Part 6

-- Minä vaadin sen.

-- No hyvä, jos apotti Ternisien on liiaksi valtioviisas, niin puuttuu se ominaisuus sinulta kokonaan. Minun neuvoni, joita sinä säälimättömästi olet soimannut, ovat tehneet sinut yliseminaarin ylijohtajaksi, varapiispaksi ja selväksi piispan ehdokkaaksikin; ne ovat tekevät sinut myöskin piispaksi, jos niitä loppuun asti seuraat. Sanon sen pikemmin surkutellen kuin ylpeillen, että ei sitä tiedä miksi olisit ilman minua tullut. Kuka tietää jollet sinä kiivaudellasi, väkivaltaisella käytökselläsi ja kaikilla hullutuksilla, joista minä olen sinua estänyt, olisi hankkinut itsellesi virkaeron vieläpä pannaan julistuksenkin!

-- Kylläksi! kylläksi!

-- Olisin minäkin oikeutettu vaatimaan sinulta jonkinmoista kiitollisuutta kaikesta siitä taitavuudesta, jolla olen pelastanut sinut heikkoina hetkinäsi. Mutta sinä olit järjen puolesta minua etevämpi, minä ihailin sinua; sinä olit ystäväni, minä ylpeilin sinusta, minä rakastin sinua!...

Apotti Mical pysähtyi. Hän ei kyennyt liikutukseltaan jatkamaan.

Rufin Capdepont peräytyi, hänen syvä luontonsa oli saanut iskun. Hän astui ystävänsä luo, ja tämä kova ihminen, jossa hillitsemättömät himot olivat kuivanneet tunteiden lähteen, joutui hetkellisen liikutuksen valtaan.

"Mical, sanoi hän vapisevalla äänellä, minä olen monasti tehnyt vääryyttä sinua kohtaan; anna minulle anteeksi."

He syleilivät toisiaan veljellisesti.

Kuivattuaan kyyneleensä istuutuivat papit vieretysten sohvalle.

-- Kuuleppas nyt, sanoi tuomioherra liehakoivalla äänellä, yhäti intohimonsa valtaamana, mihinkä neuvot minut ryhtymään?

-- Sinun täytyy jäädä Lormières'iin... Otaksukaamme että piispa, niinkuin hyvin luultavaa onkin, tuon vaarallisen tautikohtauksen jälkeen on lähtenyt Pariisiin lepäämään ja voimistumaan perheensä keskuudessa, silloin olisi sinun matkasi sinne aivan turha. Ja etenkin tuon selvästi ymmärrettävän kirjeen jälkeen, jonka Bonnardot kirjoitti sinulle elokuussa, saatuaan kuulla hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in sairauden tilasta, olisi tämä matka sinulle pelkäksi vahingoksi. Oletko unohtanut miten hän asiasta kirjoittaa pitkässä kirjeessään?

-- Ei pidä turhia toivoa, sanoi herra Bonnardot: Jos kerran tulette piispaksi nimitetyksi, niin ette koskaan muualle kuin Lormières'iin. Teidän todelliset oikeutenne tähän istuimeen ovat täällä ennestään tunnetut; mutta muusta ei voi olla kysymystäkään. Teidän hallinnollisia taipumuksianne epäillään, eikä hallitus menettelisikään viisaasti, asettamalla teidät hiippakuntaan, jossa ei teitä laisinkaan tunneta, ja jossa teitä siis ensipäivästä asti tulisi suuret vaikeudet kohtaamaan. Minkä tähden te muuten osoitatte sellaista kärsimättömyyttä? Eikö hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in arveluttava sairauden tila anna toiveita teidän aikanne lähestymisestä?...

-- Se on kyllä hyvä... Mutta jos piispa de Roquebrun, jota minä en suinkaan ole kohtelullani mielitellyt, olisi lähtenyt Pariisiin minua vahingoittaakseen? Eikö se salaperäisyys, jolla hän on peittänyt matkansa tarkoitusperää, ole omiaan herättämään pahoja aavistuksia.

