Part 5

Tämä kiirehtiminen oudostutti papistoa, mutta erittäinkin hämmästytti se uskovaisia, jotka olivat tottuneet näissä tiloissa kuulemaan piispan lausuvan onnentoivotus- ja kehoitus-sanoja nuorille tonsuroittuille. -- No, hän puhuu varmaankin tuleville ali-diakooneille...

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun toimitti alempain arvoluokkain vihkimisen katsahtamatta kertaakaan ylös messukirjasta, jota hän piti edessään avattuna, ja kun ali-diakoonit, jotka koko elämäkseen olivat sitoutumaisillaan hengelliseen säätyyn, sykkivin sydämmin ja vesissä silmin odottivat lohdutuksen sanaa, huusi hän vaan lyhyesti alttarin asteelta: "_Huc accedite!_ Tulkaa tänne!"

Loukkaantuneena siitä solvauksesta, joka hänelle kappelin ovella tehtiin, tahtoi hän nähtävästi kiireimmän kautta saattaa juhlamenot loppuun. Mutta ei hurskainkaan mies voi pitää mieltänsä alati tyyneenä, ja ne katseet, joilla hän tuon tuostakin tarkasteli pappijoukkoa vasemmalla puolen kuoria, osottivat selvästi että heidän tavattoman lukuisa läsnäolonsa oli häntä loukannut.

-- Oliko tämä salavehkeiden aikaansaama? Mitä he häneltä tahtoivat?

Kaksi kertaa heräsi hänessä vastustamaton halu keskellä toimitusta kysyä yliseminaarin ylijohtajalta mitä tämä pappien paljous merkitsi. Ja mitä! melkein rampaantunut Clamouse vanhuskin, jota ei pitkiin aikoihin oltu virkatoimissaan nähty, oli nyt tänne saakka kömpinyt! Tämä oli uskomatonta.

Mutta apotti Ternisien, joka seisoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in oikealla puolella, rauhoitti, pidätti ja hallitsi häntä.

-- Katsokaa Kristusta tuolla alttarilla, hän on valmiina uhrautumaan meidän edestämme, kuiskasi pyhä pappi hänen korvaansa, kärsikäämme samoin kuin hänkin on kärsinyt...

Ja vielä hän lisäsi:

-- Ajatelkaa terveyttänne, teidän ylhäisyytenne, terveyttänne!... Muistakaahan toki että meidän on huomenna matkustaminen Pariisiin...

Piispa hymyili hilliten vihaansa, järkevästi malttaen mieltänsä.

Vihkiäisten päätyttyä astui hänen ylhäisyytensä de Roquebrun varapiispain, kotisihteerinsä ja apotti Lavernède'n jälestä sakastiin. Siellä puki hän kiireesti piispalliset kunniamerkit päähänsä.

-- Minä riennän jouduttamaan vaunuja, teidän ylhäisyytenne, sanoi apotti Ternisien.

-- Vaunuja! ei vielä. Tapa vaatii, että minä vihkiäispäivänä määrään muutamia virkoja vasta vihityille papeille. Minkä tähden en noudattaisi vanhaa tapaa? Luuletteko minun pelkäävän tuota pappisjoukkoa, joka on käskemättäni tänne kokoontunut? Sitä paitsi olen minä luvannut tänä päivänä ilmoittaa paikat niille opettajille, jotka eivät viimein saaneet sitä tietää.

-- Eiköhän teidän ylhäisyytenne voisi vähän odottaa? rohkeni apotti Lavernède kysyä.

-- Odottaako että papisto asettaa jalkansa rinnalleni ja tukahuttaa minut, vai mitä? Herra Lavernède, te tiedätte paremmin kuin minä, että tässä on taistelu elämästä ja kuolemasta. Hirveätä on tosin ajatella, että tuommoinen kamala ottelu on tapahtuva tässä pyhässä paikassa, Jumalan läheisyydessä. Taidanko minä peräytyä?... Kiitostoimituksen jälkeen kokoontukoot kaikki luentosaliin. Ilmoittakaa se heille, olkaa niin hyvä.

