Part 3

V. 1847 Joulukuun 21 p:nä parooni Thévenot, joka ei koskaan ollut lähestynyt puhujalavaa, kapusi yhtäkkiä portaita ylös. Hämmästys oli yleinen, arvaahan sen.

"Minnekkäs sitä nyt mennään?" kysyi presidentti Dupin, joka tunsi hänet aina vuodesta 1830 ja oli toisinaan hänen luonaan vieraillutkin.

Vähääkään hätääntymättä alkoi Lormières'in edusmies pitkän esitelmän _Kirkollisista eläkkeistä_.

"Riittää jo! riittää jo!" huusivat kaikki yhteen ääneen.

Mutta herra Thévenot jatkoi vaan. Ja lopettaen saarnansa muutamilla pyhän Augustinon sanoilla astui hän ylpeänä alas.

"Mutta sehän oli oikea kapusiinilainen!" huudahti marsalkka Soult. -- "Anteeksi, ettepä osuneetkaan oikein", vastasi Dupin vanhempi, pikemmin "_cap... deponilainen_."

Sille naurettiin, ja pikkulehdille piisasi siitä iloa koko viikoksi.

Mutta Capdepont pääsi kuin pääsikin tarkoituksensa perille. Joulukuuta 31 p:nä, pari päivää sen jälkeen kun hyväluontoinen Thévenot oli hänen käskystään pitänyt tuon pitkäpiimäisen puheensa, kertoi herra Jérôme Bonnardot kirkollisasiain ministeriltä kuulleensa, että hänen nimensä oli piispan ehdokas-listaan merkitty.

Mikä ilo!...

Mutta pahaksi onneksi alkoi kuulua huhuja uudistuspuuhaajien juhlapidoista, ja valtiollisen taivaan ranta synkkeni synkkenemistään.

Helmikuun vallankumous puhkesi ilmi.

Kauhistus oli suunnaton Thévenot'in hotellissa Lillen kadun varrella. Parooni, jolle pelko oli antanut voimaa, kokosi kiireimmän kautta tavaransa ja huolimatta paroonittaren vastustuksista lähdettiin Lormières'iin.

Rufin Capdepont oli huolestunut. Nuo odottamattomat tapaukset, jotka sotivat niin kokonaan hänen suunnitelmaansa vastaan ja tekivät sen toteuttamisen milt'ei mahdottomaksi, olivat kovasti säikähyttäneet häntä. Mutta hän virkosi kumminkin tuosta puutumuksen tilasta ja tuskin pari viikkoa oli etelässä eletty kun hän oli jälleen tointunut ja saanut takaisin entisen kunnianhimonsa ja toimintakykynsä.

Tänä levottomana aikana oli yksi ainoa kysymys jokaisen huulilla: se oli jäsenten vaali perustuslainsäätäjäkokoukseen. Capdepont yllytti parooni parkaa, joka oli yhä vieläkin masentuneena suuresta onnettomuudestaan, pitämään itseään esillä, selittäen sitä hänen velvollisuudekseen. Kun hänen ylhäisyytensä Grandin lähettää ehdokkaansa puoltamiseksi kiertokirjeen hiippakunnan papistolle, olisi menestys varma.

Mitä vielä! tapahtuikin päinvastoin kuin mitä väsymätön apotti oli otaksunut. Liiallisen katolismielisyytensä tähden tuli parooni kärsimään nöyryyttävän tappion; hän olisi tarvinnut vähintäin neljä tuhatta ääntä, mutta sai tuskin kolmea tuhatta viittä sataa.

