Part 9

-- Niinpä tekään ette tee mitään erotusta vapaan valtion ja hirmuvaltaisen hallituksen välillä, ja kaikki se on mielestänne, apotti parka, vain eläimen vuotaa. Sen ohessa ette huomaa, että ruhtinaiden tuhlaavaisuus ja ministereitten riistot saattavat, kun verot siten kohoavat, viedä maanviljelyksen vararikkoon ja lamauttaa kaupan.

-- Samaan aikaan on samassa maassa vain yksi hallitus mahdollinen, herra Rockstrong, kuten eläimelläkään ei saata olla kuin yksi turkki. Siitä johtuu, että huoli valtakuntien uudistamisesta ja lakien korjaamisesta on jätettävä ajalle, joka hoitaa ne asiat hienotuntoisesti. Se työskentelee siinä väsymättömän ja sääliväisen hitaasti.

-- Ja teidän mielestänne, apotti parka, ei kannata avustaa kellon viikatemiestä? Arvelette, ettei Englannin tai Hollannin vallankumouksilla ole ollut yhtään mitään vaikutusta kansojen asemaan? Ei! Teille, vanha hupsu, pitäisi pistää vihreä narrinlakki päähän.

-- Vallankumouksia, vastasi oiva opettajani, tehdään hankittujen etujen säilyttämiseksi, ei uusien voittamiseksi. Kansojen ja teidän hulluutenne, herra Rockstrong, on siinä, että perustatte ruhtinaitten kukistamiseen laajoja toiveita. Silloin tällöin kansat vallankumouksissa varmentavat saavutetut uhanalaisiksi joutuneet vapautensa. Tätä tietä ne eivät koskaan saavuta uutta vapautta. Mutta ne leikkivät sanoilla. On huomattavaa, herra Rockstrong, että ihmiset antavat mielellään surmata itsensä mielettömien sanojen vuoksi. Ajax oli jo huomannut sen: "Uskoin nuoruudessani", panee runoilija hänet puhumaan, "että teko on sanaa voimakkaampi, mutta nyt näen, että sana on väkevämpi". Näin puhui Ajax Oileuksen poika. Herra Rockstrong, minua janottaa kovasti.

XVI

Historia.

Herra Roman laski myymäpöydälle puolen tusinaa niteitä.

-- Olkaa hyvä, herra Blaizot, ja lähettäkää nämä kirjat kotiini. Siinä on _Isä ja poika, Muistelmia Ranskan hovista ja Richelieu'n testamentti_. Olisin kiitollinen, jos liittäisitte tähän vielä kaiken sen, mitä teillä on uutta historian alalta ja etenkin sellaista, mikä koskee Ranskaa Henrik IV:n kuoleman jälkeen. Ne teokset kiinnittävät erikoisesti mieltäni.

-- Olette oikeassa, puuttui oiva opettajani puheeseen. Historialliset teokset ovat täynnä mitättömyyksiä, jotka sopivat mainiosti huvittamaan kunnon miestä ja niistä löytää varmasti loppumattomiin miellyttäviä juttuja.

-- Herra apotti, vastasi herra Roman, minä en suinkaan hae historiasta vain hetken huvitusta, vaan vakavaa opetusta. Ja olen pahoillani, jos keksin siinä juttuja totuuden seassa. Tutkin ihmisten tekoja kansojen käytöksen valossa ja haen historiasta hallituksen ohjeita.

-- Sen kyllä tiedän, myönsi oiva opettajani. Tutkielmanne _Monarkiasta_ on aivan kylliksi tunnettu, että tiedettäisiin teidän noudattavan historiaan perustuvaa politiikkaa.

-- Siten olenkin, sanoi herra Roman, ensimäisenä osoittanut ruhtinaille ja ministereille ne säännöt, joista he eivät voi vaaratta poiketa.

