Part 10

-- Hyvät herrat, elkää ajatelkokaan viedä ruumisarkkua piispanvirastoon. Herra de Roquebrun on jättänyt jälkeensä paljon velkoja ja sen tähden on minun täytynyt antaa asianomaisten virkamiesten sinetillä sulkea kaikki palatsin ovet. Lormières'in entinen piispa oli aina antelias toisten rahoilla. Onhan kirkollisten eläkkeiden rahastossa toteennäytetty suunnaton vaillinki...

-- Herrani, vastasi apotti Ternisien, muistakaahan toki, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun on pannut koko omaisuutensa, lähes viisisataatuhatta franc'ia _Vanhojen hoivalaitoksen_ perustamiseen, että hän sitä paitse on perustanut _Nuorten sairaiden hoitohuoneen_, että hän koko hiippakunnan alalla on antanut apua, useammalle kuin kolmellesadalle perheelle...

-- Mitä tulee ruumiskappeliin, niin lienee parasta jättää se siksensä. Kävisikö todellakin laatuun asettaa uskovaisten nähtäväksi kasvoja, jotka halvaus on tehnyt inhoittaviksi. "_Piispan on saarnaaminen kuolemansakin jälkeen_", sanoo pyhä Gregorius suuri. Mutta sanokaa, minä kysyn kaikilta, mitä voisivat piispa de Roquebrun'in vääristyneet kasvot saarnata kansalle, muuta kuin väkivaltaa, vihaa ja kaikkia niitä huonoja intohimoja, jotka täyttivät hänen sielunsa?

-- Te valehtelette, herra! te valehtelette! huusi apotti Ternisien kauhun valtaamana.

Ja kumartuen alas irroitti hän kiireesti kuusi hakaa, jotka sulkivat arkun kannen ja avasi sen.

Säikähtyen nähdessään piispansa, vetäytyivät papit kauhistuneina loitommalle.

Itse apotti Capdepont'kin peräytyi pari askelta.

Hopeajuovaisella ja sinipunaisilla koristeilla kirjaillulla silkki vuoteella lepäsi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kuin nukkuva. Hänen rauhallisissa, levollisissa kasvoissaan kuvautui enkelimoinen lempeys. Posket olivat hiukan turvonneet ja käyneet harmahtavan kellertäviksi, norsunluun värisiksi. Päässä oli hänellä valkoinen piispanhiippa ja hänen oikea kätensä oli hellästi asetettu pitkin hänen viereensä laskettua, kultaista piispansauvaa. Rintaristi lepäsi saastuttamattomalla messukasukalla; jalkoja verhosi loistava rikaspoimuinen messupaita, jonka alitse pienet mustareunuksiset silkkitohvelit pilkistelivät esille.

Näky oli suuremmoinen ja liikuttava.

-- Älkää peljätkö, hyvät herrat, sanoi Lavernède purevalla äänellä, hän on kuollut, aivan kuollut.

Hölmistyneenä lähestyivät papit arkkua uteliaasti vainajaa katsoen.

Varapiispa ei liikahtanut paikaltaan. Pää pystyssä, pilkallinen ja katkera hymy huulilla, tähysteli hän hehkuvin silmin läsnäolevia, antaen katseensa viivähtää milloin piispan kalpeilla kasvoilla, milloin keskenään kuiskailevien tuomioherrain päällä, joiden joukossa erittäinkin verevä Turlot oli suuressa puuhassa.

Mutta Mical oli tuumivan näköinen, ja syvät rypyt hänen otsallaan ilmaisivat huolestumista.