Rufin Capdepont harkitsi tyystin asemaansa. Laiva, jolle hän oli uskonut henkensä ja tavaransa, vuosi ylt'ympärinsä eikä koskaan lähestyisi piispan istuinta. Hänen etunsa vaati -- ja niin oli ehkä Jumalankin tahto -- jättämään Thévenot'in perhe ennen sen täydellistä haaksirikkoa. Koska entinen edusmies Thévenot oli saanut kuulla niin paljon moitetta tasavaltalaisilta, antaessaan poikansa pappismiehen kasvatettavaksi, olisi ehkä hyvinkin viisasta panna Edmond lyseehen. Tämä mies, älykäs ja sitkeä tavoituksissaan, sai Thévenot'in uskomaan mitä tahtoi; onneton edusmies, masentuneena sekä surkeasta vaalitappiosta että taloudellisista vahingoista, joita Pariisin ylellinen elämä oli hänelle tuottanut, päätti viipymättä lähettää poikansa Toulose'n lyseehen.

Seuraavana aamuna oppilaansa lähtöpäivän jälkeen läksi Rufin Capdepont Thévenot'in kauniista kartanosta, joka sijaitsi Arbousevirran rannalla vähän matkan päässä paperitehdaskaupungista, sulkeutuakseen yliseminaariin, jossa hän hänen ylhäisyytensä Grandin'in suosiollisella luvalla sai yksinäisyydessä viettää muutaman päivän.

Tämä pappi, jonka elämä oli tähän asti ollut ainoastaan kuumeentapaista tavoittelemista, kaipasi vihdoinkin rauhaa. Käsissä oleva hetki oli hänelle juhlallisista juhlallisin. Tehtävästä päätöksestä riippui näet koko hänen tulevaisuutensa.

Tavatessaan entisen toverinsa apotti Mical'in, tätä nykyä _siveysopin_ professorin yliseminaarissa, uskoi hän hänelle salaisimmat aikeensa, pyytäen hänen neuvoaan tänä tuskan ja ahdistuksen hetkenä. Omasta puolestaan oli hän taipuvainen viipymättä palaamaan Pariisiin. Hän uudistaisi siellä entiset tuttavuutensa, tapaisi moniaita kansan edustajiksi päässeitä entisiä päärejä, sekä ystävänsä Jérôme Bonnardot'in, joka oli aina valmis häntä auttamaan. Ja lopuksi suorittamalla jumaluusopilliset tutkinnot hankkisi hän itselleen professorin arvon; sillä olihan Sorbonne kaikkina aikoina ollut piispojen taimitarha?

Pilkallinen Mical pudisti epäilevästi päätänsä ja kehoitti ystäväänsä kaikin mokomin pysymään Lormières'issa.

-- Ja mitä täällä tekisin? kysyi Capdepont.

-- Täälläkö! mitä ikänä vaan tahdot. Voit päästä yliseminaarin ylijohtajaksi ja samalla _kirkkohistorian_ professoriksikin, jos vaan haluat.

-- Ovathan nuo virat täytetyt tietääkseni.

-- Kyllä; mutta vanha, kivuloinen Gaudron tahtoo erota virastaan.

-- Entäs piispanistuimeni?

-- Totta tosiaan! sinä tulet Lormières'in piispaksi...

-- Onko sinulla siis keino vapauttaa hiippakunta.

-- Hänen ylhäisyytensä Grandin'in käsistäkö?... Velikulta, hänellähän on hivuttava keuhkotauti, sen on veljeni, tohtori Micael, minulle sanonut. Tauti on pitkällinen mutta varmaan kuolettava. Voithan keskustella siitä salaa veljeni kanssa...

-- Minä jään, huudahti Capdepont, puristaen ystävänsä kättä, minä jään!

Kerran yliseminaarin ylijohtajaksi tultuaan, piti hänen päästä Lormières'in hiippakunnassa yhtä itsevaltiaaksi kuin hän oli ollut Thévenot'in perheessä: hänen täytyi saada kaikki tahtonsa alaiseksi. Piispaa, joka eli sulkeutuneena palatsiinsa, piti hän vallassaan; hän hoiti pienimmätkin hallinto-asiat, eikä laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta, missä suinkin sopi käyttää varapiispan virkavaltaa, sillä tämänkin arvonimen oli hän vaatinut itselleen heikolta piispalta. Pitäen hyödyllisenä tarkoituksilleen tutustua hiippakunnan pappeihin, kehoitti hän piispaa rauhassa hoitamaan itseään lämpimässä kamarissaan, kutsui Pariisista erään piispan _in partibus_ [nimipiispa uskottomien maassa], nimittäin ystävänsä Jerichon piispan, ja läksi hänen kanssaan matkustamaan ympäri hiippakuntaa, käyden kaikkialla, läänin pääkaupungista kurjimpaan kylään saakka.

