Part 11

-- Ei tuhmuuksia, Turlot, virkkoi taas herra Clamouse, joka ei ollut kuullut vankilan saarnaajan sanoja. -- Piketti!...

-- Mutta, herra Lavernède, olettehan märkä kuin vesirotta, sanoi ensimäinen varapappi, sääliväisen näköisenä, unohtaen heittää korttinsa pöydälle.

-- Mitä se teihin koskee? virkkoi arkkipappi tuimasti... Pelatkaa herra!

Ensimäinen varapapin kortti luikui pöydälle. Apotti Lavernède lähestyi herra Clamous'ia.

-- Herra arkkipappi, lausui hän hillitystä harmista vapisevalla äänellä, on kammottava rajuilma. Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkun päälle sataa.

Herra Clamouse teki kärsimättömän liikunnon.

-- Ruumisarkku sisältää vain ruumiin, sanoi hän, ja se on yhden tekevä sataako vai paistaako aurinko siihen.

-- Vieläkin piketti!

-- Tämä ruumis oli teidän piispanne.

-- Mutta hän ei ole enään. -- Vieläkin piketti.

-- Senpä vuoksi kait uskallattekin häntä vastustaa. Muistan, ett'ette näin rohkea ollut luentosalissa papin vihkiäispäivänä.

Pienellä äkäisellä liikunnolla kokosi arkkipappi kaikki korttinsa oikeaan käteensä. Mahdotonta oli nyt heti jatkaa peliä. Pieninkin hajamielisyys voisi hävittää hänen mainion cheleminsä.

-- Herra Lavernède, ette kunnioita mitään, sanoi hän naurettavan totisesti. Näkee kyllä, ett'ette osaa vistiä pelata!... Koska minun täytyy teitä kuunnella, puhukaa! Mitä tahdotte?

-- Minä tahdon tuomiokirkon avaimia.

-- Noiden avainten takiako olette semmoista melua nostaneet? Olenko minä kieltänyt teidän niitä ottamasta? Ottakaa ne ja jättäkää minut rauhaan. -- Turlot, jatkakaamme!

-- Avaimet eivät ole ripustetut tavalliselle paikalleen, herra arkkipappi.

-- Sitten ei lukkari vielä ole niitä tuonut. -- No, Turlot...

-- Mutta minkätähden lukkari juuri tänä iltana, jolloin tuomiokirkon tulisi tarjota suojaa hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkulle, on sulkenut ovet ennen määrättyä aikaa, sillä kello ei vielä ole yhdeksän. Ettehän suinkaan te, herra arkkipappi, ole sitä käskenyt?

-- Minäkö? huudahti herra Clamouse, joka tällä kertaa tuli tummanpunaiseksi ja hämmästyksessään pudotti korttinsa pöydälle.

-- Sitten, pyydän anteeksi teiltä...

-- Kuinka! herra apotti, jatkoi vanhus suuttuneena, te luulitte minua syylliseksi?...

Lavernède tarttui liikutettuna ja kunnioittavasti hänen käteensä.

-- Herra arkkipappi, sanoi hän, ette todellakaan ole syyllinen Rufin Capdepont'in ilkeisiin solvauksiin piispavainajatamme kohtaan. Ei, vaikka joskus papillisen arvojärjestyksen tähden olettekin antanut myöden varapiispalle, ette kumminkaan ole voinut valheeksi tehdä pappiselämäänne, jota hänen ylhäisyytensä de Roquebrun -- hän tunnusti sen viimeksi teille itsellennekin -- niin monta kertaa on maininnut hyvänä esimerkkinä. Rukoilemalla siis pyydän teitä minulle anteeksi suomaan surulliset epäluuloni, jotka silmänräpäykseksi valtasivat mieleni... Pääni on tänä päivänä aivan sekasin...

Samoin kuin kokous päivänä, jolloin hän vastoin tahtoansa oli tehty salaliiton johtajaksi, itki vanha Clamouse.

