Part 1

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

APOTTI TIGRANE

Kirj.

Ferdinand Fabre

Suomentanut E. J.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1894.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.

SISÄLLYS:

I. Jumalinen kaupunki. II. Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun. III. Rufin Capdepont. IV. Hiippakunnan oikeusto. V. Piispan puutarha. VI. Papinvihkiäiset. VII. Pimeyden ruhtinas. VIII. Pyhänhengen messu. IX. Kreivi de Castagnerte. X. Rooma. XI. Kirkollislain ministeerio. XII. Ristiinnaulitun ääni. XIII. Pyhän Ireneon tuomiokapituli. XIV. Lavernède ja Ternisien. XV. Mical. XVI. Ruumiin saatto. XVII. Paavi Formosus. XVIII. Munkit. XIX. Herra Clamouse'n vistipeli. XX. Ruumisalttari. XXI. Pappien komedia. XXII. Krypta. XXIII. Eläköön hänen ylhäisyytensä! XXIV. Karku. XXV. Kardinaali Maffei. XXVI. Paavin ehdokas.

I.

Jumalinen kaupunki.

Lormières on pieni kaupunki, jossa on lähes viisitoistatuhatta asukasta. Se piiloutuu Corbières'in vuoristoon, joka yhdistää Cevennein harjanteen ja Pyrenein vuoret toisiinsa. Maan asukkaat sanovatkin: Lormières'in täytyy olla nenän alla, ennenkuin sen näkee. Kapea _Arbouse_-virta, joka saa alkunsa ihanasta arpuusimetsästä, jakaa kaupungin kahteen osaan. Toisen, jota sanotaan _Paperitehdaskaupungiksi_, muodostavat nuo lukuisat, yhteen jonoon pitkin virran reunaa rakennetut paperitehtaat; toinen, ylempänä sijaitseva _Luostarikaupunki_, saapi nimensä kirkoista ja luostareista, joita siellä tapaa joka askeleella. Siellä kohoavat kaunis, gootilainen Pyhän Ireneon tuomiokirkko, Pyhän Frumention romaanilainen pääkirkko, myöhäisgootilaisella ruusukeakkunalla koristettu Barnabitein luostari ja hiippakunnan yliseminaarin raskasluontoiset, mahtavat rakennukset. Juuri tähän hengellisten rakennusten moninaisuuteen perusti valtioneuvosto vuonna 1801 tekemänsä päätöksen, asettaa piispan istuin Lormières'iin, vaikkei tämä ollutkaan läänin pääkaupunki. Koska siellä oli piispan hovikin täydessä kunnossa, miksei sinne piispaa olisi lähetetty? Sitä paitsi olivat kirkon tulolähteet köyhtyneet vallankumouksen jälkeen. Nämät olivat ne pätevät syyt, joiden nojalla paavi Pius VII julisti Roomassa pitämässään konsistorion kokouksessa 3 p:nä Heinäkuuta v:na 1802 herra de la Ginaudie'n piispan virkaan kelvolliseksi.

Lormières'in ahtaat, mutkikkaat ja pimeät kadut päättyvät melkein kaikki Arbouse-virtaan, jonka yli kulkee kaksi ikivanhaa siltaa. Ne ovat kenties hiukan kömpelöitä, mutta niitä, somistaa leveät kiviset kaidepuut, jotka käsien alituinen koskenta ja tuimat vuorituulet vuosisatojen kuluessa vähitellen ovat hioneet kiiltäviksi, niin että nyt välkkyvät kuin peili auringon paisteessa. Huolimatta näistä, liikkeeseen nähden ylen riittävistä kulkuväylistä, on kanssakäynti Luostarikaupungin ja Paperitehdaskaupungin välillä hyvin vähäinen. Tämän vaikuttaa tuo jyrkkä eroavaisuus ylä- ja alakaupungissa vallitsevien elämäntapojen välillä. Sillä aikaa kun alakaupungissa tehtaan työmiehet puuhaavat ja raatavat, taittavat kokoon paperia, naulaavat kiinni laatikoita, lastaavat kuormia ja ajavat ne rautatien asemalle kiivaasti piesten hikoilevia ja hengästyneitä hevosparkoja, jotka vimmastuneina kavahtavat pystyyn, vallitsee yläkaupungissa mykkä hiljaisuus. Ainoa melu minkä sieltä kuulee, on kellojen soitto kirkoista ja luostareista, joiden luku siellä päivä päivältä kasvaa. Niinpä on siellä jo edustettuna: Dominikaanit, Jesuiitat, Maristat, Carmeliitat, Visitandinit, Pyhän Perheen Sisaret, Maarian sydämen parantajat ja -- kukapa niitä kaikkia muistaakaan.