-- Kas tässä, hyvät herrat, on teidän vastainen piispanne, lausui tavantakaa hiippakunnan papeille hänen ystävänsä Capdepont'ia osoittaen.

Vihdoin, kesäkuulla 1855, päätti hänen ylhäisyytensä Grandin erota tästä elämästä ja kuoli.

Rufin Capdepont riensi Pariisiin, valmistaakseen itselleen asianomaisten suosiota. Hän tapasi siellä arkkipiispan, ministerin, muutamia senaattoreja, kaksitoista edusmiestä ja saipa vielä tilaisuuden tulla esitetyksi keisarinnallekin, joka suvaitsi osoittaa hänelle suurta huomiota.

Mutta _Hôtel du bon La Fontaine'en_, johon oli asettunut, ei kuulunut mitään uutista.

Vihdoin ilmestyi herra Jérôme Bonnardot eräänä iltana.

-- No, mitä kuuluu? kysyi Capdepont tulisessa tuskassa.

-- Rakas ystäväni, vastasi herra Bonnardot, joka huolimatta serkkunsa, kuningas Ludvig Filipin ministerin kukistumisesta oli osannut ylläpitää läheistä tuttavuutta kirkollisasiain toimiston kanssa, -- senaattori, kenraali ja kreivi de Roquebrun on käynyt Compiegne'ssä ja aikaansaanut veljensä apotti Armand' de Roquebrun'in, Arras'in tuomioherran nimityksen.

Capdepont oli kuin puusta pudonnut, hän ei saanut sanaa suustaan.

... Apotti de Roquebrun ei sitäpaitsi näytä olleen mikään uusi ehdokas. Jo vuonna 1843 oli La Tour d'Auvergne'n kardinaali ehdotellut häntä kuninkaalle, ja hurskas kuningatar Marie Amalie oli häntä lämpimästi puolustanut... Mutta malttakaahan, -- rohkeutta vaan! Palatkaa takaisin Lormières'iin; sikäläisen korkean asemanne kautta, tulette te varmaan... Ja sitten olettehan te vielä nuori...

-- Nuori! olen jo neljänkymmenen yhden vuoden vanha, hyvä herra.

-- No, mutta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun on jo kuudenkymmenen täyttänyt.

-- Hänen ylhäisyytensä de Roquebrunkö, sanoitte? huudahti Capdepont vihanvimmassa... Älkää puhuko minulle tuosta miehestä, minä vihaan häntä!

IV.

Hiippakunnan oikeusto.

Huomattuaan kuinka turhaa kaikki hänen ystävällisyytensä ja kohteliaisuutensa Rufin Capdepont'ia kohtaan oli ollut, tunsi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun sydämmessään suurta surua. Nähtävästi oli hänellä vastustajana leppymätön vihollinen, eikä hänen arvonsa enään sallinut hänen ottaa askeltakaan häntä kohti. Enintäin kaikesta huolestutti häntä se, että yliseminaari oli joutunut miehen käsiin, jonka oppisäännöt hänen mielestään olivat kaikkea muuta kuin oikeauskoisia.