Äkkiä hän oikaisi itsensä ja lähestyen pitkällä kuonollaan Capdepont'ia kuiskasi jotain hänen korvaansa. Heräten synkistä ajatuksistaan palasi tämä todellisuuteen.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, hiippakunnan varapiispana olisi minulla oikeus ratkaista esillä oleva kysymys ja antaa huomenna haudata piispa-vainajan ruumis kaupungin hautausmaahan. Olen kuitenkin pitänyt velvollisuutenani kysyä teidän mieltänne näin tärkeässä asiassa. Te kaikki, samoin kuin minäkin, olette kymmenen vuoden kuluessa olleet tilaisuudessa arvostelemaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in toimia, ja tiedätte myöskin missä määrin hänen myrskyinen, hiippakunnalle ja kirkolle turmiollinen hallituksensa, ansaitsee sitä kunnianosoitusta, jota hänelle meiltä vaatimalla vaaditaan. Muistakaa rakkaat virkaveljeni...

-- Muistakaa, hyvät herrat, keskeytti Lavernède, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in tänne tullessa ei kaupungissamme ollut ainoatakaan armeliaisuuden laitosta, vaan että niitä nyt, kiitos olkoon hänen laimentumattomalle rakkaudelleen, on täällä kolme...

-- Muistakaa, jatkoi Capdepont vihasta vapisevalla äänellä...

-- Muistakaa, keskeytti rohkea vankilan saarnaaja, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in toimesta kaksisataa laupeuden sisarta on täältä lähtenyt ulos maakuntaan sairaita hoitamaan, lapsia opettamaan ja orpoja kasvattamaan...

-- Herra apotti Lavernède, teidän kirkollisena esimiehenänne käsken teidät vielä kerran vaikenemaan. Muistakaahan, että minulla on valta antaa teille virallisia nuhteita ja, jos mieleni tekee, erottaa teidät virastanne, jopa pannaankin julistaa...

-- Minuako pannaan... Olen tunnettu koko Lormières'sä ja koko hiippakunnassakin, hyvä herra; koettakaa, jos uskallatte, loukata papillista arvoani.

-- Varokaa itseänne!

-- Minä en pelkää, enkä tule koskaan teitä pelkäämään!

-- Minä haastan teidät huomispäivänä hiippakunnan oikeuston eteen. -- Sinne saavun, ja Jumala armahtakoon sekä teitä että minua!

Paheksivaa nurinaa kuului pappien keskeltä.

-- Herra Lavernède, lausui vihdoin herra Clamouse, tuomiokapituli paheksuu sitä kiivautta, jolla olette kohdelleet yhtä sen jäsenistä ja kehoittaa teitä tyyneyteen ja mielenmalttiin.

-- Ja minä kehoitan teitä kaikkia, myöskin teitä herra arkkipappi, osoittamaan pyhää kunnioitusta kuolemalle.

Muutamat munkit ja muutamat harvat vapaapapit, jotka epäilemättä tunsivat itsensä loukatuksi, hajosivat eri ryhmiin ja näyttivät aikovan lähteä pois.

-- Hetkinen vielä, hyvät herrat, sanoi Rufin Capdepont pidättäen heitä.

Ja jälleen asettautuen arvokkaasen asemaansa jatkoi hän:

-- Tämä edessämme avattu piispan ruumisarkku, lausui hän juhlallisella äänellä, muistuttaa minua eräästä kirkkohistoriamme surkeimmista tapahtumista. Tämä todellakin kauhistava tapaus on se, kun paavi Formosus Stefanus VI:nen käskystä kaivettiin ylös haudasta ja haastettiin kirkolliskokouksen eteen. Stefanus VI syytti Formosus'ta paavin istuimen väkivaltaisesta anastamisesta, ja kokous piti syytöksen oikeutettuna. Ruumiilta leikattiin pää ja sormi, jossa hänellä oli ollut papin sormus, ja sitten se syöstiin Tiberin virtaan... Minä, joka tiedän minkä maallisten keinottelujen kautta apotti de Roquebrun'in, Arros'in tuomioherran on onnistunut ryöstää itselleen piispanistuin, lienen oikeutettu rupeamaan oikeuden valvojaksi, ja kun rohjetaan minulta vaatia lupausta ruumiin hautaamiseen kirkon alaisiin holveihin, määrään minä sen sysättäväksi yhteiseen hautakuoppaan! Eikö tämä mies ole ansainnut sitä häväistystä?