Luonnollisesti ei tämmöinen pappien ja munkkien tulva voinut olla houkuttelematta maan korkeasukuisia tälle etuoikeutetulle alalle. Ja suuri onkin heidän lukunsa siellä.

Niistä aatelismiehistä, jotka Lormières'in hyvä maine oli puoleensa vetänyt, on kreivi de Castagnerte erittäin mainittava.

Tänne vetäytyi heinäkuun vallankumouksen jälkeen tuo restauratsioonikauden kiivas taistelija, harras ja toimelias asiamies, jonka nimen lukija ehkä tuntenee ruhtinas Polignac'in valtiotoimen historiasta. Kuninkaan kuoltua ei herra de Castagnerte enään ajatellut muuta kuin Jumalaa, ja hän poistui Pariisista hautautuakseen tuohon vuoristokaupunkiin, jonka Toulouse'n arkkipiispa, hänen ylhäisyytensä Astros, oli hänelle osoittanut jonkimmoisena Paratiisin etehisenä.

Lormières'issä pyhitetään pienimmätkin juhlat; Lormières'issä uskaltavat uskovaiset -- muita ei siellä olekaan -- vapaasti vetää taskustaan rukousnauhan ja hartaasti lukea sitä keskellä katua; Lormières'issä on elämä hiljaista ja ankaraa; Lormières'issä ei ole teaatteria, eivätkä silmänkääntäjät, taikka ilvehtijät koskaan ole päässeet pirullisilla konsteillaan häiritsemään katuvaisten ihmisten mieltä. Mutta senpätähden kaikki nuo sielut, jotka, niin sanoakseni, liitelevät taivaan valtakunnassa, korvaavatkin vahinkonsa kolminaisuuden- tahi jouluaattona, kun hänen ylhäisyytensä piispa lähtee yliseminaariin toimittamaan papiksivihkiäisten liikuttavia juhlamenoja!

Lormières'in yliseminaari on entinen Minimein luostari. Se on rakennettu kiinni vanhaan muuriin, joka vielä tänäkin päivänä ympäröi ylä-kaupunkia. Tämä suunnaton sakaraharjainen muuri, jonka sammaltuneita kiviseiniä ajanhammas järsimistään järsii, jatkuu sitten pitkin kahta pihaa, joita nuoret apotit käyttävät kävely-, kujeilu- ja leikkitantereenaan. Näille pihoille, joista toista sanotaan _ali-diakoonein_, toista _tonsuroittujen_ pihaksi -- on taajaan istutettu suuria jalavia, jotka kevään tultua levittävät tavattoman viileyden tähän synkkään ja yksinäiseen paikkaan. Muuten vallitsee täällä kauttaaltaan muinaisuuden, hurskauden ja rauhan henki.

Eräänä päivänä toukokuun alussa vuonna 1866 kajahteli _ali-diakonein_ pihalta, joka muuten on paljoa hiljaisempi kuin _tonsuroittujen_ piha, hilpeää naurua, jota tuon tuostakin pitkät kimeät huudot keskeyttivät.

Palloleikki oli täydessä toimessa; kaaput sievästi polvien yli käärittynä, häärättiin siinä voimien takaa. Silloin tällöin vilahteli vaalea- ja ruskeatukkaisten joukosta harmaapäitäkin, joka oli julkinen todistus siitä, että monta johtajaakin oli tässä hirveässä sekamelskassa osallisena.

Vähän matkan päässä leikkitantereelta, tuuheiden puitten siimeksessä, istui pappi muistoonpanokirja kädessä pylvään kappaleella, joka oli jäännös Minimein luostarista.

Vähä väliä juoksi joku pelaajista hikisenä karkean näköisen papin luokse ja sanoi:

"Herra ylijohtaja, kirjoittakaa kuusi meille!"

