Part 14

Tuskin tämä lahjomaton vanginvartija, joka odotti varapiispan virkaa itselleen samalla kuin piispan hiippaa ystävälleen ja puolusti toisen etua valmistaakseen omaansa, tuskin hän salli Capdepont'in esiintyä juhlassa, jonka paroni Thévenot, Pariisista palattuaan, antoi Arbouse'n varrella olevassa palatsissaan poikansa entisen opettajan kunniaksi. Uusi piispa käyttäytyi muuten siellä erinomaisen varovaisesti. Turhaan paronitar ja parooni, riemuissaan siitä, että olivat _tehneet piispan_, yllyttivät häntä kaikin tavoin pitämään jonkinlaista puhetta, joka olisi tuottanut kunniaa tälle talolle, johon hän muinoin oli tullut niin köyhänä, nöyränä ja alastomana. Capdepont ei sekaantunut maallikkovieraiden joukkoon, jossa rouva Thévenot turhamaisuudessaan toivoi näkevänsä hänen loistavan, vaan heitettyään salaisen silmäyksen valkorintaiseen joukkoon ja huomattuaan kreivi Castagnerte'n ylpeät ja ivailevat kasvot, vetäytyi hän arkkipappi Clamouse'n, apotti Turlot'in, Mical'in ja muutamain muitten hengellisten seuraan, jotka olivat tulleet hänen mukanaan, päättäen olla erkanematta heistä. Tässä ystäväparvessakin puhui hän ainoastaan vähän: pari sanaa kurjasta terveydestään ja yhden lauseen pyhästä isästä, jota hän kunnioitti ja ihaili... Siinä kaikki.

Näin käyttäytyessään Capdepont ajoi oman etunsa asiaa. Ei hän todellakaan ollut milloinkaan ennen ollut niin monien paulojen ympäröimänä eikä milloinkaan hänen vihollisensa olleet vimmatuimmin häntä vastaan taistelleet, kuin nyt. Apotti Lavernède, jonka viha johtui hänen syvästi loukatuista luonnollisista tunteistaan, ei ollut ainoastaan kiihoittanut koko paperitehdaskaupungin herra Bonnardot'in suosikkia vastaan, vaan joka päivä hän yhä enemmin vierotti hänestä luostarikaupunginkin. Kreivi de Castagnerte hallitsi siellä rajattomana valtijana ja piti huolta kapina-hengen leviämisestä.

Pian kaupungin vihamielisyys kävi niin ilmeiseksi, ettei Capdepont, joka pelkäsi kohdata vaikka minkälaisiin mielenosotuksiin kykeneviä paperitehtaan työmiehiä, enään uskaltanut lähteä yliseminaarista piispanpalatsiin, mihin hiippakunnan asiat joka aamu hänet kutsuivat.

Helposti ei Harros'in raivostunut vuorelainen suinkaan tyytynyt tähän erakkoelämään ja monta kertaa kajahti Minimein luostari, jonka yksinäisissä suojissa hän Mical'in seurassa synkkämielisenä astui, huudoista, joihin loukkaukset hänen luonnettaan, arvoaan ja korkeata asemataan kohtaan hänet pakoittivat. Mutta miksi kiusata yleistä yllytettyä mielipidettä? Jottei kadottaisi hiippaa, jonka hän oli päähänsä laskemaisillaan, täytyi tämän kesyttömän miehen oppia voittamaan oman itsensä, odotellen sitä aikaa, jolloin hän saisi ankaralla kädellään masentaa vihollisiaan, ja pakoittaa heitä armoa rukoilemaan.

Mutta jos apotti Lavernède'n oli onnistunut laskea kauhean Capdepont'in ohdakevuoteelle, ei hän itsekään levännyt ruusuilla. Lormières'issä sujui kaikki parhaaksi; mutta Roomassa?... Sieltä ei ollut tullut minkäänlaista tietoa. Melkein kuukausi sitten olivat Dominikaanimunkkien priiori ja Kapusiini- sekä Maristomunkkien päälliköt lähettäneet kirjoituksensa, mutta vastausta ei kuulunut. Eikö aijottu ensinkään ottaa huomioon niin mahtavain ja arvokkaiden henkilöiden allekirjoittamia asiakirjoja.