-- Ei ole! huusi apotti Ternisien... Herrat kapituulin jäsenet, teitä petetään, teitä petetään, uskokaa minua...

-- Jos kosketatte sormellannekaan tähän arkkuun viedäksenne sitä kaupungin hautuumaalle, sanoi Lavernède asettuen Capdepont'in eteen, riistämme me muut sen teidän käsistänne ja viemme kuin viemmekin hänet Pyhän Ireneon holveihin.

-- Kutka muut? kysyi varapiispa hävyttömän ylenkatseellisesti.

-- Minä, herra apotti Ternisien, nämä munkit ja kaikki hiippakunnan papit, jotka eivät vielä ole alistuneet teidän ikeenne alle.

-- Kaunis sotajoukko, joka vastustaa laillista oikeuttani!

-- Puhutte sotajoukosta? Varokaa itseänne! Lormières'in kansa ei ole vielä unohtanut hänen ylhäisyyttänsä de Roquebrun'iä.

-- Lormières'in kansa?

-- Se vihaa teitä ja Ternisien'in ei tarvitsisi sanoa kuin sanan, niin ruhjoisi se teidät murskaksi.

-- Kapinaako?

-- Eikös kapina noussut silloinkin kun Stefanus syöksi Formosuksen Tiberiin? Koska teidän on tehnyt mieli meille kertoa raakamaisen aikakauden julmuuksia, niin olisi teidän pitänyt jatkaa kertomus loppuun saakka, eikä jättää ilmoittamatta, että Stefanuksen julmuuksista raivostunut kansa nousi kapinaan kelvotonta paaviansa vastaan, syöksi hänet vankikoppiin ja kuristi hänet armotta.

-- Se on kauheata! se on kauheata! mutisi Kapusiinein päällikkö.

Capdepont ei vastannut mitään. Lavernède'n puhuessa oli hän katsoa tuijottanut täydessä loistopuvussaan lepäävään piispaan ja lumottuna tuosta todellakin suuremmoisesta näystä oli hän vähitellen lähestynyt arkkua, lähempää nähdäksensä noita häikäiseviä koruja...

... Oi, Jumalani! kuinka tuo hiippa oli kaunis! Hän katsoi siihen kauvan, silmäluomet kummallisesti kohollaan... Entäs sauva sitten! Oi, sitä loistoa! Kuinka ihanata olisi siihen nojautua ja kuinka mainiosti se soveltuisi hänen vakavaan majesteetilliseen astuntaansa!... Kultasormukseen kiinnitetty suuri ametisti lumosi hänet vihdoin hohdollaan. Hänessä syntyi päätös. Oi! -- Kumpa saisi kantaa tuota säteilevää sormusta sormessaan!... Hän ei voinut kauvemmin vastustaa himoaan, vaan kiireesti selvittäen käsivartensa mustan kaapunsa poimuista iski hän palavan kätensä, niinkuin kotka kyntensä, vainajan jäiseen käteen.

-- Jumalan tähden! huusi Ternisien. Ja ryntäen esiin työnsi hän rajusti Capdepont'in pois. Lammas oli osottanut härjän voimaa.

-- Mitä! mitä! sopersi varapiispa pelottavan tyynesti, mitä on tapahtunut?

-- Mitäkö on tapahtunut? Ei muuta kuin että olette tehnyt kauheimman rikoksen minkä voi ajatella, pyhänryöstön! vastasi Lavernède uhaten häntä käsi kohotettuna.

-- Minäkö? minäkö? kysyi hän hämmästyneenä.

Silminnähtävää oli, ettei Capdepont'illa ollut vähääkään tuntoa siitä rikoksesta, josta häntä syytettiin. Kun intohimo kehittyy määrättyyn asteesen, saattaa se muutamat ihmiset kokonaan edesvastuuttomaksi teoistaan. Kunnianhimonsa ainoisraivon valtaamana, niinkuin hullujen lääkärit sanovat, oli Capdepont'illa ollut todellisen mielipuolisuuden kohtaus.