Apotti Rufin Capdepont, varapiispa, Pyhän Ireneon tuomiokirkon nimituomioherra, hiippakunnan oikeuston jäsen, _kirkkohistorian_ professori ja yliseminaarin ylijohtaja, tarttui kynään ja kirjoitti arvokkaasti.

Mutta ikäänkuin olisi hän pelännyt joutuvansa kiinni toimesta, joka niin vähän soveltui hänen arvolleen, katsahti apotti Capdepont tuon tuostakin levottomasti porttiin päin. Voisihan jokin hänen virkaveljistään tulla; jopa saattaisi itse piispakin, joka juuri oli parantunut pitkällisestä taudista, yht'äkkiä ilmestyä. Mitä he sanoisivat ja mitä ajattelisivat?... Ikävystyneenä naurettavaan toimeensa, nousi ylijohtaja ylös, laskien kirjansa kivelle.

Apotti Capdepont oli isokasvuinen, mutta laiha ja kuivan näköinen mies. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha. Silmät olivat syvällä päässä; nenä, pullea kuin Pascal'in, oli mahtavan kookas; terävähuulinen, kaareva suu oli ankaranilmeinen. Harmaa, tuuhea tukka, jossa ajeltu paikka loisti kuin pilvistä kumottava kuu, muodosti niin sanoaksemme verhon tälle veistokuvantapaiselle päälle, joka kellertävän norsunluuvärinsä kautta muistutti mainioita, kauniita, espanjalaisten neroniekkain luomia hurskasten askeettien muotokuvia.

"Herra ylijohtaja, tehkää hyvin ja lisätkää kaksi meidän puolelle", soperteli läähättäen muuan apotti.

"Merkitkää itse!" vastasi herra Capdepont ylenkatseellisesti kirjaansa osottaen.

Hän astui pihan poikki pitkään ja jäykästi, pää pystyssä, arvokkaasti katsoen ympärilleen. Mutta äkkiä hän säpsähti. Kappelin ovi pihan perällä aukeni, ja kynnykselle ilmaantui pieni vanhus kuluneessa sinipunertavassa kaapussa, kultanuppinen keppi kädessä.

"Piispa! Piispa!" huusivat apotit, silmänräpäyksessä keskeyttäen leikkinsä.

Mutta vähääkään poikkeematta tasaisesta kävelytahdistaan, astui Rufin Capdepont suoraan piispaa kohti.

"Ettepä te kiirehdi anteeksipyytämään, herra ylijohtaja", sanoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, ärsytettynä siitä välinpitämättömyydestä, jolla hänen tuloansa vastaanotettiin.

"En tiennyt laisinkaan että minulla oli anteeksi pyydettävää, teidän ylhäisyytenne", vastasi Capdepont röyhkeästi.

"Kun teidän arvoasteellanne oleva pappi osottaa niin vähän kuuliaisuutta piispansa käskyille, on häneltä aina anteeksi pyydettävää. Tuhat kertaa olen jo kieltänyt pallopelin. Yhtä hyvin voitaisiin ryhtyä pukille hyppyyn!..." "Olenhan teidän ylhäisyydellenne monesti huomauttanut, että tämänlaiset huvitukset ammoisista ajoista Etelä Ranskan seminaareissa..."

-- Kylläksi, herra!... Jo pian kymmenen vuotta olette te kapinoineet piispaanne vastaan. Olihan minun vastikään mahdoton viihdyttää mieltäni hartaushetkeksi, kun melu ympärilläni oli niin suuri. Näitäkö nuoria miehiä ylöskäännettyine kaapuineen te aiotte ennen pitkää lähettää papiksi vihittäviksi? Todellakin kummastuttaa minua nuorukaisten häveliäisyyden puute, enkä voi muuta kuin soimata itseäni siitä, että olen tähän saakka jättänyt teidän huostaanne tämän laitoksen johdon. -- "Ei se ole minulle kovinkaan kallis toimi; minun puolestani voi teidän ylhäisyytenne uskoa sen jollekin ansiokkaammalle." -- "Ajatuksenne on selvä sille, joka teidät tuntee; te olette vakuutettu että meidän olisi mahdotonta hiippakunnastamme löytää pappia, joka kykenisi teidän sijaanne täyttämään!... Mikä ylpeys!" -- "Olen pahoillani, herra piispa, että selitätte ajatukseni tavalla, joka voisi näyttää olevan oikeutta ja rakkautta vailla."

