Part 2

Syytän teitä tyhjänpäiväisestä, eripuraisuutta aikaansaavasta hallinnostanne, joka varsinkin sortaa apulaispappeja, joita vähäpätöisimmistä syistä muuttelette paikasta toiseen... Syytän teitä ylpeästä puheestanne ja esiintymisestänne, joka ehkä on sopusoinnussa korkean säätynne kanssa, josta ylpeilette, mutta ei sovi kirkolle, missä Mestari on julistanut kaikkien yhdenvertaisuuden. Tuskin on pari päivää siitä kuin te erään Meutiers'in papin nöyrään kysymykseen, kuinka kauan hänen tulisi jäädä uuteen pitäjäänsä, vastasitte: Quamdi nobis placuerit, niin kauan kuin meitä haluttaa. -- Lopuksi syytän teitä siitä että olette luovuttaneet hiippakuntamme niinkuin minkäkin saaliin munkkien ruuanhalun tyydyttämiseksi. Eihän enään koko läänissä ole yhtäkään kaupunkia tahi kylää, jossa eivät pitäjän papit saisi taistella munkkikuntien sortoa vastaan? Kaikkialla, vuoristomme syrjäisempiinkin seutuihin rakentavat Maristit, Toivon isät ja Kärsimyksen veljet kirkkojaan ja rukoushuoneitaan, näännyttäen siten pappianne, jotka aseettomina väistyvät ylivoimaa. Oi! kyllä tiedän, että Roomassa ollaan teille kiitollisia tuommoisesta suvaitsevaisuudesta, ja että palkinnoksi jalomielisestä uhrauksestanne saitte oikeuden pukeutua piispankaapuun ja kantaa Gregorius Suuren ristiä. Näillä kunniamerkeillä on kyllä arvonsa, mutta papistonne pitää niitä liian kalliisti maksettuna.

-- Varokaa itseänne, herra, sanoi piispa pilkallisen armeliaasti, varta vasten suututtaakseen apotti Capdepont'ia, näin meidän kesken sanoen, luulen teidän menneen vähän liian pitkälle. Niinkauan kuin olenkin teitä tuntenut, on minun ollut mahdotonta huomata minkäänlaista johdonmukaisuutta vihanpurkauksissanne minua kohtaan, -- te olette minut siihen totuttaneet -- mutta jos hävyttömyytenne menee niin pitkälle, että hyökkäätte itse paavin määräyksiä vastaan...

-- Kunniamerkin ja silkkikaapun myöntäminen ei varmaankaan ole mikään dogmaatillinen määräys, ja mitä noista turhista, papillisista koristuksista olen sanonut, ei voitane käsittää hyökkäyksenä Pyhää Isää kohtaan, jota pidän arvossa ja kunniassa.

-- No, johan alkaa kuulua vähän malttiakin, toivotan onnea... Jatkakaa...

Piispan ivallinen kehoitus saattoi julmistuneen ylijohtajan hämilleen. Hän jäi seisomaan liikkumattomana keskelle salia, jonne tietämättään oli astunut. Epämääräisesti tuijottaen eteensä, pyyhki hän kirkkaita hikipisaroita otsaltaan. Kun ei hän vihansa vimmassa enään voinut löytää ajatustensa juonta, täytyi hänen jättää sikseen solvaukset, joita hänellä vielä olisi ollut tehtävänä hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'iä vastaan, ja kunnialla peräytyäkseen tuosta kuumasta ottelusta, uudistaa apotti Micalin kysymys.

-- Saisinko vuorostani luvan kysyä, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, ketkä, Maristat, Dominikaanitko vai Latsaristat tulevat meidän jälkeen ottamaan laitoksen johdon käsiinsä?

-- Tämä on siis teille hyvin tärkeää tietää?

-- Kumma olisi, jollei niin olisi laita, kun olemme pakotetut luovuttamaan sijaamme tuleville mitä kalleimman perinnön, joukon lahjakkaita oppilaita, vilpittömiä ja hurskaita sydämiä.