Mutta piispan palatsin pihalla oli yleinen melu syntynyt. Apotti Mical, arkkipappi Clamouse, ja tuomiokapitulin jäsenet häärivät kauhistuneina Capdepont'in ympärillä yhteen ääneen vaatien häneltä selitystä.

-- Viekää hänet pois, hyvät herrat! viekää hänet pois! kuului Kapusiini päällikön ääni huutavan keskellä mellakkaa. Ei se ole pappi tuo mies, vaan paha henki: minä näin helvetin tulen palavan hänen silmissään.

Rufin Capdepont koitti vielä vastustella huutaen ja hosuen, mutta Mical, herra Clamouse, tuomioherrat ja melkein koko papisto yrittivät yksissä voimin häntä hillitsemään ja laahasivat hänet väkisten pois.

XVIII.

Munkit.

Tätä kauhistavaa kohtausta seurasi pitkä ällistyksen hetki.

Apotti Lavernède tointui ensiksi huumauksestaan. Apotti Ternisien'in vielä ollessa liikkumattomana, kauhun jähmettämänä, nouti hän hiljaa ruumisarkun kannen ja sulki arkun. Olihan mahdollista, että Capdepont riistäisi itsensä irti ystäväinsä käsistä ja ilmestyisi taas äkkiarvaamatta.

-- Rukoilkaamme, hyvät herrat! sanoi Kapusiini munkkien päällikkö sortuneella äänellä. Paikalla polvistuivat kaikki.

Hiukan tyyntyneenä rukouksesta, alkoi apotti Lavernède muistutella mielessään äskeisiä tapahtumia ja nousi äkkiä seisaalleen. Tietämättä miksi, kaikki papit hänen esimerkkiään noudattaen tekivät samoin.

-- Hyvät herrat! sanoi vankilan saarnaaja, kirkon etu vaatii, että herra Rufin Capdepont'in rikoksellinen käytös tulee ylhäisessä paikassa tiedoksi. Minä juoksen ilmoittamaan asian kenraali de Roquebrun'ille, että hän tietää lähettää sähkösanoman Pariisiin.

-- Mitä! tahdotteko saattaa maallikkojen tietoon mitä täällä on tapahtunut? kysyi Kapusiinein päällikkö.

Vanhus parka vapisi mielenliikutuksesta.

-- Tämän asian täytyy saada mitä suurimman julkisuuden, vastasi apotti Lavernède.

-- Lopettakaa, hyvä herra! Näyttää siltä kuin tällä hetkellä olisitte unohtaneet papillisen kutsumuksenne.

-- Mutta, arvoisa isä, jos tahdomme estää Capdepont'in nimitystä Lormières'in piispaksi, on velvollisuutemme tehdä hänet tunnetuksi maailmalle...

-- Jumala on kironnut maailman, meillä on ainoastaan yksi velvollisuus, se on: pelastaa se.

-- No mutta, ei! huusi kiivas vankilan saarnaaja päättäväisesti työntäen ympäriltään munkit siten raivatakseen itselleen tien portille. Ei, ei, teistä huolimatta vapautan kirkon piispasta, jolla sitä uhataan.

Hän irtautui väkisten ympärillä seisovista ja oli juuri lähtemäisillään tiehensä, kun apotti Ternisien tarttui hänen käteensä.

-- Ystäväni, lausui hän, rukoilevalla äänellä, jääkää meidän kanssa, Jumalan nimessä, ei hiiskaustakaan tästä kenraali de Roquebrun'ille. Oletteko varma siitä, ettei sanoma hänen velivainajalleen ja koko hänen perheelleen tehdystä häväistyksestä tappaisi tuota vanhaa miestä?

