Part 4

-- Tosin ovat lääkärit julistaneet teidät terveeksi...

-- No, mitä te sitten?

-- Mutta minä...

-- Mutta te, te julma tiranni, tahtoisitte pitää minut yksityisessä vankeudessa.

-- Minä rakastan teitä! mutisi apotti Ternisien, jonka koko sydän ilmeni näissä sanoissa.

-- Rakas lapsi!

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun tarttui hänen käteensä ja niin he astuivat äänettöminä muutamia askeleita.

-- Mutta sanokaa nyt, teidän ylhäisyytenne, alkoi jälleen apotti Ternisien, sanokaa mistä te nyt tulette?

-- Käytökseni on siis tutkinnon alaisena!

-- Minun täytyy todellakin torua teitä, jollette ole noudattanut kyllin suurta varovaisuutta.

-- Siinä tapauksessa on teidän kovasti minua toruminen; minä olen ollut julma...

-- Julma!... Missä olette siis ollut, kysyi nuori pappi säikähtäen.

-- Rakas lapseni, lausui piispa vakavasti, oikeus on ontuva, se kulkee kilpikonnan askelin, mutta se saapuu kuitenkin.

-- Olette aivan varmaan käynyt yliseminaarissa.

-- Olen tulossa sieltä.

-- Ettekä ottanut minua mukaanne?

-- Mitä hyötyä siitä olisi ollut? Paitsi herra Lavernède'ä vihaavat teitä kaikki siellä, ja loukkaus teitä kohtaan olisi minulle kuolemaksi.

-- Epäilemättä tuo hirveä Capdepont...

-- Capdepontko? voitte olla vakuutettu, että hän pysyy aina samana. Hän ei ole mikään pappi, hän on Puna-Nahka, jommoisia nuorena tapasin paljon, matkustaessani lähetyssaarnaajana Amerikassa.

-- Mutta minkä tähden te sitten niin itsepintaisesti tahdotte aina tavata tuota ilkeätä ihmistä?

-- Minkätähden? huudahti piispa, jonka lauhtunut viha oli samassa uudestaan sytytetty. Kysyttekö minulta minkätähden, Ternisien? Sen tähden, että samalla kun hän on huono ihminen, on hän myöskin huono pappi, jommoista en voi hiippakunnassani kärsiä; ja sentähden etten voi kauvemmin suvaita hänen tehdä pappejani kaltaisekseen; ja vihdoin senkin tähden, että olen kunniani kautta päättänyt murtaa tuon todellakin pirullisen olennon ylpeyden sekä pakottaa hänet nöyrtymään edessäni.

-- Tehtävä on vaikea.

-- Mistä sen tiedätte? Ensi työkseni olen palauttanut hänet virkaansa Pyhän Ireneon tuomioherrana. Oi, kirjoittakoon vaan Pariisiin, jos haluaa; olen päättänyt olla vähääkään säälimättä häntä, sillä olen jo liiaksikin saanut kärsiä hänen tähtensä. Sitä paitsi on se Jumalan tahto, että näytän valtani... Olen jo ilmoittanut tuolle kapinoitsijalle, samoin kuin muillekin opettajille, että Katolisen Opetuksen Isät ottavat yliseminaarin haltuunsa Lokakuun alusta, kun lukukausi alkaa.

-- Se on kauhea vallankeikkaus, teidän ylhäisyytenne.

-- Mutta en ai'o vielä siihenkään pysähtyä; olen väsymättä vainoova hänen kunnianhimoisia pyrintöjään ja estävä tavalla tai toisella niiden toteutumisen. Tiedättehän sen, että pari kuukautta sitten, kun henkeni vielä oli vaaranalaisena, levitteli Capdepont kaikkialla huhun, että hän minun jälkeeni nimitetään Lormières'in piispaksi. Tätä samaa hävytöntä peliä oli hän pitänyt edeltäjäni, herra Grandin'in kuollessa ja olipa silloin melkein onnistumaisillaan. En voi sallia saman häväistysjutun uudistuvan minun kuoltuani... ja sen ehkäiseminen riippuu nyt teistä, herra Ternisien.

