeudesta alas syvyyteen. Tärähdyksestä, jonka sain kolahuttaessani pääni kivikatua vastaan, heräsin kavahtaen. En voi olla tunnustamatta sinulle, Mical, että otsani on vieläkin hellä ja että tunnustellessani sitä useampia kertoja tänäpäivänä olen epäillyt, enkö sitä ole todellakin loukannut!

Koko hänen olentonsa vapisi ja katseessa oli hurja loiste.

"Se on lapsellista, keskeytti _siveysopin_ professori. Olkaamme vakavia."

-- Vakavia! sitä olen aina ollut. Ethän voi kieltää, että Jumala on useita kertoja pyhässä Raamatussa unien kautta tehnyt ilmoituksia. Ja eikö Pariisista tulleessa kirjeessä tuoda esille esteitä, joista meillä ei ole ollut aavistustakaan?... Rooma, se on tuo suuri graniittimöhkäle.

-- Mutta eihän se ole sanottu että paavi vastustaa sinun nimittämistä, jos nimittäin häneltä kysytään, jota minä puolestani epäilen? Ja jos kerran olet nimitetty, niin mikä estäisi häntä julistamasta sinut piispaksi. Etkä sinä minun tietääkseni, lukuun ottamatta kirjoitustasi pappien kokouksesta 1682, koskaan ole lausunut mielipiteitä, jotka mitenkään sotisivat oikeaa oppia vastaan.

-- Jumala varjelkoon!... Samassa kuin moitin muutamia paavin etuoikeuksia, puolustan minä ehdottomasti hänen valtaansa; eikä minulla ole koskaan ollut vähintäkään aikomusta vastustaa pyhää kirkkoa, äitiäni.

-- No, niin! Toivoakseni ei kellään ole mitään sanottavaa elämän-tapojani vastaan.

-- Olen elänyt puhtaana, sanoi hän liikuttavalla yksinkertaisuudella, joka ei antanut pienintäkään aihetta epäilemään tätä arkaa puolta hänen sisällisessä elämässään.

-- Näet siis...

XI.

Kirkollisasiain ministeerio.

Apotti Mical istui suuressa olkituolissaan, pöytään nojaten. Hän oli syviin mietteisiin vaipuneena.

Capdepont, joka seisoi vähän matkan päässä, työnsi nojatuolin ystävänsä luo ja istuutui hänen viereensä.

-- Rakas ystäväni, sanoi hän, tarttuen Mical'in käteen...

-- Mutta onhan sinulla kuume! keskeytti tämä, tuntiessaan hänen tulikuuman kätensä.

-- Rakas ystäväni, jatkoi Capdepont antamatta häiritä omia ajatuksiaan, turhaan koitat sinä minua rauhoittaa: minä pelkään ja vapisen kuin pieni lapsi. Voitko selittää minulle, mistä tulee tuo kauhea lamauttava pelko, nyt, kun kohtaloni ratkaiseva hetki on käsissä? Muuten ei tässä enään ole kysymys Pariisista, eikä Roomastakaan, vaan Korkeudesta.

Hän osotti sormellaan taivasta kohti.

Mical, koko tässä asiassa, josta kuitenkin elämäni riippuu, olen liian vähän turvannut Jumalaan... Minä vapisen pelosta... Kun ajatus pyrkiä piispan istuimelle saakka ensikerran heräsi minussa, niin oli minulla ainoastaan Kirkon etu päämääränä. Ainoastaan kirkon kunniaksi tahdoin minä nousta korkeammille arvoasteille. Olla kirkon pylväänä, oi, kuinka se oli ihana ajatus! Olin silloin vielä nuori, ja vaikka minussa jo silloin oli herännyt voittamattoman kunniahimon oireita, eivät kovat taistelut kumminkaan olleet tukehuttaneet innostustani ja viatonta luonnollisuuttani. Voi noita onnellisia aikoja, jolloin vaatimattomana sijaispappina palvelin Pyhän Frume'n ja Pyhän Ireneon seurakunnissa! Mutta kuinka olen sittemmin langennut!...