-- Tahdotteko siis, että häväistys kohtaa häntä julkisesti? Huomenna kello kymmenen aikana, Capdepont, joka varmaan siksi on saanut tuomiokapitulin puolelleen, kieltäytyy julkisesti hautaamasta piispaa Pyhän Ireneon hautaholviin.

-- Hän ei uskalla! mutistiin joka taholta.

-- Hänkö ei uskalla? Hän, joka äsken historiaan vedoten kehoitti meitä tuomitsemaan hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'iä katkaisemaan häneltä kaulan, leikkaamaan hänen oikean kätensä poikki ja syöksemään hänen häpeällisesti silvottu ruumiinsa Arbouse virtaan!...

-- Tyyntykää, herra Lavernède, tyyntykää! keskeytti arvokas ja kunnioitettu Dominikaanimunkkien priiori.

-- Kuulkaa minua kaikki! Onko meillä aseita puolustaaksemme rakastettua piispaamme Rufin Capdepont'in hyökkäyksiä vastaan? Ei. Päätämmekö kuitenkin kunnioittaa tätä ruumista, puhtaan, rakkautta ja armeliaisuutta uhkuvan sielun autiota majaa? Päätämme, eikö niin? Minkä vuoksi siis tässä suurimmassa ahdingossamme epäilisimme pyytää avuksemme maallista valtaa, joka yhdellä sanalla voi tehdä lopun röyhkeimmästä häväistyksestä, mitä milloinkaan on kuultu? Te pelkäätte iskun olevan liian kovan kenraali de Roquebrun'ille. No niin, jätetään hän sitten rauhaan. Mutta sallikaa minun sitte heti lähettää omalla edesvastauksellani sähkösanoma Pariisiin. Vielä tänä iltana saa kirkollisasiain ministeri asiasta tiedon, ja hän kerkiää hyvästi antamaan Capdepont'ille käskyjä huomisista juhlamenoista.

-- Kirkon arvo vaatii ennemmin että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun haudataan tämän kaupungin kirkkotarhaan kuin että maallinen valta sekaantuu onnettomiin riitoihimme, virkkoi taas Dominikaanimunkkien päämies... Herra Lavernède, pappi ei ole vapaa, papin vihkimys sitoo hänet erottamattomasti hengelliseen säätyyn. Herra Capdepont on syyllinen, hyvinkin syyllinen. Mutta mitä me hyödymme hänen rikostaan levittämällä.

-- Me hyödymme siinä, että olemme täyttäneet tuon ylevän taivaallisen työn, jota sanotaan velvollisuudeksi.

-- Maallikot ovat meidän vihollisiamme.

-- Minä en tunne muuta vihollista kuin pahetta.

-- Pahe ei ole papeissa, se on ihmisissä. Hengellinen sääty on pyhä arkki ajan levottomien kiihoitusten yläpuolella; meidän tulee jättää se ylhäälle, mihin Jumalan käsi sen on asettanut.

-- Miksi estätte minua kukistamasta Rufin Capdepont'in ylpeyttä? huusi Lavernède vihan vimmoissa.

Eikö Jumalan viha ruhjonut ihaninta enkeleistäänkin?

-- Odottakaa siis Jumalan käden näyttäytyvän selvästi.

-- Näyttäytyköön se sitten tuo kostajan käsi, näyttäytyköön ja pelastakoon kirkon perikadosta!

Samassa valaisi punertava salama piispan palatsin pihaa, häikäisten silmiä, ja hirvittävä ukkosen jylinä kuului. Lormières'in vanha tuomiokirkko, jonka kaikki nurkat kajahtivat, vapisi graniitti-perustuksillaan. Kaksikymmentä kauhistunutta pappia suistui polvilleen; muut notkistivat päätään. Dominikanimunkkien priiori yksin jäi suorana ja liikkumattomana paikalleen seisomaan. Vahakynttilä, jota hän piti kädessään, valaisi kalpealla heijastusvalolla hänen jäykkää ja ankaraa haamuansa. Olisi luullut jonkun Pyhän Ireneon kuvapatsaista äkkiarvaamatta astuneen alas komerostaan,

-- Herra Lavernède, Jumala, jota pyysitte avuksi, on kuullut teitä, lausui hitaasti valkeapukuinen munkki.