Rufin Capdepont oli todellakin yhtynyt liikkeeseen, joka aina keisarikunnan ensiajoista asti oli taivuttanut melkoisen osan papistoa gallikanilaisiin harrastuksiin. Saattaahan olla, etteivät nuo papit, jotka kiivaasti vaativat takaisin Ranskan kirkon etuoikeuksia, semmoisina kuin ensimäinen konsuli oli ne määrännyt konkordatin kuuluisissa lakipykälissä, olleet erinomaisempia siveellisyyteen ja hurskauteen nähden; mutta kieltämättä olivat ne levottomampia kuin muut eikä Capdepont sentähden voinut olla heihin liittymättä.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun vimmastui siitä, että juuri tällä hetkellä, jolloin paavilla oli muutenkin vaikeat ajat, yritettiin vähentämään hänen valtaansa.

-- Se on raukkamaista! se on kehnoa! lausui hän moneen kertaan sihteerilleen, Ternisien'ille.

Tämä kaikki tuskastutti Lormières'in piispaa. Mutta miten pääsisi hän apotti Capdepont'ista, hän, joka piispakautensa alkuaikoina häikäistyneenä ylijohtajan tiedoista ja ihastuneena hänen ankaraan hurskauteensa, oli sekä Roomassa että Pariisissa niin ehdottomasti ylistellyt häntä! Oi! minkätähden oli hän jälleen enemmän noudattanut sydämmensä kuin järkensä ääntä?

Varmaa on, että vanhuksesta oli kovin vastenmielistä peräytyä mielipiteestään. Jos hän erottaisi Capdepont'in pois yliseminaarista, ja määräisi hänet johonkin vähemmin tärkeään toimeen, niin tapahtuisi kenties, että tuo hurja tuomioherra julkisesti kieltäisi totella häntä ja matkustaisi suoraa päätä Pariisiin. Ja miten voisi silloin käydä? Mahdollista kyllä, että vimmastunut mies yllyttäisi kaikki puoluelaisensa vihollistaan vastaan. Ketäpä ei hän erinomaisella taitavuudellaan ja voimakkaalla, viehättävällä kaunopuheliaisuudellaan voisi voittaa.

Jos asia olisi koskenut yksin häntä, olisi piispa tietysti rohkeasti antautunut taisteluun hänen kanssaan. Mutta eikö hän siten huolestuttaisi muutenkin onnetonta Pyhää Isää, aikaan saaden uusia häväistysjuttuja kirkossa? Muistaen Pamiers'in piispaa, jonka santarmit papiston vehkeiden johdosta väkivallalla karkoittivat melkein hänen istuimeltaan, päätti Lormières'in piispa kärsiä Capdepont'in vainoa omien syntiensä vitsauksena.

Mutta valheelliset suhteet synnyttävät ainoastaan valheellista rauhaa; ja huolimatta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in vakaasta päätöksestä karttaa yliseminaarin ylijohtajaa, ei kauvan viipynyt ennenkuin piispa ja tuomioherra jälleen kohtasivat toisensa silmä silmää vastaan. Heillä näytti olevan vastustamaton tarve törmätä yhteen.

Capdepont'illa oli todellakin kummallinen into aina asettautua vihollisensa tielle. Piispa ei voinut vähäpätöisintäkään toimitusta varten ilmestyä Dominikaanein tahi Latsaristain kappeliin, ilman että Capdepont, joka kumminkin vihasi munkkikuntia eikä sitä mitenkään salannut, oli siellä vihasella katseellaan ja uhkamielisellä käytöksellään ärsyttämässä häntä taisteluun. _Tigrane_ oli väijyksissä, valmiina minä hetkenä hyvänsä hyökkäämään saaliinsa kimppuun.