-- Tässäkään tapauksessa, sanoi Mical vakuuttavalla äänellä, ei sinun pidä täältä poistua. Oletko ajatellut, mihinkä vaikeaan tilaan voisit joutua, jos tullessasi ministeriöön, tahi Tuileries'iin, missä sinut epäilemättä vastaan otetaan, sattuisitte yhteen vihollismielisen piispan kanssa? Oletko todellakin niin lapsellinen, että luulet voivasi palata voittajana virkamaailman liukkaalta taistelutantereelta. Siinä kohden ei minulla hillitsemättömän luonteesi tähden voi olla vähääkään epäilystä. Salli minun toistaa sitä mitä olen jo tuhannet kerrat ennen sanonut: huolimatta sinun erinomaisesta kyvystäsi, ylevästä puhelahjastasi, jalosta ja komeasta ryhdistäsi, olet sinä kokonaan mahdoton kunnialla pelastautumaan tukalasta asemasta. Sinulta puuttuu kokonaan taipuvaisuutta ja kekseliäisyyttä. Sinä kiivastut, tulet kaunopuheliaaksi ja kopeaksi pelkästä harmista, mutta sinä häviät. Minä en vedä vertoja sinulle, kaukana siitä, mutta sittenkin ehdin minä tulla piispaksi, sillä välin kuin sinä odottelet suurten herrain etehisissä. Kysy muuten Machiavel-Ternisien'iltä.

-- Pitäisikö minun siis sallia piispa de Roquebrun'in esittää minun tekoni ja luonteeni väärässä valossa?...

-- Noh, vielä mitä! Näin meidän kesken sanoen, luuletko todellakin, että meidän piispa parkamme on mikään ilkeä mies?

-- Saavuttiko hän ehkä suosiosi, määrätessään sinut Bastide-sur-Mont'in pastoriksi? kysyi Capdepont ilkeän ivallisesti.

-- Ei suinkaan. Hän on aina ollut minulle hyvin vastenmielinen. Mutta myöntäkäämme nyt, koska kerran olemme kahden kesken, että me suureksi osaksi sinun hyväksesi aina maalaamme hänet niin mustaksi.

Apotti Capdepont kavahti hermostuneena pystyyn.

-- Minä lähden tänä iltana pikajunalla.

Kuules viimeinen neuvo: odota ainakin siksi kuin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun on palannut Pariisista, ennenkuin sinne lähdet.

Minä lähden tänä iltana.

-- Olkoon menneeksi. Meillä on sama matka Bastide-sur-Mont'iin asti... Hyvästi siis kaikki arvopaikat!

Kamarin ovea kolkutettiin kovasti. Capdepont meni avaamaan.

-- Mitä te häiritsette minua?

-- Herra ylijohtaja, soperti apotti Turlot, alhaalla on mies, jolla on sähkösanoma teille Pariisista.

Unohtaen kokonaan arvokkaan majesteetillisen käytöstapansa, syöksi Capdepont alas portaita.

Hän otti sinisen paperin kirjeenkantajan kädestä ja kiskasi sinetin auki. Hänen kasvonsa kirkastuivat.

-- Hyvät herrat! -- Hän ei saanut liikutukseltaan enempää sanotuksi.

-- No mikä nyt? kysyivät opettajat kiiruhtaen ulos luentosalista.

Apotti Rufin Capdepont astui sisään. Hänen onnistui vihdoin saavuttaa tasapainonsa, jonka hän oli vähällä kadottaa, ja vakavilla askeleilla nousi hän ylös piispanistuimen portaita.

-- Ystäväni, sanoi hän, taivas on langettanut iskunsa. Olen saanut kauhistuttavan uutisen Pariisista. Kuulkaa sähkösanoma:

"Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kuoli eilen uuteen halvauskohtaukseen. Te olette nimitetty hiippakunnan varapiispaksi. Huomenna saatte hallitukselta kirjeen. Älkää missään tapauksessa poistuko hiippakunnasta. Onnellista jatkoa.