Olen pyrkinyt piispaksi, ja kentiesi siksi vielä pääsenkin; mutta kuka aavistaa mitä tuskia se on minulle tuottanut ja mitä nöyryytystä kysynyt?...

Oi, jotakin raivostuttavaa on tuossa nöyryyttävässä asemassa, jonka maallinen laki on määrännyt papeille, joitten lahjat ja avut oikeuttavat heitä tavoittelemaan kirkollisia arvoasteita. Jollei todellakaan voida päästä siihen, että uskovaiset itse valitsevat piispansa, niinkuin oli pyhänä lapana kristikunnan ensiaikoina, niin miksi ei voitaisi järjestää jokaisen hiippakunnan papistoa erityiseksi vaalikunnaksi, ja sallia sen ylimmän kaitsijansa kuoltua itse valita toinen avonaiselle istuimelle? Siten olisi papinarvo ja kunnia ylimalkaan turvattu, sekä samalla myöskin paavin arvo ja kunnia, jota joka päivä vaaditaan, jopa usein vastoin tahtoansakin, vahvistamaan hallituksen esittämiä vaaleja. Mutta mitä vielä? Asetettuansa kaikki laitokset tahtonsa alle, teki Ensimmäinen Konsuli kirkonkin valtansa alaiseksi. Koska piispat olivat mukavia omaintuntojen hallitsijoita, niin piti hän tärkeänä saada nämätkin uudenlaiset valtansa toimimiehet käskettäväkseen. Siinä oli uusi herruuden välikappale, _instrumentum regni_...

Ja miten on sitten käynyt? Kun kirkko oli hyväksynyt ja alistunut konkordaatein alle, jotka ikäänkuin rautakahleilla kiinnittävät sen kansojen valtiolliseen elämään, on sen täytynyt kärsiä osansa kaikista valtiollisista tapauksista ja muutoksista. Luotuna liitelemään pilvissä, kansoja ja kuninkaita ylempänä, on se nyt nähty riippuvaisena viheliäisimmistä maallisista pyrinnöistä ja sen kautta joutunut vihan ja ylenkatseen alaiseksi. Kun kirkko, sen sijaan että se olisi säilyttänyt jumalallisen itsenäisyytensä, on antautunut ruhtinaitten alamaiseksi, niin onhan ihan luonnollista että tähän kapinalliseen aikaan vihamielinen ja sokea kansa pitää sitäkin osaltaan edesvastauksen alaisena...

-- Oi, Mical, jatkoi hän sydäntä särkevällä surumielisyydellä, kuinka usein olen tuntenut inhoa ja vastenmielisyyttä, vaeltaessani kunnianhimon vaarallista tietä ja eksyessäni Thévenot'in perheen seuraan, joka on yhdistetty toimintaani keinottelujen halpamaisissa puuhissa. Ensimäkien käyntini kirkollisasiain ministerin luona oli tuskan ja kauhistuksen hetki. Herra Bonnardot, joka oli seurannut mukanani, koitti tietysti kaikin tavoin lieventää tehtäväni ikävyyttä. Mutta minun täytyi istua etehisessä kahdenkymmenen muun hakijan seurassa, ja siinä tulin minä tuntemaan koko kurjuuteni syvyyden. Kuvaileppas että kohtalo oli asettanut minut vastapäätä suurta peiliä, niin että kun vähääkään päätäni kohotin, näin minä edessäni viheliäisen olennon, joka hätääntyneenä pyöritteli hattua sormiensa välissä, tietämättä miten olla ja menetellä. En voi sanoin kuvata mitä inhoa papin takkini, vyöni ja kaulukseni minussa herättivät. Mitä! olinhan minä pappi, Jumalan valitsema sielujen hallitsija, rauhoittaja ja puhdistaja, ja nyt istuin minä etehisen kuluneella penkillä, kädet polvilla, katse sammunut, selkä kumarassa, niinkuin orja, joka odottaa selkäsaunaa! Mical, minä olen kärsinyt tämän häpeän...

Tätä muistaessaan ei hän voinut pysyä paikallaan; hän nousi ylös, ja tehden raivoisia liikunnoita alkoi hän uudelleen kulkea edestakasin huoneessa.