-- Rakas Lavernède, änkytti hän, menkää minun puolestani vaatimaan lukkarilta Pyhän Ireneon avaimet, ja ell'ette tapaa tuota miestä, jonka minä tulen erottamaan hänen virastaan velvollisuutensa laiminlyömisestä, antakaa kantaa tänne pyhän piispanne ruumis. Minun talolleni tapahtuu suuri kunnia, jos se saa tehdä hänelle ruumiskappelin virkaa.

Molemmat varapapit, joiden nuoria, vapaita sydämiä ei Capdepont vielä ollut ennättänyt turmella, nousivat istuimeltaan ja ympäröivät herra Clamousea.

-- Hyvä, herra arkkipappi, hyvä! toistivat he. Ainoastaan apotti Turlot jäi äänettömäksi, liikkumattomaksi istumaan; kalpeat, leveät kasvonsa viuhkaksi levitettyjen korttien peitossa.

-- Herra arkkipappi, sanoi vankilan saarnaaja, tarjootte katon piispanne suojattomalle ruumiille. Jumala tutkii sydämenne, ja vaikka hetkisen kuulitte pahan hengen ääntä, olette te saava armoa. Mutta ei tämä huone, vaan tuomiokirkko, on tehtävä kuolinkappeliksi. Minä riennän lukkarin luo...

Kun Lavernède jo oli avannut oven, pidätti hänet ensimäinen varapappi.

-- Herra apotti, virkkoi hän, älkää menkö lukkarin luo, se on hyödytöntä: tuomiokirkon avaimet ovat täällä.

-- Täälläkö?

-- Täällä.

-- Minunko luonani? keskeytti herra Clamouse kiivastuneena.

-- Olen suuresti pahoillani, että herra Turlot käsittämättömällä äänettömyydellään pakottaa minua häntä ilmiantamaan. Hän se tänä iltana sulki tuomiokirkon ovet ja pisti avaimet taskuunsa. Minä näin kaikki.

-- Kuinka! huusi vanha Clamouse kääntyen harmistuneena pyhän raamatun professorin puoleen, ja te olette antaneet meidän näin kiistellä.

-- No, herra arkkipappi, tahdotteko vai ei, että lopetamme vistipelimme? kysyi herra Turlot.

Hän oli olevinaan aivan väliäpitämätön siitä mitä tapahtui.

Apotti Lavernède'n kiukku nousi rajojensa ylitse. Kun ei apotti Turlot'in ikä eikä asema velvoittanut häntä kunnioitukseen, tempasi hän raivokkaasti kortit hänen käsistään ja viskasi ne menemään salongin lattialle.

-- Peli on lopetettu, herra, se on lopetettu! sanoi hän.

Sitten huusi hän ahmaten häntä raivosta leimuavilla silmillään:

-- Avaimet! avaimet!

Nyt iso Turlot'kin puolestaan nousi pystyyn.

-- Sulkiessani tuomiokirkon, sopotti hän, olen totellut hiippakunnan varapiispan käskyä. Herra apotti Capdepont'ille minä siis jätän Pyhän Ireneon avaimet, enkä teille.

Hän sieppasi tuolille heitetyn hattunsa ja koitti pötkiä pakoon. Mutta apotti Lavernède sulki oven ja asettui päättäväisesti vastustajansa eteen. Hänen ennestään jo häiriintyneillä kasvoilla oli nyt surunsekainen sävy.

-- En päästä teitä pakenemaan, herra! sanoi hän.

-- Aiotteko tehdä väkivaltaa minulle?

-- Jos minä tässä jumalattomassa taistelussa, johon te olette syypää, unohdan että kumpikin olemme pappeja, niin tapahtuu se teidän tahdostanne.

Apotti Turlot hoiperteli kauhistuneena, tavallistaan vielä kalpeampana pari askelta herra Clamouse'a kohti.