* * * * *

Kunnianhimon synnyttämä pitkällinen sieluntuska oli tuimaluontoisessa vuoristolaisessa kehittänyt tämän julman vainokiihkon. -- "_Pysyä hyvänä kärsiessäkin, se vaatii yliluonnollisia voimia_", on Lamennais lausunut. -- Turhaan oli hän viimeisinä kymmeninä vuosina joka kerta kun joku piispanvirka oli tullut avonaiseksi matkustanut Pariisiin; turhaan oli hän välttääkseen pienintäkin epäluuloa valtiollisten mielipiteittensä suhteen toimittanut uuden asianmukaisella esipuheella varustetun painoksen Bossuet'in kuuluisasta _Déclaration'ista_ pappein kokouksessa v:na 1682; turhaan oli hän vihdoin viimein mennyt Tuileries-palatsiin näyttääkseen Sorbonne'n kuuluisalle professorille, joka piti luentoja hengellisessä frenologiassa, suunnatonta gallikaanilaista kuhmua otsassaan. Piispanistuimet täytettiin, mutta hän unohdettiin Lormières'iin. Eikö siis hänen vuoronsa koskaan tulisi? Viimein hän väsyi odottamaan. Epätoivossaan syytti Capdepont, jonka intohimolla ei enään ollut mitään rajoja, jokaista elävää olentoa ympärillään. Apotti Mical'ia kiusasi hän lakkaamatta, löipä häntä kerran korvalle, niin että miesparka makasi tunnottomana neljänneksen tuntia; mutta erittäinkin kuohui hänen vihansa hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'iä vastaan, joka oli varastanut häneltä hänen omaisuutensa: piispan lakin, sauvan ja sormuksen. Sillä olihan keisarinna Marraskuulla v:na 1855 Compiegnessä sanonut hänelle: "Te tulette piispaksi!"

Maallikot eivät voi täysin käsittää mitä piispanistuin merkitsee papille. Ajattele että eilen olit halpa sotamies kahdeksankymmenen tuhannen suuruisessa armeijassa, -- Ranskassa on lähes kahdeksankymmentätuhatta pappia, -- ja tänään tulet yhtäkkiä kenraaliksi. Sen pitempiä mutkia ei muutokseen tarvita. Alipapilla, rovastilla, tuomioherralla ja suur-vikaariolla, on kaikilla samat rajoitetut kirkolliset oikeutensa; ainoastaan piispa omistaa täydelliset papilliset oikeudet. Ja sitten, mikä asema muuten maailmassa! Sinä olet pyhän roomalaisen kirkon ruhtinas; sinua nimitetään _ylhäisyydeksi_ (Monseigneur); paavi puhuttelee sinua yksistään _kunnianarvoiseksi veljeksi_; eikä hän saa julistaa mitään muutosta uskonkappaleissa taikka muissa kirkollisissa asetuksissa kuulustelematta sinun mielipidettäsi; sinä matkustat Roomaan, _ad limina Apostolorum_ [apostolien rajamaille], kuten sanotaan, ja sinua vastaanotetaan Vatikaanissa samoilla arvonosoituksilla kuin hallitsijaa. Ja kuka tietää etkö sinä kerran saatuasi piispan lakin vielä tule omistamaan kardinaalinkin hattua? Mahdotonta ei liene sekään, että sinä mullistuksien kautta, jotka nykyään eivät suinkaan ole harvinaisia, kerran saat paavin tiaaran päähäsi! Olihan Urbanus IV rajasuutarin poika Troyes'ista? Ja eikö Juhani XXII ollut ensikerran nähnyt päivän valon Cahors'issa?

Rufin Capdepont hemmotteli palavassa mielikuvituksessaan noita hurjia unelmia. Kuinka monesti oli tuo hallitsijaksi luotu mies Minimien luostarin hiljaisuudessa, ajatuksissaan nuhdellut pappejansa ja toimeenpannut perinpohjaisia uudistuksia haaveksimassaan hiippakunnassa. Ja nyt niin monien lupausten jälkeen hän kuitenkin unohdettiin! Ja hänen pitkän tuskallisen elämänsä toiveet raukesivat auttamattomasti tyhjiin! Pariisissa ei siis muistettu, että hän lähestyi viidettäkymmenettä ikävuottaan. Oi, kunpa hänelle vaan annettaisiin piispansauva käteen, niin kyllä nähtäisiin mihinkä hän kelpaa! Kostaakseen hallitukselle anteeksi antamatonta velttoutta oli hän valmis tekemään mitä hyvänsä, vaikkapa kääntymään Rooman puolelle ja esiintymään yhtä kiihkoisena ultramontaanina kuin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun.