-- Minustako, teidän ylhäisyytenne?

-- Astukaamme sisään, niin kerron teille salaisimmat aikomukseni.

Lormières'in piispan palatsi on vanhan linnan kaltainen. Korkeat sakaraharjatornit itä- ja länsipäissä kohoaa suunnaton rakennus; portaalit ovat matalat, akkunat kapeat kuin ampumareijät ja katonreunassa ammottaa eläimen kidan muotoon veistetyt vesikuurun torvet. Vaikka fasaadi antoi eteläänpäin, ei aurinko päässyt sitä valaisemaan; palatsi seisoi näet pyhän Ireneon jättiläisrakennuksen varjossa, ikuisessa puolihämärässä. Huomattava oli suuri eroavaisuus säilymisen ja värin puolesta auringon paistamain uljain tornien ja emärakennuksen rakennustaiteellisten ovi- ja ikkunakoristeiden välillä. Ylhäällä pilvien tasalla ovat kivet säilyneet teräväsärmäisinä ja pysyttäneet melkein alkuperäisen kiiltonsa; alhaalla taas kosteus alituisesti irroittaa muurista sorahiutaleita, niin ettei ainoakaan koristus ole jäänyt vahingoittumattomaksi. Täten varjo vähitellen syöpi tuota suurta mahtavata rakennusta.

Tultuaan palatsin avaraan pihaan jatkoivat hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ja Ternisien kulkuansa rakennuksen keskellä olevata leveää, lasista pääovea kohti. Aseellinen porttivahti avasi oven ja he astuivat suureen huoneesen, joka oli täynnä kirjoja ja papereita.

Väsyneenä pitkästä kävelystään, heittäytyi piispa leveään nojatuoliin, jossa lepäsi hetkisen äänettömänä.

Herra Ternisien katseli häntä levottoman näköisenä.

"Emmeköhän piiloutuisi puutarhaan; siellä saamme olla yksin puiden suojassa, jota vastoin täällä voimme milloin tahansa tulla häirityksi."

Hyvin miettiväisenä, sanaakaan lausumatta tarjosi sihteeri käsivartensa hänelle.

He astuivat alas kuusiastuimisia portaita, ja jatkoivat kulkuaan ihanaan puutarhaan, joka ympäröi palatsin länsipuolta.

Herra Ternisien aavisti oikein: hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'illa oli erittäin tärkeitä asioita hänelle uskottavana.

Mitä aikoi hän sanoa?

Sihteeriparka melkein vapisi, siihen määrin pelkäsi hän tulevansa riistetyksi pois tuosta onnellisesta ja rauhallisesta asemastaan, jota hän kymmenen vuoden kuluessa oli saanut nauttia arvokkaan ystävänsä rinnalla.

Uteliaana kuulemaan asian selvitystä, pyysi hän kolmasti piispaa istumaan kastanjapuiden suojaan. Mutta ikäänkuin asian ratkaiseva hetki, jota itse oli juuri halunnut, olisi nyt häntäkin pelottanut, viivytteli vanhus tahallaan, huolettomasti astellen pitkin käytäviä.

He tulivat pienen kirkkaan puron luo, joka eroitti puutarhan kaupungista.

-- Vieläkö astutaan yli, teidän ylhäisyytenne, kysyi Ternisien leikillisesti.

-- Ei, ei! vastasi vanhus seisahtuen.

Suurien puiden siimeksessä oli penkki. Siihen he istuutuivat.

-- Rakas lapseni, sanoi piispa, tänä aamuna teidän ollessanne messuamassa tuomiokirkossa, sain minä Pariisista kirjeen, joka sisälsi erittäin ikäviä uutisia.

-- Onko kenraali?...