-- Herra arkkipappi, sanoi hän, kun en enään turvallisesti voi säilyttää avaimia, jotka apotti Capdepont on minulle uskonut, niin jätän ne teidän haltuun. Otaksun, ett'ei niitä rohjeta riistää teidän käsistänne. Jos teitä haluttaisi myöntyä herra Lavernède'n vaatimuksiin, huomautan että hiippakunnan varapiispa itse on käskenyt sulkemaan tuomiokirkon ovet, välttääkseen loukkaavia kohtauksia, joita siellä saattaisi tänä yönä tapahtua, ja että hän myöskin on pidättänyt itselleen oikeuden avata ovet, milloin sen hyväksi näkee.

-- Mutta minäpä olen Pyhän Ireneon kirkkoherra, uskalsi Clamouse vanhus väittää, vastaanottaessaan avaimet apotti Turlot'ilta.

-- Niinpä kyllä, herra arkkipappi on kirkkonsa isäntä, sekaantuivat molemmat varapapit puheeseen.

-- Koko hiippakunnassa on ainoastaan yksi isäntä, ja se on herra varapiispa.

-- Mutta kirkkolaki... rohkeni herra Clamouse inttää.

-- Herra varapiispa -- ei kukaan sitä enään epäile, -- tulee piakkoin koroitetuksi Lormières'in piispalliselle istuimelle, ja kun hänellä on hyvä muisti, ei hän unohda niitä, jotka ovat olleet tottelemattomia hänelle.

-- Luulette siis täydellä todella, rakas Turlot, että herra varapiispa pitäisi sen loukkauksena, jos... jos...

-- Luulen, herra arkkipappi, että joudutte hänen vihoihinsa ja tiedätte, että hänen vihansa on hirmuinen.

Vanha Clamouse raukka vaipui nojatuoliinsa sortuneena, masennettuna, sanaakaan virkkamatta ja silmäili tylsän näköisenä hänen kädessään kilisevää avainkimppua.

Apotti Lavernède, joka ei epäillyt voittavansa kaikkia vastuksia, minkälaisia olivatkaan, seisoi sekä tyynen että huolestuneen näköisenä tätä kohtausta katsellen. Käsivarret ristissä rinnalla, ikäänkuin masentaakseen kuohuvia tunteitaan, tarkasteli hän katkeralla ylenkatseella vanhan arkkipapin surkeata muotoa. Tämä uljas, luja pappi häpesi papillisen virkansa puolesta, nähdessään semmoista heikkoutta, pelkurimaisuutta ja kunniantunnon puutetta virkaveljissään. Nyt ei asia enään koskenut hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia, vaan herra Clamouse'a ja herra Turlot'ia, ja se häpeällinen kohtaus, jota nuo molemmat näyttelivät hänen edessään, vaikutti häneen masentavaisesti. Miten suuri olikaan Rufin Capdepont'in vaikutusvalta! Niin! Rufin Capdepont saattoi siis mielivaltaisesti alentaa pappeja, joita vihkimyksen olisi pitänyt tehdä "_rohkeiksi kuin David ja viisaiksi kuin Salomon_." Hänen mieleensä johtui _Pimeyden Ruhtinas_ ja ne sotajoukot, jotka hän oli viekotellut mukanaan kadotukseen.

Mutta asian täytyi päättyä. Vankilan saarnaajaa iletti nähdä kirkon korkeata edustajaa tuossa alennuksen tilassa. Tarmokkaasti kääntyi hän herra Clamouse'n puoleen, näyttäen apotti Turlot'ille selkänsä. Sitten, tarkastaen masentunutta vanhusta, puhutteli hän häntä hiljaan:

-- Koska avaimet nyt ovat hallussanne, lausui hän, toivon teidän, herra arkkipappi, estelemättä jättävän ne minulle.

-- Kuulittehan, ystäväiseni, minä en olekaan isäntä.

-- Ja te tottelette herra Turlot'ia, te, herra Clamouse?