Huolimatta ärsyttävästä itsepäisyydestä, jolla Capdepont seurasi häntä kaikkialla, oli Lormières'in piispan kumminkin onnistunut karttaa kaikkia sananvaihtoa hänen kanssaan. Hän ei ollut näkevinäänkään Capdepont'ia, vaan kulki aina arvokkaana ja totisena hänen ohitsensa. Mutta muutamat itsetiedottomat liikkeet ja kasvojen väreet ilmaisivat kumminkin että vanhuksen kärsivällisyys oli lopussa, ja ettei varovainen Ternisienkään, tuo sovinnon ja rauhan mies, enään voisi häntä hillitä.

Myrsky, joka vuosien kuluessa oli valmistautunut, puhkesi vihdoin hirvittävällä tavalla ilmi hiippakunnan Oikeuston istunnossa.

Vaikka Rufin Capdepont oli oikeuston varsinainen jäsen, ei hän tärkeiden ylijohtaja- ja professoritoimiensa tähden kumminkaan koskaan ollut käynyt sen istunnoissa. Mutta 5 p:nä Elokuuta 1865, kun käsiteltiin yhtä hyvin mitätöntä asiaa -- muuan alipappi raukka oli syytetty sopimattomasta käytöksestä läänin prefektiä kohtaan -- pisti hänen päähänsä yhtäkkiä tulla saapuville.

-- Herra Capdepont, sanoi piispa, oikeuston varsinainen puheenjohtaja, te tulette liian myöhään, asia on tutkittu ja ratkaistu.

-- Haluaisin kumminkin lausua muutaman sanan.

-- Se osottaa kaunista harrastusta, mutta päätös on tehty, eikä teidän kaunopuheliaisuutenne enään mitenkään voisi auttaa suosittuanne.

-- Koska en ole ollut tilaisuudessa ennen puhumaan, niin on minulla nyt täysi oikeus.

Piispa alkoi tehdä lähtöä.

-- Kunniani kautta, herra Lavernède, sanoi tohtori Mical, jolla ei ollut veljensä ilkeyttä eikä älyä, tulin juuri sairaskäynneilläni ollen yliseminaariin; siellä tapasin Capdepont'in, joka käski minun kiireimmän kautta rientämään tänne.

-- Ilmoittakaa sitten herra Capdepont'ille, ettei hänen ylhäisyytensä suhteen enään ole mitään peljättävänä. Luulen tämän uutisen häntä suuresti ilahuttavan.

Tohtori Mical'in astuessa portaita alas, mutisi apotti Lavernède itsekseen:

-- Mikä konna se on, tuo Capdepont. Hän tahtoi tietää oliko hänen murhayrityksensä onnistunut. Voi! _Tigrane, Tigrane!_

Huhu tästä surullisesta tapauksesta oli levinnyt ympäri Lormières'iä, ja pian oli koko luostarikaupunki levottomana kiiruhtanut piispan palatsin edustalle. Tuo säädyllinen, hiljainen puoliääneen puhuva ihmisjoukko, anoi suosiollista lupaa päästä hänen ylhäisyytensä puheille; kaikki tahtoivat kuulla uutisia häneltä itseltään, jota he niin suuresti kunnioittivat ja rakastivat.

Mutta hänen ylhäisyytensä, joka tuskin oli hengenvaarastaan pelastunut, teki kädellään kieltävän liikkeen, ja apotti Ternisien'in täytyi pyytää luostarikaupungin aatelisia ja hurskaita poistumaan, jonka he tekivätkin yhtä äänettöminä kuin olivat saapuneetkin.