Onnettomuuden lisäksi herkkäluontoinen apotti Ternisien, vaikka hän oli päättänyt palata Tivolin luostariin, viivytteli milloin milläkin verukkeella lähtöänsä Roomaan. Vihaten kaikkia riitoja ja taisteluja, ajatteli nuori pappi vavisten raskasta tointa, joka hänelle varmaan annettaisiin ja toivoen jotenkin siitä pelastuvansa, odotti hän. Tosin hän sielussaan ja omassatunnossaan ei pitänyt Capdepont'ia piispanvirkaan kelvollisena. Hän olisi toivonut kirkon kunnian tähden, että voimakas käsi olisi tarttunut häntä kaulukseen ja säälittä työntänyt hänet kauvas siltä arvoasteelta, jolle hän pyrki. Mutta itsessään hän ei tuntenut tarmoa eikä tahtoa ruveta tuoksi kädeksi, joka ajaisi temppelistä viekkaan, ylpeän, kostonhimoisen varapiispan...

-- Lähteä täytyy! sanoi hänelle eräänä aamuna vankilan saarnaaja, joka äkkiarvaamatta tuli hänen luokseen kasvot vihan punoittamina.

-- Hyvä Jumala, mitä on tekeillä?

Minä tulen isä Trézel'in luota. Vaikk'en tuota jesuiittaa kärsi, enkä suuresti toivo häntä puolellemme, kävin kumminkin hänen luonaan pyytämässä häntäkin jotakin yrittämään, jotakin kenraalinsa avulla. -- Varmaa on, sanoin itsekseni, saadakseni rohkeutta astumaan Pyhän Stanislaus Kotska'n opistoon, että Capdepont sortuisi, jos minun onnistuu nostaa kristikunnan mahtavimman veljeskunnan häntä vastaan...

-- Ja jouduitte karille?

-- En ainoastaan joutanut karille tämän viekkaan isän luona, mutta kun olin onnistunut aika viekkaasti -- häpeäkseni tunnustan sen -- vetää häntä nenästä, niin luulen käsittäneeni hänen salavihkaisesta puheestaan, ettei Rufin Capdepont'in asiaa Roomassa tutkitakaan...

-- Kenen siis?

-- Minun ja varsinkin teidän, rakas ystäväni.

-- Minun asiaani! huudahti apotti Ternisien kalveten.

-- Paavillisessa virastossa on hämmästyksellä nähty erään nuoren papin nimen sekaantuneena Lormières'in surkuteltaviin riitajuttuihin, papin, joka oli jättänyt kauniin muiston Roomaan, jota hänen ylhäisyytensä kardinaali Maffeï oli kunnioittanut ystävyydellään ja jota itse pyhä isä suvaitsi kunnioittaa muutamilla suosionosotuksilla. -- Siihen tapaan puhuu isä Trézel, tietysti kertaakaan katsoen teitä silmiin!

Apotti Ternisien raukka ei voinut tointua hämmästyksestään.

-- Se on liikaa! äännähti hän, tehden tuiman liikunnon.

-- Kas siinä käännös, jonka ovat aikaansaaneet nuo kolme eroomatonta, Capdepont, Mical ja pyhän Stanislaus Kotskan ylijohtaja, sillä noita kolmea nimeä ei enään saa eroittaa... Onpa tämä mainiota, varapiispa on muuttunut uhriksi, ja herrat Lavernède ja Ternisien tämän onnettoman ja itseään puolustamaan kykenemättömän panettelijoiksi! Säälittäähän minua toki!... Oh! katolinen kirkkoraukka!... Ellen uskoisi vanhurskasta Jumalaa olevan!...