-- Minä en tahdo tulla apotti Capdepont'in viholliseksi. Minä olen vanha ja tahdon kuolla rauhassa.

-- Siis jää hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkku rajuilman valtaan?

-- Eihän se ole minun syyni... Käsitättehän tilani, Lavernède rakas, olen hiippakunnan varapiispan alamainen, enkä siis voi vastaanottaa ruumisarkkua talooni.

-- Mutta äsken...

-- Oh, niin! äsken... Mutta en tietänyt, että herra apotti Capdepont...

-- Siis: pelkäätte Rufin Capdepont'ia enemmän kuin itse Jumalaa; sillä te tiedätte hyvin, herra arkkipappi, että kieltäessänne vieraanvaraisuuttanne piispavainajaltanne, loukkaatte kovasti Jumalaa... Oh! minä pyydän, älkää vapisko noin surkeasti nojatuolissanne; en minä ensinkään tahdo saattaa teitä rettelöihin... Antakaa minulle tuomiokirkon avaimet ja jatkakaa sitte vistiänne, jos teitä haluttaa.

-- Vanha Clamouse, häveten omaa heikkouttansa, mutta kykenemättä vapautumaan Capdepont'in vallasta, yritti puhumaan. Mutta hänen ei onnistunut.!

Apotti Lavernède'n valtasi ylenkatseensekainen säälin tunne.

-- Herra arkkipappi, lausui hän, lieventäen tuimaa, ankaraa ääntään, minä käsitän asemanne, se on mitä tukalin. Asia on selvä: tiedän ett'ette voi itse antaa minulle Pyhän Ireneon avaimia. Mutta jos minä ottaisin ne teiltä?...

-- Jos ottaisitte ne minulta?...

-- Minä tulisin siten yksinäni edesvastauksen alaiseksi. Etevänä kasuistina te kyllä ymmärrätte miten asia silloin on muuttunut.

Vanhuksen sammunut katse kirkastui.

-- Ah! niinkö? mutisi hän, se on toista. Se on varma, että jos jollain tavalla onnistuisitte riistämään minulta avaimet, minä...

-- Jo se on tehty! huudahti Lavernède, joka tähdäten avainkimppua kuin saalista, sieppasi sen taitavalla ja kokonaan odottamattomalla kädenliikunnolla.

-- Hyvät herrat, minä panen julkisen vastalauseen tämmöistä ryöstöä vastaan, sopotti Clamouse, jonka raskaan painon musertama rinta vihdoinkin alkoi vapaammin hengittää.

-- Herra Lavernède, huusi Turlot, herra Capdepont on paikalla saava tietää tästä...

Ylpeä, halveksiva katse, jonka vankilan saarnaaja voitonriemuissaan loi pyhän raamatun professoriin, sammutti sanat hänen huulillaan.

-- Juoskaa syyttämään minua herra Rufin Capdepont'ille, herra, juoskaa sukkelaan. Panettelijan virka sopii mainiosti teille.

Hän tervehti nuorta varapappia ja riensi kiireesti pois.

XX

Ruumisalttari.

Hirvittävä rajuilma kesti yhä. Tuima tuuli oli noussut ja sammuttanut lyhdyt, jotka vihurin ravistamina vinguttivat väkipyöriään. Yö oli kolkko, sakea, kammottava. Taivas oli yhtä pimeä kuin kadutkin. Ukkonen vaikeni hetkeksi; mutta kaduilla virtaavan veden pauhu oli sitä seurannut ikäänkuin pitkittääkseen jymyä. Etäämpänä kuultiin Arbousen kohisten syöksevän tulvavettä särkyneistä suluistaan.

Satoi yhä.