-- Niinpä teidät onkin kirjanne nimilehdellä kuvattu Minervaksi ojentamassa nuorelle kuninkaalle päänne yläpuolella liitelevältä Cliolta saamaanne peiliä tauluilla ja veistoksilla koristellussa huoneessa. Mutta suvaitkaa minun sanoa teille, hyvä herra, että tuo muusa on valehtelija ja että sen ojentama peili on pettävä. Historiassa on kovin vähän totta, ja ainoat seikat, joista ollaan yksimielisiä, juoksevat yhdestä ainoasta lähteestä. Historioitsijat ovat aina samasta asiasta puhuessaan ristiriidassa keskenään. Vielä enemmänkin! Huomaammehan, että kun esim. Flavius Josef kertoo samoista tapauksista _Muinaisuuden tutkimuksissaan_ ja _Juutalaissodissaan_ hän kuvaa ne eri lailla molemmissa teoksissaan. Titus Livius on vain satujen kokooja ja Tacitus, teidän oraakelinne tuntuu minusta karulta valehtelijalta, joka vakavan näköisenä tekee pilaa maailmasta. Thukydidestä, Polybiusta ja Guicciardinia pidän suuressa arvossa. Meidän Mézeraymme taas ei tiedä mitä sanoo, yhtä vähän kuin Villaret ja apotti Vély. Mutta nythän tuomitsen historioitsijoita ja oikeastaan historia on tuomittava.

Mitä historia on? Kokoelma opettavaisia kertomuksia tai pikemmin kaunopuheista tarinoitten ja puheitten sekasotkua riippuen siitä onko historioitsija filosofi vai reetori. Siinä saattaa olla oivia kaunopuheisuuden näytteitä, mutta ei siitä millään lailla pidä etsiä totuutta, koska totuuden tarkoituksena on osoittaa asioiden välttämättömät suhteet ja koska historioitsija ei saata osoittaa noita suhteita, siksi ettei hän voi seurata syitten ja vaikutusten ketjua. Ottakaa huomioon, että joka kerran kun historiallinen tosiasia perustuu epähistorialliseen seikkaan, historia ei näe sitä. Ja koska historialliset seikat liittyvät läheisesti epähistoriallisiin tosiasioihin, seuraa siitä, että tapaukset historiassa eivät seuraakaan toisiaan luonnollisesti, vaan ovat liittyneet toisiinsa vain retoriikan puhtaasti keinotekoisilla tempuilla. Ja huomatkaa vielä sekin, että erotus historiaan kuuluvien ja kuulumattomien tosiasioiden välillä on täysin mielivaltainen. Tästä seuraa, että historia, kaukana siitä että olisi tiede, joutuu tuomituksi luonnon vian perusteella valheen hämäryyteen. Siltä puuttuu aina johdonmukaisuus ja jatkuvaisuus, jota ilman todellista tietoa ei saata olla. Tästä näette, ettei kansain historiasta voi tehdä mitään johtopäätöksiä sen tulevaisuuteen nähden. Tieteelle on kuitenkin ominaista profetallisuus, kuten nähdään taulukoista, joissa kuun kierto-ajat, nousuvedet ja auringonpimennykset on laskettu etukäteen, kun taas sotia ja vallankumouksia ei kukaan voi määritellä.

Herra Roman selitteli apotti Coignardille, että hän ei pyytänytkään historialta muuta kuin epäselviä, totta kyllä, epävarmoja totuuksia, jotka ovat sekaantuneet erehdyksiin, mutta ovat perin kallisarvoisia esineeseensä, ihmiseen, nähden.

-- Tiedän kyllä, hän jatkoi, kuinka paljon satuja ihmisten aikakirjoihin on kerääntynyt ja kuinka katkonaisia ne ovat. Mutta syitten ja seurausten kiinteän sarjan puutteessa näen niissä kuitenkin jonkunlaisen suunnitelman, jonka kadottaa ja löytää kuin vanhojen, puoleksi hiekkaan hautautuneiden temppelien rauniot. Vain se on jo mielestäni perin arvokasta. Ja uskallanpa luulla, että kun historia vastaisuudessa saa enemmän lähteitä, joita käsitellään menetelmällisesti, se kilpailee tarkkuudessa luonnontieteiden kanssa.

-- Älkää luottako siihen, väitti oiva opettajani. Luulen pikemmin, että muistelmien, kirjeitten ja arkistopapereitten runsaus tekee tulevien historioitsijoiden työn yhä vaikeammaksi. Herra Elward, joka on omistanut elämänsä Englannin vallankumouksen tutkimukselle, väittää, ettei ihmisen elämä riittäisi lukemaan puoltakaan siitä, mitä mellakoiden aikana kirjoitettiin. Mieleeni muistuu tarina, jonka apotti Blanchet puheen ollessa näistä asioista minulle kertoi, ja juttelenpa sen teille nyt, sellaisena kuin se on säilynyt muistissani, valittaen, ettei apotti Blanchet itse ole täällä sitä kertomassa, sillä hän on aika henkevä mies.