-- Teidän ylhäisyytenne, mitä aiottekaan! soperti sihteeri.

-- Lapseni, ei ole helppoa olla piispana, mutta kun Jumala meidät siksi on valinnut, täytyy meidän kunnialla täyttää velvollisuutemme loppuun saakka.

Hän lankesi polvilleen rukous-istuimelle. Muut poistuivat kunnioitusta täynnä.

VII.

Pimeyden ruhtinas.

Sillä aikaa kun hänen ylhäisyytensä de Roquebrun luki rukousta, jonka piispan yhtä hyvin kuin yksinkertaisen papin tulee tehdä messun jälkeen, kulki Capdepont yliseminaarin opettajien ja vihkiäisiin kokoontuneen papiston etunenässä luentosalia kohti. Suurella melulla ja melkein toisiaan työkkien koittivat he kukin anastaa sijan Minimien kuoripenkeissä.

-- Hyvä herrat, huusi Capdepont nousten apotti-istuimen toiselle portaalle, kunnioittakaa arvojärjestystä: herroilla tuomiorovasteilla yksistään on oikeus istuutua kuoripenkkeihin; muut asettukoot takapenkkeihin.

Ylijohtaja oli puhunut, ja papit luopuivat paikoistaan, jotka he olivat oikeudettomasti itselleen omistaneet.

-- Hyvät herrat, sanoi Capdepont, koittaen hillitä ääntään, joka kumminkin vasten hänen tahtoaan vihasta värähteli, en ole ensinkään tyytyväinen teidän käytökseenne kappelissa.

Herra arkkipappi Clamouse'lla, joka sekä tietonsa että kykynsä puolesta on muita hiippakunnan pappeja etevämpi, on teidän kaikkien vahvistama kirjoitus, jossa ilmoitetaan piispalle tyytymättömyytemme sitä omituista tapaa vastaan, jolla hän papistoansa kohtelee. Oletteko te unohtaneet, että munkit sirkkasateen tavalla ovat levinneet pitäjiimme ja että Katolisen Opetuksen isät tulevat täältä karkoittamaan entiset, uskolliset ja hyvät opettajanne? Jos olette sen unohtaneet, mitä merkitsee silloin teidän läsnäolonne täällä? Jos taasen sen muistatte, kuinka on selitettävä se seikka, että te apotti Lavernède'n käskystä, jota piispan julkinen suosio on saattanut laiminlyömään velvollisuuksiaan ylijohtajaa kohtaan, läksitte vastaanottamaan sitä samaa miestä, jota te tänä aamuna ennen vihkiäisiä uhkasitte polkea jalkojenne alle, ja jolle päätitte antaa aika läksytyksen? Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in olisi heti kappeliin astuttuaan pitänyt saada tietää, että papisto on eroamaisillaan hänestä, sekä että me, valtiollista kieltä käyttääksemme, jos hän tekee vallankeikauksen, olemme valmiit kapinaan.

-- Hän on sen tietävä, keskeytti Clamouse käheällä äänellään.

-- Niin, niin, hän on sen tietävä, huusivat he kaikki yhteen ääneen nyrkkiään puiden.

-- Mutta ajatelkaa sitäpaitse, että me olemme kaikki yhtä syylliset piispamme silmissä. Ellemme tuntisi piispan tulista luonnetta, riittäisi hänen sanattomuutensa vihkiäismenojen aikana todistamaan niitä kostontuumia, jotka hänen mielessään liikkuvat. Ei siis minkäänlaista heikkoutta, kun hän tulee. Sen sijaan että alistutte hänen ikeensä alle, kohottautukaa arvossanne ja mahtavuudessanne. Ja mitäpä voitaisiin teitä vastaan tehdä? Ei niin mitään. Yksityinen pappi, joka kapinoitsee -- olkoonpa vääryyttäkin vastaan -- voi tulla pannaan julistetuksi, mutta kahdelle sadalle papille ei niin tehdä. Jos te vaan pysytte lujina, tulee hänen ylhäisyytensä de Roquebrun tämän ankaran vastalauseen johdosta luopumaan hiippakunnastaan, ja jos taivas meitä suosii, on se lähettävä meille sen, joka kaikki korvaa.