-- Ei, veljeni voi hyvin, Jumalan kiitos! Hän se juuri minulle kirjoittaakin.

-- Mitä hän sitten kirjoittaa, herra piispa?

-- Hän kirjoittaa että jollemme heti ryhdy asiaan, tulee tuomioherra Capdepont varmaan piispaksi nimitettäväksi.

-- Kuinka! uskallettaisiinko siten loukata pyhää Isää?

-- Uskalletaan kyllä... Yhdellä hyppäyksellä olin minä yliseminaarissa. Minun täytyy saada tuo ihminen panemaan kunniansa alttiiksi, ja siinä tulee hänen liioitteleva luontonsa varmaan olemaan minulle suureksi avuksi. Eikä tämä koske teitä sen enempää kuin minuakaan, vaan se koskee kirkkoa... Olin vakavasti päättänyt ennen papin vihkiäispäivää olla mainitsematta katolisen Opetuksen Isien tulosta Lormières'iin; mutta nyt niinkuin ainakin suututti Capdepont minut suunniltani, enkä voinut olla ilmoittamatta kaikkia, jopa määräsin muutamille uudet viratkin.

-- Se tulee herättämään levottomuuksia hiippakunnassa, teidän ylhäisyytenne.

-- Sitä parempi! sitä juuri toivonkin. Jos kapina syntyy ja Capdepont huomataan osalliseksi, niin on hän kadotettu.

-- Kapina saattaa kyllä syttyä, mutta ette te sittenkään saa vihollistanne kiinni.

-- Luuletteko häntä todellakin niin taitavaksi.

-- En häntä; hän on siksi liian tuittupää. Mutta yliseminaarissa löytyy muita liukkaita miehiä.

-- Ketä sitten?

-- Mical, teidän ylhäisyytenne, professori Mical, Capdepontin hillitsijä ja opas... Kas siinä todella terävä mies, jota teidän tulee varoa.

Piispa vaipui hetkeksi ajatuksiin ja sanoi sitten.

Capdepont ei varmaankaan tiedä olevansa niin lähellä elämän toiveittensa päämäärää. Kymmenen vuotta turhaan taisteltuaan ja ponnistettuaan hiipan saavuttamiseksi, on hän vihdoin masentunut ja vaipunut epätoivoon. Siinä syy hänen yhä kasvavaan raivoonsa... Kunpa hän edes joskus pirullisen vihansa kiihkossa matkaansaisi jonkun häväistysjutun, joka kuuluisi aina Pariisiin asti!

-- Mihinkä hiippakuntaan tulisi hän sitten määrättäväksi. En minä tätä nykyä tiedä ainoatakaan avonaista.

-- Kauheata on sanoakin: tänne Lormières'iin häntä aiotaan.

-- Odottavatko he siis teitä kuolevaksi? huudahti Ternisien suutuksissa.

-- No, enkö minä jo olekin puoleksi kuollut? Ensimmäisen halvauskohtauksen jälkeen on toinen tuleva ja sitten... hauta.

-- Oi, teidän ylhäisyytenne!

-- Kenraali de Roquebrun kun oli kertonut terveyden tilastani kirkollisasiain ministeriössä, oli eräs hyvinkin merkitsevä henkilö siellä kyllin sydämetön huudahtamaan: no siis vihdoinkin on paikka tiedossa Capdepontille!

-- Mikä hävyttömyys!

-- Veljeni antaa sitten vielä muutamia erityistietoja. Hän kirjoittaa että Pariisissa tiedetään Capdepontilta kokonaan puuttuvan taipumuksia hallinnollisiin toimiin ja että se oli juuri ollut ratkaisevana syynä siihen, ettei häntä huolimatta keisarinnan vaikuttavasta lupauksesta ja herra Jérôme Bonnardot'in lämpimistä puoltolauseista nimitetty Saint-Claude'n piispaksi. Sitä vastoin luullaan hänen kykenevän hallitsemaan Lormières'in hiippakuntaa, jossa hänellä on tukenaan tuomiokapituli kokeneine miehineen ja koko papisto, johon hän kolmenkymmenen vuoden ajalla on täysin tutustunut. Asian laita on siis se, että Capdepont tulee Lormières'in piispaksi hänen ylhäisyytensä de Roquebrunin jälkeen.