Tämän sanottuaan hänkin vuorostaan lankesi polvilleen.

Herran ilma, jonka kaukaista ääntä jo kello viiden aikana oli huomattu, oli tullut yhä lähemmäs paksujen pilvien muassa ja uhkasi nyt koko voimalla kaupunkia. Kaikkialla taivaan rannalla irtautui toisistaan, ukkosen alinomaa jylistessä, suunnattomia pilvijoukkoja, toiset läpinäkemättömiä, mustia, toiset osittain kuulakoita, ja liikkuivat raskaasti Lormières'iä kohti. Pyhän Ireneon korkean tornin kohdalla ne yhtyivät. Siellä levottomat pilvet pysähtyivät, töyttäsivät toisiaan vastaan, asettuivat vaivaloisesti toinen toisensa päälle ja muodostivat hirvittäviä, korkeita vuoria, ikäänkuin sata Himalajaa olisi läjitetty päällekkäin taivaan äärettömillä kentillä.

Vasemmalla puolella näitä kykloopivuoria, joissa runoilijan silmä olisi voinut nähdä Jumalan kaupungin pelottavia vallituksia, oli kuu anastanut itselleen pienen tilan loistaakseen. Tästä tähtitornista, joka supistumistaan supistui, lankesi muutamia säteitä Lormières'in huoneille, joista ei pienintäkään ääntä kuulunut; toisin hiukan epätasaisille pilville, valaisten täällä syviä aukkoja, tuolla hirvittäviä äkkisyvänteitä, kuvaten edempänä kokonaisen armeijan teräskypärineen, välkkyvine haarniskoineen ja terävine, kiiltävine miekkoineen.

Uusi ukkosen tuli viilsi näitä liikkuvia vuorenhuippuja. Maisema muuttui. Loistavat armeijat, omituiset äkkisyvänteet, lumoavat luolat katosivat. Kaikki oli nyt vaan sekasortoa, ammottava kolo keskellä. Tuohon mustaan kitaan oli kuukin kadonnut. Äkkiä alkoi suuria, pyöreitä sadepisaroita tipahdella piispan palatsin pihalla olevien pappien käsille.

Sanaakaan lausumatta otti Kapusiinimunkkien päällikkö, jonka paljaita, aukinaisten sandaalien huonosti suojaamia jalkoja sade kasteli, villaisen viittansa ja levitti sen hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkun päälle.

Samassa hetkessä oli kymmenen muuta viittaa samassa hurskaassa tarkoituksessa irroitettu hartioilta.

Apotti Ternisien syöksyi yhdellä hyppäyksellä piispan asunnon suurelle ovelle. Hän ravisti sitä voimiensa takaa. "Mahdotonta!" mutisi hän epätoivoissaan.

Apotti Lavernède juoksi hiippakunnan virkahuoneen pienelle rakennukselle. Hän koputteli sielläkin turhaan.

-- Hyvät herrat, sanoi hän palaten toisten luo, tuomiokirkko suljetaan vasta kello yhdeksän eikä kello vielä ole niin paljon. Kantakaamme hänen ylhäisyytensä tuomiokirkkoon.

Sade yltyi, sammuttaen yksitellen pappein käsissä olevat kynttilät.

-- Joutukaamme! virkkoi taas Lavernède mahtavalla äänellä.

Viisikymmentä käsivartta hapuili pimeässä piispan ruumisarkkua ja nosti sen yhteisellä voimainponnistuksella. -- Lähtekäämme, komensi apotti Ternisien. Ainoastaan yksi, Dominikaanimunkkien priiorin kynttilä paloi vielä. Tämä ankara munkki astui kulkueen etupäähän.