Sillä välin hohde, joka alussa oli himmeä, mutta sitten yhä selvempi ja kirkkaampi, valaisi pimeätä seutua. Äkkiä valaistiin ne seitsemän suurta, kapeaa ja keveää ikkunaa, jotka tekivät Pyhän Ireneon kuorista mitä ihanimman gootilaisen rakennustaiteen mestariteoksen. Toinen toisensa perästä alkoivat sivukappelein sirot ruusukeakkunat punottaa. Ja pian avaran tuomiokirkon suunnaton päähuone, jonka kaikki akkunat päästivät valoa ulos, kohosi pimeyden keskellä valoisana, säteilevänä, loistavana.

Asetettuaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkun pääalttarin portaalle, oli apotti Lavernède tahtonut valmistaa piispavainajalle juhlallisen ruumiskappelin, joka korvaisi kaikki häntä kohtaan tehdyt solvaukset. Avaimet aukasivat sakastin kaikki laatikot, jotka sisälsivät kaikennäköisiä kynttilöitä, ja niitä ammensi hän täysin kourin. Ei ollut kynttiläjalkaa, ei kruunua, johon ei olisi kynttilöitä sytytetty. Yhden tunnin ahkerimman toimeliaisuuden perästä olisi voinut luulla Pyhän Ireneon tuomiokirkon syttyneen tuleen sisäpuolelta.

Tässä komeassa valaistuksessa, joka oli jyrkkänä vastakohtana kammottavan yön sakeaan pimeyteen, astuivat papit, Kapusiini-, Barnabiitta-, Dominikaani- ja Maristamunkit sekä muutamat hänen ylhäisyydellensä de Roquebrun'ille uskollisiksi jääneet hiippakunnan papit sakastista, kulkien rivittäin, tuomiokirkon kuoriin. Jokainen oli puolestaan koettanut parannella epäjärjestykseen joutunutta pukuaan: mikä oli kääriytynyt surukaapuun peittääkseen polviin asti pirskoittunutta lokaa, mikä taas oli vaihtanut läpikastuneen messupaitansa kapeahihaiseen kuoriviittaan.

Juhlallisena ja kauniina astui Kapusiinimunkkien valkeapartanen päällikkö juhlasaaton perässä. Koko kulkue astui piispan ruumisarkun eteen, notkisti, yhden polven maahan ja jakaantui sitten kahtia, niin että toinen osa valtasi pääalttarin oikeanpuoliset kuoripenkit samalla kuin toinen osa asettui vasemmanpuolisiin.

Kaikki tapahtui syvimmässä hiljaisuudessa, tuolla ylevällä arvokkaisuudella, jota katolilaisuus on osannut leimata juhlamenoihinsa. Ruumisvirret alkoivat.

Oli samalla sekä suuremmoista että kauheaa nähdä miten nämät satakunta pappia sydänyöllä toimittivat ruumismessua, joka hetki peljäten, että apotti Capdepont tulisi keskeyttämään heitä. Siinä valossa, joka tulvasi alas seiniltä ja holveista, joissa lukuisat kynttilät paloivat, näyttivät muutamat kasvot kovin levottomilta. Mitähän tapahtuisi, jos varapiispa äkkiä ilmaantuisi keskelle kirkkoa? Tästä hartautta häiritsevästä pelosta huolimatta jatkettiin kuitenkin veisua taukoamatta.

Kerran tärisytti kauhistava turmiota ennustava jylinä rakennuksen seiniä. Pylväät tutisivat, monihaaraiset kynttiläjalat tärisivät pääalttarin asteilla, pähkinäpuiset kuoripenkit valittivat äänekkäästi. Kaunistuneina käänsivät kakki silmänsä tuomiokirkon avoimeen oveen päin. Hyökkäsikö saatana Pyhään Ireneoon. Mielet rauhoittuivat: se oli ukkonen, joka ennen päivän koittoa laukaisi viimeiset tykkinsä pilvissä.

"_Miserere mei_!..." [Armahda minua -- -- --] alkoi Kapusiinimunkkien päällikkö messuta.