Apotti Ternisien jäi sanattomaksi. Mutta liikutettuna tarttui piispa hellästi hänen molempiin käsiinsä.

-- Lapseni, sanoi hän, pyydän teiltä suurta palvelusta.

-- Palvelusta, teidän ylhäisyytenne! Puhukaa, puhukaa, minä pyydän.

-- Varokaa itseänne, Ternisien! Minä tunnen teidän peräti nöyrän luonteenne, ja pelkään sentähden teidän vastustavan pyyntöäni.

-- Oi, isäni!...

-- Tahdotteko ottaa hartioillenne piispanviran raskaan taakan?

-- Minäkö piispaksi!

-- Voi olla, että herra Bonnardot on antanut Capdepontille tiedon ministeriön suosiollisista aikomuksista hänen suhteensa, ja siinä tapauksessa tulee hän tietysti olemaan varoillansa. Ja muutenkin, niinkuin syystä huomautitte, voipi herra Mical kyllä saada hänet hillityksi, jos hänessä heräisi halu johonkin sopimattomaan tekoon. Hänen pikainen luonteensa ei siis voi meille enään mitään hyötyä tuottaa, vaan täytyy meidän ryhtyä johonkin toiseen keinoon saattaaksemme mahdottomaksi hänen piispan istuimelle pääsemisensä... Kuulkaapas nyt... Käydessäni virkanimitykseni jälkeen Roomassa, jonka kieli oli minulle tuntematonta, pyysin kardinaali Maffeita suosittelemaan jotain pappia, joka kykenisi minua johtamaan katsellessani ijankaikkisen kaupungin ihanuuksia. Te tulitte, ja voititte heti mieltymyksenä. Kun te sitten puhuitte palaamisesta Tivolin Fransiskaanein luokse, kerroin minä teille hiippakunnastani, ja vein kuin veinkin teidät mukanani. Mutta viisaasti kyllä ette te ole kumminkaan Italiasta lähdettyänne katkaissut yhteyttä entisten maamiestenne kanssa. Tämän yhteyden, sekä minun vaikutukseni kautta olisi helppo toimittaa Vatikaanista teidän nimityksenne Lormières'in hiippakunnan apupiispaksi minun kivulloisena ollessa. Roomassa eivät meitä siis mitkään vaikeudet kohtaa.

-- Entäs Pariisissa?

-- Siellä on meillä monta seikkaa vastassa: ensiksikin kulunkiarvio, toiseksi hallituksen, järkähtämätön päätös lakkauttaa apupiispain nimittämisen, ja vihdoin Pariisin ja Rooman nykyinen huono väli... Mutta kyllä nuo pikku vastukset pian voitetaan. Kenraali de Roquebrun on luonut itselleen senaatissa aseman, jonka koko painon hän laskee vaakaan. Hän lähtee Tuileries'iin, tapaa keisarin, varoittelee keisarinnaa ja voittaa ministerin puolelleen. Uskonnollisesta harrastuksesta ja ystävyydestä minua kohtaan voi hänet saada ryhtymään mihin tahansa. Hänen kauttaan tulevat he tuntemaan Capdepont'in ja teihin saavat he välittömästi tutustua. Muuten on minulla täysi syy luottaa vanhan ystäväni, Lyonin kardinaali-arkkipiispan hartaaseen myötävaikutukseen.