Mutta näin vähällä ei onneton kotisihteeri vielä päässyt päivän hirveistä mielenliikunnoista. Illalla kello seitsemän aikaan, auringon laskiessa, alkoi kuulua suurta melua tuomiokirkolta päin. Palatsin isoportti rämähti, samassa auki, ja pihalle tulvasi suunnaton väkijoukko. Ne olivat tehdaskaupunkilaisia, jotka raskaan päivätyön jälkeen tulivat kuulustelemaan rakkaan piispansa terveyden tilaa.

Apotti Ternisien riensi noita kelpo työmiehiä vastaan, jotka vaimoineen, lapsineen, olivat paikalle kiiruhtaneet, kun piispa äkkiä viittasi hänet pysähtymään.

-- Minä panen vastalauseen tehtyä päätöstä vastaan! huusi Capdepont, julmistuneena nyrkillään jymähyttäen pöytään, niin että se oli vähällä haljeta.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, joka muutenkin oli kesäpäivän helteestä vaivaantuneena, tuli tuosta odottamattomasta loukkauksesta tulipunaiseksi.

-- Herra, sanoi hän, pitkänä hengellisen elämäni aikana olen nähnyt paljon kovaluontoisia, kiittämättömiä ja epäsiveellisiä pappeja, mutta mitään tämänkaltaista en ole vielä tavannut. Olen osoittanut teille ylenmääräistä suosiota, vaan te olette sen pahaksi kääntäneet, olette tehneet siitä murha-aseen minua iskeäksenne. Ketä tulee teidän kiittää jäsenyydestänne Oikeustossa, jollei omaa piispaanne? Vaan te käytätte itseänne ikäänkuin eivät Lormières'in hiippakunnan hyvänluontoiset ihmiset olisi mitään teidän hyväksenne tehneet, menettelette niin kuin olisitte vielä törkeä ja raaka Harros'in talonpoika ja yhä paimentaisitte saastaisia eläimiä metsissä.

-- Olen valmis luovuttamaan viiden vuoden palkkani yliseminaarissa hiippakunnan rahastoon, huudahti _Tigrane_ loukkauksesta julmistuneena.

-- Hiippakunnan rahastoon ei teiltä oteta mitään; mutta rangaistakseni teitä rajattomasta ylpeydestänne tuomitsen minä teidät elämään saamanne almun painon alla.

-- Almu! almu!

-- Nöyryyttääkö se teitä? teitä, joka olette olleet kyllin sukkela pujahtaaksenne hengelliseen säätyyn, luopumatta vähääkään alhaisista inhimillisistä intohimoistanne. Toivoisimpa vaan että hiippakuntalaiset tällä hetkellä näkisivät teidät tässä salissa, silloin he varmaan huomaisivat mihinkä määrään olette ansainneet tulla heidän rahaston hoitajakseen.

-- Ehkä huomaisivat myös mihinkä määrin te olette ansainneet tulla heidän piispakseen! vastasi Capdepont uhaten kohottaen kättänsä.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun seisoi äänettömänä. Hänen huulensa liikkuivat, mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. Samassa muuttuivat hänen kasvonsa sinipunaisiksi, ja hän vaipui tunnottomana tuoliinsa. Halvaus oli häntä kohdannut.

Sillä aikaa kun muut hätääntyneinä hyörivät piispan ympärillä, ja Ternisien vaikeroitsi tuskastuneena, kokoili Capdepont rauhallisesti irtonaisia papereita pulpetiltaan, taittoi ne huolellisesti kokoon ja poistui hitain askelin oikeussalista.

Mutta kun ei hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ottanut tointuakseen, kannettiin hän piispan palatsiin ja käytiin kiireesti hakemaan lääkäriä. Apotti Lavernède juoksi ympäri kaupunkia, kolkuttaen joka ovelle. Useampia lääkäriä saapuikin pian, ja onneton kuolevainen saatiin jälleen vähän virkoamaan.

Levottomuutta kesti monet tunnit. Vihdoin viimein ilmoitti piispan kotilääkäri, tohtori Leblanc, sairaan toipuvan ja sanoi hänen varmaan parantuvan.

