Part 12

Sillä välin kuin tuomiokirkossa, joka surisi kuin suuri mehiläispesä, messuttiin suurimmalla prameudella vainajan edestä, olivat herrat Clamouse, Turlot ja Mical, Lavernède'n mahtavasta käytöksestä ällistyneinä, vetäytyneet sakastin nurkkaan ja keskustelivat innokkaasti.

-- Luulisipa häntä totta tosiaan tämän talon isännäksi! pauhasi arkkipappi.

-- Tuo harmittaa! huusi apotti Turlot. -- Hiljaan, hyvät herrat! keskeytti Mical surunvoittoisella tyyneydellä, älkää puhuko niin kovasti. Mitä niin suuresti pelkäätte, saattaa kylläkin tapahtua. Minä puolestani en todellakaan paljo kummastelisi, jos Lavernède tulisi herraksemme.

-- Hän! lausui Turlot ylenkatseellisella, epäilevällä liikkeellä.

-- Eikö hän ole apotti Ternisien'in ystävä, hänen paras ja uskollisin ystävänsä?

-- Mitä se meihin kuuluu!

-- Entä jos herra Ternisien tulee Lormières'in piispaksi?

Herrat Clamouse ja Turlot tuijottivat ällistyneinä Mical'iin.

-- Mitä? mitä?... sopotti arkkipappi, jonka rohkeus paikalla lannistui... Mitä sanotte, ystäväni? Tuo ei ole vakavaa puhetta, eihän toki? -- Se on päinvastoin hyvinkin vakavaa, mitä vakavinta voi olla.

-- Oi, hyvä Jumala! te saatte minut vapisemaan, Mical. Selittäkää sananne, minä rukoilen teitä.

-- Mitä loruja te meille uskottelette, murisi Turlot.

Samassa, urkujen vaietessa, syvä mahtava, täysinäinen ääni kaikui Pyhän Ireneon holvien alla.

Dies irae dies illa, Solvet saeclum in favilla, Teste David cum Sibylla.

[Koston päiv' on julma, suuri, Silloin muutuu luonnon muuri, Tietäjät näin lausuu juuri.

A. Oksasen käännös (Säkeniä).]

Puhekumppanuksia sakastissa eivät nämät juhlalliset sanat vähääkään liikuttaneet, he olivat tottuneet niihin.

-- No niin! jatkoi Clamouse ravistaen Mical'ia, joka oli käynyt hiukan hajamieliseksi.

-- No niin, tietäkää ettei Capdepont ole saanut mitään uutisia Pariisista tänäpäivänä. Eilen illalla kymmenen aikaan saapui herra Bonuardot'ilta näin kuuluva sähkösanoma:

-- Keisari allekirjoittaa määräyksen tänä iltana. Me ilmoitamme teille paikalla, jos tulette nimitetyksi.

-- Kolme kertaa olen käynyt sananlennätin konttorissa tänä aamuna. Mutta ei mitään, ei mitään, ei mitään. Voittehan aavistaa Capdepont'in tilan. Äsken juuri kun hän näki minun palaavan tyhjin käsin, luulin hänen menettävän järkensä. Oh! kylläpäs oli työtä saada häntä pysymään piispan toimistossa. Taistelu oli kauhea. Nähkääs! Minulla on jälkiäkin siitä. Katsokaa!

Siveysopin professori näytti suurta sinelmää kaulassaan. Hän jatkoi:

-- Kun minä heittäysin ovea vastaan estääkseni häntä lähtemästä ulos ja häiritsemästä näitä juhlamenoja, sieppasi hän minut äkisti kiinni ja oli vähällä kuristaa minut. Lavernède ei erehtynyt sanoessaan Capdepont'ia _Tigrane'ksi_. Meidän kesken sanoen, on siinä miehessä tiikerin luontoa. Viimein, ikäänkuin kauhistuen omaa itseään, peräytyi hän pari askelta ja vaipui nojatuoliin... Hyvät herrat, silloin näin minä, mitä ei kukaan vielä ole nähnyt, minä näin Rufin Capdepont'in itkevän.