-- Suoraan puhuen, sanoi siveysopin professori, olisin toki luullut sinua enemmän karaistuneeksi.

-- Karaistuneeksi! huusi hän.

Hän pysähtyi. Ja tuijottaen ystäväänsä palavilla silmillään huusi hän:

-- Mitä? luuletko sinä todellakin, että kaikki nuo ministerin etehiseen läjäytyneet ihmiset, tahi että itse ministerikään olisivat minua peloittaneet? Minä pelkäsin itseäni, houkkio! siinä kaikki. Tiedätkö mikä minut saattoi araksi ja hätääntyneeksi? Se oli ylenmääräinen voimani. Sellainen saattaa tapahtua minun luontoisille miehille. Muuten papillinen arvoni, jota en koskaan ole niin elävästi tuntenut, painoi ja musersi minua koko voimallaan, jonka Jumala on siihen liittänyt... _Tu es sacerdos in aeternum_! [Sinä olet pappi ijankaikkisesti.] Nuo kauheat sanat kaikuivat korvissani... Jos olisin ollut maallikko, niin olisin ylpeänä istunut tuolla häväistyksen penkillä, mutta minä olin pappi, ja koska papin ei milloinkaan sovi tunnustaa hyväksyvänsä häpeällisiä vaikuttimia, ja koska läsnäoloni tässä huoneessa sisälsi semmoisen tunnustuksen, niin painoi häpeä päätäni alas. Astuessaan piispan, kardinaalin, tahi itse paavin eteen, saattaa yksinkertaisinkin pappi täysin ylläpitää oman arvokkuutensa, mutta ministerin edessä on jokainen tunteva itsensä halpamaiseksi, jollei hän ole hävytön. Kummallista! kun vuoroni tuli astua tuon korkean herran eteen, jota olin tullut kumartelemaan, kuohahti minussa vihan vimma. Olin nöyrä, mutta mieleni oli täynnä kapinanintoa. Jos ministeri, jäykkä, juhlallinen mies, olisi yhdenkään sopimattoman sanan lausunut, olisin minä hyökännyt esiin... Mistä tuo suunnaton kätketty viha? kysynet sinä varmaan. Siitä että ulkopuolella kirkon pyhää arvojärjestystä ei sovi olla mitään valtaa yläpuolella meitä. Me emme ole luodut kumartamaan maallikoita, vaan maallikot ovat luodut lankeamaan polvilleen meidän jalkaimme juureen. Meille ovat nämä sanat sanotut: "_Te olette maan suola_."

-- Noiden periaatteiden mukaan olisi sinun pitänyt yliseminaarista päästyäsi hakea itsesi Harros'in pastoriksi, ja pysyä siellä elämäsi loppuun.

-- Mistä tiedät etten sitä pitkänä taisteluni aikana ole monesti katunut?

Mical vastasi ivallisesti hymyillen:

-- No, voithan sinä tuon halusi tyydyttää vielä nytkin. Olethan nyt hiippakunnan päämies, minkätähden et nimitä itseäsi pastoriksi kylään, joka sinua enintäin viehättää?

-- Sinä pilkkaat, etkä näe mitä hirveitä tuskia minä kärsin! sanoi Capdepont vakavalla äänellä.

Mical nousi ylös, ja liikutettuna tarttui hän ystävänsä käteen:

-- No niin, sanoi hän leikki äänellä, liioittelu sikseen. Nyt on jo aika katsoa asiaa terveillä silmillä, eikä antautua mielikuvituksen ja harhanäköjen johdatettavaksi. Oi! syytä on todellakin moittia sinua epäkäytännölliseksi! Neroa sinulla lienee, mutta selvää järkeä sinulta usein puuttuu...

-- Jatka.