Vankilan saarnaaja loi taivaaseen katseen, joka puhui hänen sielunsa syvästä ahdistuksesta.

-- Jumalalla ei ole mitään osaa paholaisen keksimissä vehkeissä, arveli Ternisien, jolla oli pyhimysten yksinkertainen, vahva usko.

Seurasi hetken hiljaisuus.

-- Älkäämme lannistuko, ystäväni, jatkoi Lovernède päättävän näköisenä. Jumalan ja hänen kirkkonsa tähden tulee meidän loppuun asti taistella... Lähtekää... Roomassa tapaatte kardinaali Maffeïn, joka odottamattomaksi onneksemme on määrätty Capdepont'in asiaa tutkimaan. Kardinaali tuntee teidät, hän kuuntelee teitä, ja te selitätte hänelle kaikki. Te tiedätte mitkä hellät siteet pidättävät minua Lormierès'issa; no niin! jos minulla olisi Italiassa tuttavuuksia, joista riippuisi ratkaiseva päätös, jättäisin äitini, ja lentäisin auttamaan kirkkoa, tuota toista äitiä, jota rakastamme uskollisina ja mustasukkaisina poikina...

-- Minä lähden huomenna.

-- Kiiruhtakaamme. Herra de Castagnerte, jonka tapasin Saint-Frumensen kadulla, luulee, että Capdepont on aikoja sitten lähtenyt Lornières'ista. Mical yhä vaan vartioi yliseminaarin ovea, eikä hänen veljensä, lääkäri unohda käydä joka päivä Minimein luostarissa. Mutta se on Capdepont'in poissaolon salaamiseksi keksitty ilveily... Useita viikkoja sitten kohtasi muuan talonpoika lähiseuduilta, kulkiessaan yöllä vuoripolkua, korkeakasvuisen papin, joka astui kiireesti, puhuen itsekseen ja hurjasti liikutellen käsiään. Se oli varmaan Capdepont. Tahtoen salata lähtöään, on hän Jalkasin mennyt jollekin etäämmälle asemalle. Minne lähti hän? Epäilemättä Pariisiin kiusaamaan paavin lähettilästä, yllyttämään kaikkia ystäviään toimimaan...

-- Minä lähden tänä iltana, lausui Ternisien tarmokkaasti.

XXV.

Kardinaali Maffeï.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entinen sihteeri saapui Roomaan elokuun keskivaiheilla, Neitsyt Marian taivaaseen astumisen juhlan aattona. Hän otti asunnon pyhän Andrean della Vallen luostarissa, jossa hänellä oli monta ystävää, ja levähti siellä muutamia päiviä. Toinnuttuaan hiukkasen matkansa vaivoista ja kerättyään itselleen kylläksi rohkeutta, ohjasi hän viimein, eräänä iltapuolena, askeleensa Leoniiniseen kaupungin-osaan ja kolkutti kardinaali Maffeïn asunnon, Candiapalatsin portille.

Apotti Ternisien ei kauvan odottanut.

Rikkoen seuraelämän sääntöjä vastaan, joita muuten tarkasti noudatetaan näiden ylhäisten prelaattien luona, missä kaikki tapahtuu juhlallisesti kuin kirkossa, tuli hänen eminensinsä itse noutamaan häntä etehisen penkiltä.

-- Rakas lapseni, rakas lapseni! sanoi hänen ylhäisyytensä Maffeï, syleillen häntä hellästi.

Nuori pappi seurasi tykyttävin sydämin kardinaalia avaraan suojaan, jota hän piti työhuoneenaan.