-- Ja pelkäättekö apotti Ternisien'in tulevan nimitetyksi? urkki herra Clamouse, jonka ääni alkoi kuulua yhä tuskallisemmalta.

-- Hänen äkkinäinen mielenliikutuksensa tarjosi mielestäni mukavan tilaisuuden antaa varapiispan kuulla totuutta. Hyvä Jumalani, mitä kaikkea hänelle sanoinkaan! Täytyihän kaikin mokomin estää häntä hyökkäämästä Pyhään Ireneohon, purkamaan onnellisen kilpailijansa läsnäolosta yltynyttä vihaansa. Vakuutan, että olin kaunopuhelias. Jos hän olisi näyttäytynyt täällä, olisi syntynyt mellakka, tappelu. On hetkiä, jolloin Capdepont'issa on sellainen sokea voima, ettei mikään, eikä kukaan voi sitä hillitä eikä hallita... Minä toivoin tämän voiman tulevan käytetyksi kirkon hyödyksi. Ystävyyteni tätä kukistamatonta kohtaan sisälsi tämän salaisen kunnianhimon... Mutta minä luovun siitä... Minä en jaksa enään... Kaikki on lopussa... Oh! tahtoisin kuolla... Köörin ylimmäinen ääni lauloi:

Mors stupebit et natura, Cum resurget creatura Judicanti responsura.

[Luonto, kuolo kauhistuvi, Syntis-parka surkastuvi, Tuomari kuin julmistuvi.]

-- Sanalla sanoen, teidän vakuutuksenne on, että apotti Ternisien?... uudisti arkkipappi.

-- Kuinka monta kertaa olen pelastanut Capdepont'in perikatoon joutumasta. Mutta piispanpalatsin pihalla en mahtanut mitään...

-- Kuulkaa, hyvä Mical, jättäkäämme Capdepont ja puhelkaamme herra Ternisien'istä... Varmaanko otaksutte, että hänen nimityksensä Lormières'in piispaksi?...

-- Siinä ei ole epäilyksen sijaa. Eikö Lavernède'n julkeus puhu kylläksi selvää kieltä? Olisiko hän eilen illalla anastanut tuomiokirkon avaimet teidän käsistänne, ja äsken komentanut teitä tässä kirkossa, ellei hän tietäisi voivansa, ystävänsä tullessa piispaksi, rankaisematta tallata meitä jalkainsa alle?... Oh, tuota pappisvaltaa! Löytyykö raskaimpia, musertavimpia kahleita tässä maailmassa? Tunnen renkaiden jo rusentavan lihaani... Hyvät herrat, meillä ei ole uutisia Pariisista, meillä; mutta Ternisien ja Lavernède herroilla on, olkaa varmat siitä.

-- Kas niin, nyt koittaa minulle kauniit päivät! jupisi herra Clamouse ikäänkuin itsekseen puhuen.

-- Entäs minulle sitten? huokaili apotti Turlot, jonka ihraa kylmät väreet alkoivat karmia.

-- Minulla taas, lisäsi Mical, jos hänen ylhäisyytensä Ternisien täyttää herra de Roquebrun'in paikan, ei ole muuta tehtävää kuin pyytää erokirjan ja lähteä hiippakunnasta. Minun elämäni on turmeltu, ja se on Capdepont'in syy.

-- Älkää puhuko enään tuosta ihmisestä... huusi vanha Clamouse.

Hänen puoleksi sammuneet silmänsä leimahtivat.

-- Tunnustan teille, jatkoi hän, että olen vallan kauhistunut... Minkälainen pappi tuo Capdepont! minkälainen pappi!...

-- Hänen kunnianhimonsa on saattanut meidät perikatoon, mutisi Turlot.

-- Meissä syy on: minkävuoksi me hupsut luotimme tuohon mielettömään kunnianhimoon? huusi Mical.