Tällainen se on:

Kun nuori prinssi Zémire seurasi isäänsä Persian valtaistuimelle, hän kutsutti luokseen kaikki valtakunnan akateemikot ja sanoi heidän kokoonnuttuaan:

-- Tohtori Zeb, opettajani, selitti, että hallitsijoilla olisi vähemmän mahdollisuutta erehtyä, jos menneisyyden esimerkki heitä valistaisi. Sen vuoksi tahdon tutkia kansojen aikakirjoja. Käsken teitä laatimaan maailman historian ja tekemään kaikkenne, että siitä tulisi täydellinen.

Oppineet lupasivat täyttää ruhtinaansa tahdon ja rupesivat heti poistuttuaan työhön. Kahden vuosikymmenen kuluttua he saapuivat taas kuninkaan eteen muassaan karavaani, johon kuului kaksitoista kamelia, jokaisen selässä viisisataa nidettä. Heittäydyttyään maahan valtaistuimen astinlaudan eteen akatemian sihteeri puhui näin:

-- Sir, valtakuntamme akateemikoilla on kunnia laskea jalkojenne juureen teidän majesteettinne käskystä laadittu maailman historia. Se käsittää kuusituhatta nidettä sisältäen kaiken, mitä meille on ollut mahdollista koota kansojen elämää ja valtakuntien vaiheita koskevaa. Olemme liittäneet siihen vanhat kronikat, jotka onneksi ovat säilyneet ja olemme valaisseet niitä monilla nooteilla maantieteestä, kronologiasta ja diplomatiasta. Johdannot yksin käsittävät kamelin lastin ja kronikoita kantaa toinen kameli suurella vaivalla.

Kuningas vastasi:

-- Hyvät herrat! Kiitän teitä vaivoistanne. Mutta hallitushuolet vievät aikaani suuressa määrässä. Sitä paitsi olen vanhentunut työskennellessänne. Olen tullut, kuten persialainen runoilija sanoo, eloni vaelluksen keskitielle ja otaksuen, että kuolen korkeassa iässä, en järkevästi ajatellen saata toivoa, että minulla olisi aikaa lukea niin laajaa historiaa. Se asetetaan valtakuntani arkistoon. Tehkää siitä lyhennetty laitos, joka paremmin vastaa inhimillisen elämän lyhyyttä.

Persian akateemikot työskentelivät vielä kaksikymmentä vuotta. Sitte he toivat kuninkaalle tuhatviisisataa nidettä kolmella kamelilla.

-- Sir, sanoi sihteeri heikolla äänellä, tässä on uusi työmme. Luulemme käsitelleemme kaikkea oleellista.

-- Saattaa olla, sanoi kuningas, mutta en lue sitä. Olen vanha. Laajat tehtävät eivät sovi iälleni. Lyhentäkää vielä ja nopeasti.

He viivyttelivät niin vähän, että palasivat jo kymmenen vuoden kuluttua muassaan nuori elefantti, joka kantoi viittäsataa nidettä.

-- Luulen olleeni hyvin lyhytsanainen, virkkoi sihteeri.

-- Ette sittenkään kylliksi, epäsi kuningas. Olen elämäni lopussa. Lyhentäkää, lyhentäkää vielä, että tuntisin ihmisten historian ennen kuolemaani.

Sihteeri ilmestyi taas linnan eteen viiden vuoden kuluttua. Kainalosauvoilla kävellen hän talutti suitsista pientä aasia, jolla oli iso kirja selässään.

-- Kiiruhtakaa, huusi eräs upseeri, kuningas kuolee.

Ja kuningas lepäsikin kuolinvuoteellaan. Hän kääntyi akateemikkoa kohti ja sanoi silmäillen hänen suurta kirjaansa melkein kuolevalla katseella:

-- Kuolen siis tuntematta ihmisten historiaa.

-- Sir, vastasi oppinut, joka oli melkein yhtä lähellä kuolemaa kuin hänkin, lyhennän kaiken kolmeen sanaan: _Syntyivät, kärsivät, kuolivat_.

Näin oppi Persian kuningas lopultakin ihmiskunnan historian.

XVII

Herra Nicodème.

Kun hyvä mestarini Pyhän Katarinan Kuvassa luki mielihalusta Cassiodorosta tikkaitten korkeimmalla poikkipuulla, kauppaan astui vanha mies, jonka katse oli tyly ja ilme ankara. Hän astui suoraan herra Blaizota kohti, joka hymyillen nosti päätään pöytänsä takaa.