Tämä huomautus, joka tehtiin kaikkia sopivaisuuden vaatimuksia noudattaen ja taitavasti teeskennellyllä nöyryydellä, saattoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in kärsivällisyyden yli reunojensa. Varmaa on muuten, että vaikka herra Capdepont olisi puhunut kuinka kaunista ja nöyrää kieltä, olisi hän vihasta säihkyvällä, julmalla katseellaan kumminkin kukistanut piispan.

"Herra apotti", sanoi vanhus, jonka kasvot olivat käyneet tulipunaisiksi, "ilmoittakaa yliseminaarin opettajille, että odotan heitä luentosalissa. Minulla on heille tärkeä asia ilmoitettavana. Niin vähän arvoa kuin panettekin piispallisten päätöstemme tuntemiseen, saatte te kumminkin luvan saapua muiden mukana."

Ja palaten takaisin kappeliin, työnsi hänen ylhäisyytensä oven kiinni jälestään, niin että kajahti.

II.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun.

Luentosali oli Minimien entinen kapitulinsali. Kapeat suippokaariset akkunat, joita gootilainen läpikorusto ja suuret tuuheat jalavat pimittivät, päästivät ainoastaan heikon, himmeän valon tuohon avaraan suojaan, jonka korkeaa holvia kolme paksua pilaria kannatti. Rivissä pitkin seiniä oli tukevia tammisia kuoripenkkiä, jotka olivat koristetut tuntemattoman taiteilijan törkeillä, milloin kauniillakin leikkauksilla. Peräseinällä, vastapäätä pääovea, oli apotin istuin, jonkinmoinen, viisi askelta lattiaa ylempänä oleva valtaistuin, jonka takaa kohosi veljeskunnan perustajan, Franscis de Paule'n mustaan puuhun veistetty voimakas profiilikuva.

Astuessaan luentosaliin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun suuntasi kulkunsa suoraan apotin istuimelle. Yliseminaarin opettajat saapuivat vitkaan toinen toisensa jälkeen. Piispa istui pitkän aikaa äänetönnä, joko hän sitten tahtoi Jumalan edessä valmistautua tärkeään tehtäväänsä, taikka ainoastaan halusi antaa herra Rufin Capdepont'ille, jota ei vieläkään näkynyt, tilaisuutta saapumaan.

Vihdoin ylijohtaja ilmestyi. Alla päin, silmät maahan luotuina -- epäilemättä hän pelkäsi joutuvansa kiusaukseen uudelleen kääntää katseensa piispaansa vastaan -- astui hän viimeistä tyhjää kuoripenkkiä kohden, jonka sulkupuun hän koneentapaisesti nosti nojataksensa siihen. Tämä liikunto, itsessään niin yksinkertainen, loukkasi hänen ylhäisyyttään de Roquebrunia. Epäluuloisuudessaan oli hän siinä selvään huomaavinaan jonkinlaista kunnioituksen puutetta häntä kohtaan.

"Herra Capdepont", sanoi hän, voimatta itseään hillitä, "olen täällä isäntänä, enkä tietääkseni ole vielä käskenyt ketään istumaan."

Ikäänkuin verille kannustettu hevonen nosti ylijohtaja rohkeasti päänsä pystyyn.

"Teidän ylhäisyytenne", vastasi hän, "Kartagon neljännessä kirkolliskokouksessa säädettiin, että niin pian kuin piispa itse istuu, hän ei saa sallia yhdenkään papeistansa seisoa: _Episcopus, in qvolibet loco sedens, non patiatur stare presbyterum_..." -- "Herra, te olette oivallinen _kirkkohistorian_ professori; mutta mielestäni vaatisi kohteliaisuus kumminkin, että piispaanne puhutellessanne luopuisitte noista professori-tavoistanne. Tietonne kirkolliskokouksista ilahduttavat minua; mutta kaiken tuon sekasotkun ohessa sopisi teiltä ehkä odottaa hiukan elämäntapojenkin tuntemista."

