Part 7

Olen lukenut herra Machiavellin tutkielmat Blaizot'n kirjakaupassa, jossa ne ovat kaikki oivallisesti pergamenttiin sidottuina. Ne ovat tutustumisen arvoisia, poikani, ja omasta puolestani pidän erittäin suuressa arvossa tuota firenzeläistä kirjuria, joka ensimäisenä poisti valtiollisilta teoilta niiden oikeusperustan, jolle ne eivät koskaan rakentaneet muuta kuin kunniassa pidettyä rikollisuutta. Tuo firenzeläinen, joka näki isänmaansa palkattujen puolustajiensa armoilla, keksi ajatuksen kansallisesta, isänmaallisesta armeijasta. Hän on joissakin paikoissa teoksissaan pitänyt kohtuullisena, että kaikki kansalaiset ottaisivat osaa isänmaansa turvaamiseen ja olisivat kaikki sotilaita. Samaa on herra Blaizot'n luona kannattanut herra Roman, joka on, kuten tiedät, hyvin altis valtion oikeuksien puoltaja. Hän ei välitä muusta kuin yleisestä ja yleismaailmallisesta ja on tyytyväinen vasta silloin, kun kaikki yksityiset edut on uhrattu yhteiselle menestykselle. Siis Machiavelli ja herra Roman haluavat, että olisimme kaikki sotilaita, koska kerran olemme kansalaisia. En väittäisi, kuten he, että se on oikein. Enkä väitä, että se on väärinkään siitä syystä, että oikeus ja vääryys ovat mielipiteistä riippuvia ja vain sofistit saattavat ratkaista sen pulman.

-- Kuinka, hyvä opettajani! huusin tuskallisesti yllätettynä, väitätte, että oikeus on riippuvainen sofistien jaarituksista ja että tekomme ovat oikeita tai vääriä riippuen taitavan miehen todistelukyvystä. Tuo väite loukkaa minua sanomattomasti.

-- Ota huomioon, Jacobus poikani, vastasi herra apotti Coignard, että puhun inhimillisestä oikeudesta, joka on erilainen kuin jumalallinen, jopa yleensä sen suoranainen vastakohtakin. Ihmiset eivät milloinkaan ole väitelleet oikean ja väärän aatteesta muuta kuin kaunopuheisuudella, jonka avulla saattaa yhtähyvin puhua niin puoleen kuin vastaankin. Haluat ehkä, poikani, perustaa oikeudentajun tunteeseen, mutta varo, ettet tälle perustalle rakenna vain halpaa ja matalaa majaa, vanhan Evanderin mökkiä, kotaa, jossa Philemon oli Baukiksensa kanssa. Mutta lakien palatsi, valtion säädösten torni vaatii toisenlaista kivijalkaa. Viaton luonto ei saattaisi yksin kestää epätasaista painoa, ja sen pelottavat muurit kohoavat vanhojen valheitten perustalle, lainsäätäjien, virkamiesten ja ruhtinaiden viekkaan ja raa'an taidon avulla.

-- On tyhmää, Jacobus poikani, pyrkiä arvostelemaan onko laki oikea tai väärä. Sotapalveluksen laita on sama kuin muittenkin säädösten, joitten hyvyydestä tai huonoudesta ei periaatteessa voi sanoa sitä eikä tätä, koska ei ole mitään muuta periaatetta kuin Jumala, josta kaikki lähtee. Vastusta, poikani, sellaista orjuutta, joka on sanoissa ja johon ihmiset kovin oppivaisesti alistuvat. Tiedä, että sanalla oikeus ei ole mitään merkitystä, paitsi teologisesti, jolloin se on pelottavan sisällyksellinen. Herra Roman on vain sofisti todistaessaan, että ruhtinaita tulee palvella. Kuitenkin luulen, että jos ruhtinas milloin käskee kaikkia alamaisiaan rupeamaan sotilaiksi, niin häntä totellaan, ei kylläkään mielihyvällä, mutta kuitenkin helposti. Olen huomannut, että sotilaan toimi on ihmisen luontoa vastaavin; se soveltuu hänelle parhaiten hänen vaistojensa ja taipumustensa vuoksi, jotka kaikki eivät ole hyviä. Ja lukuunottamatta eräitä harvoja esimerkkejä, kuten minua, ihmisen saattaa määritellä pyssyä käyttäväksi eläimeksi. Annapa hänelle kaunis univormu ja toivo päästä tappelemaan, niin hän on tyytyväinen. Niinpä pidämme sotilassäätyä arvokkaimpana kaikista, ja se onkin paikallaan eräässä suhteessa; sillä se on vanhin sääty ja ensimäiset ihmiset kävivät innolla sotaa. Sotilassääty vastaa muutenkin ihmisen taipumuksia, ettei siinä milloinkaan ajatella, ja selväähän on, ettei meitä ole luotu ajattelemaan.