Kulkue saapui esteettömästi Pyhän Ireneon katettuun eteiseen.

Apotti Ternisien riensi porttaalille ja kohotti suurta rautasta säppiä. Tuomiokirkko oli suljettu, vaikkei määrätunti vielä ollut lyönyt.

-- Oi! Jumala, huudahti nuori pappi raukka menehtymäisillään.

Ähkien ja hikoillen laskivat kantajat kuormansa kirkon kynnykselle, paraiten suojattuun paikkaan.

-- Tämä on häpeällistä! ei Dominikaanimunkkien priiori voinut olla sanomatta.

-- Se on pirullista äänsi Kapusiinein päällikkö.

-- Hyvät herrat, huusi Lavernède, minun täytyy saada tuomiokirkon avaimet, muuten herätän paperitehdaskaupungin murtamaan portit.

Kaikki kertyivät hänen ympärilleen.

-- Päästäkää minut! sanoi hän kokien irtautua, päästäkää!...

Tahdotte siis palauttaa tänne herra Capdepont'in? kysyi Dominikaanein priiori.

-- Pelkäättekö häntä?

-- Ainakin on turha aikaansaada uusia häväistyksiä.

-- Kaikessa tapauksessa ei piispamme ruumis saa jäädä sateesen. Ettehän sitä tahdo, isä priiori, te, joka kaikista papeista nautitte suurinta huomiota hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in puolelta ja joka niin usein saitte tuntea hänen isällistä hellyyttänsä!

Dominikaanimunkin kulmikkaat, kuivettuneet kasvot kalpenivat vahakynttilän valossa, joita taas oli sytytetty. Muisto piispan hyvistä teoista oli kukistanut tämän tylyn munkin.

-- Mitä valitatte, herra Lavernède? sanoi hän. Teidän, tämän onnettoman hiippakunnan papin, teidän tulisi iloita siitä, että piispamme ruumisarkku kärsii tämän kammottavan rujuilman rääkkäystä. Minä puolestani toivon, että virtana valuva sade valtaisi tämän viimeisenkin pakopaikan, niin että meidän täytyisi polviin asti vedessä kahlaten pitää täällä vahtia.

-- En käsitä teitä, isä priiori.

-- Otaksukaa että maallinen valta, joka on niin välinpitämätön pyhän uskontomme edusta, nimittää herra Capdepont'in Lormières'in piispaksi, luuletteko pyhän isän vahvistavan piispaa, joka ei pelkää solvaista kuolemata.

-- Aijotteko siis, isä priiori, kirjoittaa Roomaan? sai apotti Lavernède äkkinäiseltä ilolta vaivoin lausutuksi.

-- Minä aijon ilmoittaa kenraalilleni, mitä olen nähnyt. Hän on tietävä tämän kamalan illan kaikki erityiskohdat. Ja jos myöhemmin on pakko ryhtyä kirkkosääntöjen mukaan herra Capdepont'ia kuulustelemaan, tulevat esimieheni jättämään yhden jäljennöksen kirjeestäni paavilliseen kansliaan.

-- Minä puolestani teen samoin, isä priiori, lisäsi Kapusiinimunkkien päällikkö.

-- Oi, kunnianarvoisat isät! oi, kunnianarvoisat isät! änkytti Lavernède liikutettuna.

Sitten juosten ryhmästä ryhmään:

-- Missä on isä Trézel? missä on isä Trézel? toisti hän, hänenkin täytyy kirjoittaa Romaan...

Isä Trézel, pyhän Stanislaus Kotskan opiston johtaja, oli aikoja sitten lähtenyt tiehensä.

-- Oh! Jesuiitat ovat aina älykkäitä! ilkkui Lavernède. Capdepont saattaa tulla piispaksi, ja he ovat seuranneet Capdepont'ia. Sanotaanhan: kumartakaamme mahtavia, elääksemme rauhassa... Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!