-- Olkaa tyydytetty. Teidän sijaanne tulevat _Katolisen Opetuksen Isät_ Arras'in hiippakunnasta.

-- _Katolisen Opetuksen Isät!_ huusi apotti Capdepont, uudestaan kiihoittuen. Mutta onhan se veljeskunta aivan tuntematon. Ja semmoisten herrojen tähden te karkoitatte meidät?

-- Tämä menee liian pitkälle! vastasi piispa, joka jo vihdoinkin oli ikävystynyt vastustajaansa ja tahtoi päästä hänestä. Minä olen teidän piispanne, herra, lausui hän arvokkaalla totisuudella, ja käsken teidät astumaan nimituomioherran virkaanne Pyhän Ireneon kapitulissa 27 p:nä tätä kuuta, jollette tahdo tulla poisajetuksi sieltä, samoin kuin täältäkin.

-- Valta on teillä! sanoi Capdepont synkällä äänellä, astuen hitain askelin penkkiinsä.

Harmistuneena kavahti vanha piispa äkkiä pystyyn.

-- Herra apotti, sanoi hän, teidän sananne ilmaisevat vihaa ja kenties kostonhimoakin. Muistan hyvin että minun tullessani paavin vapaaehtoisen vaalin kautta nimitetyksi Lormières'in piispaksi, olitte te itse vähällä tulla nykyiselle sijalleni. Tarpeetonta oli teidän siis solvauksillanne sitä minulle muistuttaa. Teidän on kiittäminen lukuisia suosijoitanne Pariisissa, -- en tahdo sanoa Roomassa, -- että teillä vielä on mahdollisuus kohota piispan arvoon; mutta sitä odottaessanne, täytyy teidän alistua hiippakunnan korkeimman vallan alle, taikka joudutte te sen muserrettavaksi.

Huolimatta apotti Mical'in viittauksista, teki apotti Rufin Capdepont, veri kuohuksissa kumarruksen ja lähti tiehensä.

Apotti Lavernède nousi seisoalle.

-- Teidän ylhäisyytenne, olen pahoillani siitä, että minä olen antanut aihetta surkuteltavaan kohtaukseen. Olkaa vakuutettu etten minä sanallakaan ole pyytänyt herra ylijohtajaa puolustamaan itseäni teidän ylhäisyytenne edessä. Moneen vuoteen ei apotti Capdepont'in ja minun välillä ole muuta yhteyttä ollut, kuin mihin papinvirkamme meidät velvoittaa.

-- Herrat opettajat, lausui piispa vähän rauhoittuneena, ensi tilassa tulen ilmoittamaan muillekin heidän paikkansa.

Ja käteltyään apotti Lavernède'ä -- kunnianosotus, jota hän ei turhaan tuhlannut, -- otti hän hattunsa ja keppinsä ja poistui yliseminaarista, taakseen katsomatta.

III.

Rufin Capdepont.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ei antautunut harhaluulon valtaan: isku, jonka hän vastikään oli tehnyt, oli kamala, ja hän tiesi hyvin ettei Capdepont'in kiihottaman papiston äänetön sota häntä vastaan voinut olla ilmileimahtamatta.

Huolimatta näistä päivän polttavista kysymyksistä, asteli pieni vanhus yksinään pitkin luostarikaupungin mutkaisia katuja, kolahuttaen keppiään tasaista kivikatua vasten. Hän pysähtyi tapansa mukaan porttikäytäviin siunaamaan ja hyväilemään pieniä lapsia. Ilma oli kaunis, ja koska hän myrskyisestä kokouksesta uupuneena tarvitsi ulkoilman virkistystä, jatkoi hän kävelyänsä aina tehdaskaupunkiin asti.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun rakasti tehdaskaupunkia. Hän kävi siellä usein, pistäytyäkseen tehtaisiin, jossa häntä kohdeltiin kunnioittavimmalla myötätuntoisuudella, ja hiipiäkseen alhaisimpiin mökkeihin jakelemaan almuja.