Sitten epätoivoa ja tuskaa ilmaisevalla liikunnolla:

-- Hyvät herrat, me olemme rikkoneet luonnettamme, kutsumustamme vastaan ja olemme nyt rangaistut.

Apotti Turlot'in silmistä tulvi kyyneleitä, joita oli hetkisen koittanut pidättää.

Vanhan arkkipapin taas täytyi nojautua vaatekaappiin: hänen jalkansa eivät tahtoneet häntä kannattaa.

Ystäväni, jatkoi apotti Mical pitkän äänettömyyden jälestä, tunnustakaamme että Jumala, joka meitä kurittaa, on aina vanhurskas Jumala. Kuka Capdepont'ko vai me, on tämän kuukauden tapauksissa antanut loistavimpia siveellisen turmeluksen näytteitä.

-- Tähän tunnustukseen jonka tekemiseen ainoastaan papilla, joka ripin kautta on tottunut tutkimaan omia ja toisten syntiä, saattaa olla riittävää rohkeutta taikka naivisuutta -- ei toiset lausuneet mitään. Clamouse vanhus ja Turlot tyytyivät häveten painamaan päänsä alas.

Kööri lauloi hitaasti ja valittaen:

Ingemisco tamquam reus, Culpa rubet vultus meus: Supplicanti parce, Deus!

[Herra suuri, voimallinen, Ole mulle armollinen, Tuomarini turvallinen!]

-- Minä tulen tietysti menettämään asemani, voivotteli herra Clamouse.

-- Tietysti, vastasi Mical.

-- Kuinkahan aijotaan minun kanssani menetellä, sillä olenhan kumminkin ensimäisen luokan kirkkoherra?

-- Olette oikeassa, te olette kirkkoherra, eikä teitä siis saa mielivaltaisesti virasta eroittaa. Mutta kivuloisuutenne pakoittaa teitä laiminlyömään tuomiokirkon raskasta palvelusta, ja kirkollisasiain ministeriltä toimitetaan teille ero ja eläke.

-- Ah! Hyvä Jumala! kirkko raukkani, jota niin rakastan!...

-- Oh! herra arkkipappi, te ette kumminkaan vielä ole kovin onneton, te! sopatti Turlot. Te olette nimituomioherra ja teidän tuomioherra-arvonne jää teille; mutta minä, minä... Kunhan edes saisin pitää saarnaajan viran, jonka hänen ylhäisyytensä de Roquebrun minulle määräsi Hautes-Corbières'issä.

-- Minä en vastaa mistään, sanoi Mical; te ette tahtoneet seurata Lavernède'ä, ja se on harmillista teille. Minkä vuoksi kielsittekään häneltä noita onnettomia avaimia?...

-- Mutta tehän juuri käskitte minua sulkemaan tuomiokirkon ovet ennen määrättyä aikaa, valitti Turlot.

-- Minä, se on kyllä mahdollista. Mitä tehdä? Capdepont oli puhunut, häntä täytyi totella. Muuten, lisäsi hän, kohottaen älykästä ketun kuonoansa ja silmäillen ystävyksiä itseluottamuksella, joka häneltä tähän asti oli puuttunut, olen minä tehnyt päätökseni. Koska olen menettänyt elämäni päämäärän, on minusta melkein yhdentekevä mitä minun suhteeni päätetään. Samantekevä, uskotaanko minulle alempi kirkkoherranvirka Bastide-sur-Mont'issa, lähetetäänkö minua alipappina Harros'iin, kaikkein kurjinpaan vuoriseutuun, tahi muutanko naapurihiippakuntaan. Jos Capdepont hukuttaessaan itsensä on hukuttanut minunkin, niin olenhan sen tahtonut.

-- Syödä täytyy kumminkin, elää täytyy! murisi Turlot surkeana.

-- Elääkö?... Miten se on välttämätöntä että elämme? tokasi Mical katkerasti.

-- Piru!...