-- Luottakaa meihin herra ylijohtaja! huusivat kaikki papit yhteen ääneen.

Luentosalin ovi aukeni ja raosta pilkisteli apotti Mical'in ilkeä naama.

-- Hiljaa! kuiskasi hän, piispa tulee!

Se, joka ei ole ollut tilaisuudessa pappeihin tutustumaan, luulisi varmaan tämmöisen vihanpurkauksen jälkeen, Lormières'in kapinallisen papiston, hätääntyneenä, taikka jonkinmoisella arastelevalla kylmäkiskoisuudella vastaan ottaneen piispansa. Ei sinne päinkään. Kun papit näkivät hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in, suorenivat rypyt heidän kasvoissaan jonkinlaisesta lumouksesta, ja nöyrä, ulkokullattu palvelijan hymy kirkasti useimpien muodot.

Kummallista on, ettei Rufin Capdepont, jolle historiallisten tutkimusten olisi pitänyt opettaa ihmistuntemusta, ennen tätä jumalatonta, kapinallista yritystään laillista oikeutta vastaan, tullut ajatelluksi että vapauden käyttämiseen vaaditaan harjaantumista ja ettei orjan tavoista päästä sillä, että nimi kirjoitetaan paperille. Mutta nyt, kuten aina, kun asia koski häntä itseään, menetteli hän intohimon sokaisemana. Hänen alkuperäinen talonpoikais-luonteensa turmeli kaikki hänen suurenmoiset, rohkeat suunnitelmansa.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kulki kotisihteerinsä taluttamana ja astui apotti-istuimen portaita ylös. Pitkälliset vihkiäismenot olivat luultavasti väsyttäneet häntä, koska hän jäi liikkumattomana ja raukeana paikalleen istumaan.

Vanha apotti Clamouse, jolle Rufin Capdepont oli iskenyt silmää, nousi vaivaloisesti paikaltaan ja kulki Mical'in taluttamana keskelle salia.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän huohottaen, suvaitsetteko minun lausua muutaman sanan?

-- Tehkää hyvin, herra arkkipappi.

Herra Clamouse yski, asetteli lasisilmiään koukkuiselle tupakkitahraiselle nenälleen, ja aukaisten suurta paperikäärettään lukea soperteli:

-- Teidän ylhäisyytenne, hiippakuntamme papisto kärsii sanomattomasti veljeskuntien päiväpäivältä enenevästä sorrosta...

Piispa nousi äkkiä ylös.

-- Malttakaa! hyvä herra. Te ette puhu, vaan luette minulle näen mä.

-- Niin tietysti; änkytti arkkipappi hämmästyneenä.

-- Ja mikä se oikeuttaa teitä antamaan nuhteita piispallenne.

-- Mutta, teidän ylhäisyytenne...

-- Kirkkokuri-säännöt vaiko kirkkolaki? Muistaakseni Thomassin päinvastoin kieltää kaikki tuonlaiset sopimattomat julistukset.

-- Tämä olisi ainoastaan anomuskirja veljeskuntalaisten suhteen...