-- Teidän ylhäisyytenne, tulkaa meille, tulkaa meille! huusivat vaimot jo kaukaa nähdessään hänet poikkeavan heidän kadulleen.

Nöyränä kuin apostoli, osoittamatta vähääkään sitä ylpeyttä, josta herra Capdepont oli häntä syyttänyt, kapusi hän ylös horjuvia rappuja, otti tuolin ja istuutui alas. Ja silloinkos sitä alkoi sadella ijankaikkisia valituksia: -- Leipä on kallistunut... mies on sairaana..., pienokaiset ovat ilman vaatteita... -- Ja kunnon piispa antoi, antoi ja antoi antamistaan.

Kaikki ihmiset tiesivät, että hän hiippakuntaan tullessaan oli ollut rikas, vaan että hän nyt oli köyhä. Olihan hän äskettäin myönyt vaununsa ja hevosensakin auttaakseen erästä varatonta tehtailijaparkaa uudestaan rakentamaan tehtaansa, jonka Arbouse virran äkillinen tulva oli hävittänyt. Siitä saakka oli hän kulkenut jalkasin, nauttien sanomattomasti tästä uudesta asemastaan.

"Olen siten lähempänä köyhiäni" sanoi hän apotti Ternisienille, joka, rikas kun oli ja peljäten että vanhus, jota hän jumaloitsi, vaivaisi itseään liiaksi, tahtoi lahjoittaa hänelle uuden tiuhtiparin.

Jos Lormières'in piispalla, olisi ollut itsensä hillitsemisen kykyä, ja jos hän olisi enemmän punninnut sanojaan, niin olisi hän epäilemättä tullut kansassa pyhäksi tunnustetuksi, niin kuin esim. Cheverus ja Miollis. Mitä armeliaisuuteen ja laupeuden töihin tulee, ei hänellä suinkaan ollut mitään kadehdittavaa näiden korkeiden piispallisten esikuvain uhraavaisen ja jalon elämän suhteen.

Kumminkin kiiruhdamme huomauttamaan, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrunin vääryydet, mitä tulee hänen tarkastustoimeensa yliseminaarissa, olivat enemmän näennäisiä kuin todellisia. Aina siitä saakka kuin hän Lormières'iin tuli, oli hän koittanut hienotuntoisella kohtelulla voittaa herra Rufin Capdepontin sydämen. Mutta ei mikään voinut herättää myötätuntoisuutta tuossa taipumattomassa ja kovassa luonteessa. Turhaan oli piispa, joka jo kauan sitten oli huomannut ylijohtajan kunnianhimon, toimittanut hänelle hallitukselta Kunnialegionan ristin; turhaan oli hän, lisätäkseen hänen tulojaan, nimittänyt hänen Pyhän Ireneon nimituomioherraksi. Apotti Capdepont kiitti vaan kohteliaisuustapojen mukaan, lausumatta sanaakaan, joka olisi antanut aihetta toivoon että hänen sydämensä oli heltynyt. Sanalla sanoen, herra ylijohtaja ei voinut unohtaa, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun omisti paikan, jota hän oli himonnut ja jota hän piti itselleen puoleksi luvattuna; sitä hän ei koskaan tulisi hänelle anteeksi antamaan. Tämän kukistamattoman ja hurjaluontoisen ihmisen silmissä oli Lormières'in nykyinen piispa ainoastaan vallan anastaja, eikä mitään muuta.

Mutta pysähtykäämme tarkastelemaan tuota omituista ja harvinaista luonnetta.