-- Olen todellakin hämilläni teidän ylhäisyytenne hyväntahtoisuudesta, mutta rukoilen teitä sittenkin vapauttamaan minua noin pelottavasta kohtalosta. Te muistutitte minua vastikään Tivolin Fransiskaaniluostarista, jossa minut ensikerran tapasitte. Unelmani, jos sellaisesta voin puhua nykyisessä onnellisessa asemassani, ei ole päästä piispan istuimelle, vaan vetäytyä jälleen entiseen hiljaiseen tyyssijaani, niin pian kuin Herra minulta riistää sen suojelijan, jonka hän on minulle antanut. Maallisen vallan loisto, joka kiihoittaa joitakuita pappeja mielettömyyteen saakka, ei ole koskaan minua viehättävä. En ole minä sitä varten luotu, -- Olenhan sanonut, poikaseni, ettei tässä ole kysymys teistä, vaan kirkosta.

-- Ja luuletteko, että kirkko saisi minussa kelvollisen piispan, jommoista se välttämättömästi tarvitsee tällä kauhealla aikakaudella? Koska olen minä teille osottanut omaavani semmoisia korkeita avuja, jotka voisivat olla esimerkkinä papistolle ja koko hiippakunnalle? Mistä te tiedätte onko minussa riittävästi lujuutta johtamaan neljää- viittäsataa pappia? Ettekö te kymmenvuotisen hallituksenne aikana ole huomannut, että kapinallinen henki vallitsee kaikkialla? Vallankumous on murtaunut kirkkoonkin, eikä minussa ole miestä sen kanssa taistelemaan. Jos haluatte rohkealuonteista miestä, niin valitkaa apotti Lavernède.

-- Vastaan teille Raamatun sanoilla: "_Te olette heikkouskoinen_". Lavernède'ä en paljo tunne, vaan teitä minä rakastan!

-- Mutta mitä pitää minun tekemän? huudahti sihteeri kauhistuneena.

-- Teidän tulee antautua minun, tahi oikeimmin Jumalan johdettavaksi; hän valitsee usein heikoimman masentamaan vahvinta... "_Elegit Deus ignobilia ut confundet fortia_..." Enkelimäisessä vilpittömyydessänne ajattelette vaan mitä hyvää te ette piispana kykenisi aikaansaamaan, mutta unohdatte kokonaan mitä pahaa Capdepont epäilemättä siinä asemassa toimittaisi. Ajatelkaa miten olemme saaneet ahkeroida tämän onnettoman hiippakunnan tilan parantamiseksi. Luuletteko että Capdepont Lormières'in piispana tulisi antamaan vähääkään arvoa meidän työllemme. Mihinkä joutuisivat Capdepont'in hallitessa kaikki nuo munkit, jotka ovat tänne kutsutut sivistämään tasangon raakoja ja vuoristoseutujen puolivilliä asukkaita; mihinkä nuo nunnat, jotka ovat lähetetyt hiippakunnan eri osiin sairaita hoitamaan, lapsia kasvattamaan ja köyhiä auttamaan -- kaikki nuo urhoolliset rukouksen ja itsensä kieltäymyksen sankarit, jotka tuottavat Jumalan siunauksen kansalleni. Oi, jos he tietäisivät, mitä te ja minä olemme tehneet tämän viheliäisen maakunnan hyväksi! Jos he tietäisivät kuinka paljon me olemme uhranneet, te yli kahdensadantuhannen, minä koko yksityisen omaisuuteni, -- puoli miljoonaa, lahjoittaaksemme tälle osattomalle maalle vaivais- ja lastenkoteja, kouluja, turvalaitoksia!... Heidän täytyy saada se tietää, Ternisien; minä lähden Pariisiin sitä ilmoittamaan.

-- Tekö Pariisiin, teidän ylhäisyytenne?

-- Eikö asia mielestänne ansaitse sitä?

-- Entäs terveytenne, joka on niin kallisarvoinen hiippakunnalle ja minulle?...

Kyyneleet olivat nousseet Ternisien'in silmiin.

-- Elkää itkekö, lapseni, sanoi piispa hätääntyneenä.