Vihdoinkin kuorin isot ikkunat näyttivät rautaisia kiskojaan, ikäänkuin aamuruskon vaalean valon kostuttamina. Samassa alkoi siellä täällä uiskennella utuisia, punaisia, viheriäisiä, sinisiä valo-aaltoja... Päivä koitti. Apotti Lavernède kääntyi apotti Ternisienin puoleen, joka istui kuoripenkkiin kyykistyneenä, ja kuiskutteli muutamia sanoja hänen korvaansa. Molemmat papit nousivat paikoiltaan. He astuivat sakastiin päin.

-- Ystäväni, sanoi vankilan saarnaaja, heittäen leveän kaapun yltään, riisukaa viitta päältänne ja lähtekäämme. Aurinko on noussut. Nyt ei meidän enään tarvitse pelätä Capdepont'in ilmaantumista. Kuka tietää? Kenties tuo kurja Turlot viimeisessä hetkessä peräytyi häveten käytöstään. Muuten tulee meidän olla varuillamme: Capdepont saattaa kyllä säästää aseensa hautajaisiin...

He lähtivät tuomiokirkosta ja kulkivat Arbousea kohti.

He saapuivat toiselle hakatuista kivistä tehdylle sillalle. Paisunut virta kuletti pauhaten rutaisen ja punertavan vetensä siltakaarten alle.

Kaikkialla näkyi jälkiä rajuilman riehunasta. Mutta uusi päivä lupasi mitä parasta. Myrskyn ja sateen huuhtelema ja puhdistama Lormières'in laakso rehoitti raittiina ja virkistyneenä auringon paisteessa, joka läpäisten säteillään, kuni terävillä vasamoilla, taivaalla vielä liiteleviä pilvenhattaroita, vuodatti siihen kultasadetta korottaakseen komeaa ja viehättävää luontoa, Corbières'in uhkeat puut kopeilivat somalla rungollaan, loistavilla oksillaan ja aivan tuoreilla lehdillään.

Tultuaan paperitehdaskaupunkiin pysähtyivät pappimme.

-- Täällä eroan teistä, rakas Ternisien, sanoi Lavernède. Ymmärrättehän, eikö niin, miten tärkeätä on, että hänen ylhäisyytensä kaikki köyhät saapuvat tuomiokirkkoon kello yhdeksän ajoissa. Tämä joukko auttaa meitä estäessämme Capdepont'ia toteuttamasta aikeitaan, jos hän yrittäisi kuljettaa piispamme ruumisarkkua kaupungin hautausmaalle. Otaksun, ettei hän uskalla yllyttää taistelua. Kaikessa tapauksessa olemme valmiit puolustautumaan... Menkää sukkelaan!

-- Te ette siis tule mukana?

-- Minä juoksen Bernardin kadulle, Pyhän Ireneon arkkitehdin luo, pyytääkseni häntä avaamaan yhtä alikirkon hautaa... Sieltä lähden hautajaismeno-toimistoon. Meidän täytyy saada ruumisalttari, jommoista ei milloinkaan ennen ole nähty Lormières'issä ja niin paljon seinäverhoja, että riittävät peittämään kaikki muurit...

He erosivat.

Vaikka sata kättä työskenteli köysien kiinnittämisessä ja leveiden tummien verhojen ripustamisessa pitkin tuomiokirkon pylväitä, kesti kuusi tuntia, ennenkuin häikäisevästi valaistu kirkon sisusta oli saatu siihen juhlalliseen ja hartautta herättävään asuun, jota tilaisuus vaati.

Ruumisalttari yksin, joka oli rakennettu keskelle kuoria, pidätti työmiehiä kolmatta tuntia toimessa, vaikka puusepän työ oli alotettu jo aikasin aamulla.