-- En tahdo sitä kuulla. Jos teillä on jotain muistutettavaa hallinnollisia toimenpiteitäni vastaan, niin vaivatkaa itseänne asuntooni. Olenhan teitä siellä satoja kertoja vastaanottanut. Olenko koskaan kieltänyt tunnustustani teidän pitkästä palveluksestanne, jonka monesti olen vetänyt esimerkiksi nuorille oppilaille? Aina siitä saakka kun Lormières'in piispan-istuimelle tulin, ovat oveni olleet avoinna, ei ainoastaan teille, herra, vaan kaikille papeilleni, alhaisimmasta korkeimpaan asti. Jos täällä on yhtäkään, jota koskaan olen kieltäytynyt vastaan ottamasta, niin nouskoon ja syyttäköön minua.

-- Olen kovin pahoillani, teidän ylhäisyytenne, sopersi herra Clamouse vavisten, suokaa minulle anteeksi...

-- Te olette synnistänne päästetty, herra arkkipappi. Vaeltaessanne tänne asti kotoanne, josta ei teidän kivuloisuutenne tähden olisi pitänyt liikahtaa, ette arvatakseni itsekään oikein tietänyt mitä teidän oli täällä tekeminen. Mutta _eräs toinen_ sen sijaan tiesi sen. Piispalle oli annettava kova isku ja tätä antamaan oli valittu hiippakunnan arvokkain pappi. Ajatelkaapas! Herra arkkipappi nuhtelee hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia lukuisan papiston läsnäollessa. Mikä suuremmoinen ja kaunis näytelmä! Mutta onneksi valvoo Jumala niiden ylitse, joiden käsiin hän on asettanut kirkon johdon, huolimatta heidän vioistaan, puutteellisuuksistaan ja ansaitsemattomuudestaan. Hän ei ole sallinut että tämä saatanallinen yritys, johon teidät on tietämättänne sekoitettu, teidän välityksenne kautta onnistuisi.

Jumala säälii teidän korkeata ikäänne, jonka olette uhranneet hyviin töihin ja hänen nimensä kunnioittamiseen; hän on itse riistänyt teidät viettelijän käsistä.

Pienet kirkkaat kyynelhelmet vierähtivät vanhan arkkipapin kuihtuneille poskille. Hän astui piispanistuimen juurelle ja sanaakaan sanomatta laskeutui hän polvilleen ensimmäiselle portaalle.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun astui hänen luokseen ja koetti nostaa hänet seisomaan.

-- Ei, ei! mutisi herra Clamouse, siunatkaa minua teidän ylhäisyytenne, siunatkaa minua, minä olen tehnyt syntiä.

Piispa kohotti juhlallisesti kätensä.

Arkkipapin noustessa ylös, seisoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun vielä hänen edessään liikutettuna katsellen häntä.

Äkkiä, jalomielisten tunteiden valtaamina, heittäytyivät vanhukset toistensa syliin ja suutelivat toisiansa hellästi.

Vavistus valtasi läsnäolijat. Useilta haaroilta kuului tukahdettuja itkun nyyhkytyksiä. Apotti Mical'in kasvot vääntyivät irviin. Mutta apotti Capdepont jäykistyi. Hän seisoi paikallaan kylmänä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas.

Piispa palasi istuimelleen, hänen kasvoistaan loisti autuaallinen ilo.

-- Herra arkkipappi, sanoi hän syvästi liikutettuna, tämän päivän, joka uhattiin tehdä minulle niin surulliseksi, olette te tehneet hallitusaikani onnellisimmaksi päiväksi. Teitä syleillessäni tuntui kuin olisin syleillyt koko hiippakuntaani, ja se saattoi minut vapisemaan ilosta!... Jumalani, sanoi hän, vuodattaen kyyneleitä hänkin, sanokaa, mitä minun pitää tekemän, että minua rakastettaisiin? On niin ihanata olla rakastettuna!...

-- Teitä rakastetaan, teidän ylhäisyytenne, teitä rakastetaan! huusivat kaikki läsnäolijat vastustamattoman liikutuksen valtaamina.

-- Tulkaa kaikki luokseni asuntooni; sanokaa minulle vikani ja erehdykseni, joihinka mahdollisesti olen ollut syypää, ja vastedes tulemme elämään yhtenä ainoana perheenä...