_Jérôme Bonnadot_."

-- _Jatko_, se kai tarkoittaa piispanistuinta teille, herra ylijohtaja? kysyi apotti Turlot.

-- Me saamme itse valitsemamme piispani huudahti apotti Mical.

-- Eikä meidän tarvitse lähteä pois yliseminaarista, sanoi Turlot käsiään hieroen.

-- Hyvät herrat, älkäämme antautuko turhiin keskusteluihin, sanoi apotti Capdepont, halliten mahtavalla äänellään ja liikunnoillaan kaikkia läsnäolevia. Toiminnan hetki on tullut. Herra apotti Mical'in huomautus oli paikallaan. Jos papit, kaikki hiippakunnan papit, ilmoittaen mielensä, ehdottavat minut hallitukselle valittavaksi, niin ei voi olla vähintäkään epäilystä siitä, ettei hallitus tulisi minua valitsemaan. Kymmenen vuotta sitten allekirjoitettiin täällä pyyntöesitys minun edukseni; mutta kun yksimielisyyttä puuttui, raukesi koko yritys tyhjiin. Olkoon se tapaus teille opetukseksi, sillä teitä tämä asia koskee enemmän kun minua...

-- Hänen rintansa kohoili raskaasti. Hänen täytyi hengähtää hetkisen.

-- Nyt minun täytyy tunnustaa teille, rakkaat virkaveljeni, lausui hän sitten edelleen imartelevalla äänellä, joka oli aivan vierasta hänelle, että tulen suurella pelolla ja vavistuksella vastaanottamaan hiippakunnan hallituksen. Ajatelkaas mikä painava edesvastaus tänä murrosaikana! Ja jos koskaan tulen sitä vastaanottamaan, niin teen sen ainoastaan siinä toivossa, että tässä hiippakunnassa, joka on saanut käydä niin monenlaisen vaiheen läpi, saisin ryhtyä perinpohjaisiin parannuksiin ja uudistuspuuhiin, _et eaquae corruerant instaurabo_ [minä tahdon parata jälleen mitä särjetty on (Amos IX. 11)], sanoo profeeta Amos. Mutta kaikessa tapauksessa on se Jumalan tahtoa vastaan, että meille vielä kerran lähetetään piispa Pohjois-Ranskasta!

-- Me suostumme teihin, herra ylijohtaja, teidän täytyy tulla piispaksemme! huusi apotti Mical kovalla äänellä.

-- Teidän täytyy tulla piispaksemme, huusivat kaikki opettajat.

Rufin Capdepont seisoi silmät taivasta kohti.

-- Tapahtukoon Jumalan tahto! lausui hän hurskaasti.

Sitten sanoi hän äkkiä ja päättäväisesti:

-- Minä lähden suoraa päätä piispan palatsiin ottaakseni hiippakunnan asiat käsiini.

-- Entäs Pyhänhengen messu? kysyi Turlot.

-- Sitä ei vietetä, koska ette kumminkaan tule yliseminaarista poistumaan.

Hän astui alas apotin istuimelta.

Opettajat kumarsivat häntä melkein häpiällisen nöyrästi. He näkivät jo edessään tulevan piispansa. Mical'in taluttamana kulki hän ylpeänä heidän ohitsensa ja poistui katsomatta heihin.

IX.

Kreivi de Castagnerte.

Sanoma piispa de Roquebrun'in kuolemasta herätti yleistä surua Lormières'in asukkaissa. Luostarikaupungissa kokoontuivat uskovaiset kirkkoihin rukoilemaan piispa-vainajan edestä. Näillä jumalisilla, joista jo moni tunsi Capdepont'in ikeen hartioillaan painavan, oli rukous kaiken surun ja huolen luonnollisena seurauksena. Paperitehdaskaupungissa ei suru ollut niin uskonnollista laatua, mutta se oli sitä sydämellisempää. Heti kun tieto piispa de Roquebrun'in kuolemasta oli saapunut, pysähtyi liike, tehtaat suljettiin, ja vaimot, miehet ja lapset kuleksivat levottomina ja murheellisina pitkin katuja.