Hänen eminensinsä kardinaali Maffeï oli noin seitsemänkymmenen viiden vuoden vaiheilla oleva vanhus. Hän oli hieman köyryssä, mutta kumminkin saattoi huomata hänen olleen pitkäkasvuisen miehen. Hänen melkein täydellisesti kalju päänsä oli väriltään kuin sileää, kiiltävää norsunluuta. Muutamat harvat karvat korvien ja niskan kohdalla, muistuttivat hänen entistä luostarillista tointaan, sillä hän oli ollut Tivolin fransiskaanimunkkien apotti. Hänen teräväkulmaiset kasvonsa, joita hallitsi nenä, isohko ja pitkä kuin pyhällä Kaarle Borromee'lla, olivat kalpeat, ja ilme niissä oli askeetillisen kylmä, mahtavan arvokas. Hän astui verkalleen, kuten purppuran kantajain tulee.

Kardinaali osoitti Ternisien'ille istuinta ja istuutui.

-- Viimeinkin palaatte meille takasin, sanoi hän hyväntahtoisesti.

-- Ja ainiaaksi, Eminensi.

-- Sen parempi. Teitä on paljon kaivattu Tivolissa. Kun tänä aamuna kerroin tulostanne Fransiskaanimunkkien kenraalille, joka kävi minua tervehtimässä, näytti hän tuosta oikein ilostuvan.

-- Teidän Eminensinne oli siis ennakolta saanut tietää tulostani tänne? kysyi Ternisien, joka oli liian vilpitön salaamaan hämmästystään.

-- Enkö minä siis tiedä kaikki, mitä kristikunnassa tapahtuu? vastasi kardinaali hymyillen.

-- Mutta minä en ollut kirjoittanut kellekään...

-- Entä sakarisormeni? sanoi hänen ylhäisyytensä Maffeï, kohottaen kaunista, valkoista papinkättään... Ei! eilen vasta sain jesuiittain luona _Gesù_-kirkossa tietää, että olitte saapunut tahi olitte saapumaisillaan Roomaan.

-- _Gesùssa!_... Ah! ymmärrän, itse Trézel...

-- Sen niminen se Isä todellakin oli, jonka pitkää kertomusta Lormières'in pappien otteluista minulle luettiin... Mutta, rakas lapseni, teidänkin nimenne mainittiin usein tässä käsittämättömässä kirjoituksessa... Näyttää siltä kuin olisitte nostaneet kapinaa ystävänne... ystävänne... Auttakaapas minua...

Apotti Lavernèdeko?

Niin juuri, apotti Lavernède'n kanssa... Mikä tulinen mies tuo apotti Lavernède on!...

-- Ette erehdy, teidän ylhäisyytenne, ystäväni apotti Lavernède vihaa kiivaasti syntiä, eikä hän siinä kohden voi hillitä itseään. Minä, jolla ei ole hänen rohkeuttaan, olen usein nuhdellut häntä, että hän liian kiihkoisesti ajaa takaa pahuutta. "_Saatatte vielä itsellenne jonkin ikävän selkkauksen_", sanoin hänelle satakertaa. -- Totta puhuen, en luullut itseäni niin hyväksi ennustajaksi.

Kardinaali silmäili apotti Ternisien'iä tämän tulisesti puhuessa. Kun hän oli päättänyt, katseli hän häntä yhäti tarkasti.

-- Olkaa varoillanne, apotti hyvä, sanoi hän, minulla on tarkat tiedot siitä mitä Lormières'issä on tapahtunut. Ystävänne väärän käytöksen kaunistamiseksi ei tarvita...

-- Jos Teidän Eminensinne suvaitsee minun tosiperäisesti kuvailla...

Onnettoman Ternisien'in ääni tukkeutui ja suuria kyyneliä vierähti hänen poskilleen.

Kardinaaliin, vanhaan valtiomieheen, jonka sydän ajanpitkään oli kuivettunut valtiotoimien käsittelyssä, ei tämän nuoren sydämen liikutus mitään vaikuttanut. Hän viittasi kohteliaasti hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entistä sihteeriä puhumaan, eikä lausunut sanaakaan.