-- Me tulemme, me tulemme kaikki!

-- Minä tahdon olla kuolemaani asti lapsilleni uskollisena isänä, jatkoi piispa, ikäänkuin paljastaen rakkautta janoovan sydämensä. En aijo veljeskunta-kysymyksessäkään olla taipumaton ratkaisemaan asiaa teidän eduksenne, jos vaan voitte todeksi näyttää että heidän täällä olonsa jollakin tavalla papistoani vahingoittaa. Mutta minkä tähden olen heitä tänne kutsunut, ja minkätähden asettanut heidät vuoristomme kaukaisimpiin seutuihin, jollei juuri sentähden, että he auttaisivat pappiani saarnatoimessa, lasten opetuksessa y.m. kirkollisissa tehtävissä. Enhän ole tahtonut teille vihollisia hankkia, vaan uskollisia ystäviä, jotka ovat valmiit minä hetkenä hyvänsä auttamaan teitä kaikissa pyhän uskontomme toimissa. Seurakunnan papisto on epäilemättä osottanut suurta intoa ja harrastusta, mutta monta paikkakuntaa on kumminkin olemassa, joissa eivät heidän voimansa olisi yksin riittäneet. Tahdotteko esimerkin? Harros'issa, etevän apotti Capdepont'in kotipaikassa on jumalallinen siemen monien vuosien kuluessa pudonnut kalliolle. Maristit saapuivat sinne kuokkivat hedelmättömän maan ja kantavat siitä nyt runsaan sadon, _messis multa_. Ja pappeina pitäisi meidän toki muistaa, että uskonnollisissa yhteiskunnisssa on helpointa toimittaa pyhien kirkolliskokousten säätämiä harjoituksia ja siten saavuttaa kristillistä täydellisyyttä...

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun huoahti hetkisen.

Apotti Ternisien kumartui piispan puoleen ja vaihdettuansa pari sanaa hänen kanssaan, lausui kotisihteeri:

-- Herrat, vihittävät, jotka juurikaan olette vastaan ottaneet pappisarvon, hänen ylhäisyytensä tarvitsee hetken lepoa, ja käskee minua luettelemaan virat, jotka hän on suvainnut teille määrätä.

Hän luki ääneen pitkän luettelon. Tuskin oi hän ehtinyt lopettaa, kun piispa päättäväisen voimakkaana nousi ja sanoi:

"Aikomukseni oli tänäpäivänä määrätä uusia virkoja muutamille seminaarin opettajista, mutta äskeisen tapahtuman jälkeen olen minä joutunut epäilevälle kannalle. Koska mielet täällä ovat lauhtuneet, niin teen ehkä minäkin paraiten rikkoessani välipuheen Katolisen Opetuksen isien kanssa?"

Ja kääntyen äkkiä apotti Capdepont'in puoleen, kysyi hän:

"Mitä arvelette te tästä peruutuksesta, herra ylijohtaja?"

-- Arvelen, että jos sopimus kerran on tehty, niin on se myöskin pidettävä.

-- Mutta jos asia ei ole ollut lopullisesti ratkaistu?

-- Siinä tapauksessa olette te vapaa Katolisen Opetuksen Isiin nähden, mutta ette meidän, tämän laitoksen opettajien suhteen.

-- Minkätähden en?

-- Olettehan te määrännyt paikat herra Mical'ille, herra Turlot'ille ja herra Lavernède'ile. Ja ettekö ole käskenyt minua lähtemään paikkaani pyhän Ireneon kapituliin?

-- Eikö teitä siis haluttaisi jäädä opettajatoimeenne yliseminaariin?

Itse erottaessanne minut virastani, oli teillä varmaan päteviä syitä siihen...

-- Mutta jospa nyt mielisin pidättää teidät siinä toimessa, jota olette niin kauvan hoitaneet.

-- Ikäväkseni pitäisin itseni silloin pakoitettuna kieltäytymään siitä suosiosta.