Viimeiset sanat, jotka pikemmin sopivat maallikon kuin piispan suuhun, lausuttiin pisteliään ilkeästi.

"Hyvät herrat" lisäsi hän yhteen jatkoon lieventääkseen liian kiivaitten sanojensa vaikutusta, "pyydän teitä istumaan."

Pitkä äänettömyys seurasi hänen puhettaan.

"Hyvät herrat opettajat", lausui vihdoin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun arvokkaalla ja rauhoittuneella äänellä, "kun kymmenen vuotta sitten otin vastaan Lormières'in piispan viran, oli minun ensimmäisenä pyrintönäni kaikessa seurata pyhäin edeltäjäin jälkiä. Muutaman kuukauden kuluttua huomasin kuitenkin, että hiippakunnassamme oli suuria muutoksia toimeenpantavana. Muutamia olenkin jo koittanut suorittaa. Epäilemättä muistaa jokainen teistä tuon täydellisen uudistuksen kirkollisten menojemme järjestyksessä. Jos en olekkaan ryhtynyt tärkeimpään muutokseen -- tarkoitan yliseminaariamme koskevaa parannusta -- niin on se ollut sentähden, että suunnattomat, melkeinpä voittamattomat esteet ovat minua kohdanneet. Ennenkuin kutsun munkkikunnan jäseniä tätä laitosta johtamaan, lienee velvollisuuteni hankkia jokaiselle teistä kunniallinen asema. Mutta mitenkä voisin näin köyhästä hiippakunnasta löytää kyllin arvokkaita paikkoja miehille, joiden mielipiteet tosin eroavat omistani, mutta joiden hengenlahjoja ja hurskautta tuhansin kerroin olen tunnustanut ja alati tulen tunnustamaan. Ja miks'en sitä myöntäisi, että minä, vaikkapa vanhastaan olen ollut vakuutettuna siitä, että munkit paremmin kuin vapaapapit, kykenevät nuoria leviittoja kasvattamaan, aina olen toivonut asioiden täällä kääntyvän parempaan pisin, niin etten olisi pakotettu ryhtymään niihin muutoksiin, jotka nyt haikealla mielellä olen toimeenpaneva..."

Piispa keskeytti puheensa, ja hän katsoi tutkivasti salin ympäri, nähdäkseen minkä vaikutuksen lyhyet sanansa olivat tehneet.

Vaikutus oli todellakin ollut masentava. Paitsi kahta tahi kolmea miestä, jotka vankkoina kestivät myrskyä, painoivat kaikki murtuneina päänsä alas. Se, joka on elänyt pappien parissa, tietää hyvin kuinka vähän siveellistä jäntevyyttä löytyy näissä, suurimmaksi osaksi pelokkaissa ihmisissä, kun vaara uhkaa heidän aineellista asemaansa. Moni heistä on valmis kuolemaan Jumalansa edestä, mutta hätääntyy tavallisen elämän jokapäiväisimmän vaikeuden sattuessa. Yksi opettajista, Mical apotti, _siveysopin_ professori, nousi ylös. Pieni hän oli ja kurjan näköinen, hoikka ja hontelo kuin korsi.

"Aina siitä saakka, kun teidän ylhäisyytenne tänne saapui", lausui hän huilumaisella äänellä, "on munkkikuntain luku lisääntymistään lisääntynyt Lormières'issä ja kaikkialla hiippakunnassa. Suvaitsetteko kysyäkseni teidän ylhäisyydeltänne, kelle suodaan, jesuiitoille, Maristeille vai Dominikaaneille, tuo painava kunnia astua meidän sijaamme?"

Ivallinen moite piili jokaisessa hänen sanassaan.

"Rohkenisitteko todella vaatia minulta tilintekoa virkatoimistani, herra Mical?" vastasi piispa ylpeästi.