Ajatteleminen on eräitten yksilöitten ominainen tauti, joka ei saata jatkua päätymättä nopeasti monen tuhoutumiseen. Sotilaat elävät joukoissa, ja ihminen on joukkoeläin. Heillä on puna-valkeat, punasiniset, sini-harmaat vaatteet, nauhoja, töyhtöjä, tupsuja ja nappeja, jotka tyttöjen silmissä antavat heille samat edut kuin kukolle kanaparvessa. He käyvät sotaa ja ryöstelevät, ja ihminen on luonnostaan varas, himokas, valmis tuhon töihin ja perso kunnialle. Varsinkin kunnianrakkaus saa etenkin meidät ranskalaiset tarttumaan aseihin. On varmaa, että yleisen mielipiteen mukaan sotainen kunnia on ainoa loistava. Sen käsittämiseksi tarvitsee vain lukea eri aikojen historiaa. Latulipellekin saattaa antaa anteeksi sen, että hän ei ole filosofisempi kuin Titus Livius.

XI

Armeija.

(Jatkoa.)

Hyvä opettajani jatkoi näin puhuen:

-- On otettava huomioon, poikani, että ihmiset aikojen kuluessa toisiinsa sidottuina kahleella, jonka renkaista he näkevät vain vähän, liittävät aateluuden käsitteen tapoihin, joitten alkuperä oli alhainen ja barbaarinen. Heidän tietämättömyytensä palvelee heidän turhamielisyyttään. He perustavat kunniansa muinaisiin turhuuksiin, ja aseaateluus on kokonaisuudessaan lähtöisin noitten entisten aikojen villeydestä, joitten muiston Raamattu ja runoilijat ovat säilyttäneet. Ja mitäpä tuo sotilaallinen aatelissääty onkaan muuta -- niin kangistunut ylpeyteensä kuin se meidän yläpuolellamme onkin -- kuin turmeltunut jäännös salojen metsäläisistä, jotka runoilija Lucretius on kuvannut siten, että epäilee, olivatko ne ihmisiä vai eläimiä? On merkillistä, Jacobus poikani, että sota ja metsästys, joitten ajatteleminenkin pitäisi kuormittaa meidät häpeällä ja omantunnon vaivoilla, muistuttaen luontoamme ja surkeita puutteellisuuksia ja piintynyttä kehnouttamme, antavat päinvastoin aihetta ihmisen ylpeydelle, että kristityt kansat yhä kunnioittavat teurastajan ja pyövelin ammattia, kun se on periytynyt perheeseen vanhoilta ajoilta, ja että lopuksi kansalaiskuntoa sivistyneidenkin kansojen keskuudessa mitataan niitten murhien ja verilöylyjen luvun mukaan, jotka n.s. piilevät heidän suonissaan.

-- Herra apotti, kysyin hyvältä opettajaltani, ettekö usko, että aseitten ammattia pidetään jalona siihen liittyvien vaarojen ja siinä osoitettavan miehuuden vuoksi?