-- Mutta jos matka teitä väsyttäisi?...

-- Se tulee tekemään minulle hyvää, jos te vaan suostutte minua seuraamaan.

-- Minä seuraan teitä kaikkialle! huudahti sihteeri.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun syleili häntä niin kuin isä lastaan, kauvan ja hellästi.

Äänettöminä astuivat he palatsia kohti.

VI.

Papinvihkiäiset.

Mutta papeista, jotka huolestuneen ja hätääntyneen näköisinä juoksivat milloin missäkin asioissa piispan virastossa, saattoi helposti huomata että heitä oli yllytetty hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia vastaan, ja että ilmeinen kapina oli puhkeamaisillaan. Mitähän siitä tulisi, tästä myrskystä vesilasissa?

Piispa, joka oli lujasti päättänyt ylenkatseellisella tyyneydellä kohdella Capdepont'ia, pitäen sitä tehokkaimpana keinona saattaa Harros'in vuorelaista äärimmäiseen mielenkiihkoon, ei peljännyt vähääkään noita salavehkeitä, vaan piti niitä purevan pilkkanssa esineenä.

Apotti Ternisien'in mielestä, joka liikkui paljon kaupungilla, käyden milloin paronitar Thévenot'in salongissa, missä Capdepont oli ainaisen ylistyksen esineenä, milloin kreivi de Castagnerte'n luona luostarikaupungissa, jossa taas hänen ylhäisyyttänsä de Roquebrun'iä kunnioitettiin ja kiitettiin, hänen mielestään näyttivät asiat paljon uhkaavammilta.

Muutamat sattumalta kuullut sanat, eräs varsin diplomaattinen keskustelu iäkkään Clamouse'n, Pyhän Ireneon tuomiorovastin ja kapitulin vanhimman kanssa, joka myöskin viime aikoina oli liittynyt Capdepont'in puolueesen, ilmaisivat hänelle, että taistelu tulisi olemaan vakavaa laatua.

Muuten oli tuhansia huhuja liikkeellä:

"Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun sairauden tähden kykenemättömänä hallitusta johtamaan, oli pyytänyt virkaeroa...

"Senaattori, kenraali ja kreivi de Roquebrun'in hartaasta pyynnöstä oli keisari nimittänyt Lormières'in piispan piispakunnan tuomioherraksi Saint-Denis'in keisarilliseen kapituliin...

"Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ottaa jäähyvästit papistoltaan papinvihkiäispäivänä, yliseminaarin kappelissa...

"Luultavana pidettiin, että Apotti Rufin Capdepont, jolle keisarinna jo kauan oli suurta huomiota osottanut, nimitettäisiin Lormières'in piispaksi..."

Tuommoinen kavala vihamielisyys masensi Apotti Ternisien'iä, ja teki hänen elämänsä tuskallisen levottomaksi. Itsestänsä selvää oli, että jos hänen ylhäisyytensä de Roquebrun olisi vähääkään saanut vihiä noista ilkeistä salaviittauksista, ei hän päätöksestään huolimatta olisi voinut pysyä rauhallisena. Ja mikä olisi ollut seuraus uudesta hyökkäyksestä tätä vanhusta vastaan, joka juuri oli halvauksestaan parantunut? Kuolema hänet varmaan korjaisi.

Kamala, hirveä ajatus heräsi äkkiä sihteerissä.

-- Kuka tietää, eikö Capdepont tahallaan tahtoisi murhata piispaansa?

Kauhusta vavisten teki Ternisien ristinmerkin ja luki rukouksen.

Toukokuun 26:des aamu ennusti ihanaa päivää. Kello seitsemältä alkoi aurinko kirkkaasti valaista säteillään Barnabitein ruusukeakkunaa, jonka heijastus muodosti tulipunaisia säteitä. Ovet avautuivat toinen toisensa perästä luostarikaupungin hiljaisissa taloissa, ja sieltä täältä nähtiin mustiin puetuita vaimoja salaperäisesti pujahtavan ulos kadulle.