-- Mistä tässä oikeastaan on kysymys? Pelkäätkö sinä, että jos keisari nimittää sinut Lormières'in piispaksi, paavi, jossa on edeltäpäin herätetty epäluuloa sinua kohtaan, kieltäisi vahvistustaan. Tämä seikka tosin minuakin huolestuttaa, mutta en minä liiallisuuteen mene. Jos hänen ylhäisyytensä de Roquebrun nauttikin siksi paljon luottamusta Vatikaanissa, että on saanut valituksensa kuulluiksi, niin ei Rooma muistaakseni ole siinä asemassa, että se uskaltaisi liiallisella vihamielisyydellä kohdella hallituksen päätöksiä. Paavi elää Ranskan armeijan suojeluksessa.

-- Mutta tiedätkö mitä hra de Roquebrun'in viha on voinut keksiä minun turmiokseni? Etkö enään muista, kuinka tuo mies, kokonaan piispallista arvoa vailla, alhaisten keinottelujen kiihottamana, rohkeni täydessä istunnossa, koko hiippakunnan papiston edessä julkeasti kohottaa kättänsä minua vastaan ja mutista manauksen sanoja?

-- Tuo kohtaus on vielä silmieni edessä. Hän vertaili sinua _Luciferiin_, pimeyden ruhtinaaseen... Mutta älkäämme nyt kiihottako itseämme turhaan.

-- No, ole sitten mainitsematta de Roquebrun'in nimeä! huudahti Rufin Capdepont, jonka raju luonto, hetken masentumisen jälkeen pääsi valloilleen.

Apotti Mical vaipui hetkeksi mietteisiin. Äkkiä tarttui Capdepont leveillä käsillään ystävänsä laihoihin olkapäihin, ja ravisti hänet melkein kumoon.

-- Mitä sinä ajattelet? kysyi hän, tuijottaen kirkkailla, fosforikiiluisilla silmillään Mical'iin, joka säikähtyneenä painoi päänsä alas.

Kuitenkin seisoi professori, yhä vaan miettien, hiiskumatta sanaakaan.

-- Armahda minua! mutisi Capdepont melkein rukoilevalla äänellä.

-- Ajattelen vaan, sanoi Mical hitaasti, että mitä syytöksiä sinua vastaan Roomassa lieneekään tehty, löytyy kuitenkin keino saada ne kumotuksi.

-- Keino?

Varapiispan kasvot selvenivät hirveästä jännityksestä.

-- Ei meidän tarvitsisi muuta kuin Roomassa yrittää mitä olemme Pariisissa yrittäneet.

-- Anomusesityskö?

-- Ei, vaan pitkä kirjoitus paaville, jossa esitettäisiin sinun täydellinen oikeauskoisuutesi, ja sinun muuttumaton kunnioituksesi pyhää istuinta kohtaan.

-- Ja kuka todistaisi noiden mielipiteiden todenperäisyyden? Oikeastaan ovat ne kyllä minun omiani; mutta enkös minä toimillani Pariisissa tuon hallituksen luona, joka kaiken mokomin etsii gallikaanilaisia, ole näyttänyt luopuneeni niistä.

-- Ensiksikin lukuisia otteita teoksistasi, ja toiseksi allekirjoitukset...

-- Allekirjoitukset?... Melkein kaikki tänne kutsutut papit ovat palanneet takasin seurakuntiinsa. Pitäisikö heidät kaikki uudestaan kutsua kokoon?...

-- Mitä me heitä kaikkia tarvitsisimme!... Kunhan vaan tuomiokapituli antaa sinulle puoltolauseensa. Yksitoista nimeä, siinä on jo kylliksi.

-- Tuomiokapituli! huudahti Rufin Capdepont. Oi, Mical, sinulla on tavasta oivallisia päähänpistoja...

-- Ranskassa supistuvat tuomiokapitulin etuoikeudet niin mitättömiin, että sen olemassaolo piispan rinnalla on tarpeetonta turhuutta. Roomassa on toisin: siellä ovat kapitulit säilyttäneet muinaisten kirkollisten laitosten koko arvon, ja sinä arvaat mitä se merkitsee...

-- Tietysti... Mutta oletko varma tuomiokapitulin suhteen? Minulla on tiedossa ainakin kolme tahi neljä vastahakoista...