-- Poikani, vastasi oiva opettajani, jos ihmisen asema todella olisi jalo suhtautuessa siihen vaaraan, minkä uhkaamana hän on, en pelkäisi vakuuttaa, että talonpojat ja työläiset ovat jaloimpia kaikista valtion alamaisista, sillä he ovat joka päivä kuolemaisillaan nälästä ja rasituksesta. Vaarat, joihin sotilaat ja päälliköt joutuvat, ovat sekä luvultaan että kestävyydeltään paljoa vähäpätöisempiä, ne kestävät vain muutaman tunnin koko elämästä ja niissä on vain kyettävä uhmaamaan luoteja ja pommeja, jotka tappavat paljoa huonommin kuin kurjuus. Ihmisten täytyy olla kevytmielisiä ja turhamaisia, kun he pitävät sotilaan toimintaa kunniakkaampana kuin työläisen ja sodan aiheuttamaa hävitystä arvokkaampana kuin rauhan toimien tuloksia.

-- Herra apotti, kysyin taas, eivätkö sotilaat mielestänne ole tarpeellisia valtion turvallisuudelle, ja eikö meidän tule kunnioittaa heitä kiitokseksi turvallisuudestamme?

-- On totta, poikani, että sota on ihmisen luonteesta johtuvia välttämättömyyksiä, ja että on mahdotonta ajatella kansoja, jotka eivät tappelisi, eivät olisi halukkaita murhaan, ryöstöön ja hävitykseen. Ei myöskään saata mielessään kuvitella ruhtinasta, joka ei jossain määrin himoitsisi anastusta. Siitä häntä suuresti moitittaisiin ja halveksittaisiin, niinkuin hän ei rakastaisikaan kunniaa. Sota on siis välttämätön ihmisille; se on hänelle luontaisempaa kuin rauha, joka on vain sodan väliaikaa. Niinpä nähdäänkin ruhtinaiden käyvän aseisiin toisiaan vastaan hyvin huonoilla tekosyillä, varsin mitättömillä perusteilla. He vetoavat kunniaansa, joka on perin herkkä. Hengähdys riittää, että siihen tulee tahra, joka voidaan pestä vain kymmenen-, kahden-, kolmenkymmenen-, sadantuhannen ihmisen verellä, riippuen ruhtinaskunnan suuruudesta. Vaikka kuinka ajattelisi, niin ei pääse käsittämään, kuinka noitten onnettomien veri saattaa valaista ruhtinaan kunnian, tai sitte käsittää paljoa helpommin, että ne ovat vain ajatuksettomia sanoja, mutta että ihmiset mielellään antavat tappaa itsensä sanojen takia. Vielä merkillisempää on se, että ruhtinas saavuttaa maakunnan anastuksella paljon kunniaa ja että tuhotyö, joka rohkean yksityisen tekemänä rangaistaisiin kuolemalla, muuttuu kiitettäväksi, jos sen toimittaa hallitsija hurjimmalla julmuudella palkkajoukkojensa avulla.

Näin puhuttuaan oiva opettajani otti taskustaan rasiansa ja nuuskasi muutamat sinne jääneet tupakan jyvät.

-- Herra apotti, kysyin, eikö olekaan oikeita, hyvän asian puolesta käytyjä sotia?

-- Jacobus poikani, hän selitti, sivistyneet kansat ovat suuresti liioitelleet sotien vääryyttä ja ovat tehneet ne parin epäoikeutetuiksi ja samalla hyvin julmiksi. Ensimäiset sodat koskivat heimojen asettumista hedelmällisille maille. Niin valloittivat israelilaisetkin Kaanaan maan. Nälkä ajoi heitä. Sivistyksen edistyminen on laajentanut sodat siirtomaita ja kauppapaikkoja koskeviksi, kuten näkee Espanjan, Hollannin, Ranskan ja Englannin esimerkeistä. Sitten on nähty keisareiden ja kuninkaiden varastavan maakunnat, joita he eivät tarvinneet. Ne he hävittivät, raunioittivat ilman minkäänlaista hyötyä itselleen, saavuttaen vain sen, että voivat pystyttää sinne pyramiideja ja riemukaaria. Tämä sodan väärinkäyttö on kaikkein halpamaisinta, niin että saattaa uskoa kansojen tulevan yhä huonommiksi taiteitten edistyessä, tai pikemmin, että sotaa, koska se kerran on ihmisluonteen välttämättömiä tarpeita, käydään vain oman itsensä takia, kun on kadotettu varsinaiset syyt siihen puuttumiseksi.