Mutta liike kasvoi kasvamistaan, kunnes vihdoin kahdeksan aikana oli miltei mahdotonta päästä kulkemaan Saint-Macaire'n verraten ahtaissa lehtokäytävissä, joiden perällä yliseminaarin korkeat muurit kohosivat. Tänne olivat kokoontuneet ei ainoastaan luostarikaupungin hurskaat miehet ja naiset, vaan myöskin paperitehdaskaupungista melkoinen joukko tehtaan miehiä vaimoineen, lapsineen.

"Kas! tuletteko tekin papinvihkiäisiin, te, paroni Thévenot?" huudahti kreivi de Castagnerte, huomattuaan entisen edusmiehen töykkivän tungoksessa.

-- Teen samoin kuin muutkin, tulen uutisia kuulemaan... Mutta totta tosiaan ystäväni, te joka seurustelette piispan talossa, tiedätte varmaan jotakin kertoa?

-- Vakuutan, herra paroni, etten tiedä mitään... Mutta mitä tiedätte te, joka olette Capdepont'in tuttavia?

-- "En toden totta enempää kuin tekään."

Hetken hiljaisuus seurasi tätä keskustelua.

Eikö rouva Thévenot ole seurannut mukananne? kysyi herra de Castagnerte.

-- Me olemme eksyneet toisistamme. Hän kulkee jossain Edmondin kanssa.

-- Mitä arvelee paronitar asiasta?

-- Hän arvelee että Rufin Capdepont'ista tulee mainio piispa, ja samaa mieltä olen minäkin. Katsokaas, se on mahtava mies, tuo pappi: minä olen häntä tunnustellut.

-- Ja hän on hyvin teidät palkinnut, vastasi kreivi pisteliäästi.

Yliseminaarin, Saint-Macaire'n lehtokäytävälle antavat kappelin ovet avautuivat samassa selkoselälleen.

Syösten tunkeutui koko tuo ihmisjoukko ovesta sisään.

Minimien entisen kappelin avara laiva eli päähuone oli korkealla puuaitauksella jaettu kahteen osaan. Lormières'in uskolaiset, jotka olivat tottuneita kirkossa kävijöitä, pysähtyivät nöyrästi aitauksen ulkopuolelle ja istuutuivat hiljaa ja rykimättä pitkin tuoliriviä, jotka olivat heitä varten siihen asetetut.

Kello soi.

Vihittävät astuivat sisään, mitkä kaapuissa, mitkä valkeissa messupaidoissa ja valloittivat koko kuorin. Kaksittain astuivat he tahdikkaasti läpi kirkon määrätylle paikalleen. Etupäässä nähtiin nuoret apotit, jotka olivat tonsuroittavat, heidän jälkeensä seurasivat vastaiset minoriitimunkit, sitten tulivat ne, jotka olivat ottamaisillaan tuon peloittavan askeleen ali-diakoniarvoon, sitten diakoni kokelaat ja vihdoin papiksi pyrkivät.

He laskeutuivat polvilleen.

Kellon ääni kuului toisen kerran.

Samassa hetkessä tulvasi sakastin selko selällään olevista ovista kokonainen lauma kaiken ikäisiä ja kaiken näköisiä pappismiehiä. Siinä oli lempeitä ja lapsellisia, ankaroita ja kurttunaamaisia, tumma- ja vaaleaverisiä. Kuin mikä lauma suuntasivat he kulkunsa vasemmalle puolelle, yksinkertaisiin oppilaspenkkeihin, joihin sijoittuivat niin hyvin kuin sija myöten antoi.

Armahtakoon! mitä tuommoinen pappien tulva merkitsee? sanoi herra de Castagnerte. Hiippakunnan papit näkyivät päättäneen kaikki saapua tänne?