-- Sepä on omituinen päätös: kun piispanne ottaa kaksi askelta lähestyäkseen teitä, kieltäydytte te ottamasta yhtäkään lähestyäksenne häntä?

-- Minä kunnioitan piispaani. Siinä oli tarpeeksi suosionosotusta.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun oli vielä kerran yrittänyt koskettamaan tuota taipumatonta luonnetta: se oli kivenkova ja jääkylmä.

No, herra Capdepont!... No, herra ylijohtaja!... huusivat kaikki läsnäolevat, yksimielisesti kehoittaen häntä myöntymään.

-- Mitä te muut minusta tahdotte, huusi tuo julmistunut mies ja kohottautuen koko pituudelleen loi ylpeän ja halveksivan katseen ympärillä seisoviin.

_Beati pacifici_ [autuaat ovat rauhan tekijät], herra ylijohtaja, lausui vanha Clamouse.

-- _Beati pauperes spiritu_ [autuaat ovat hengellisesti vaivaiset], herra arkkipappi! vastasi Capdepont, valmiina vaikka mihinkä.

-- Hyvät herrat, sanoi piispa, taistellen vihaa vasaan, joka uudelleen alkoi hänen suonissaan kiehua, suurin rangaistus minkä Jumala langetti _pimeyden ruhtinaan_ päälle, oli pyhän Therese'n sanojen mukaan se, että hän kielsi häntä rakastamasta.

-- Teidän ylhäisyytenne!... huudahti Capdepont säihkyvin silmin.

Piispa kohotti kätensä, ikäänkuin pahaa henkeä manataksensa poistui sanaakaan sanomatta luentosalista. Kaikki papit, alipapit ja kirkkoherrat seurasivat juhlasaatossa hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia.

Apotti Capdepont ja apotti Mical olivat ainoat, jotka eivät astuneet hänen jälessään Minimien luostarin avaria käytäviä. Liikkumattomina, ikäänkuin kivettyneinä jäivät he penkkeihinsä.

-- Meille on tapahtunut petoskauppa! sanoi Mical vihdoin toinnuttuaan hämmennyksestä.

-- Houkkia! pelkureita! huusi Capdepont epätoivoisesti... Oi! jospa minä kerran pääsisin heidän piispakseen...

-- Kostaisit tietysti, eikö niin?

-- Tule, mennään ulos... Minä tukehdun!...

-- Ja he läksivät puistoon hengittämään raitista ilmaa jalavien siimeksessä.

VIII.

Pyhänhengen messu.

Ennen lähtöänsä yliseminaarista, missä heidän toimensa nyt oli lopullisesti päättynyt, tekivät herrat opettajat keskenään sopimuksen viettää pyhänhengen messua. Tämä laulumessu, johonka kutsuttaisiin kaikki heidän liittolaisensa Lormières'istä ja hiippakunnasta, tulisi olemaan viimeinen mielenosotus piispallisen esivallan toimia vastaan.

Paitsi herra Lavernèd'eä, joka heti seuraavana päivänä papinvihkiäisten jälkeen oli kaikessa hiljaisuudessa lähtenyt liikkeelle astuakseen vankilan saarnaajan virkaan, olivat kaikki opettajat saapuneet tähän salaperäiseen kokoukseen. He huusivat ja korottivat jokainen äänensä piispaa vastaan, joka oli pari päivää sitten lähtenyt Lyon'iin apotti Ternisien'in kanssa, ja yksimielisesti päätettiin ennen eroamista yhteisessä hartaushetkessä rukouksella kääntyä pyhänhengen puoleen.

Neljäntenä päivänä Heinäkuuta, viikko papinvihkiäisten jälkeen, kello kymmenen aikaan aamulla, tulisi apotti Rufin Capdepont'in astua alttarin eteen, jonne häntä seurasivat, juhlamenojen prameutta lisätäkseen, apotit Mical ja Turlot, toinen diakonin ja toinen ali-diakonin puvussa.