-- Kuka on nyt minun vanhoja kivuloisia vanhempiani elättävä? valitteli muuan vanha työmiesparka katkeria kyyneleitä vuodattaen. Oi kuinka paljon hän on meitäkin auttanut, tuo piispa vainaja, maksanut lääkärit ja lääkkeet vaimoni ja lapseni sairastaessa, ja sitä paitse on hän antanut paljon puhdasta rahaakin, kertoi eräs paperinkauppias, syvästi liikutettuna.

-- Eläköön hänen ylhäisyytensä! huusivat pienet lapset, käsittämättä vähääkään mitä oli tapahtunut.

Seuraavana päivänä, kello kymmenen aikaan, tulvasi Pyhän Ireneon edustalle suuri ihmisjoukko.

Kreivi de Castagnerte oli myöhään edellisenä iltana lähtenyt Paperitehdaskaupunkiin, jossa ei hänen juuri ollut tapana käydä, ilmoittamaan että suuri sielumessu oli tuomiokirkossa vietettävä hänen ylhäisyytensä piispa de Roquebrun vainajan muistoksi.

Väkijoukko oli levoton ja piti kovaa ääntä. Jaksamatta kauemmin odottaa, tunkeutui kansa sisälle kirkkoon. Mutta sen hämmästys kävi suureksi, kun näkyi, ettei minkäänlaisia valmistuksia oltu tehty juhlamenoja varten. Ei mitään ruumislavaa kirkon lattialla, eikä minkäänlaisia suruverhoja seinillä.

Tunkeutuen ihmisjoukon läpi, kiiruhti kreivi de Castagnerte sakastia kohden.

Vanha Clamouse seisoi siellä, päätettyään jokapäiväisen messunsa, riisuen rauhallisesti päältään messupaitaa. Vanhuudesta kangistuneilla jäsenillään ei hän tahtonut tehtävässään onnistua, jonka tähden häntä tässä vaivaloisessa työssä auttoivat lukkari ja kelpo apotti Lavernède, joka sattumalta oli Pyhään Ireneoon saapunut.

-- No, herra arkkipappi, sanoi hra de Castagnerte, kansa on kokoontunut ja alkaa jo käydä kärsimättömäksi.

-- Rakas herra kreivi, näettehän että olen toimessa... Mitä te tahdotte? enhän minä ole määrääjänä... Kansa on palautettava kotiinsa.

-- Eikös messua sitten toimitetakaan, niinkuin eilen minulle lupasitte?

-- Eilen kyllä lupasin, se on totta; mutta sen jälkeen on minulle ilmoitettu ettei minulla olekaan oikeutta siihen.

-- Kuinka! huusi vanha kreivi, voimatta hillitä harmiaan, te olette tämän seurakunnan kirkkoherra, eikä teillä ole oikeutta vapaasti toimittaa sielumessua?

-- Kyllä... tietysti... Mutta katsokaas, herra kreivi, tämä messu ei ole aivan tavallinen...

-- Todellakin, vastasi herra de Castagnerte, hammasta purren, se on hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in, teidän hyväntekiänne kunniaksi. Eikö se ollut muistaakseni hän, joka teidät nimitti Pyhän Ireneon arkkipapiksi, tämän tuomiokirkon kapitulin vanhimmaksi...?

Herra Clamouse ei vastannut mitään, vaan kääri hitaasti kokoon messupaitaansa, jonka oli päältään riisunut.

-- No mitä siis on sanottava ihmisparoille, jotka ovat tänä päivänä työnsä jättäneet saadakseen osoittaa viimeistä kunnioitustaan hyväntekijälleen?