Rufin Capdepont oli syntynyt vuonna 1815 pienessä Harros'in kylässä hiippakunnan äärimmäisessä osassa Espanjan rajalla. Lormières'in yliseminaariin tuli hän jo kahdenkymmenen vuotiaana. Hänen klassillisia opintojansa oli kotikylässä suurella leväperäisyydellä hoitanut pitäjän vanha pastori, joka oli enemmän huvitettu rautujen onkimisesta vuoriston kalarikkaista vesistä, kuin nuoren Rufin'in ymmärryksen kehittämisestä. Mutta onneksi oli maaperä hedelmällinen, ja, huonosta kylvöstä huolimatta, nuo harvat siemenet, jotka silloin tällöin sattuivat vakoon putoamaan, kasvoivat semmoisella nopeudella, että oppilas itse pian alkoi vaatia uusia opettajia ja halusi jättää kotiseutunsa.

Ensi ajat yliseminaarissa, jonne hän tuli hiippakunnan rahastonhoitajaksi, tuottivat hänelle harmia ja kärsimyksiä. Nuorukaisilla, jopa ankarimmankin kurinpidon alaisina, on heidän ikänsä ominaiset mieliteot: he ovat pilkkaajia, härnääjiä ja kiusantekijöitä. Seminaarissa, niinkuin kaikkialla muuallakin, on nuoruudella aikansa.

Capdepontin säännöttömät piirteet olivat vuosien kuluessa sopusointuisiksi kehittyneet, hänen kasvonsa, jotka aikaa myöten olivat saaneet ankaran ja tylyn luonteen, vaikkei ne sentään olleet hienoutta ja jaloutta vailla, olivat silloin, hänen kahdennellakymmenellä ikävuodellaan, kulmikkaat ja kalpeat, kellertävät silmät olivat kuin näverin pistämät, nenä oli pitkä ja rehevä ja sen päästä ikäänkuin halkeama, tukka takkuinen kuin tappurapensas.

"Katso turpaa! katso turpaa!" huusivat toverit kuhisten hänen ympärillään.

Hänen olisi pitänyt nauraa heille; mutta nyrkit puristautuivat ja hän olisi mielellään rynnännyt vihollistensa päälle.

Eräänä päivänä Mical'in, tuon ilkeäsisuisen apinan nauraessa sitä ylenmääräistä kömpelyyttä ja mauttomuutta, jolla Harros'ilainen sitoi leveätä papinkaulustaan pitkään haikara-kaulaansa, hyökkäsi tämä nyrkit kohollaan häntä vastaan; sitten, hilliten rajua luonnettansa, hän poistui yksinäiseen nurkkaan, missä viha ja raivo purkautui haikeisiin kyyneleihin.

Ikävä ominaisuus etelämaalaisissa on heidän kiihkonsa jaella lisänimiä. Mikä haukkumanimi annettaisiin uudelle tulokkaalle? Nuoret päät olivat työssä.

Eräänä aamuna, _kirkkohistorian tunnilla_, teki professori seuraavan kysymyksen nuorelle Capdepont'ille: "Mikä kuningas oli Cyruksen kanssa osallisena Babylonian valloituksessa?"

"Tigrane, Armeenian kuningas", vastasi Rufin Capdepont.

Kaikki toverit katsoivat häneen. Kauan etsitty nimi oli löydetty. "Hoo, _Tigrane! Tigrane_!" huudettiin hänelle joka haaralta, tunnin loputtua.

Tällä kertaa ei voimakas Harros'in talonpoika voinut itseään pidättää, vaan hyökäten kiinni Lavernède'iin, ensimäiseen, joka hänen eteensä sattui, survasi hän hänet yhdellä sysäyksellä maahan.

"Voi! tiikeri!... tiikeri sinä olet!" valitteli onneton Lavernède, jonka haavoittuneesta polvesta veri vuosi teräville pihakiville.

Mutta Capdepont'in nyrkit eivät enään auttaneet; toiset olivat oivaltaneet hänen luontonsa laadun, eikä häntä tästälähin toisin nimitetty kuin _apotti Tigrane'ksi_.