-- Hyvä herra, aloitti hän, olette valantehnyt kirjakauppias ja luulen teitä puhdastapaiseksi henkilöksi. Kuitenkin on näyteikkunassanne nide Ronsardin Teoksia, joka on avattu alkukuvan kohdalta, ja siinä alastoman naisen kuva. Se on näky, jota ei voi avoimin silmin katsella.

-- Suokaa anteeksi, hyvä herra, vastasi hiljalleen herra Blaizot, mutta tuo kuva on Léonard Gautier'n tekemä, ja häntä pidettiin aikanaan perin taitavana kaivertajana.

-- Minusta on saman tekevää, selitti vanhus, oliko kaivertaja taitava vai ei. Otan vain huomioon sen, että hän on kuvannut alastoman naisen. Tuolla kuvalla ei ole muuta vaatetusta kuin hiukset, ja olen tuskallisesti hämmästynyt nähdessäni teidän ikäisenne, nähtävästi ymmärtäväisen miehen, asettavan sellaista Saint Jacqueskadulla kulkevien nuorukaisten katseltavaksi. Tekisitte parhaiten polttaessanne sen, kuten ukko Garasse, joka käyttää koko omaisuutensa hankkiakseen ja polttaakseen hyviä tapoja ja Jeesuksen Yhdistystä loukkaavat teokset. Vähintäin olisi kunniallisempaa piilottaa ne salatuimpaan kauppanne soppeen, jossa, minä pelkään, piilee koko joukko kirjoja, jotka ovat niin tekstin kuin kuvienkin puolesta omiaan kiihottamaan sieluja irstauteen.

Herra Blaizot väitti punastuen, että sellainen epäilys oli väärä, ja tuotti hänelle mielipahaa, koska se oli lähtenyt kunnon miehen suusta.

-- Minun täytynee, jatkoi vanhus, ilmoittaa kuka olen. Näette edessänne herra Nicodèmen, kainousyhdistyksen esimiehen. Tarkoitukseni on edistää hienotunteisuutta, vaatimattomuuden nimessä, poliisipäällikön määräysten mukaan. Koetan kahdentoista parlamentin jäsenen ja kahdensadan etevimmän seurakunnan kirkkoraadin miehen kanssa hävittää julkisilta paikoilta alastomat kuvat, kuten toreilta, bulevardeilta, kaduilta, solilta, laitureilta, umpikujilta ja puutarhoista. Ja koska en tyydy edistämään kainoutta vain julkista tietä, ponnistelen saadakseni sen vallalle salongeissa, työ- ja makuuhuoneissa, joista se usein on karkoitettu. Tietäkää, hyvä herra, että seura, jonka olen perustanut, teettää vaatteita äsken naineille. Niitten joukossa on pitkiä ja leveitä paitoja, edessä pieni aukko, joka sallii nuorten puolisoiden menetellä siveästi täyttäessään Jumalan käskyä ihmiskunnan kasvuun ja lisääntymiseen nähden. Ja yhdistääksemme, jos minun sallitaan niin sanoa, siroutta puhtauteen, nuo aukot ovat ympäröidyt sievillä pitseillä. Olen mielissäni, kun olen täten keksinyt erittäin sopivia alusvaatteita tehdäkseni kaikista äsken naineista uusia Saaroja ja Topiaksia, ja puhdistanut avioliiton sakramentin siihen valitettavasti liittyvästä epäpuhtaudesta.

Hyvä opettajani, joka nenä kiinni Cassiodoroksessa kuunteli keskustelua, vastasi siihen perin vakavasti, tikkaittensa päästä, että keksintö oli mainio ja miellyttävä, mutta että hän tiesi vielä paremman:

-- Minä haluaisin, esitti hän, että nuoret puolisot ennen yhtymistään hierottaisiin kiireestä kantapäähän hyvin mustalla kiillotusaineella, joka tekemällä heidän ihonsa kenkien näköiseksi, haittaisi suuressa määrässä lihan rikollisia nautintoja ja viehätyksiä, ja olisi vaivalloisena esteenä hyväilyille, suuteloille ja muille hellyyden osoituksille, joita rakastuneet liiankin usein kahden lakanan välissä harjoittavat.