-- Se on hyvin yksinkertainen asia, vastasi herra Clamouse, käskekää heidät menemään. Ja jos apotti Capdepont, hiippakunnan varapiispa, myöntyisikin teidän hartaisiin pyyntöihinne, niin ette kumminkaan kello yhdentoista jälkeen löytäisi koko Lormières'issä pappia, joka ei olisi messuansa toimittanut.

-- Suokaa anteeksi, herra arkkipappi, sanoi apotti Lavernède, tässä on ainakin yksi, minä itse.

Vanha Clamouse katseli ilkeyttä säihkyvillä silmillään vankilan saarnaajaan.

-- Te olette kettu! sanoi hän.

-- Jos sillä tarkoitatte että hänellä on sydän oikealla paikalla, niin olette aivan oikeassa hyvä herra, vastasi herra de Cartagnerte pilkallisesti hymyillen.

Arkkipappi astui rukousistuimelleen, tammisen vaatekaapin vieressä, ja alotti kiitosrukouksensa.

-- Juoskaa pian piispan virastoon, sanoi apotti Lavernède kreiville; siellä tapaatte herra Capdepont'in. Te olitte siksi hyvä ystävä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in kanssa, ettei hän voi olla teille lupaamatta, että suuri sielumessu toimitetaan vainajan kunniaksi.

-- Mielestäni voisimme olla kokonaan kysymättä tuon ijankaikkisen Capdepont'in mieltä?...

-- Ehkäpä kyllä. Mutta minkätähden turhanpäiväisesti loukkaisimme miestä, joka suuttuu kun tikulla silmään pistää. Kuka tietää muuten, jollei hän itse tahdo toimittaa messua.

-- Se olisi minulle hyvin vastenmielistä!...

-- Menkää, ystäväni... Koitan sillä aikaa rauhoittaa närkästynyttä kansaa ja teen kaikki valmistukset juhlamenoja varten.

Juuri kun herra de Castagnerte oli saapunut piispan palatsin portille, tuli parooni Thévenot häntä vastaan.

-- Kas, siinähän te olette,, kreivi! sanoi tämä. Mihinkäs te lennätte tuollaisella kiireellä?

-- Onko herra Capdepont virastossa?

-- On kyllä! Hän oleskelee siellä eilisestä asti. Mutta ette suinkaan te hänen luokseen mene?

-- Miksen sinne menisi?

-- Oi, rakas ystäväni, hän on kamalalla tuulella...

-- Tiedän kyllä, että peto on julma, mutta koskei hän ole teitä raadellut...

Hän aikoi lähteä, mutta herra Thévenot pidätti häntä:

-- En todellakaan kummastele herra Capdepont'in vihaa. Tiedättehän ettei piispa de Roquebrun ole menetellyt rehellisesti häntä kohtaan?...

-- Rakas herra parooni, keskeytti herra de Castagnerte, jonkinmoisella ylpeydellä, sanokaa Capdepont'ista, jonka te ja teidän rouvanne niin perinpohjin tunnette, mitä ikänä tahdotte; mutta hänen ylhäisyydestään de Roquebrun'ista pyydän teitä puhumaan suuremmalla kunnioituksella. Häntä oli minulla kunnia tuntea, ja hän oli pyhä mies!

Ja tervehdittyään kädellään, kiiruhti hän pientä piharakennusta kohden, jossa piispan virasto sijaitsi.

Herra de Castagnerte koputti maakerrokseen vievää ovea.

-- Astukaa sisään! lausui Mical'in hyvin tunnettu kimakka ääni.

Vanha aatelismies nosti raskaan rautalinkun ylös.

-- "Onko herra apotti Capdepont täällä?" kysyi hän kääntyen herra Mical'in puoleen.

-- Mitä te tahdotte, huusi herra varapiispa itse, nousten ylös matalan ja pimeän huoneen puolihämärässä, johon ei auringon säde koskaan tunkeunut.