Tämä ajatus surettaa minua syvästi, sillä ammattini ja taipumukseni kallistavat minua rakastamaan lähimäisiäni. Ja lopullisesti minua surettaa se, että huomaan rasiani tyhjäksi ja tupakka on seikka, joka kiihkeimmin todistaa köyhyyttäni.

Yhtä paljon kääntääkseni hänen huomionsa pois tästä yksityisluontoisesta armottomuudesta kuin oppiakseni hänen koulussaan, kysyin, eikö kansalaissota ollut sodista kaikkein inhottavin.

-- Kyllä, hän vastasi, kyllä se on aika inhottavaa, mutta ei kuitenkaan hedelmättömintä, sillä kun kansalaiset joutuvat käsikähmään keskenään, on heillä kuitenkin enemmän edellytyksiä tietää minkä vuoksi tapellaan kuin siinä tapauksessa, kun he menevät sotaan vieraita kansoja vastaan. Sisäiset riidat ja kapinat syntyvät tavallisesti kansan äärimmäisestä kurjuudesta. Ne ovat epätoivon tulosta, ja ainoa ratkaisu, mikä kurjille jää, on se, että he siten luulevat saavuttavansa paremmat elinehdot, ehkäpä vielä pääsevänsä osalle vallastakin. Mutta on huomattava, poikani, että kapinalliset ovat onnettomia, mutta heille saattaa siis antaa anteeksi, mitä vähemmän heillä on toiveita voittaa taistelussa. Nälkäisinä ja älyttöminä, vain omalla raivollaan asestettuina, heillä ei ole kykyä suuriin suunnitelmiin ja järkeviin laskelmiin, niin että ruhtinas saattaa kukistaa heidät helposti. Hänen on paljoa vaikeampi voittaa mahtavien kapinoita, jotka ovat inhottavia, koska välttämättömyys ei niitä selitä.

Sanalla sanoen, poikani, niin kansalais- kuin valloitussodatkin ovat alhaisia ja osoittavat sellaista mielen mataluutta, jota halveksin.

XII.

Armeija.

(Jatko ja loppu.)