Kuullessaan nämä sanat herra Nicodème kohotti päätään, näki arvon mestarini tikkaitten yläpäässä ja huomasi hänen ilmeestään, että hän teki pilaa.

-- Herra apotti, hän vastasi surumielisen harmistuneena, antaisin teille anteeksi, jos tekisitte vain minut naurettavaksi. Mutta te piikkaatte samalla kainoutta ja hyviä tapoja, joten teette suuren rikoksen. Välittämättä pilkantekijöistä perustamani seura on jo toimittanut paljon hyvää ja hyödyllistä, pilkatkaa vaan, hyvä herra! Olemme kiinnittäneet kuusisataa viininlehvää kuninkaan puutarhan kuvapatsaihin.

-- Se on ihailtavaa, hyvä herra, vastasi arvon mestarini korjaillen silmälasejaan, ja jos jatkatte tuota vauhtia on kohta kaikilla kuvapatsailla viininlehvänsä. Mutta -- koska esineillä on merkitystä meille vain herättämänsä ajatuksen vuoksi -- kiinnittämällä viinin ja viikunanlehtiä kuvapatsaihin, siirrätte sopimattoman merkityksen näihin, niin että maalla ei kohta saateta katsella viinitarhoja tai viikunapuita kuvittelematta, että ne ovat rivoutta täynnänsä. On suuri synti sillä lailla täyttää hävyttömyydellä viattomat kasvit. Sallikaa minun vielä sanoa teille, että on vaarallista kiintyä, kuten te, kaikkeen sellaiseen, mikä saattaa häiritä tai kiihottaa lihaa, ajattelematta, että jos eräänlaiset muodot saattavat tuottaa sielulle häiriötä, pitäisi jokaisen meistä, koska meillä kerran itsellämmekin on nuo muodot, hävetä itseämme, jollemme olisi eunukkeja, ja sitä on kamala ajatella.

-- Hyvä herra, äännähti herra Nicodème jo hiukan kuohuksissa, huomaan puheestanne, että olette irstailija ja turmeltunut ihminen.

-- Hyvä herra, vastasi arvon mestarini, olen kristitty. Irstaudessa elämistä en saata ajatellakaan, koska minulla on kylliksi tekemistä ansaitakseni jokapäiväisen leipäni, viinini ja tupakkani. Sellaisena kuin minut näette, en tunne muita orgioita kuin ajatuksen hiljaiset hurjastelut, ja ainoat juomapidot, joissa käyn, ovat muusojen toimeenpanemat. Mutta koska olen viisas, olen sitä mieltä, että on väärin asettaa hävyn vaatimuksia korkeammalle kuin katolinen kirkkomme, joka tässä suhteessa antaa ihmisille paljon vapautta ja vetoo mielellään kansojen tapoihin ja niiden mielipiteisiin. Pidän teitä kalvinilaisuuden tahraamana ja kuvan palvelijain epäjumaluuteen taipuvana. Sillä kukapa tietää, eikö raivonne saata ulottua aina Jumalan ja Pyhimysten kuvain polttamiseen vihasta niissä ilmenevää ihmisyyttä kohtaan. Nuo sanat hävystä, kainoudesta ja siivoudesta, joita suunne on täynnä, eivät oikeastaan merkitse mitään tarkkaa ja pysyväistä. Vain tapa ja tunne saattavat määritellä ne kohtuudella ja oikein. Noitten hienojen eroavaisuuksien tuomareina en osaa pitää muita kuin runoilijoita, taiteilijoita ja kauniita naisia. On hullua, että joukko raatimiehiä asetetaan sulojen ja nautinnon tuomareiksi.

-- Mutta, hyvä herra, väitti Nicodème, me emme ahdista sulottaria emmekä ilottaria ja vielä vähemmän Jumalan ja pyhimysten kuvia, ja te haluatte vain päästä riitelemään. Olemme kunnon miehiä ja haluamme vain poistaa poikiemme silmäin edestä häpeälliset kuvat. Onhan yleensä tiettyä, mikä on kunniallista mikä ei. Haluatteko siis, herra apotti, että lapsemme kaduilla joutuisivat alttiiksi kaikille kiusauksille?