Tämä röyhkeä vastaanotto hämmästytti vähän kreivi de Castagnerte'ä, joka oli tottunut hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ylhäisiin tapoihin, jotka muistuttivat häntä entisestä hovielämästään.

-- Jos herra apotti Capdepont on täällä, sanoi hän hienosti, niin pyytäisin saada kunnian puhutella häntä.

-- Tässä hän on, herra kreivi, sanoi Mical, joka oli yskän ymmärtänyt.

Ja kohteliaasti osoitti hän hänelle julmistunutta apottia.

-- Suokaa anteeksi, herra varapiispa, sanoi vanhus, täällä on niin pimeä, etten huomannut teitä... Koska olette toistaiseksi hallituksen päämiehenä, niin tulen teiltä pyytämään lupaa sielumessun toimittamiseen.

-- Ystävänne piispa de Roquebrun'in kunniaksiko? kiiruhti Rufin Capdepont lisäämään.

-- Aivan oikein, hyvä herra, jalon ystäväni, hänen ylhäisyytensä markiisi Gabriel Armand de Roquebrun'in, Lormières'in piispan kunniaksi.

-- Tämä juhlameno on ennenaikainen. Saadaanhan myöhemmin nähdä.

-- Mutta huomatkaapa, hyvä herra, että kaikki paperitehtaan työmiehet...

-- Se, joka on kutsunut työmiehet Pyhän Ireneoon, ajakoon ne myöskin pois meidän kirkostamme.

-- Meidän kirkostamme! Tuhat tulimmaista, näyttepä pian omistavan piispan puhetapoja.

-- Tahtoisitteko sillä lausua, ettei minusta ole hiippakunnan hallitsijaksi?

-- Jumala minua siitä varjelkoon! Mutta jos piispaksemme tulette, niin toivon vaan, ettette saattaisi hiippakuntaa liijaksi kaipaamaan edeltäjäänne.

-- Piispa de Roquebrun on minun viholliseni! huusi Harros'in talonpoika vihasta kiehuen.

-- Te erehdytte, herra apotti: te olitte hänen vihollisensa! vastasi herra de Castagnerte ylevän arvokkaasti.

-- Tahdotteko todistuksia?

-- Varotan teitä, minä vaadin kumoomattomia!

-- Kuulkaa siis.

Hän astui pöydän luo, otti sieltä papereiden seasta erään vasta avatun kirjeen, ja palasi kreivin luo.

-- Jätän alun lukematta, koska se koskee nimen omaan minua, mutta tässä seuraa jotain herra de Roquebrun'istä.

"... Hänen ensimmäinen käyntinsä ministeriössä riisti teiltä kaiken mahdollisuuden päästä piispaksi. Kuinka oltaisikaan voitu olla nimittämättä hänen sihteeriään piispan jälkeläiseksi, kun kenraali de Roquebrun, saatuaan hyvissä ajoin tiedon asiasta, oli puuhannut useampia päiviä sen eduksi ja oli jo edellisenä iltana saanut melkein varman lupauksen keisarilta; koska apotti Ternisien oli kylläksi rikas voidakseen kunnialla astua uuteen asemaansa, niin ei hänen vaalinsa tuottaisi minkäänlaisia menoja valtiolle; ja olihan Lornières'in vanhan piispan terveyden tila sitäpaitsi arveluttavan huonolla kannalla?

"Onneksi oli toinen keskustelu turmiollinen apotti Ternisien'ille, samalla se jälleen nosti teidät vedenpinnalle.