-- Poikani, lisäsi kunnon mestarini, näytän sinulle yht'aikaa, halvan sotilaan asemaa kuvailemalla, kun he astuvat kuningastaan palvelemaan, ihmisen häpeän ja kunnian. Sota todella palauttaa meidät ja vetää meitä luonnollista raakuuttamme kohti. Se on tullut julmuudesta, joka on yhteistä meille ja eläimille; eikä vain leijonille ja kukoille, joissa ilmenee merkillistä ylpeyttä, vaan myöskin pikkulinnuille, sellaisille kuin rastaat ja peipposet, joitten tavat ovat hyvin riitaisia, vieläpä hyönteisillekin, kuten mehiläisille ja muurahaisille, jotka taistelevat niin kiihkeästi, etteivät itse roomalaisetkaan kykene siinä vetämään niille vertoja. Sodan pääsyyt ovat samat niin ihmisten kuin eläintenkin keskuudessa, jotka molemmat taistelevat anastaakseen tai säilyttääkseen saalistaan, puolustaakseen pesäänsä tai asumustaan tai nauttiakseen toveristaan. Siinä ei ole mitään erotusta, ja sabinitarten ryöstö muistuttaa täydellisesti hirvien taisteluita, kun ne öiseen aikaan vuodattavat toistensa verta metsissämme. Meidän on vain onnistunut värittää nuo alhaiset ja luonnontilaiset syyt kunnian käsityksillä sovittaen niitä suuremmatta tarkkuudetta. Jos nykyään uskomme taistelevamme hyvin jaloista syistä, piilee tuo jalous kokonaan tunteittemme hämäryydessä. Mitä vähemmän yksinkertainen, selvä ja määrätty sodan tarkoitus on, sitä inhottavampi ja halveksittavampi on itse sota. Ja jos on totta, poikani, että on jouduttu tappamaan toisiaan kunnian takia, niin se on aivan liikanaista sekasortoa. Me pöyhkeilemme verratessamme toimintaamme petoeläinten julmuuteen, jotka kuitenkaan eivät vahingoita toisiaan ilman tuntuvaa syytä. Näin on totta, kun sanotaan, että ihminen sodissaan on julmempi ja luonnottomampi kuin härät ja muurahaiset taistelussaan. Siinä ei vielä ole kaikki, ja ylenkatson armeijoja vähemmän niiden kylvämän kuoleman takia kuin sen tyhmyyden ja älyttömyyden takia, joka seuraa niiden vanavedessä. Ei ole pahempaa henkisen viljelyksen vihamiestä kuin palkka- tai partiojoukkojen päällikkö, ja yleensä päälliköt eivät tiedä sivistyksestä sen enempää kuin heidän sotilaansakaan. Tottumus toteuttamaan tahtonsa väkivallalla tekee sotamiehen kovin kykenemättömäksi kaunopuheisuuteen, jonka lähteenä on tarve taivuttaa toinen puheella. Niinpä sotilaat komeilevatkin sanan ja hyvien tietojen halveksimisella.

Muistanpa tunteneeni Séezissâ, kun olin siellä piispan kirjastonhoitajana, vanhan, haarniskansa alla harmaantuneen kapteenin, jota pidettiin urheana miehenä, kantaneen ylpeästi leveää arpea, joka kulki hänen kasvojensa yli. Hän oli oiva ilonpitäjä, joka oli tappanut paljon ihmisiä ja raiskannut monta nunnaa tekemättä sitä pahassa mielessä. Hän taisi ammattinsa oivallisesti ja oli hyvin tarkka rykmenttinsä ulkoasusta, ja se osasikin marssia paremmin kuin muut. Sanalla sanoen, hän oli kunnon mies ja hyvä toveri, kun oli tyhjennettävä viinikannuja, jonka usein totesin Vakaisen Hevosen ravintolassa, jossa kamppailin hänen kanssaan. Sattuipa kerran, että läksin hänen mukaansa eräänä iltana (olimme erittäin hyviä ystäviä) katsomaan, kuinka hän opetti miehilleen kulkemista tähtien mukaan. Hän luki heille aluksi herra Louvois'n tätä koskevat määräykset, ja koska hän oli toistellut niitä jo kolmisen vuosikymmentä, hän ei tehnyt enempää virheitä kuin Isämeitässä tai Ave Mariassa. Hän sanoi siis aluksi, että sotilaitten tulee ensiksi hakea taivaalta Pohjantähti, jonka suhde toisiin on pysyvä, koska ne kiertävät sen ympärillä vasten päivää. Mutta hän ei selvästi ymmärtänyt, mitä sanoi. Sillä toistettuaan lauseensa pari kolme kertaa riittävän komentavasti, hän kumartui puoleeni ja sanoi:

-- Piru vie, apotti! Näyttäkää toki minulle tuo hemmetin Pohjantähti. Syököön itse isäpaholainen minut, jos erotan sen tuosta valopilkkujen sekasotkusta, mikä peittää taivaan!

Neuvoin hänelle heti, kuinka se löytyy osoittamalla sitä sormellani.

-- Katsos vaan! huusi hän, se peeveli on kiivennyt niin korkealle! Tältä paikalta sitä ei saata katsella niskojansa nyrjäyttämättä.