-- Älkää peljätkö, Turlot, kuollessanne jää teiltä vielä kannikka leipävakkaan. Yksi seikka on kaikkia muita tärkeämpi: harrastaa, ja meistä täytyy jälleen tulla kunnon pappia, niinkuin ennen olimme. Muistatteko papiksivihkiäisiämme, Turlot? Mikä päivä! maailma ei ollut mitään meille, Jumala kaikki.

Siveysopin professori heltyi nyyhkimään.

Vanha Clamouse kyllästyen jätti Mical'in ja Turlot'in, jotka tietämättänsä olivat vaipuneet polvilleen, ja kompuroi sakastin päässä olevalle toiselle vaatekaapille. Hän avasi laatikon, veti siitä hiljakseen kauniin, kirjaellun kuoriviitan ja punanauhaisen silkkivaatteen. Vaivoin sai hän ne ylleen. Hiipivin askelin astui hän sakastin ovelle.

-- Mihin nyt juoksette, arkkipappi! kysyi Mical, nousten nopeasti ylös.

-- Kuoriin.

-- Kuoriin, vaikka juhlamenot jo ovat lopussa.

-- Parempi myöhään kuin ei koskaan.

-- Ette varmaankaan ajattele mitä teette!

-- Päinvastoin, ajattelen viisaastikin.

-- Mutta te olette liian syyllinen Lavernèden silmissä...

-- Syyllinen... syyllinen...

-- Herra Clamouse, teidän arvonne...

-- Minun arvoniko?... Oh! Papin arvo ei ole sama kuin maallikon. Niillä ei ole mitään yhteistä.

Turlot kaappasi ketterästi kuoriviittansa ylleen.

-- Tekin, tekin menette kuoriin? huudahti siveysopin professori tykkänään suunniltaan.

-- Kun herra arkkipappikin menee...

-- Teette oikein, herra Turlot, sanoi herra Clamouse.

-- Kuulkaahan toki, herra arkkipappi, oletteko Pyhän Ireneon kirkkoherra?

-- Olen kyllä, herra Mical.

-- Ja alennutte yhtymään apotti Lavernède'n johtamaan saattoseuraan, miehen, joka tunti sitten väkivallalla anasti teiltä tehtävänne.

Vanhus aukoi silmänsä selkoselälleen pelkästä kummastuksesta.

-- Kuuleppas, Mical, sanoi hän koettaen lujentaa ääntänsä, Turlot ja minä olemme tulleet tuomiokirkkoon ollaksemme läsnä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in hautajaisissa, emmekä vähääkään huoli Capdepont'istä, jospa hän tahtoisikin estää meitä pyhää velvollisuuttamme täyttämästä. Te ja julma ystävänne sorratte liiaksi tämän onnettoman hiippakunnan pappeja. Mutta tuhmuuksia on jo kyllin lörpötelty. Jumala suo minulle viimeinkin voimaa heittää päältäni häpeällisen ikeenne ja minä teenkin sen... En salaa, että kunnon apotti Lavernède'n ja minun välille on syntynyt pientä kinaa, ihmisten tähden, jotka huvikseen kylvävät vihaa. Mutta silmäni ovat auvenneet, ja nyt odotan ainoastaan mukavaa tilaisuutta sopiakseni papin kanssa, joka ei milloinkaan ole menettänyt paikkaansa sydämmessäni. Ja herra apotti Turlot taas...

-- Niin! minä, keskeytti paksu pappi, en ole herra Lavernède'n vihollinen; sanompa vielä senkin, että...

Mical, joka oli asettunut sakastin oven eteen, jätti heille tien avoimeksi. Hän ei voinut kauvemmin heitä kuunnella. Tuommoinen halpamaisuus ei saattanut olla häntä iljettämättä. Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan, koko sillä ajalla, kun hän oli Capdepont'ia palvellut, olisi alentunut näin syvästi omissa silmissään. Kuinka monesti olikaan hän rohjennut asettua hirmuvaltiaansa rautatahtoa vastaan ja murtaa se!