Silloin apotti Ternisien alkoi kertoa hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in vaikutuksesta piispana ja apotti Rufin Capdepontin uppiniskaisesta vastuksesta. Hän ei unohtanut mitään kuvaillessaan suojelijansa, ystävänsä pitkää martyyriaikaa. Vieläpä hän monta kertaa sanasta sanaan toisti Capdepont'in tuimia ja röyhkeitä puheita. Uskalsipa hän sanoa häntä Lormières'in viimeisen piispan teloittajaksikin.

Kardinaali kuunteli liikkumattomana, puhekumppaniinsa kääntyneenä, ettei sanaakaan joutuisi hukkaan.

Turhaan tämä tuon tuostakin vaikeni, koittaen lukea hänen Eminensinsä piirteissä jotain jälkeä siitä liikutuksesta, jonka vallassa hän itse oli; mutta tämän tarkkaavaisen ja maltillisen vanhuksen läpitunkemattomat, ikäänkuin jähmettyneet kasvot eivät puhuneet mitään hänen syvemmistä tunteistaan.

Vaikka tämä pahaa ennustava äänettömyys vaivasi nuorta pappiamme, jatkoi hän rohkeasti, sillä hänen kunniansa samoin kuin myöskin apotti Lavernède'nkin kunnia oli vaarassa. Pian joutui hän kertomuksessaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrunin'in ruumisarkkuun ja kauhistuttavaan kohtaukseen piispanpalatsin pihalla tuomiokapitulin ja Lormières'in papiston läsnäollessa. Tällä kertaa kohotti kardinaali hiukan päätään ja tarkasti terävästi Ternisien'iä.

-- Onko asia todellakin niin, kuin minulle sen olette kertoneet? kysyi hän vakavasti.

-- Vakuutan sen Jumalan edessä!

-- Hyvä, minä uskon teitä... Jatkakaa.

-- Minulla ei ole enään mitään lisättävänä, teidän ylhäisyytenne.

-- Anteeksi... Te ette kerro minulle viimeistä kohtausta tässä pienessä näytelmässä, joka, sen myönnän, ei ole kaunis, mutta ei kumminkaan niin kauhea kuin te Lormièresissä kuvittelette. Se kohtaus, jonka tahdon saattaa teidän muistoonne on se, missä apotti Lavernède keskellä Pyhän-Irenéon tuomiokirkkoa rohkeni vasten varapiispan kasvoja heittää hyvin vaikeasti todistettavan syytöksen, että hän on murhannut hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in.

Piispavainajan ruumis-alttarin ääressä tuli apotti Lavernède huutaneeksi. "Kain, kussa on Habel sinun veljes?"

-- Se näyttää minusta riittävän, enkä minä muuta sano.

-- Taistelun kiihko voinee kenties selittää...

-- Ei... Muistakaa muuten, että kun apotti Lavernède siihen määrään solvaisi hiippakunnan varapiispaa, oli tämä jo nimitetty piispaksi, seikka, jonka olisi pitänyt tehdä hänet pyhäksi jokaisen silmissä. Papillisen arvojärjestyksen kunnioitus tulee aina olemaan yhtenä kirkon pylväänä.

-- Teidän Eminensinne sallinee minun huomauttaa, ettei apotti Lavernède'n eikä muittenkaan mielestä maallisen vallan määräys ilman minkäänlaista hengellistä valtuutta, tee piispaa, vaan että sen tekee kanooninen nimitys. Ystäväni ei siis luullut, että samana aamuna Pariisista tullut sähkösanoma vapauttaisi apotti Capdepontia vastaamasta siitä, mitä ennen oli tehnyt.