Ja hän käski heti upseereja peräyttämään miehet viidenkymmenen askeleen päähän, että he helpommin voisivat katsella Pohjantähteä.

Kerroin sinulle tapauksen, jonka olen nähnyt omilla silmilläni, ja myöntänet, että tuolla miekkamiehellä oli perin lapsellinen käsitys maailman rakenteesta ja etenkin tähtien parallaksista. Kuitenkin hänellä oli kuninkaalta saatuja kunniamerkkejä komean, kirjaillun pukunsa rintamuksissa ja hän oli valtiossa paljoa arvokkaampi herra kuin oppinut pappi. Juuri tuota tietämättömyyttä en saata kärsiä armeijassa.

Kun hyvä opettajani näin sanottuaan oli pysähtynyt vetämään henkeä, kysyin, eikö hän luullut, tuon kapteenin tietämättömyydestä huolimatta, että taistelun voittamiseen tarvitaan paljon älyä. Hän vastasi näillä sanoilla:

-- Jacobus, poikani! Jos otamme huomioon ne vaikeudet, joita armeijain kokoamisessa ja johtamisessa piilee, ne tiedot, mitä jonkun paikan valloittamisessa ja puolustamisessa tarvitaan ja taidon, jota hyvä taistelujärjestys vaatii, niin huomaamme helposti, että melkein yli-inhimillinen nero, sellainen kuin Caesar, vain kykenee sellaisiin yrityksiin, ja hämmästymme, että on todella ollut sellaisia henkilöitä, jotka kykenevät itseensä keskittämään melkein kaikki oikean sotilaan ominaisuudet. Suuri sotapäällikkö ei ainoastaan tunne maan ulkonaista muotoa, vaan vieläpä kansojen tavat ja harrastuksetkin. Hänen mielessään säilyy lukematon määrä pikkuseikkoja, joista hän sitte muovailee yksinkertaisia ja laajoja katsauksia. Edeltäpäin hitaasti tekemänsä ja mieltämänsä suunnitelmat hän saattaa muuttaa taistelutoiminnan kestäessä äkillisen haltioitumisen vallassa ollen, ja hän on samalla hyvin varova ja uskalias. Joskus hänen ajatuksensa mataa etanan hiipivällä hitaudella, joskus kiitää eteenpäin kuin iskevä kotka. Mikään ei ole sen todempaa.

Mutta ota huomioon, poikani, että kun kaksi armeijaa seisoo vastatusten, täytyy toisen niistä tulla voitetuksi, josta seuraa, että toinen ehdottomasti jää voittajaksi, ilman että sitä komentavalla päälliköllä on kaikkia suuren johtajan ominaisuuksia, ja saattaapa olla, että hänellä ei ole niitä ollenkaan. Päälliköitä saattaa olla taitavia, saattaapa olla onnellisiakin, ja heidän kunniansa ei silti ole vähäisempi. Kuinka saattaa näissä sekaannuttavissa melskeissä päästä selville siitä, mikä johtuu taidosta ja mikä onnesta?

Mutta olet johtanut minut pois asiasta. Jacobus, poikani, tahdoin osoittaa, että sota nykyään on ihmiskunnan häpeä ja että se ennen oli kunnia. Välttämättömyyden pakosta valtakuntiin joutuneena se oli ihmiskunnan suuri kasvattaja. Se on luonut ihmisille kaikki ne hyveet, jotka nostattavat ja säilyttävät kaupunkeja. Sodassa he ovat oppineet kärsivällisyyttä, lujuutta, vaaran halveksintaa, uhrautumisen kunniaa. Sinä päivänä kun paimenet vyöryttelivät kivilohkareita tehdäkseen niistä varustuksen, jonka takana kykenisivät puolustamaan vaimojaan ja karjaansa, perustettiin ensimäinen ihmisten yhteiskunta ja turvattiin taiteitten edistys. Tuo suuri onni, jota nautimme, isänmaa, kaupunki, tuo ylevä paikka, jota roomalaiset kunnioittivat enemmän kuin jumaliaan, tuo _Urbs_ on sodan tytär.