Mutta mitä oli tekeminen? Kuinka oli tuo sietämättömäksi käynyt vaino lakkautettava? Capdepontin kunnianhimo ei löytänyt siihen kuin yhden ainoan keinon: hänen täytyi kohota kaikkia heitä ylemmäksi säännöllisen käytöksen ja ahkeruuden kautta. Kun hän kerran pääsisi luokan ensimmäiseksi oppilaaksi, ja opettajat julkisesti tunnustaisivat hänen etevämmyytensä -- ken uskaltaisi silloin häntä ahdistaa.

Ja niin kävikin kuin hän oli tahtonut. Kahdeksan kuukauden perästä seminaariin tultuaan, oli hän yhtämittaisella edistymisellään voittanut opettajainsa suosion ja pakoittanut toverinsa vaikenemaan, jotka hämmästyneinä ja noloina huomasivat suuresti erehtyneensä.

Lupa-aikoina, jolloin kaikki ilomielin riensivät omaistensa luokse, pyysi nuori pappimme lukujensa kiihkossa jäädä yliseminaariin.

Minkätähden olisikaan hän lähtenyt tuonne vuoristoon? Äitiänsäkö tervehtimään? olihan äiti terve; hän tiesi sen. Vanhaa pastoriako tapaamaan? Mitä henkistä hyötyä olisi hänellä siitäkään ollut? Kunpa siellä Harros'issa edes olisi ollut sellainen pohjaton kirjasto kuin se, jota hän täällä sai käyttää mielinmäärin. Hän istui päiväkaudet kirjainsa ääressä, ja oleskeli iltasin opettajainsa seurassa, joiden kanssa hän oli tullut yhä tuttavallisempaan ja sydämellisempään suhteeseen.

Oi, niitä keskusteluja, väittelyitä ja esitelmiä, joita silloin pidettiin _ali-diakonien_ ja _tonsuroittujen_ pihoilla tähtien valossa! Kuunnellessa näitä professorien väittelyitä, joihin hän ei sanallakaan rohjennut puuttua, teroittui hänen aina valveilla oleva järkensä erinomaisesti skolastiseen perustelutaitoon. Milloin kykenisi hänkin lausumaan ajatuksensa samalla luontevuudella, samalla sanojen runsaudella ja samalla pontevuudella kuin hänen opettajansa?...

Kuumimpien _dogmaatillisia, siveysopillisia ja kirkkohistoriallisia_ kysymyksiä koskevien keskustelujen jälkeen, kun innostuneimmatkin professorit olivat jo kauan sitte levolle menneet, hiipi nuori Rufin hiljaan alas kirjastoon, ja saadakseen itsenäistä mielipidettä riidan alaisina olleista kysymyksistä, kaiveli hän esille puheina olleet kohdat, viettäen siten suurimman osan yötä.

Pian oli Rufin Capdepont suorittanut alimmat arvo asteet ja tuli vuoden perästä ali-diakoniksi.

Juuri tähän aikaan, huomatessaan itsensä peruuttamattomasti sidotuksi hengelliseen säätyyn, heräsi hänessä ensikerran ajatus suorittaa semmoisiakin opintoja, jotka erityisesti voisivat olla hänelle eduksi virkauraan nähden. Kasuistiikka [Omantunnon-asiain selitys-oppi] ei lainkaan sopinut hänelle. Kiivas ja tulinen luonteensa halusi pikemmin taistella ihmisten kuin joutavien omantunnon kysymysten kanssa, ja hänestä tuntui kuin olisi _historia_ ollut hänen oikea alansa. Ja mikäpä historia onkaan viehättävämpi ja suurenmoisempi, kuin kirkkohistoria, joka pääkohdittain kertoo vuosisatojen halki maailman historialliset tapahtumat?...

Mikä viehätys! Paavit oppisääntöjen yhteyden perustajina, paavit, maailman todelliset kuninkaat, kuningaskuntain yliherroina ja paavit, joihin tavallansa koko Euroopa keskittyy, kirkon hallituksen jumalallisen perikuvan mukaan muodostaen kaikki maalliset valtakunnat. Ja sitten mikä unelma! Että Sixtus viides alhaisesta sikopaimenesta oli voinut nousta paavin valtaistuimelle, jonka vertaista ei ole olemassa korkeuteen ja loistoon nähden...