-- Tuomioherrat tottelevat arkkipappiansa, ja vanha Clamouse, huolimatta äskeisestä heikkoudestaan, tulee meitä seuraamaan. Ja mitä muuten vastahakoisiin tulee, olen minä käyttävä sotataitoani heitä vastaan.

Vikkelästi kuin orava kävi hän hattuunsa kiini. Capdepont katseli häneen hämmästyneenä ja uteliaana.

-- Tänä iltana tuon uutisia! sanoi siveysopin professori poistuen ovea kohti.

Capdepont riensi hänen jälkeensä, ja pysähdyttäen hänet äkkiä, lausui hän:

-- Ystäväni, vastikään valittelin, että -- tässä tärkeässä asiassa, minun piispaksi pääsemisen asiassa -- olen laiminlyönyt Herran nimen avuksi huutamista. Eikö olisi syytä, nyt kun ryhdytään viimeisiin yrityksiin, langeta polvillemme hänen eteensä?...

Hänen äänensä vapisi.

Mical oli pysähtynyt, ja antoi nyt kulettaa itsensä pöydän luokse. Suuren paperikasan päällä makasi kaunis norsunluinen ristiinnaulitun kuva kellastuneet käsivarret ojennettuina.

He laskeutuivat polvilleen paljaalle kivilattialle.

XII.

Ristiin naulitun ääni.

Seuraavana aamuna hyvin aikaiseen poistui apotti Capdepont yliseminaarista, sulkeutuakseen yksinäisyyteen piispanviraston suureen saliin. Suuri kirjekasa odotti häntä pöydän kulmalla, jonka tuntematon käsi oli puhdistanut tarpeettomista papereista. Herra varapiispa selaili kiireisesti kirjeitään, ja säihkyvin silmin tarttui hän äkkiä pieneen neliskulmaiseen kirjeeseen, jonka kuoren karkea kirjoitus melkein kokonaan peitti. Capdepont luki alun kirjettä... Kasvonsa kirkastuivat ja huulet vetäytyivät hymyyn... Hän käänsi lehden ja jatkoi... Samassa oli hänen muotonsa jälleen synkistynyt, ja sileä otsa vetäytynyt syviin kurttuihin.

-- Siihen se päättyi! mutisi hän. Irvissä hampain rutisti hän kirjettä luisien sormiensa väliin. Hän vaipui tuolilleen, voimatonna ja masentuneena ikäänkuin olisi voimallinen isku häntä kohdannut.

Tuo kirje, jonka ensi rivit olivat saaneet julman papin hymyilemään, mutta jonka loppusanat näyttivät hänen kukistaneen, oli parooni Thévenot'ilta.

Lähetettynä Pariisiin ajamaan asiata, jota hän vuosia sitten oli saanut harrastamaan niinkuin omaansa, antoi hän nyt sieltä tarkan kertomuksen toimistaan.

-- Hän oli onnistunut saada vanhan ystävänsä, Dupin vanhemman, tätä nykyä senaattori ja kassatsioni-oikeuden kenraali-prokuraattori, puolustamaan Capdepont'in vaalia. Eikä hän voinut sitä epäilläkään, ettei "Kirkko-oikeuden" käsikirjan tekijän hyväntahtoinen välitys olisi tehnyt lopun keisarin epäilyksistä...

Mutta suureksi onnettomuudeksi oli kuitenkin varma, että huolimatta keisarinnan hartaista pyynnöistä, joka yhä vieläkin suurella kiintymyksellä seurasi suosittunsa menestystä, oli kenraali de Roquebrun'in onnistunut veljeltänsä perityn vihan kiihottamana, saattaa keisari häilymään apotti Capdeponi'in ja apotti Ternisien'in välillä. Apotti Ternisien'illä oli suuri omaisuus, ja tämä seikka oli suuresta merkityksestä hallitukseen katsoen. Rikas piispa on hyödyksi sekä kirkolle että valtiolle...

Muutoin oli valtakirja jo tehty. Oli vaan tietämätöntä kummanko nimi oli siihen kirjoitettu...