Se oli todellinen muistopatsas. Leveitä ympyräasteita nousi lattiasta saakka ylös holvikaton lähelle, kaveten korkeuden mukaan. Koko laitos, jota varjosti valkoinen ripsukatos, oli peitetty tummalla, hopealla kirjaillulla sametilla. Kulmia koristi sinipunertavat silkkitupsut, joiden väri muistutti vainajan pukua. Tämän korkean pyramiidin etupuolella, jolle muuten oli järjestetty sadottain säteileviä vahakynttilöitä, nähtiin kahden piispansauvan välissä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in kullasta ja jalokivistä säkenöivä hiippa. Hiukan yläpuolella häikäisevää hiippaa näkyi vahakynttiläin keskeltä korukilpi, johon suurilla kirjaimilla oli piirretty seuraavat kuninkaallisen psalmistan sanat:

In memoria aeterna erit justus, Ab auditione mala non timebit.

_Vanhurskaan muisto pysyy iankaikkisesti, eikä hän pelkää häijyä puhetta_.

Apotti Lavernède, tuo uljas ja tulinen sielu, oli painattanut nämät kauniit sanat sekä osoittaakseen syvää kunnioitustaan rakastetulle ylimmäiselle papilleen että antaakseen viimeisen pistoksen Rufin Capdepont'in vihalle.

Kello löi yksitoista.

Vankilan saarnaaja, joka oli valvonut juhlan viimeisiä varustuksia, viittaili apotti Ternisien'ille, astuessaan sakastiin, mihin kellojen ääni oli kutsunut koko kaupungin papiston kokoon. Tämä, johon Lavernède'n oli onnistunut vuodattaa hiukan omaa tulista intoaan, asettui tuomiokirkon peräpuolelle ryhmittyneiden työmiesten etupäähän ja johti heitä tuon jättiläisruumisalttarin ympäri. Siellä oli ainakin kymmenen riviä istuimia asetettu paperitehtaalaisille. Tämä joukko, kenties armeijakin, istuutui suurella kolinalla.

-- Ystäväni, sanoi entinen sihteeri, tuolla lepää hyväntekijänne. Me uskomme teidän vartioittavaksenne sen, joka teitä viimeiseen asti rakasti.

-- Olkaa huoleti, herra Ternisien, emme salli, että hänen ylhäisyytensä jäännökset viedään Pyhästä Ireneosta kaupungin kirkkomaahan haudattaviksi, vastasi kreivi de Castagnerte'n ääni. Hän oli hetkeksi jättänyt kenraali de Roquebrun'in Barbaste ja Leblanc tohtorien huostaan ja ilmaantui nyt äkisti paperitehtaalaisten joukkoon.

Sakasti vilisi tuskaantuneista, levottomista papeista. Miksei hiippakunnan varapiispa ollut vielä saapunut? Itse oli hän määrännyt hänen ylhäisyytensä hautajaisten tunnin, ja tuo määrätty tunti oli jo aikoja sitten lyönyt. Mitä merkitsi tämä yksinkertaisimman häveliäisyyden laiminlyönti? Ne, jotka olivat tulleet toivossa nähdä jonkun uuden jännittävän kohtauksen, sallivat hermostuneen uteliaisuuden vaivaamissa kasvoissaan havaita heidän täydellisen pettymyksensä. Toiset, joita jalommat ja hartaammat tunteet hallitsivat, iloitsivat tästä Capdepont'in viipymisestä. Kuka tietää, ehkä tämä kauhea ihminen ei uskaltanutkaan näyttäytyä, peläten joutuvansa kiusaukseen uudistaa häpeällistä käytöstään. Nämät yksinkertaiset, hurskaat papit, joita jokainen ohi mennyt minuutti yhä enemmän rauhoitti, olivat ryhmittyneet apotti Ternisien'in ympärille puhellen matalalla äänellä.

Pyhän Ireneon korkean tornin kello lyödä kumahutti kerran.

-- Nyt on kello puolikaksitoista, rakas Lavernède, sanoi entinen sihteeri.

-- Kenties alamme messuta? kysyi Kapusiinimunkkien päällikkö.

-- Niin kyllä, herra Capdepont ei näy tahtovan olla juhlamenojen esimiehenä, lisäsi Maristain päämies.