-- Sanoinhan teille, herra kreivi, että täällä olisi jotain erinomaista tapahtuva, virkkoi paroni Thévenot, tyytyväisenä käsiään hieroen.

-- Vaijetkaa hyvät herrat, sanoi paronitar kääntyen taakseen, häiritsette rukoustani...

-- Capdepont'inko edestä? kysäsi herra de Castagnerte pahansisuisesti.

Kello kajahti kolmannen kerran.

Yliseminaarin opettajat astuivat sisään; heidän takanaan, parin askeleen päässä kulki herra ylijohtaja yksin ja vakavana.

Muiden jatkaessa kulkuansa asettuakseen kauniisiin tammisiin penkkeihin, jotka sijaitsivat oikealla puolella kuorin pidennyksessä, pysähtyi apotti Capdepont pääalttarin juureen ja teki lyhyen rukouksen. Hänen ryhtinsä oli ylhäinen, harras ja juhlallinen. Tehtyään hartaan ristinmerkin meni hänkin penkkiinsä. Astuessaan papiston ohitse, joka istui taajaan sullottuna yksinkertaisissa penkeissään, nyökäytti hän tuskin huomattavasti päätään. Toiset taasen kumarsivat vastaukseksi selkäranka kaarena; mutta hän ei ollut sitä näkevinäänkään.

-- Eikö hän ole kaunis! huudahti paroni Thévenot.

-- Mielestäni on hän jotenkin röyhkeän näköinen, vastasi herra de Castagnerte... Malttakaapas! lisäsi hän, kuulen vaununi tulevan.

Kreivin vaakunakilvellä koristetut, vanhanaikaiset vaunut, joita kaksi baskilaista hevosta vaivoin sai liikkumaan, pysähtyivät todella kappelin oven edustalle.

-- Hänen ylhäisyytensä, huusi ovenvartija.

Pää alaspäin, kädet ristissä rinnalla, astuivat vihittävät juhlasaatossa kirkon perälle.

Muutamat papit aikoivat nousta nähtävästi lähteäkseen vastaanottamaan piispaa, mutta kun Capdepont katsoa tuijotti heihin, eivät he uskaltaneet yrittää askeltakaan, vaan istuutuivat hämillään jälleen paikoilleen.

Sillä aikaa oli hänen ylhäisyytensä de Roquebrun astunut alas vaunuista ja, kahden varapiispan sekä kotisihteerinsä seurassa, jäänyt kirkon kynnykselle odottamaan, että yliseminaarin ylijohtaja tavan mukaan tulisi tarjoomaan hänelle vihkivettä; mutta ei kukaan liikahtanut. Suuttuneena moisesta verrattomasta häveliäisyyden puutteesta, lähti apotti Lavernède rohkeasti penkistään.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, lähestyen pappia, joita Capdepont oli katseillaan lumonnut, me olemme pappeja, ja virkamme puolesta tulee meidän osoittaa kunnioitusta piispaamme kohtaan. Minä astun etupäässä. Tulkaa!

Tottuneina kuuliaisuuteen noudattivat papit paikalla kehoitusta ja seurasivat _pyhää kaunopuheliaisuuden_ professoria hänen kintereillään.

Apotti Mical'in pieni vilkkuva silmä oli syrjästäpäin seurannut asiain menoa. Kauhistuneena mokomasta häväistyksestä, ja peläten hälinää syntyvän itse kappelissa, -- sillä piispan kärsivällisyyteen ei suinkaan ollut luottaminen, -- työnsi hän väkisten Capdepont'in ulos penkistä; mutta ennenkuin he ehtivät vihkivesimaljan luo, oli hänen ylhäisyytensä kaikeksi onnettomuudeksi jo ehtinyt aloittaa _Veni Creator'in_ laulamisen, ja juhla-saatto kulki kahdessa rivissä kuoria kohti.

Juhlamenot toimitettiin yhteen menoon toinen toisensa perästä.