Mical seurasi katseellaan Clamouse'a ja Turlot'ia, jotka töin tuskin raivasivat itselleen tietä ihmisjoukon läpi. Kun ei hän enään nähnyt noita kahta, neliskulmaista kirkon vahakynttiläin ja suitsutuksen sakeuttamaan ilmaan katoavaa lakkia, kääntyi hän takasin sakastiin. Hänen jalkansa eivät enää kannattaneet häntä. Hän istahti.

Tämä mies, joka oli myöntänyt apuansa niin moneen väärään yritykseen, tunsi tällä hetkellä ylenkatsetta itseänsä kohtaan. Hän istui hetken syviin katkeriin ajatuksiin vaipuneena. Hänen lannistunut mielensä ohjasi häntä paremmin arvostelemaan muita ja itseään. Hän ajatteli pappien puuttuvaisuutta ja kurjuutta. Äkkiä pääsi hänen huuliltaan, ikäänkuin tapaturmasta, nämä ankarat sanat:

-- Oi, pyhä katolinen kirkko! jotain jumalallista mahtaa sinussa kumminkin olla, koska sinun pappisi eivät ole onnistuneet syöstä sinua perikatoon.

XXII.

Krypta.

Pyhän Ireneon torni, joka, piispan palatsin pyöreihin torneihin verrattuna, seisoo kuin jättiläinen kääpiöiden keskellä, on mahtava kuusikulmainen rakennus ja paljas ulkonäöltään. Samassa määrässä kuin itse kirkko, rakennukseltaan läpikuultava kuin pitsikutomus, viehättää silmää gotilaistyylisten koristustensa paljoudella, tekee torni synkän vaikutuksen jylhillä muureillaan, joilta tykkänään puuttuu rakennustaiteellista kauneutta. Kymmenen ikkunaa läpäisee siellä täällä paksua muuria päästäen hiukan valoa kivisille kiertoportaille, joita kellonsoittaja sunnuntaisin kapuaa, noustessaan kellojen soitolla kutsumaan Lomieres'ia jumalanpalvelukseen. Nämä pyöräkaari-ikkunat ja raskasläntäisen rakennuksen juurella oleva yhdestä kivilohkareesta veistetty portaali muistuttavat romaanilaista aikakautta, ja osoittavat selvästi, että Pyhän Ireneon torni on rakenteeltaan paljoa vanhempi kuin tuomiokirkko, jossa suippokaan, kapeana, rohkeana, siromuotoisena esiintyy kaikkialla.

Tätä romaanilaista portaalia kohti, jonka ohelle kokematon käsi oli veistänyt kömpelöitä ilmestyskirjassa mainittujen elävien kuvia, ja joka ahtaana avautuu kirkon perällä, käänsi pappien ja uskovaisten kulkue askeleensa, sitten kun hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkku oli alas otettu komean ruumisalttarin verhojen keskeltä. Sieltä astuttiin alas kryptaan eli maanalaiseen alikirkkoon, missä olivat rivihin tehdyt Lormières'in piispain, vahvoilla Pyreneiden vuoristosta tuoduilla graniittipaasilla suljetut haudat.

Pyhän Ireneon piispalliset haudat olivat samoin kuin Pyhän Denis'in kuninkaallisetkin kärsineet 1793 vuoden hurjasta hävitysraivosta. Mutta kun hänen ylhäisyytensä de la Guinaudie vuosisadan alussa nousi piispanistuimelle, korjuutti hän kohta vallankumouksen jäljet kryptassa ja teetti sinne viisi tahi kuusi uutta hautaa. Uudistaessaan nämä hautapatsaat näytti tämä ylhäinen pappi, joka töintuskin oli pelastunut mestauslavalta, sanovan hiippakuntansa kansalle:

-- Moni piispa on vielä kuoleva luonanne. Uskonto on ijankaikkinen.