-- Ystävänne oli väärässä. Me, jotka allekirjoitamme konkordaatteja, sopimuksia, maan kaikkein hallitsijain kanssa, tiedämme mitä meidän tulee ajatella maallisesta vallasta; mutta me olemme kaukana osoittamasta sille pienen Lormières'in papin ylpeää ylenkatsetta. Epäilemättä eivät pohjoisesta ja etelästä tulevat piispanehdokkaat ole kaikki yhtä otollisia pyhälle isälle. Kuitenkin tuntee hänen pyhyytensä hyvin tarkasti kirkon aseman ja ani harvoin on hän hyväksymättä hallitsijain vaalia... Herra Lavernède on älykäs; hän tietää siis kyllä, että pyhän istuimen täytyy olla erityisesti varovainen Ranskan suhteen ja sittenkin on hän uskaltanut panna alkuun häväistysjutun, joka, ellei apotti Capdepont'in viisaus olisi tullut avuksi, olisi johtanut mitä ikävimpään riitaan Pariisin ja Rooman välillä.

Nämät viimeiset sanat lausuttiin hiukan tuimalla äänellä, joka sisälsi nuhteen apotti Ternisienille. Nuori pappi käsitti sen ja tunsi äkkiä jähmettyvänsä.

Sanomme vielä kerran, ettei hänen ylhäisyytensä Roquebrun'in entinen sihteeri ollut luotu taistelua varten. Kun hänestä itsestään, hänen ystävästään, jonka asiaa hän jalomielisesti piti omanaan, keksittiin häpeällisiä syytöksiä, joutui hänen oikeudentuntonsa kapinaan ja hän olisi saattanut lausua muutamia hyvinkin teräviä sanoja. Mutta kun kaikki ponnisteleminen oli turhaa, kun vääryys riemuitsi, ei hänelle jäänyt muuta neuvoksi kuin tyytyä. Näin arat tahi liiaksi rauhaa rakastavat luonteet luopuvat jaloimmistakin asioista ja jättävät helpon voiton pahojen käsiin. Kun rajattomasti ihailemme itseämme tahi Jumalaa, syntyy siitä usein samanpitävät johtopäätteet.

Kauhistuneena kardinaalin käsitystavasta väjyi Ternisien nyt vaan ensimäistä tekosyytä, joka sallisi hänen kunnialla peräytyä. Oh! kuinka mielellään jättikään hän tämän häijyn maailman ja pakeni Tivolin yksinäisyyteen! Tätä ajatellessaan, nuori fransiskaanimunkki, jolta tutustuminen inhimillisten intohimojen katkeruuteen oli vienyt kaiken rohkeuden, jo mielessään nautti uskonnollisen elämän kaikkia suloja yksinäisestä luostarikammiossa, keskellä erämaata. Oh! olemattomaksi tuleminen!...

Hänen ylhäisyyttänsä Maffeïta, jonka tutkiva silmä seurasi tuon häntä vastapäätä istuvan heikon miehen vaihtelevia mielentiloja, liikutti säälintunne. Hellästi tarttui hän hänen käsiinsä ja pudisti niitä. Tästä kosketuksesta katkeraan tuskaan sortunut Ternisien kavahti ikäänkuin unesta, ja hämillään pitkästä äänettömyydestään änkytti hän:

-- Luulette siis, teidän ylhäisyytenne, että hänen pyhyytensä vahvistaa apotti Capdepont'in piispannimityksen?

Kardinaali nousi vilkkaasti.