Tämän uutisen kuultuaan kirkastuivat apotti Ternisien'in itkusta vetiset kasvot.

Juuri hänen hellästi puristaessaan Leblanc'in kättä, hyökkäsi tohtori Mical, professori Mical'in veli ja Capdepont'in uskollinen ystävä, piispan makuuhuoneen ovelle.

Lavernède kiiruhti häntä vastaan.

-- Hyvä herra, sanoi hän, hänen ylhäisyytensä on kiitollinen avuliaisuudestanne; mutta hän ei tahdo vuoteensa ääreen muita kuin kotilääkäriään, herra de Leblanc'ia.

-- Näkyypä tuossa kumminkin olevan herra tohtori Barbastekin, vastasi Mical hiukan epäilevästi.

-- Se on totta, mutta hän kuuluu myöskin huonekuntaan, niinkuin herra Leblanc.

-- Mitä! tahdotteko nähdä heitä? Hän teki myöntävän liikunnon.

-- Minä en suvaitse sitä! kiiruhti tohtori Leblanc sanomaan.

-- Se on mahdotonta, väitti kreivi de Castagnerte, joka oli kuin kotonaan piispan palatsissa ja oli ensimäisenä sinne rientänyt.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ravisti itseään kiivaasti, ja sitten yli-inhimillisellä voimalla irroittaen kielensä halvauksen kahleista lausui hän selvin sanoin:

-- He ovat minun köyhiäni; päästäkää sisään!

Suuremmoista ja liikuttavaa oli nähdä noita karkeita, kömpelöitä työmiehiä Lormières'in piispan suuressa makuuhuoneessa. Miehet seisoivat lakki kädessä, hartaan ja kunnioittavan näköisinä, vaimot polvillaan kuin kirkossa nyyhkien ja rukoillen; lapset uteliaina katsellen ympärilleen.

Piispa kohotti kätensä ja siunasi heitä,

-- Sanokaapas, herra Ternisien, kysyi eräs työmies kun suuri väkijoukko hajosi Pyhän Ireneon kadulle, onko totta että Capdepont oli tähän halvauskohtaukseen syypää?

-- Kas, hyvä ystävä, kuka on teille semmoista kertonut?

-- Herra Leblanc'in palvelijatar oli kuullut herransa juttelevan sitä tohtorille.

-- Vaimo on erehtynyt, kuumuus, yksistään kuumuus oli siihen syynä.

-- Sitä parempi herra Capdepontille, sillä me emme ainakaan häntä rakasta. Tiedättekö, se on suuri _narri_ tuo ylirovasti.

Noitten kelpo ihmisten silmissä ei hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, eikä hänen sihteerinsä suinkaan olleet _narreja_.

Mutta tehtyämme tämän pitkän, henkilöimme luonteiden täydellistä tutustumista varten välttämättömän jälkikatsauksen, kiiruhtakaamme takaisin seuraamaan hänen ylhäisyyttänsä de Roquebrun'iä. Hän on juuri paluumatkalla paperitehdaskaupungista ja astuu hitain askelin yläkaupunkia kohti.

V.

Piispan puutarha.

Kääntyessään Pyhän Ireneon kadulle, jonka päässä piispan palatsi sijaitsi, riensi eräs pappi kiirein askelin häntä vastaan.

-- No vihdoin löysin teidän ylhäisyytenne! sanoi hän iloisesti... Te teette varomattomasti kun lähdette kävelylle niin heikkona kuin vielä olette.

-- Kas vaan, Ternisien, tahtoisitte kai pitää minua ijäti holhouksenne alaisena, vastasi vanhus ystävällisellä äänellä.

-- En tahdo että kuljette yksin pitkin katuja, sanoi sihteeri todellisen rakkauden liikuttavalla käskeväisyydellä.

-- _Ettekö tahdo?_... Oh sepä kaunista, sepä kaunista!