-- Munkit, tuomioherrat ja muut papit sekä muutamat aniharvat maallikot alkoivat kömpiä kapeita portaita alaspäin. Apotit Lavernède ja Ternisien pysyivät ruumisarkun vieressä, johtaen kantomiehiä ja varoen arkkua seiniin kolahtamasta, sillä vahakynttilät eivät voineet täysin valaista pimeitä kierreportaita.

Vihdoin saavuttiin kryptaan. Se oli pieni kirkko, jonka pilarit olivat paksuja ja törkötekoisia ja holvit matalia. Se oli kaksilaivainen. Muuriseinät olivat paljaat, ilman minkäänlaisia maalauksia. Ainoastaan siellä täällä saattoi silmä eroittaa raamatunlauseen, jonka sanat alituisesta kosteudesta olivat käyneet epäselviksi. Edempänä oli luettavana viimeisen tänne haudatun piispan, hänen ylhäisyytensä Grandin'in, hautakiven yläpuolella maalattu _Hic jacet_ [_Tässä lepää_ s.o. hautakirjoitus], joka vielä oli aivan tuoreena ja hyvin säilyneenä.

Ruumisarkku laskettiin avonaisen kuopan reunalle.

Hiljaisuus vallitsi, kolkko kuoleman hiljaisuus.

Kalpeana, mutta uskaliaan näköisenä nousi apotti Lavernède pääalttarin kolmannelle portaalle ja sieltä alkoi hän puhua kovalla äänellä, jonka rukoilevat uskovaiset ylhäällä tuomiokirkossakin taisivat kuulla:

"_Vanhurskaan muisto pysyy ijankaikkisesti eikä hän pelkää häijyä puhetta_."

Sitten entinen kaunopuheliaisuuden professori kuvaili hehkuvalla innolla hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in rakkaudelle ja hyväntekeväisyydelle omistettua elämää. Hän riisui vaikka vaatteet yltään auttaakseen köyhiä, ja jalkasin, yksinkertaisena kuin ensimäisen kirkon apostolit, kulki hän paperitehtaalaisten luona jakamassa almuja täysin kourin.

-- Jos täällä on puutteen alainen työmies, huusi hän, jonka luona pyhä piispamme ei ole käynyt, ja jolle tämä käynti ei ole tuottanut hyvää, nouskoon hän ylös ja vastustakoon ääneen sanojani.

Mutta kun puhuja arvostellessaan vainajata hänen piispan toimissaan kosketteli hänen jokapäiväisiä suhteitaan hiippakunnan papistoon, silloin saavutti hänen sanansa, samassa kuin säilyttivät entisen lämmön, harvinaisen ylevyyden, joka oli omiansa syvästi liikuttamaan tätä kuulijakuntaa, joista useimmat olivat pappeja.

Kaikille oli hän armelias, sanoi hän. Onko joukossamme ketään, jolla ei ole muistossa jokin liikuttava todistus hänen hyvyydestään? Minä puolestani en ole unohtanut että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, kun luuli voivansa uskoa minulle viran Bastide-sur-Mont'issa, ja minä ainoastaan äännähdin nämä sanat: -- "Mihin joutuu kivulloinen äitini?" paikalla luopui tuumastaan. Oh! olisittepa olleet kokoussalissa! olisittepa nähneet kyyneleet hänen silmissään!... Siihen saakka olin ihaillut piispamme ylevätä käytöstapaa, hänen hurskasta ja jaloa luonnettaan, hänen loppumatonta hyväntekeväisyyttään, hänen uskoaan, joka raamatun sanojen mukaan, olisi voinut _siirtää vuoria_; mutta nyt ymmärsin, etten ollut käsittänyt parasta osaa hänessä; hänen sydäntään! Ihminen on viheliäinen olento, sillä on välttämätöntä että häntä kosketetaan sisälmyksiin saakka, ennenkuin hän kokonaan antautuu toiselle. Minä julistankin sen hiippakunnan edessä, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in liikutus turvattomasta äidistäni kuullessaan vaikutti kuin valo, joka minua häikäisi, ja siitä päivästä asti kiinnyin hänen elämäänsä samoin kuin aina olen oleva kiintyneenä hänen muistoonsa.