"Pitkässä keskustelussa ministerin kanssa, tuli hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in antaa tarkka selitys hänen suosittunsa uskonnollisesta ja valtiollisesta kannasta. Hän tekikin sen niin seikkaperäisesti ja niin taitamattoman suorasti, ettei ministerillä voinut enään olla minkäänlaista epäilystä: hänelle ehdotettiin piispan virkaan asetettavaksi valtion vihollista. Tästä hetkestä saakka oli Ternisien'in kohtalo ratkaistu; nyt oli voitto meidän. Hallitus on saanut kokea niin paljon ikävyyksiä muutamain, erittäinkin Moulias'in ja Nimes'in, piispain tähden, ettei se mielellään enään antaudu uusiin uskonnollisiin seikkailuihin. Kaikki yksinkertaisimmatkin asiat kohtaavat Rooman puolelta kaikenlaisia vastuksia."

-- Mitä teihin tulee, rakas ystäväni...

-- Mutta herra varapiispa, se mikä koskee yksityisesti teitä, ei millään muotoa voi huvittaa kreivi de Castagnerte'ä, keskeytti apotti Mical, joka ei ollenkaan pitänyt tuosta vähintäin hyödyttömästä avomielisyydestä.

Capdepont totteli ensi kerran, ja heitti herra Jérôme Bonnardot'in kirjeen pöydälle.

-- No! hyvä herra, kysyi hän vavisten yhä kirjeen herättämästä kiihkosta, mitä arvelette näistä salahankkeista minua vastaan?

-- Arvelen että kun hänen ylhäisyydellään de Roquebrun'illa oli ihan läheisyydessään erinomaisen ansiokas ja harvinaisen hurskas pappi, niin oli hän ei ainoastaan oikeutettu, vaan velvollinenkin helpoittamaan hänelle piispan istuimelle pääsemistä.

-- Kuinka! piispa de Roquebrun tiesi varsin hyvin, että minä olin saavuttanut ministerin huomion ja että nimeni oli ensimmäisten piispan ehdokkaitten joukossa, ja hänen salainen matkansa Pariisiin, hänen yrityksensä minun vahingoittamiseksi, kaiken tuon te hyväksytte.

-- Pidän sitä hurskaana tekona. Tehdessään tämän matkan, joka tuotti hänelle kuoleman, ei hän ole ajatellut teitä, vaan harrastanut kirkon parasta.

-- Jolla epäilemättä tarkoitatte että minä en ajattele kirkon parasta, huusi Capdepont astuen rohkeasti herra de Castagnerte'ä vastaan.

Kreivi ei peräytynyt askeltakaan.

-- Tekö, teillä on kylläksi ajattelemista omassa itsessänne, vastasi hän ylenkatseellisella ja pistävällä äänellä.

Miehet, joita niin perin vastakkaiset tunteet kiihottivat, seisoivat hetken vastatusten liikkumattomina, tähystellen toisiaan kuin hyökkäykseen valmiit viholliset.

-- Pelästynyt Mical pistäytyi kuin ankerias heidän väliinsä.

-- Herra kreivi, sanoi hän imelällä äänellä, on jo myöhäistä, ja jos vielä hetkeäkään viivytte, niin ette enään saa ketään pappia messuanne toimittamaan.

Herra de Castagnerte ei voinut olla olkapäitään kohottamatta.

Hän läksi ulos.

-- No miten kävi? kysyi apotti Lavernède, nähdessään hänen vihdoinkin palaavan sakastiaan.

-- Rakas ystäväni, vastasi kreivi hengästyneenä, pyhä Paavali puhuu _ristin kiihkosta_, mutta minä olen nähnyt _hiipan kiihkon_.

-- Herra Capdepont?...

-- Tiedättekö, jollen olisi kunnioittanut hänen virkapukuaan, olisin vanhuudestani huolimatta lyönyt tuota hävytöntä hansikallani vasten kasvoja.

-- Onko Tigrane purrut teitä?

-- Ei juuri, mutta näyttänyt hampaitaan.

-- Entäs messu?

-- Saatte toimittaa sen nyt heti.

Apotti Lavernède, joka oli jo messupaita päällään, ja risti rinnalla, puki ylleen mustan messukasukan ja läksi astumaan pääalttaria kohti.

Kuori alkoi laulaa _Requiem'iä_.