-- Täytyykin joutua kiusaukseen, herra, vastasi hyvä opettajani, täytyy joutua kiusaukseen! Se on ihmisen ja kristityn asema maanpäällä. Ja hirvein kiusaus tulee sisältä eikä ulkoa. Teillä ei olisi sellaista hätää poistaa näyteikkunoista muutamaa alastonta kuvaa, jos olisitte, kuten minä, mietiskellyt pyhien isien elämää erämaissa. Niistä olisitte nähnyt, että erakot, pelottavassa yksinäisyydessä, kaukana kaikista veistetyistä tai maalatuista kuvista, jouhipaidan repiminä, kidutuksen haavoittamina, paaston uuvuttamina, vieriskellen okaisilla vuoteilla tunsivat lihan himon piikkien tunkeutuvan aina ytimiinsä saakka. Ahtaissa luolissaan he näkivät monta kertaa lihallisempia kuvia kuin tuo allegoria, joka loukkaa teitä herra Blaizot'n ikkunassa. Paholainen (vapaauskojat sanovat luonto), on etevämpi rivojen kuvien maalaaja kuin itse Jules Romain. Hän voittaa kaikki Italian ja Flanderin mestarit asennoissa, liikkeissä ja värityksessä. Ette voi vastustaa hänen tulisia maalauksiaan. Teitä loukkaavat jäävät verratessa kovin mitättömiksi, ja tekisitte viisaimmin, kun jättäisitte poliisipäällikön tehtäväksi huolen julkisesta häveliäisyydestä kansalaisten hyväksi. Teidän lapsellinen viattomuutenne hämmästyttää minua todella. Teillä on hyvin vähän käsitystä siitä mitä ihminen on, mitä yhteiskunnat, ja kuinka liha kuohuu suurissa kaupungeissa. Voi, noita viattomia piimäpartoja, jotka, keskellä Babylonin kaikkea likaa, missä verhot kohoavat joka puolella näyttäen ilotyttöjen silmät tai käsivarren, missä liian lähelle ahdetut ruumiit painuvat toisiaan vasten ja kuumentavat toisiaan julkisilla paikoilla, valittavat ja huokailevat muutaman kirjakauppiaan ikkunassa riippuvan mitättömän kuvan takia ja juoksevat valituksineen aina valtakunnan tuomioistuimiin saakka, kun tyttö tanssiaisissa vilauttaa nuorukaisille säärtään, kaikkein tavallisinta esinettä maailmassa.

Näin puhui mestarini tikkaillaan seisten. Mutta herra Nicodème sulki korvansa ettei kuulisi ja voivotti puheen kyynillisyyttä.

-- Taivas! hän huokasi. Onko alastonta naista inhottavampaa! Mikä häpeä taipua, kuten tuo apotti, epäsiveellisyyteen, joka on koko maan tuho, sillä kansoja pitää pystyssä vain tapojen puhtaus.

-- On kyllä totta, myönteli oiva opettajani, että kansat ovat voimakkaita vain silloin, kun niillä on tapoja. Mutta tämä on käsitettävä yleisesti oppilauseiden, tunteiden ja intohimojen yhteisyytenä, jonkunlaisena vapaaehtoisena lain kuuliaisuutena, eikä sellaisina mitättömyyksinä, joita te puuhailette. Varokaa ettei kainous, silloin kuin se ei ole lahja, muutu vain tyhmyydeksi, ja ettei kiihkonne pimeä lapsellisuus joudu naurettavaksi, herra Nicodème, ja hiukan sopimattomaksikin.

Mutta herra Nicodème oli jo paennut.

XVI

Oikeus.

Herra apotti Coignardin, jolle kiitollisen valtakunnan oikeastaan olisi tullut antaa kunniaeläke, täytyi ansaita leipänsä kirjoittamalla palvelijattarille kirjeitä Saint-Innocent'in hautausmaan kirjurituvassa. Sattuipa että hän sai olla kirjurina eräälle portugalilaiselle naiselle, joka matkusti Ranskan kautta neekeripoika muassaan. Hän antoi vaskirahan sanasesta miehelleen ja kuuden livren kultarahan kirjeestä rakastajalleen.

Se oli ensimäinen kultaraha, jonka mestarini oli nähnyt Juhannuksen jälkeen. Koska hän oli avokätinen ja vierasvarainen, hän vei minut heti Kultaiseen Omenaan, Grèven rantakadulle, kaupungintalon luo, jossa viini on väärentämätöntä ja makkarat mainioita. Niinpä on rikkailla kauppiailla, jotka ostavat omenoita torilta, tapana pistäytyä siellä keskipäivän aikana.