Noista häikäisevistä näyistä lumottuna, ajatteli hän ehdottomasti lapsuutensa aikoja, jolloin hänkin Harros'in tammimetsiköissä oli monet kerrat ajanut sikoja laitumelle. Sitä paitse ohjasi hänen suojelijapyhimyksensä _Tyrannius Rufin_ häntä kääntymään tälle uralle: olipahan itse viidennen vuosisadan alkupuolella kääntänyt latinan kielelle Eusebius Cesarealaisen _kirkkohistorian_.

Kahdenkymmenenviiden vuoden vanhana vihittiin Capdepont papiksi ja sai vikaarion paikan Pyhän Frumention seurakunnassa Lormières'issä. Piispa, joka oli kuullut kerrottavan hänen erinomaisesta etevyydestään, tahtoi pitää hänet läheisyydessään merkillisenä kykynä.

Mutta huolimatta suosiosta, jota herra Grandin, hänen ylhäisyytensä de la Guinaudie'n kolmas seuraaja, oli hänelle yhä edelleen osoittanut, oli Capdepont kahdessa vuodessa sanomattomasti ikävystynyt tähän toimeensa, ensin Pyhän Frumention, sitten Pyhän Irenen seurakunnassa. Herran ehtoollisen jakaminen sairaille, kuolleitten hautaaminen, parantumattomain ulkokullattujen ripittäminen, nämä toimitukset, jotka hän suoritti nurkumatta, kiusasivat häntä itse asiassa äärettömästi. Ja kuinka pitkälle tämä velvollisuuksien täsmällinen noudattaminen häntä sitten saattaisi? Mahdollisesti tulisi hän kahdenkymmenen vuoden perästä nimitetyksi rovastiksi johonkin köyhään vuoristoseurakuntaan. Senkö tähden hän oli niin uupumattomasti lukenut ja senkö tähden hän yhä vieläkin niin intohimollisesti työskenteli, valmistaen yhdelle Pariisin kuuluisimmista kustantajista uutta, selityksillä varustettua käännöstä pyhän Thomas d'Aquinon teoksista? Hänen täytyi tavalla tai toisella päästä pois tästä elämästä, joka tuhlattuna halpaan toimintaan ja niin sanoaksemme vajoutuneena viralliseen jokapäiväisyyteen, ei mitenkään saattanut häntä tyydyttää.

Vaan kuinka pääsisi hän irti tuosta ikeestä? Kuinka saavuttaisi hän vapautensa?...

Hänellä oli oma suunnitelmansa.

Joka kahdeksas päivä otti piispa salongeissaan vastaan Lormières'in ylimykset, jotka kreivi de Castagnerte'n esimerkki oli saanut tänne asettumaan. Siellä oli Rufin Capdepont toisinaan hiippakunnan korkeiden vallikkojen mukana seuraan kutsuttuna tehnyt tuttavuutta parooni Thévenot'in kanssa. Thévenot, yksi paikkakunnan vanhoja teollisuuden harjoittajia, oli paperitehtaittensa kautta rikastunut ja oli vuodesta 1830 herra de Castagnerte'n jälkeen jäsenenä edustajain kamarissa. Parooninarvonsa oli hän ansainnut vaatimattomalla olennollaan ja nöyrällä käytöksellään ministeristöä kohtaan. Muuten oli hän rakastettava ja oppinut mies; raha- ja teollisuuskysymyksissä sangen taitava sekä erittäin kykenevä valiokunta-toimissa.

Vuonna 1832 oli Thévenot mennyt naimisiin Pariisissa erään neiti Baladier'in kanssa, joka oli nuori, kaunis sekä hiukan kevytmielinen, luostarikaupungin hienon maailman arvostelun mukaan, ja tarpeellisen ajan kuluttua lahjoitti hänelle terveen ja punakan pojan, oikean pulskan saksalaisen nuken.