Samana päivänä kun piispan loukkaamista varten taitavasti harkittu jäähyväisjuhla oli vietettävä, tapasi apotti Capdepont, juuri yhtymäisillään kokoontuneihin virkaveljiin, parooni Thévenot'in luentosalin ovella.

-- Mikäs nyt? kysyi tuomioherra jyrkästi.

-- Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, ei olekaan Lyon'issa.

-- Missäs sitten?

-- Pariisissa, ja on jo siellä ollut neljä päivää.

-- Pariisissako?

-- Sain sen juuri tietää kreivi de Castagnerteltä. Niin lujatahtoinen ja voimakas mies kuin apotti Capdepont olikin, saattoi tämä odottamaton uutinen hänet hämmästyksestä horjumaan ja hänen täytyi nojautua parooni Thévenot'in ja apotti Mical'in käsivarsiin. Hän saatettiin asuntoonsa.

-- Minua vastustaakseen on hän lähtenyt Pariisiin, minua vastustaakseen! huusi hän kiihkoisasti, intohimoisten varmalla aavistuksella.

Ja kun minä ajattelen, että minä huvittelen itseäni toimeenpanemalla turhanpäiväisiä kiusantekoja samalla aikaa kuin hän toimii tosityössä! Kuinka surkeata!...

Hän käänsi äkkiä äkäiset kasvonsa apotti Mical'iin.

-- Kas siinä seuraus sinun neuvoistasi, sinä, joka aina olet niin varovainen. Koska lopetat antamasta minulle neuvoja ja koska aijot minun suureksi ilokseni lakata sekaantumasta asioihini, jotka eivät sinuun kuulu. Jollen olisi sinua kuunnellut, olisin nyt ollut Pariisissa jo kahdeksatta päivää ja kukaties kuinka paljon toimittanut! Mutta ei; juuri silloin kuin etuni olisivat vaatineet minut sinne lähtemään, otin heikkoudessani vielä kerran kuullakseni sinun neuvojasi ja sotkeutuneena hienon hienoihin mietteihisi minä tietysti jäin tänne. Nyt näet, mitenkä minun on käynyt. Piispa de Roquebrun on jo tavannut veljensä kenraalin, he ovat käyneet yhdessä Tuilleriesissä... Ja Jumala ties mitä kaikkea he ovat minusta puhuneet keisarille, ja erittäinkin keisarinnalle!

Hän astui apotti Mical'ia kohti ja tarttui häneen kiinni, taivuttaen heikkoa miestä käsissään kuin ruokoa.

-- Varo itseäsi! huusi hän tuijottaen häneen palavilla katseillaan.

Herra Thévenot meni säikähtyneenä väliin. Mutta apotti Mical väisteli kädellään ja mutisi:

-- Elkää pelätkö, herra parooni; ei hän minua tapa.

-- Minkätähden en sinua tappaisi sitten? huusi Capdepont, joka tajuntansa menettäneenä antoi peittämättä ilkeän luontonsa tulla ilmi.

-- Sentähden että tahdot tulla piispaksi, sekä että, jos minut surmaat, maalliset jäännökseni voisivat tuottaa sinulle hankaluutta.

Apotti Capdepont ei osannut vastata, vaan nauroi väkinäistä naurua, joka muutti hänen muotonsa kauhistuttavan näköiseksi. Herra Thévenot katseli häntä levottomalla uteliaisuudella; hän luuli hänen tulleen hulluksi ja hiipi hiljaa tiehensä.

Julma pappi, joka oli kokonaan synkkiin ajatuksiinsa vaipuneena, ei huomannut paroonin poistumista. Terävä leuka käden nojassa, istui hän ja mietti.