Mitä tulee apotti Ternisien'iin, jota hän mielellään olisi tahtonut tavata kuulustellakseen hänen mielipiteitään, niin ei hän ollut nähtävänä Pariisissa. Toimitettuaan suosijansa ruumiin huolellisesti balsamoiduksi, oli hän kadonnut tietämättömiin. Arveltiin hänen matkustaneen Arras'iin, de Roquebrun'in omaisten luokse, juhlallisesti hautaan saattaakseen Lormières'in piispavainajaa.

Apotti Ternisien'in toimia oli valvominen, ja niitä hän valvoisikin tarkkaan...

Tuo Ternisien, joka asettui hänen kunnianhimonsa tielle, syöksi Rufin Capdepont'in alakuloisuuden ja epätoivon tuskalliseen taisteluun. Uskallettiinko todellakin hänen rinnallensa asettaa miestä, joka tuskin oli neljääkymmentä vuotta täyttänyt, ja joka oli kirkolle aivan tuntematon, eikä sanalla taikka kynällä koskaan pienintäkään palvelusta sille tehnyt. Mikä olikaan tuo Tivolin Fransiskaanein luostarista äskettäin päässyt nuori, kaikkia todellisia ansioita kaipaava pappi hänen rinnallaan, joka kahdenkymmenen vuoden kuluessa ei ollut päiväksikään lakannut puhumasta eikä kirjoittamasta; joka oli kirkolle lahjoittanut useita polvikuntia eteviä ja hyväavuisia pappeja; joka oli toimittanut uuden painoksen pyhän Thomas Aqvinolaisen teoksista, julaissut useampia tieteellisiä tutkimuksia, joista yhtä "_De Auctoritate_", luettiin useammassa kuin kolmessakymmenessä seminaarissa; joka oli selityksillä varustanut pyhän Augustinon ihanat "_Solilogues_"; joka paraikaa valmisteli teosta, missä selitettäisiin hämäräksi jäänyttä historiallista seikkaa: _Paavi Sixtus V:n ja Espanjan kuninkaan Fiilip II:n väliset suhteet_?

Tuntien kieltämättömän etevämmyytensä ajatteli hän tavasta säälien kilpailijaansa.

-- Mitä vielä! sanoi hän itsekseen ylenkatseellisesti olkapäitään kohottaen, me emme ole luodut yhteen törmäämään samalla tiellä.

Mutta kumminkaan hän ei voinut epäillä, että se juuri oli herra de Roquebrun'in entinen sihteeri, joka seisoi häntä vastaan.

Capdepont jäi liikkumattomana seisomaan, tuijottaen asiamiehensä parooni Thévenot'in kirjeeseen. Tuo onneton paperilappu käpertyi yhdeksi mytyksi hänen kangistuneissa sormissaan.

Mitä aikoi hän?

Hän näytti miettivältä...

Yhtäkkiä kohotti hän molemmat kätensä ylös ja laski ne sitten pöydälle. Paperit kahisivat hänen käsissään, vihot irtautuivat ompeleistaan ja hajosivat pitkin lattiaa. Viha kuohui korkeammilleen, ja jos Seneca'n sanoissa todellakin on perää, että _ihmisessä ovat Jumala ja eläin toisiinsa sidotut_, niin voidaan sanoa, että meidän raivopäässä tiikeri, jonka toverit olivat hänessä nähneet, nyt oli murtanut kahleensa ja alkoi kiljua.

Tapansa mukaan, kun myrskyiset ajatukset häntä vaivasivat, rupesi hän tietämättään kulkemaan edestakasin huoneessa. Hän kulki seinästä toiseen, otsa rypyssä ja tukka pystyssä kuin jalopeuran harja, milloin liikuntoihin, milloin sanoihin vihaansa purkaen. Hän, joka oli selittänyt Augustinon yksinpuhelot _(Soliloques)_, tuon suuren miehen, jolla myöskin oli intohimoinen, vaikka rakkauden kautta (_caritate_, niinkuin hän itse sanoo) kukistettu luonto, hän antautui nyt vuorostaan katkeran suloiseen nautintoon antaa ajatuksensa vapaasti vieriä yksinäisyydessä.