Miksi olisi nuori tulokas kasvatettava? Minkälainen kasvatus olisi vastaiselle paroonille sopivin?

Tästä asiasta ei lapsen oma isä nostanut kysymystä, vaan sen teki Capdepont ensi kertaa tavatessaan Lormières'in edusmiehen pienen Edmondinsa seurassa. Mikä oiva keksintö todellakin! Erota hiippakunnasta ja seurata paroni Thévenot'ia Pariisiin hänen poikansa opettajana!...

Pariisiin!...

Semmoinen voimakas luonne, kuin oli tuima Harros'in vuoristolaisemme, voittaa kaikki vastukset. Lymyten paroonittaren taakse, jonka hän oli hehkuvalla kaunopuheliaisuudellaan saanut puolelleen, voitti hän piispan vastahakoisuuden, joka itsepäisesti tahtoi pitää häntä luonansa, taivutti mielensä mukaan edusmiehen tahdon, joka oli päättänyt panna poikansa Saint-Louis'in lyseehen, ja kun istuntokausi alkoi, läksi hän Lormières'istä lujana siinä asemassa, jota oli itselleen himonnut.

Oltiin alussa vuotta 1843.

Thévenot'in perhe oli löytänyt valtiaansa.

On olemassa luonteita, joita kohtalo ei voi pakoittaa ala-arvoiseen asemaan. Ne murtavat ahtaat kehykset, joihinka heitä tahdotaan sulkea ja ulottavat vaikutuksensa kauas ympäristöönsä. Aluksi näyttivät Rufin Capdepont'in tehtävät rajoittuvan yksinomaisesti hänen opettajavelvollisuuksiinsa; mutta kun hän kolmen kuukauden kuluttua läksi muutamaksi päiväksi Saint-Germain'iin tervehtimään erästä ystäväänsä, herra Jérôme Bonnardot'ia, kirkollisasiain ministerin kaukaista sukulaista, oli Lormières'in edusmiehen hotellissa Lillen kadun varrella äkkiä syntynyt ääretön tyhjyys. Sitä eivät tunteneet ainoastaan Edmond, joka kaipasi opettajaansa, ja paroonitar, joka kykenemättä enään pitsinpäätäkään ostamaan ilman apotin neuvoa, vaati häntä kaikin mokomin palaamaan, vaan paroonikin, tottuneena istunnosta palatessaan kuuntelemaan hänen mielipiteitään, ehkäpä määräyksiäänkin, ilmoitti, ettei hän enään tulisi toimeen ilman apottia, ja oli kylliksi lapsellinen sanomaan se hänelle itselleen.

Rufin Capdepont palasi voittajana Lillen kadulle. Hän tarttui innokkaasti Thévenot'in talon hallituksen ohjaksiin, joita hän oli kärsivällisyydellä selvitellyt, aikoen käyttää niitä kunnianhimonsa nöyrinä palvelijoina. Kolmenkymmenen vuotiaana ei hänellä voinut olla toivoa piispan virkaan pääsemisestä; mutta piispan arvo oli tullut hänen pysyväiseksi ja tirannimaiseksi unelmakseen, ja sentähden täytyi hänen ahkeroida, työskennellä lakkaamatta tasoittaakseen siihen päämäärään vievät tiet. Ja semmoisen päämäärän saavuttamiseksi osaisi hän kyllä käyttää kaikkia vallassaan olevia keinoja: herra de Thévenot'in varallisuutta, hänen lukuisia tuttavuuksiaan ja suuremmoista elämäntapaa; erittäinkin hän ei laiminlöisi hyväkseen kääntää virallisessa maailmassa perehtyneen paroonittaren viehättävää ja sukkelaa kevytmielisyyttä; sillä jos hän kerran saisi sen päähänsä, niin saattaisi hän helposti lumota kirkollisasiain ministerin ja sopivassa tilaisuudessa viekotella hänet ratkaiseviin lupauksiin.