Vankilan saarnaajan alussa värähtelevä ääni oli vähitellen alennut näitä yksityisiä muistoja kertoessa. Hänen täytyi vaijeta hetkeksi.

Hän jatkoi:

-- Mutta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ei ollut ainoastaan hyvä, hän oli myöskin voimakas. Jumala, suodessaan hänelle ylhäisen piispanviran, soi hänelle samassa tarpeeksi pontevuutta täyttämään sen raskaita tehtäviä. _Omnia possum in eo, qui me confortat_, minä voin kaikki Hänessä, joka minua vahvistaa, oli hänellä tapa sanoa, kun hän kuria ylläpitääkseen oli pakoitettu kohottamaan kätensä rangaistukseen.

-- Jotkut moittivat hänen ankaruuttaan. Mutta ne, jotka näkivät hänen johtavan hiippakunnan hengellisen oikeuden kokouksia, missä kuolema, _joka tulee kuin varas_, antoi hänelle iskun, josta hän ei milloinkaan enään tointunut, tietävät kuinka hyväntahtoisesti, kuinka ihmisrakkaasti, kuinka lempeästi hän aina kuunteli syytetyitä. Ei väsymys, ei suuttumus voineet horjuttaa tämän vahvan ja pyhän sielun päätöstä saapua totuuteen; ja oppiakseen tuntemaan tätä säteilevää totuutta, tutki hän kärsivällisesti kaikki asianhaarat, keräten todistajia, kuulustellen tuomarein mieltä ja turvautuen ennen kaikkea Jumalaan rukouksillaan. Ja on uskallettu väittää, että tämä suora, sankarillisen oikeatuntoinen luonne kiivaudessaan liian hätäisesti teki päätöksensä!

Kiihtyessä oli Lavernède'n ääni käynyt yhä vahvemmaksi.

-- Hyvät veljet, jatkoi hän, piispa vainajamme eloisa, rohkea, luja luonne on ollut toisillakin kirkon miehillä. Pyhä Paavali, pyhä Bernhard, pyhä Frans Salesilainen, hekin olivat kiivaita apostoleita. Hekin tiesivät käyttää ankaruutta joko harhauskon kukistamiseksi tahi heidän vaikutusvoimaansa uhkaavien metelien masentamiseksi. Kenessä syy, jos hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in useinkin täytyi seurata näiden suurten pyhimysten esimerkkiä? Eikö tässä hiippakunnassa ole puhjennut useita kapinoita? Emmekö me eräänä päivänä, jolloin vihan ja kostonhimon viimat olivat puhaltaneet meihin, olleet yhtyneet hyvin harkitun tuuman mukaan loukataksemme sen valtaa, jonka Jesus Kristus, niinkuin pyhä Tuomas kauniisti lausuu, oli asettanut keskellemme, kuten kilven Israeliin, _Christus posuit episcopum super omnes veluti scutum in Israël_?

-- Oi synnin, pimeyden päivää, oi päivää mustempaa kuin helvetin yö, olkoon se unohdettu! Suokoon Jumala meille anteeksi tuon suunnattoman rikoksen, johon tuona mielettömyyden hetkenä itseämme kiihoitimme. Suokoon hän etenkin anteeksi _sille_ onnettomalle, jossa ensimäinen ajatus siihen syntyi, ja tunnustaen, että hänen ylhäisyytensä Armand de Roquebrun, jota kuolema kohtasi itse oikeuden istuimella, oli vanhurskas, että hänen nimensä, joka tästä lähin on panetukselta turvassa, on aina elävä meissä, toistakaamme psalmistan sanat: "_Vanhurskaan muisto pysyy ijankaikkisesti eikä hän pelkää häijyä puhetta_."

Puhuja keskeytyi hetkeksi.