Oli kevät ja oli suloista hengittää lämmintä ilmaa. Opettajani otti pöydän rannalta ja aterioimme kuunnellen aaltojen viileätä loiskinaa, kun soutajat halkoivat vettä airoillaan. Kevyt hymyilevä ilma hyväili meitä lempeillä tuulahduksillaan ja olimme onnellisia saadessamme elää taivaan kirkkaassa valossa. Juuri kun söimme pariloitua rantakalaa sai hevosten ja miesten aiheuttama melu meidät nostamaan päätämme.

Arvaten uteliaisuutemme syyn vanha musta pienikokoinen ukko, joka aterioi naapuripöydässä, sanoi kohteliaasti hymyillen:

-- Ei se mitään ole. Ne vievät vain hirtettäväksi piikaa, joka on varastanut pitsejä emännältään.

Samalla kun hän puhui, näimmekin takaperin kärryissä, ratsastavien poliisien välissä, aika sievän tytön, joka oli hämmästyneen näköinen, rinta koholla taakse sidottujen käsien vuoksi. Joukko kulki nopeasti ohi, ja kuitenkin jäävät silmiini ikuisesti nuo valkoiset kasvot ja tuo katse, joka ei enää nähnyt mitään.

-- Niin, hyvät herrat, jatkoi kääpiömäinen vanhus. Siinä menee rouva neuvoksetar Jossen palvelijatar, joka koreillakseen tanssiaisissa rakastajansa kanssa, varasti emännältään pitsipäähineen ja pakeni varkauden jälkeen. Hänet tavattiin eräässä Changesillan tanssituvassa, ja hän tunnusti heti rikoksensa. Sen vuoksi häntä kidutettiinkin vain tunnin tai pari. Tiedän mitä puhun, sillä olen vahtimestari sillä raastuvan osastolla, jossa hänet tuomittiin.

Pieni ukko ahmasi makkaran, jota ei sopinut jättää jäähtymään ja jatkoi sitte:

-- Tällä hetkellä hän kai jo on lavalla ja viiden minuutin, ehkäpä hiukan pitemmän tai hiukan lyhemmän ajan jälkeen, lurjus on kuollut. On hirtettäviä, joista pyövelillä ei ole vaivaa. Heti saatuaan nuoran kaulaansa he kuolevat rauhallisesti. Mutta on toisia, se kannattaa sanoa, jotka pitävät todellista hirtehisen elämää, ja potkivat kamalasti. Kaikkein raivokkain oli pappi, joka tuomittiin vuosi sitten, sen takia, että hän oli väärentänyt kuninkaan nimen arpajaislippuun. Kaksikymmentä minuuttia hän keikkui nuoran päässä kuin kala ongessa.

Heh hee, lisäsi pikku mies nauraen pilkallisesti. Herra apotti oli vaatimaton, eikä halunnut komeilla. Näin, kun hänet nostettiin kärryistä. Hän itki ja potki niin, että pyöveli sanoi: "Älkää olko lapsellinen, herra apotti!" Hullunkurisinta oli, että kun häntä kuljetettiin yhdessä toisen heittiön kanssa, niin pyöveli luuli häntä ripittäjäksi ja poliisin oli vaikea saada häntä käsittämään asian oikeaa laitaa. Eikö se ole hullua, hyvät herrat?

-- Ei ollenkaan, vastasi hyvä opettajani pudottaen lautaselleen pienen kalan, jota hän oli jonkun aikaa pitänyt huulillaan. Ei, se ei ole ollenkaan hullua. Ja tieto siitä, että tuo komea tyttö kuolee tällä hetkellä, pilaa nautintoni syödä kaloja ja katsella kaunista taivasta, joka äsken hymyili minulle.

-- Oh, herra apotti, kiiruhti vahtimestari sanomaan, jos olette niin herkkäluontoinen, ette kai olisi pyörtymättä voinut katsella sitä, mitä isäni näki omilla silmillään, lapsuudessaan, Dijonin kaupungissa, josta hän oli kotoisin. Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Hélène Gillet'stâ?

-- Emme ole, vastasi oiva opettajani.

-- Siinä tapauksessa kerron teille hänen tarinansa sellaisena kuin isäni on monesti sen kuvannut minulle.

Hän joi kulauksen viiniä, pyyhki suunsa pöytäliinan kulmaan ja kertoi tarinan jonka tässä toistan.

XIX.

Vahtimestarin kertomus.