Samalla hetkellä soi kello kahtatoista Pyhän Ireneon suuressa tornissa.

X.

Rooma.

Surullisen uutisen johdosta, joka pani koko Lormières'in liikkeelle ja joka pian levisi ympäri koko hiippakunnan, tulvasi mainittuun kaupunkiin joka päivä laumottain levottomia pappeja, kirkkoherroja ja alipappeja, almupappeja ja kappalaisia. Niinkuin musta korppiparvi laskeutuivat he kaupunkiin, jonne saaliinhimo oli heidät pitkien matkojen päästä houkutellut. Puhumattakaan niistä, jotka hiippakunnan korkeita virkoja himoiten, säälimättä kolhivat toisiaan, oli niitä jos minkälaisia: tämä esim. on joskus saanut kirkollisen nuhteen ja tahtoo nyt ilmoittaa vastalauseensa hänelle tehtyä vääryyttä vastaan; ja tuo toinen, joka on parikymmentä vuotta elänyt unohdettuna syrjäisessä vuoriseudussa, on rientänyt pyytämään päästä toiseen paikkaan; tuo kolmas taasen, virassa harmaantunut vanhus, joka tuskin pääsee liikkumaan Corbières'in kivisillä poluilla, anoo virkaeroa ja vuotuista eläkettä...

Harvat olivat ne, jotka anomuksiaan ja valituksiaan ladellessaan ohimennen muistelivat hänen ylhäisyyttään de Roquebrun vainajaa. Useimmat näistä viheliäisistä kerjäläisistä olivat epäilemättä saaneet kokea piispa vainajan hyvyyttä, lempeyttä ja armeliaisuutta; mutta kun hän oli tehnyt itsensä syypääksi siihen anteeksiantamattomaan erehdykseen, että oli kuollut, niin hän unohdettiin.

Tuossa unohduksessa oli jonkinlaista uskonnollista antautumista, seurata kurjuutta ja häpeällistä velttoutta: kaikki pelkäsivät apotti Capdepont'ia, jokainen näki hänet edessään hiippa päässä ja sauva kädessä. Tuon miehen käsiin, jonka vihamielisyyden ja kostonhimon kaikki tunsivat, oli pian joutua joka miehen kunnia ja leipä, ja tuskinpa oli yhtäkään, joka ei olisi hänen edessään nöyrästi kumarrellut. Hyvähän on pappien nöyryyttä moittia, kun ei tiedetä minkä mielivallan alle he ovat asetetut. Piispan rajaton valta on vastustamattomasti koko papistossa kehittänyt orjan hengen. Muistettakoon vaan tuo kopea sana, minkä Rouen'in kardinaali-arkkipiispa lausui senaatissa 11 p:nä Maaliskuuta v. 1865:

"Papistoni on rykmentti, kun komennan sen marssimaan, niin se marssii!"

Majautuneena matalaan saliin, jossa juuri ikään olemme hänet nähneet, vastaan otti apotti Capdepont suurella ystävyydellä tätä toivioretkeläisten paljoutta. Kunniahimon katkerat tuskat olivat nyt ensi kerran pehmittäneet hänen luontonsa, ja hän esiintyi avuliaana, hilpeänä ja rakastettavana. Milloin sai joku vanhus osakseen ystävällisen käden puristuksen, milloin taas pisti hän sukkelan sutkauksen lihaansa pakahtuvalle rovastille parannuksen ankaruudesta, tahi näpsäytti poskelle siroa kiiltotukkaista apulaispappia.

Hän otti huomioon kaikki anomukset, olivatpa ne sitten mitä tahansa, lupasi hoitaa heidän asioitansa kuin omiansa, ja vihdoin luetteli ne toinen toisensa jälkeen apotti Mical'ille, sokealle ihailijalleen, joka istuen väijyksissä pimeässä nurkassa viekotteli heidät yhtymään anomukseen hallitukselle, ja sitten lähetti heidät tyydytettyinä takaisin.