-- Vai niin! huudahti hän ivansekaisella suuttumuksella, jos Lormières'issä, viheliäisessä kauppalassa maailman rajamailla, muutamien hiippakunnan pappien ja munkkien on onnistunut omaksi tyydytyksekseen saada apotti Capdepont'in tulisen, kenties liiankin tulisen luonteen hurjistumaan, pitäisi kirkon sentähden menettää ne suuret edut, mitkä tämä sama, sen kasvattama, muodostama ja hillitsemä luonne voipi sille tuottaa? Joudun todellakin, hyvä herra, aivan ymmälle niiden ihmisten vaateliaisuudesta, jotka teidät ovat lähettäneet. Kylläpä ollaan merkillisen julkeat!... Ja mistä ajasta alkaen ovat yksinkertaiset papit ruvenneet sekaantumaan asioihin, jotka kuuluvat yksinomaan pyhälle isälle tahi niille, joille hän on uskonut niiden suorittamisen? Se on pappisvallan täydellinen mullistus... Jos te, ranskalaiset, rakastatte vallankumousta, niin me roomalaiset vihaamme sitä kaikesta sydämestämme, me emme antaudu selkkailuksiin, vaan tahdomme itsepintaisesti jäädä liikkumattomina kivelle, _super petram_, jonne Jumalan käsi meidät on asettanut... Tietäkää, herra apotti, että hallituksenne ehdokas Lormières'in istuimelle tulee kirkkosääntöjen mukaan virkaansa vahvistetuksi. Ei sen vuoksi, että tahtoisimme olla myöntyväisemmät keisarillenne, kuin meille sopii, keisarille, jonka tarkoituksena, niinkuin hyvin tiedämme, ei ole mikään muu kuin alentaa piispanvallan merkitystä Ranskassa, toivoen voivansa sitä helpommin hallita, kun se on laskettu kelvottomien miesten käsiin; vaan sen vuoksi, että paavin lähettiläs Pariisissa ja muutkin ovat esitelleet meille herra apotti Capdepont'ia erinomaisen etevänä ja jaloavuisena pappina. Hänellä on ennen kaikkea avu, johon kirkon täytyy panna arvoa näinä aikoina, jolloin maallinen valta on noussut rohkeutensa, kavaluutensa ja ilkeytensä kukkulalle, hän on rohkea tuo Capdepont, siinä on viimeinkin oikea _luonne_. Suokoon taivas, että piispansauva aina joutuisi yhtä voimakkaisiin ja uskollisiin käsiin!

-- Uskallanko huomauttaa, Teidän Eminensinne, että tämä uskollisuus pyhää istuinta kohtaan on hyvinkin uutta, sillä ennen...

-- Se on erehdys, Lormières'in varapiispa on alistunut maallisen vallan alle, mutta hän ei ole milloinkaan siitä pitänyt. Hänen täytyi tulla piispaksi, Jumala, joka hänelle oli säätänyt tehtävän kirkossaan, oli aikoja sitten pannut "_hänen lihaansa ja luihinsa_", raamatun kuvaavien sanain mukaan, tiedon omasta voimastaan, ja jos hän, edistääkseen taivaalle otollista kunnianhimoaan, oli pakoitettu teeskentelemään taikka hiukan imartelemaan kirkollisasiain ministeriä, niin hän sydämessään tuomitsi ja ylenkatsoi sitä, jota valtiollisessa rengonkielessä, sanotaan _perustuslailliseksi vallaksi_. Hän näytti todellakin taipuneen Pariisin vallan alle, mutta todellisuudessa nöyrtyi Rooman edessä; se oli Rooman hyväksi kuin hän nöyrtyi viekastelemaan, jopa... valehtelemaankin.

-- Valehtelemaan, teidän ylhäisyytenne, valehtelemaan! huudahti Ternisien kokonaan suunniltaan.

-- No niin! mikä teidän on ja missä ahtaassa, naurettavassa merkityksessä käsitätte tämän sanan? Oh! kyllä näkyy, että olette ollut poissa tyköämme toistakymmentä vuotta! Ette siis enään ymmärrä puhettamme? Kirkko ei milloinkaan valehtele, herra apotti. Kirkko, joka on totuus itse, ei voi valehdella. Mutta taistellessaan ensimäisinä aikoina viimeisiä pakanallisia ruhtinaita, keskiaikana puoleksi raakalaisia kuninkaita ja meidän aikanamme koko maailmaa vastaan, tarvitsee, suorittaakseen jumalallista kutsumustaan, lakkaamatta ketteryyttä ja taitavuutta... Kardinaalit Caprara ja Consalvi, joita Ranskan eroittamista miettivä kenraali Bonaparte ahdisti, olivat pakoitetut valehtelemaan hänelle useinkin, samoinkuin Napoleon III:n juonitteluihin takertunut Capdepont on hänelle valehdellut... Mutta minä kysyn, hyvä herra, valehdellaanko silloin, kun pelastetaan kirkko? valehdellaanko silloin kun huolimatta ihmisistä, jotka ovat yltyneet karkoittamaan Jumalaa maailmasta, käytetään apukeinoja, viekkautta ja verukkeita, vahvistamaan täällä maanpäällä Sen valtaa, joka on tie, totuus ja elämä, "_Ego sum via, veritas et vita_?"