Mutta apotti Lavernède, kun kerran oli hyökännyt Capdepont'in kimppuun, oli kuin peto, joka iskettyään lihaan julmat hampaansa, ei enään taida hillitä itseänsä; hän tahtoi jatkaa. Silloin Kapusiinimunkkien priiori, varovainen ja viisas vanhus, korotti äkisti äänensä, alkaen lukea käsikirjan viimeisiä rukouksia, ja tarttui pirskotushuiskuun.

Hämmästyksestä melkein kivettyneenä jäi vankilan saarnaaja seisomaan, suu puoliavoimena, katse täynnä hämmennystä ja kummastusta...

-- Kuinka! häntä estettiin päättämästä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumispuhetta!... Mitä oli tehtävä?... Kärsisikö hän, tuskin päästyään puheensa todelliseen esineeseen, että häntä näin loukkaavalla tavalla tuomittiin vaikenemaan?... Oliko Kapusiinimunkkien päällikkö liitossa Rufin Capdepont'in kanssa.

Hämmentyneessä mielentilassaan alkoi hän epäillä jos jotain: häntä vihattiin, halveksittiin, tuumittiin kenties jättää hänet kädet ja jalat sidottuina vihollisensa kostolle alttiiksi... Hän värisi vihasta, hänen järeät, harmahtavat hiuksensa nousivat pystyyn hänen niskassaan, ja kohottaen ylpeät, hienot kasvonsa aikoi hän uudelleen ryhtyä Capdepont'iin kiinni, kun läpitunkeva parahdus, ikäänkuin ahdistetun sielun epätoivoinen valitus, kajahutti alikirkon holveja.

-- Ternisien! huusi apotti Lavernède, joka äkisti palasi järkiinsä, Ternisien!

Samassa kun Kapusiinimunkkien päällikkö, otettuaan pivollisen multaa, heitti ristin muotoon sen hautaan lasketun hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkulle, oli entinen kotisihteeri, suruunsa nääntyen avannut suunsa ja sitten, vajoten kokoon, pyörtynyt.

-- Ilmaa, ilmaa! joudutti vankilan saarnaaja, hajottaen tyrmistyneet virkaveljensä.

Suurimmassa sekasorrossa papit, muistuttaen epäjärjestykseen joutunutta karjaa, syöksyivät suuren tornin kiertoportaille.

Nojautuneena apotti Lavernède'en ja apotti Turlot'iin, joka osoitti varsin odottamatonta avuliaisuutta, seurasi apotti Ternisien lyhyin askelin kaikkia näitä hämmentyneitä pappeja.

Minuutti tämän draamallisen tapauksen jälkeen oli Pyhän Ireneon tuomiokirkon kryptassa ainoastaan yksi ihminen: Lormières'in haudankaivaja. Tämä mies teki työtä...

Kun oli tultu sakastiin, asetettiin hänen ylhäisyytensä de Roquebrunin entinen sihteeri istumaan nojatuoliin avonaisen ikkunan eteen. Sillä aikaa kun vankilan saarnaaja löyhytteli häntä pahvisella koppilolla, koitti arkkipappi Clamouse vapisevilla sormillaan irroittaa hänen kaulustaan, ja helpoittaakseen hänen hengitystään aukasi hän vaivoin hänen nappinsa.

Sietipäs nähdä, miten ystävälliselle ja osaa-ottavaiselle tuulelle apotti Turlot äkisti oli joutunut, hääriessään siinä edes takasin sakastissa! Tämä suuri halvausta ennustava mies oli yht'äkkiä saavuttanut perhosen ketteryyden, juostessaan kaapista kaapille milloin noutaen pullon valkoista, alttarinpalveluksessa käytettyä viiniä ja laskien siitä lasin _rakkaalle_ apotti Ternisien'ille, milloin etsien liinoja, joita hän kastoi kylmään veteen ja nöyrästi ojensi apotti Lavernède'lle tämän kostuttaaksensa ystävänsä otsaa ja ohimoita.