-- "Jumala varjelkoon teidän ylhäisyytenne!... Mutta palveluksemme tähden ansaitsisimme ehkä sentään tulla vähän lukuun otetuksi. Ennenkuin poistumme tästä laitoksesta, jonka hyväksi olemme niin kauan uhranneet voimamme, lienee meillä toki oikeus tietää kenelle vastaisuudessa uskotaan oppilaiden kohtalo, jotka niin odottamatta riistetään käsistämme. -- Teidän oikeutenne, herra, samoin kuin velvollisuutennekin on, totella piispaanne, jolle yksinään Jumala ja paavi ovat suoneet korkeimman vallan hiippakunnassa. Muuta oikeutta ei teillä ole, ymmärrättekö?"

-- "Ymmärrän varsin hyvin!" mutisi siveysopin professori istuen alas.

Apotti Turlot, _pyhän raamatun_ professori, nousi vuorostaan. Hän oli kookas, tavattoman lihava mies. Liiallinen verivesi oli tehnyt hänen kasvonsa epäilyttävän kalpeiksi. "Herra, sallitteko minun tehdä nöyrän kysymyksen?" uskalsi hän lausua valittavalla, melkein itkunsekaisella äänellä?

-- Puhukaa, herra apotti.

-- Jollei hiippakunnassa toimeenpantavat muutokset vielä ole lopullisesti ratkaistut...

-- Valitettavasti ovat ne jo ratkaistut.

-- Kuinka, onko kaikki siis päätetty?...

-- Olisiko teidän neuvoanne pitänyt kysyä, herra Turlot?

-- Siinä tapauksessa pyytäisin teidän ylhäisyyttänne hyväntahtoisuutenne lisäksi ilmoittamaan, minkä paikan te olette minulle määrännyt?

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun otti nenälasinsa ja tarkasteli suurta paperia, joka koko ajan oli ollut levällään hänen edessään.

-- Herra apotti Turlot, sanoi hän, kohta papinvihkiäisten jälkeen, jotka olen määrännyt pyhän kolminaisuuden aatoksi, 26 p. tätä kuuta, tulee teidän astua vankilan saarnaajan virkaan, joka on avoinna herra apotti Vidal'in kuoleman jälkeen.

-- Minä vankilan saarnaajaksi! minä! soperteli professori parka säikähtyneenä, silmät vesissä. Mutta hyvä Jumala! Mistä saan minä rohkeutta seuraamaan kuolemaan tuomittuja mestauslavalle?

-- Rukoilkaa sitä Jumalalta.

-- Oi! teidän ylhäisyytenne, minä vakuutan etten sitä voi...

-- Sovittuamme asiasta hänen ylhäisyytensä kirkollis-asiain ministerin kanssa, jatkoi piispa sen enempää välittämättä herra Turlot'in voivotuksista, olemme me nimittäneet teidät, herra apotti Mical, vanhimmaksi kirkkoherraksi Bastide-sur-Mont'iin, kolmannen luokan seurakuntaan.

Ilkeäsisuinen siveysopin professori ei rypistänyt kulmiansakaan, vaan leikitteli yhä komean silkkivyönsä tupsuilla, joka huvitus oli hänelle tullut tavaksi.

-- Herra apotti Lavernède, jatkoi piispa, teidät olemme nimittäneet perustamamme orpolaitoksen saarnaajaksi, Bastide-sur-Mont'iin. -- Uusi virka.

-- Äiti parka! huudahti apotti Lavernède, tukahutetulla äänellä.

Piispa, sydämeen koskettuna, katsoi häneen.

Oletteko pahoin voipa, herra apotti --, kysyi hän hienotunteisella osanottavaisuudella.

Apotti Lavernède, hengellisen kaunopuheliaisuuden professori, yliseminaarin etevin opettaja apotti Capdepont'in jälkeen, oli kuoleman kalpea.

-- Ei se ole mitään, teidän ylhäisyytenne, sopersi hän. Äitini...

Enempää hän ei saanut sanotuksi.

-- Äitinne?... kysyi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, hätääntyneenä.

-- Hän on kahdeksankymmentä vuotta vanha. Hän on kivuloinen, eikä kestä matkaa Lormières'istä Bastide-sur-Mont'iin... Ja kuinka voisin hänet tännekkään jättää? Minä olen hänen ainoa omaisensa... Mutta mitä sille mahtaa! lisäsi hän vakaantuneemmalla äänellä, olenhan pappi, enkä minä ainakaan aio koskaan lausua Raamatun pelottavia sanoja: Non serviam, minä en tottele!... Minä olen Jumalan ja piispani vallassa.