Apotti Ternisien oli tykkänään ymmällä. Kauhistuneen näköisenä katseli hän kardinaali Maffeïta, joka taas istahti.

-- Ja miten onkaan tämä apotti Capdepont lahjakas! jatkoi vanha pappi kokonaan innostuneena. Jospa olisitte olleet Ranskalaisten Pyhän Ludvigin kirkossa neitsyt Maarian taivaasen astumisen juhlassa, kuulemassa häntä!

-- Mitä? Onko herra Capdepont Roomassa?

-- Hän sai suuren kunnian pitää kiitospuheen neitsyt Maarialle pyhän isän, ja koko pyhän virkakunnan läsnäollessa. Mikä ylevyys! mikä voima! ja mikä into hänen sanoissaan! "_On kuin kuulisin pyhän Bernhardin puhuvan_", kuultiin kardinaali-vikaarion useat kerrat mutisevan... Tämän suuren päivän iltapuolella tahtoi hänen pyhyytensä itse vastaanottaa apotti Capdepont'in lausuakseen itse hänelle onnentoivotuksensa... Hyvä Ternisien, olisittepa nähnyt tuon miehen, josta niin vähän pidätte, Vatikaanin saleissa, miten luontevasti hän liikkui, miten hänen ryhtinsä oli sekä ylimyksen omainen että vaatimatoin, niin olisitte ollut samaa mieltä kuin minäkin, ettei näet Jumala ole suonut tälle miehelle niin hämmästyttävää ulkonaista arvollisuutta, ellei hän olisi määrännyt hänelle jonkun korkean tehtävän. -- "_Hiippa soveltuu hyvin tähän päähän_" -- kuuluu pyhä isä sanoneen Jesuiittain kenraalille, joka seurasi vasta valittua. -- Sitten syleillen hänen jalkoihinsa polvistunutta apotti Capdepont'ia suvaitsi Pius IX sanoa: "_Veljeni_!"

-- Siinä tapauksessa on kaikki lopussa?

-- Kaikki on lopussa, lapseni. Herra apotti Capdepont -- valtuutan teitä antamaan siitä edeltäpäin tiedon Lormières'iin -- on saava vahvistuksensa konsistorissa, joka kokoontuu kahdeksantena päivänä ensi kuuta, pyhän neitsyen syntymäpäivänä.

Apotti Ternisien nousi, kumarsi syvästi hänen Eminensillensä ja kääntyi sanaakaan virkkamatta työhuoneen ovelle.

-- Ja noinko menette, lausumatta jäähyväissanaakaan minulle? kysyi kardinaali.

Nuori pappi kääntyi, astui pari askelta hänen ylhäisyyttään Maffeïtä kohti ja laskeutui sitte äkisti polvilleen hänen eteensä.

Vanha pappi nousi, kohotti juhlallisesti kätensä ja siunasi häntä.

-- No niin, lapseni, sanoi hän Ternisien'ille, nostaen hänet lempeästi ylös, olkoon pieni syntinne teille anteeksi annettu ja älkää enää siihen langetko. Jättäkää kirkon asiat niille, joille Jumala ne on uskonut. Kohta tulette te löytämään rauhaa ja tyydytystä Tivolin ihanassa yksinäisyydessä, missä veljet teitä odottavat. Jospa saisin teitä sinne seurata! Ettekö ole paljon onnellisempi minua?...