Äkkiä kavahti hän pystyyn. Hänen katseessaan oli omituinen loiste, joka teki hänet mielipuolen näköiseksi. Hän kulki kaksi kertaa lattian poikki... pysähtyi... ja jäi taas seisomaan suorana ja liikkumattomana kuin patsas. Kasvojen piirteet, joihin hänen luja tahtonsa oli saanut istutetuksi ankaran rauhallisuuden leiman, papillisen arvon mukaisen, olivat nyt sielun tuskissa vääntyneet ja muuttaneet kokonaan hänen muotonsa. Laaja otsansa, jossa voimakas ajatus kuvastui, oli omituisesti kurttuihin vetäytynyt, täynnä ryppyjä, kuoppia ja juovia. Capdepont'in pää, tuo ihmissielun taivaallinen asunto, näytti hänen kärsiessään hurjan kunniahimon tuskia, ikään kuin kauhean maanjäristyksen jälkiä.

-- Vaikka hyvin tunsin ystävällisen suhteen piispan ja Lyon'in arkkipiispan välillä, sanoi hän hitaasti, ikäänkuin itsekseen puhuen, syntyi minulla sentään heti kohta kuultuani hänen sinne lähteneen, pahoja aavistuksia. Tuommoisen taudin jälkeen, josta hän tuskin hengissä pääsi, tuntui tämä matka hyvin oudolta... Mutta kaikki on nyt selvinnyt: piispa on lähtenyt Pariisiin, mutta sen sijaan että hän olisi matkustanut Bordeauxin tietä, on hän kulkenut Lyon'in kautta, siinä kaikki... Mutta minkätähden ilmoitti tuo pikku apotti Ternisien varapiispalle, jolla oli välttämätöntä tietää piispan olopaikka, matkan tarkoittavan ainoastaan Lyon'ia?

-- Eivätkö he ole pysähtyneet Lyon'iin? keskeytti apotti Mical.

-- Entäs sitten! Matkan päämäärä oli kumminkin Pariisi... Apotti Ternisien on tutkinut diplomatiaa Roomassa, joka on tämän varsin vähäisessä määrässä kristillisen mutta perin katolisen tieteen mestarien kotipaikka; apotti Ternisien on vetänyt meitä nenästä. Hän ei ole valehdellut, oho, vielä mitä; mutta hän ei ole sanonut totuutta... Mical, minä en kärsi tuota pientä itaalialaista, kokonaan sokeria ja hunajaa kun on. Pariisissa ollessani tapasin paljon pappia, jotka olivat kauan aikaa oleskelleet Alppien toisella puolella; ja totta tosiaan en tuntenut yhtäkään, johonka ei Machiavellin henki olisi tehnyt vaikutustaan. Machiavelli, se on koko Itaalia, ja tämä on Ternisien'iinkin leimansa painanut.

-- No, mihinkä toimiin aijot ryhtyä?

-- Se on hyvin yksinkertaista: lähden Pariisiin tänä iltana.

-- Mitä tuhmuuksia?

-- Niin todellakin, se sinulle kuoleman toisi...

-- Kunniani kautta: sinulla on taaskin joku naurettava neuvo minulle annettavana.

-- Älä sitä pelkää, vastasi Mical kylmästi... Sillä aikaa kun sinä matkustat Pariisiin, lähden minä uuteen virkaani Bastide-sur-Mont'iin. Minä voin kernaasti luopua vaatimuksistani varapiispan viran suhteen, koska sinä luovut piispanistuimesta.

Hän astui vakavasti ovea kohti ja oli juuri avaamaisillaan sen, kun Rufin Capdepont äkillisen säikähdyksen valtaamana riensi hänen eteensä ja lukitsi oven avaimella.

-- Selitä tarkoituksesi... Nähdäänpä, etkö selitä?

-- Mitä hyötyä siitä olisi?... Mieluummin lähden tieheni.

-- Sinä et lähde täältä, ennenkuin olen nähnyt ajatuksesi läpi.

-- Tahdotko sen siis välttämättömästi tietää?