Hän lähestyi ruumisarkkua... Hän tarkasteli huolellisesti viittoja, jotka sitä peittivät... Hän kohotti kevyesti niitä yksitellen, ja näytti niitä lukevan... Hän levitti ne uudelleen tammiselle arkulle... Hänen käytöksensä ilmaisi selittämättömän katkeraa ja rajua surua. Toiset katsoivat häntä kauhunsekaisella hämmästyksellä.

-- Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun raukka! huokaili apotti Ternisien.

Apotti Lavernède kohotti kyyneleistä kimaltelevat silmänsä uskolliseen sihteeriin. Voimattomuuden raivo kuohui hänessä, ja sai tuon katseen nousemaan.

-- Ystäväni, huusi hän vihdoin, älkää enään itkekö. Hänen ylhäisyytensä on pääsevä tuomiokirkkoonsa!

Ja ennenkuin yksikään ennätti häntä estämään, syöksyi hän pimeyteen rajuilmaan ja katosi.

XIX.

Herra Clamouse'n vistipeli.

Tuomiokirkko purskui vettä kaikista räystäskouruistaan ja täydellisiä koskia kohisi katoilta saaden kaupungin tulvan vaaitaan.

Apotti Lavernède riensi juoksujalassa vedestä virtailevan Pyhän Ireneon torin poikki. Hän saapui Saint-Frumence'n kadun kulmaan. Rautaisen pylvään päähän ripustettu lyhty levitti himmeää, häilyvää valoaan korkean, tumman, ristikkoikkunaisen talon ylitse. Tämä synkännäköinen talo oli erään muinaisen Benediktiläisluostarin jäännöksiä.

Vankilan saarnaaja seisahtui matalalle, isoilla kiiltopäisillä nauloilla koristetulle ovelle ja kohotti raskasta, särmiin taottua vasaraa. Kumea ääni kajahti. Matala ovi avautui puoleksi.

-- Taivas! olettehan aivan likomärkä, herra Lavernède! huudahti vaimo, joka porttia avasi.

-- Ovatko tuomiokirkon avaimet täällä?

-- Luultavasti: lukkari tuo ne tänne joka ilta. Palvelija nosti lyhtyään, jossa paloi Pyhästä Ireneosta korjattu keltainen vahakynttilän pätkä, ja katsoi paksun oven sisäpuolelle.

-- Kah! sanoi hän, kummallisia, ne eivät ole tavallisuuden mukaan ripustetut naulaan. Apotti Lavernède tarkasteli itse.

-- Jesus Maria! herra apotti, toimittakaa kuivat vaatteet päällenne, voitte sairastua.

-- Onko herra Clamouse salongissaan?

-- On kaiketi! hän pelaa korttia toisten herrain kanssa.

Vankilan saarnaaja tunsi kauhun pöyristystä. Mitä! Lormières'in entinen piispa oli rajuilman vallassa, sade huuhteli toista sataa hengellistä, joista muutamat olivat sangen vanhojakin, ja parin askeleen päässä tuulelle ja rankkasateelle alttiista kirkon eteisessä pelasivat toiset papit korttia!

Hän juoksi pappilan pitkän käytävän läpi, vihan, raivon ja ylenkatseen sekaisten tunteiden raastaessa häntä.

Koputtamatta ennakolta tempasi hän äkkiä salongin lasioven auki. Neljä toimeensa hartaasti kiinnitettyä herraa kohotti nopeasti päänsä. Ne olivat arkkipappi, professori Turlot, sekä ensimäinen ja toinen Pyhän Ireneon varapappi.

-- Rakas Lavernède, sanoi herra Clamouse, jonka pergamentin karvaiset kasvot loistivat sanomattomasta mielihyvästä, chelem, mainio chelem!... Paikalla juttelemme. -- Tarkatkaa, tarkatkaa, Turlot.

-- Olen kovin pahoillani, herra arkkipappi, että minun täytyy keskeyttää peliänne näin juhlallisella hetkellä, mutta...