-- Nuo sananne ovat teille kunniaksi, herra apotti, sanoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, jonka pienet harmaat silmät vettyivät äkillisestä liikutuksesta. Mieltäni pahoittaa ettei kotisihteerini, joka teitä kunnioittaa ja rakastaa, ole minua huomauttanut niistä liikuttavista velvollisuuksista, jotka teitä Lormières'iin sitovat.

-- Sihteerinne on muukalainen ja semmoisena ei hänen pitäisi saada ottaa osaa hiippakunnan pappien asioihin, väitti Rufin Capdepont, äkkiä luopuen välinpitämättömyydestään.

Ällistyneenä moisesta röyhkeydestä, jäi piispa hämmästyneenä tuijottamaan yliseminaarin ylijohtajaan, ja sanoi sitten surmaavan ivallisesti:

-- Jörömäinen, melkeinpä raakaluontoinen kun olette, on teidän ehkä mahdoton käsittää kuinka hävytön käytöksenne on; jos niin on laita, tahdon sen teille kohta ilmoittaa.

Capdepont puri huultaan, pysyen sanatonna.

-- Herra Lavernède, jatkoi hänen ylhäisyytensä, lukuun ottaen niitä perhevelvollisuuksia, jotka pidättävät teitä piispallisessa kaupungissamme, suostumme varsin mielellämme virkavaihtoon teidän ja apotti Turlot'in välillä. Herra Turlot saapi lähteä Bastide-sur-Mont'iin, te otatte vankilan saarnaajan viran, joka häntä pelottaa.

Hän asetti paperinsa ja nenälasinsa penkkinsä leveälle nojapuulle, ja piti hetken loman.

Vaikka piispa muutamalla ankaralla sanalla olikin saanut apotti Capdepont'in vaikenemaan, oli tuommoinen röyhkeä tungettelevaisuus kumminkin syvästi häntä loukannut. Ja liiaksikin usein oli tuo mies matkaansaattanut häiriöitä asioissa, jotka eivät häneen kuuluneet. Ja sitä paitsi, olihan tässä tehty hyökkäys hänen koti-sihteeriänsä vastaan, mallikelpoista, pyhää Ternisien apottia vastaan, jota hän piti ystävänään, melkein lapsenaan! Selvää on, ettei hän olisi voinut loukkaamatta heidän ystävyyttänsä ja Jumalaakin, jättää tuollaista solvausta sillensä.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in kiivas ja riitainen luonne oli mahdoton sovinnon ja rauhan toimiin. Hän ei voinut hillitä ärsytettyjä hermojaan, vaan lausui, kiivaasti tarkastellen yliseminaarin ylijohtajaa kiireestä kantapäähän.

-- Hyvä herra, te rohkenitte äsken lausua jotakin apotti Ternisien'istä. Mikä oli tarkoituksenne, tahtoisin tietää?

-- Tahdon ainoastaan huomauttaa teidän ylhäisyydellenne, vastasi apotti Capdepont, jota apotti Mical oli hihasta nykien koittanut rauhoittaa, että herra Ternisien, kieltäytyessään puhumasta herra de Lavernède'n eduksi, oli täydellisesti käsittänyt muukalaisen rajoitetut oikeudet.

-- Minäkö siis en ole käsittänyt piispan velvollisuuttani tuodessani herra Ternisien'in mukanani hiippakuntaan?

-- Ehkette ole.

-- Suoraan sanoen minua ilahduttaa, että te siis minua, ainoastaan minua olette hyökkäyksillänne kunnioittaneet... No, antakaahan kuulla, mistä te sitten minua syytätte?

-- Mistäkö teitä syytän? huudahti apotti Capdepont kimakalla äänellä, astuen askeleen ulos penkistään, siitä, että uudistuspuuhienne innossa estätte meitä viettämästä pyhimyksiemme juhlia, että olette niin sanoakseni hävittänyt Lormières'in hiippakunnan Propre'n, joka on vanhin ja mainehikkain Ranskan kirkon martyrihistoriassa. [Propre, pieni kirja, joka sisältää kussakin hiippakunnassa erittäin kunnioitettujen pyhimysten rukouksia.]