-- Minustakaan ei tarvitse häntä kauvemmin odottaa, virkahti Dominikaaneinkin piiriori.

-- Pelkuri! murisi vankilan saarnaaja, nähdessään vihollisensa pujahtavan piiloon.

Sitten, kääntyen herra Clamouse'n puoleen, jonka levottomat silmäykset tiedustelivat läsnäolijain mieltä:

-- Suvaitsetteko toimittaa messun, herra arkkipappi, sanoi hän; te olette herra Capdepont'in jälkeen hiippakunnan korkein pappi.

-- En tiedä, änkytti vanhus, minä olen jo toimittanut messuni, ja...

Apotti Lavernède otti vaatekaapista messukaapun ja tarjoten sen tavan mukaan Kapusiinien päällikön suudeltavaksi, sanoi hän:

-- Teille, arvoisa Isä, tulee siis kunnia suorittaa pyhä toimitus...

Suuri melu, jonka istuimien siirtäminen matkaan sai, kuului tuomiokirkon perältä. Kaikkein silmät kääntyivät sinnepäin.

-- Herra Mical, hyvät herrat, huusi apotti Turlot, tuolla tulee herra Mical!

Siveysopin professori astui todellakin sakastiin surkean näköisenä, kasvot sisällisen liikutuksen muuttamina.

-- Entä herra varapiispa? kysyttiin joka taholta. -- Hyvät herrat, vastasi apotti Mical, herra Capdepont on sairas, kovin sairas... Hän on pahoillaan, ettei hän voi saapua tuomiokirkkoon... Hän olisi halukkaasti kunnioittanut tätä juhlallista toimitusta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in muistoksi ja antanut hänelle julkisen synninpäästön, mutta...

Hän huoahti hengästyneenä.

-- Herra varapiispa oli jo eilen illalla sairas, jatkoi hän; kyllä kai te sen huomasittekin, hyvät herrat, hänen kiihoittuneista sanoistaan, sanoisimpa melkein hänen ajatustensa epäjärjestyksestä... Kuka meistä ei tiedä, mitä kuume saa aikaan ihmisessä... Se voittaa vahvimmankin järjen...

-- Jos teitä, herra, on pyydetty, keskeytti häntä apotti Lavernède tulistuen, lieventämään herra Capdepont'in edesvastausta eilisestä julkeasta kohtauksesta, täytyy minun ilmoittaa teille, että sananne ovat turhat. Sillä kaikilla, täällä läsnäolevilla hengellisillä on jo vakaantunut mielipide asiasta, ja jos herra Rufin Capdepont, nuora kaulassa, tulisi rukoilemaan meiltä anteeksi, ei hän sittenkään voisi sovittaa rikostaan...

-- Rikostaan!... Mitä tarkoitatte?

-- Tarkoitan, ettei ennen ole kuultu semmoista ilkityötä.

-- Mutta teidän tuomionne, herra Lavernède...

-- Tuomio, niin juuri! huudahti vankilan saarnaaja.

Sitten katkerasti ja purevasti:

-- Tuomion antaa paavi, kun asia on ennättänyt tulla hänen oikeuteensa.

-- Olette siis kirjoittaneet Romaan? sopotti Mical kauhistuneena.

-- Ei vielä, mutta kirjoitetaan.

Apotti Lavernède viittaili mahtipontisesti kädellään komeammassa surupuvussaan ylpeilevälle ovenvartijalle. Tämä ihminen, ylpeä kuin Ranskan marsalkki koruompeluksineen ja hopeaisine olkalippuineen, lähti majesteetillisesti liikkeelle antaen raudoitetun sauvansa kolahtaa kaikuvaan kivilaattiaan.

Kaikki papit järjestäytyivät seuraamaan Kapusiinien päällikköä, joka oli puettu valkoisilla nauhoilla reunustettuun messukasukkaan, ja hänen johtaessa astuttiin lyhyin askelin kuoria kohti.

XXI.

Pappien komedia.