Jos _tottumus siveellisyyteen_, pyhän Clemens Alexandrialaisen lauseen mukaan, _koventaa sydäntä_, niin tottumus kunnianhimoon sen sijaan kuihduttaa sitä. Kuvauksemme Capdepont'in luonteesta olisi huonosti onnistunut, jos lukija olisi vähääkään tullut epäilleeksi hänen suhdettaan rouva Thévenot'iin. Tämä ankarannäköinen, lyhytpuheinen pappi ei ollut mikään salonkimies. Hänessä ei ollut vähääkään tuota hienoutta, liukkautta ja irstaisuutta, joka oli omituista viime vuosisadan apoteille.

Tunnustaa näet täytyy, että Capdepont'illa oli hyvin tarkka velvollisuuden tunto, että hän oli hurskas, uskollinen kaikissa hartauden harjoituksissa ja mahdollinen mitä ankarimpaan rehellisyyteen. Syntyään yhteiskunnan alimmista kerroksista ja kantaen -- todella kova kohtalo! -- etevän neron taakkaa, pyrki hän kohoamaan alhaisen syntyperänsä alangosta tavoitellakseen piispan istuinta; mutta pappiuden arvontunto oli hänessä puhtaana säilynyt, eivätkä mitkään seikat olisi saaneet häntä sitä loukkaamaan. Hän kunnioitti suuresti paroonitar Thévenot'ia; mutta tämä nainen saattoi olla hänelle hyödyksi hänen pyrintönsä toteuttamisessa ja kiihkeän aikeensa yllyttämänä käytti hän häntä sokeasti tarkoituksiinsa. Intohimonsa vallassa hän ei kyennyt käsittämään ja arvostelemaan kuinka vähän sopivata tämä kaikki oli, vaan päinvastoin tuntui se hänestä ihan luonnolliselta. Se ei ollut julkeutta, vielä vähemmin turmelusta, vaan naiivisuutta.

Ennen aikaan oli Thévenot'in perheellä kerran kuukaudessa vastaanottopäivä; mutta tätä nykyä pidettiin siellä Capdepontin vaatimuksesta kerran viikossa päivälliskutsumuksia ja hotellin ovet Lillen kadun varrella olivat joka tiistai vieraille avoinna.

Suurta hämmästystä herätti talon jokapäiväisissä vieraissa, pääreissä, edusmiehissä, ja korkeissa virkamiehissä, kun seuraan alkoi vähitellen imeytyä hengellisen säädyn jäseniä. Alussa ei pöydässä näkynyt kuin yksi ainoa, apotti Capdepont'in suuri silkkinen papinkaulus; sittemmin ilmestyi sinne kaksi, kolme, neljä... Vihdoin, eräänä iltana, keskustelun ollessa kuumimmillaan muutamain kiivaiden voltairelaisten ja Edmond'in ylpeän opettajan välillä, joka yritti olemaan kaikkena kaikille, ilmoitti ovenvartija yhtäkkiä hänen ylhäisyytensä Pariisin arkkipiispan.

"Ohoh! Thévenot käypi siis ripillä?" ilkkuivat muutamat kaljupäät herrat korjaten luunsa kiireimmän kautta.

Hämillään ja neuvottomana aikoi Lormières'in edusmies kenties nuhdella Capdepont'ia hänen tuottamastaan harmista, kun hän samassa tunsi jonkun puristavan kättään.

"Olette rohkea, herra parooni", sanoi ilkeäsisuinen markiisi de Boissy, "te otatte vastaan papistoa, jota hovissa katsotaan karsain silmin!"

Ja kääntyen sitten erään kauniin naisen puoleen jatkoi hän:

"Hyvästi, rakas ystävättäreni, palaan takaisin niin pian kuin haluan tulla käännetyksi."

Ja niin poistui hänkin vuorostaan.