Ensimäinen kaupunki oli vahvistettu linnoitus, ja tuossa karkeassa, verisessä kehdossa ruokittiin mahtavia lakeja, oivallisia toiminnan haaroja, tiedettä ja viisautta. Ja sen vuoksi oikea Jumala tahtoikin, että häntä nimitettäisiin sotajoukkojen Jumalaksi.

En puhu tätä sinulle sen vuoksi, Jacobus poikani, että pestautuisit tuolle värvärikersantille ja saisit halun ruveta sankariksi, jolla on oikeus vähintäin kuuteenkymmeneen kepinlyöntiin päivässä.

Sota ei meidän päivinämme olekaan muuta kuin perinnöllinen tauti, hillitön paluu villiin elämään, rikollista poikamaisuutta. Nykyaikojen kuninkaat ja ruhtinaat kantavat ikuisesti sitä kuulua häpeää, että ovat tehneet sodasta hovien leikin ja huvituksen. Minusta on tuskallista ajatella, että emme koskaan saa nähdä noitten suunniteltujen teurastusten loppua.

Mitä taas tulevaisuuteen, tutkimattomaan tulevaisuuteen kuuluu, niin sallithan, poikani, että kuvittelen sen paremmin sitä lempeyden ja tasapuolisuuden kuvaa vastaavaksi, joka asuu minussa. Tulevaisuudesta on hyvä uneksia. Sinne, kuten Utopiaan, viisas rakentelee mielellään. Uskon, että kansat kerran luovat itselleen rauhallisia hyveitä. Aseistuksen yhä kasvavassa suuruudessa kuvittelen mielikseni keksiväni yleismaailmallisen rauhan kaukaisen enteen. Armeijat kasvavat lakkaamatta voimassa ja luvussa. Kerran niihin uppoavat kokonaiset kansakunnat. Silloin hirviö tuhoutuu liialliseen ravintoonsa. Se pakahtuu liikaan lihavuuteen.

XIII

Akatemiat.

Sinä päivänä saimme tietää, että Séezin piispa oli valittu Ranskan Akatemian jäseneksi. Hän oli parikymmentä vuotta sitten pitänyt ylistyspuheen Pyhälle Macloulle, jota pidettiin oivallisena, ja luulenkin, että siinä oli mainioita kohtia, sillä herra apotti Coignard, oiva opettajani, oli korjaillut sitä ennen kuin lähti hiippakunnasta tuomarin rouvan sisäpiian seurassa. Herra de Séez kuului Normandian parhaaseen aateliin. Koko valtakunnassa kehuttiin täydellä syyllä hänen hurskauttaan, viinikellariaan ja talliaan, ja hänen oma veljenpoikansa piti kirjaa virkatalon tuloista. Hänen vaalinsa ei ihmetyttänyt ketään. Sen hyväksyivät kaikki paitsi Procope kahvilan harmaa-sukat, jotka eivät ole koskaan tyytyväisiä. He ovat uhmailijoita.

Kunnon opettajani moitti lempeästi heidän vastustushenkeään.

-- Mitä herra Duclos valittaa? sanoi hän. Eilisestä saakka hän on herra de Séezin vertainen, jolla on kuningaskunnan parhaat papit ja ajokoirat. Sillä akateemikot ovat sääntöjen perusteella yhdenvertaiset. Totta kyllä loppuu saturnalien loukkaava yhdenvertaisuus siihen, kun, istunnon loputtua, herra de Séez nousee vaunuihinsa jättäen herra Duclos'n tahraamaan villasukkansa katuojien lokaan. Mutta jollei hän haluakaan olla sillä lailla herra de Séezin vertainen, niin miksi hän sitte lyöttäytyy yhteen tuon kerskailevan joukkion kanssa? Miksi hän ei istuudu tynnyriin kuin Diogenes tai Saint-Vincent'in kirjuritupaan niin kuin minä? Vain tynnyristä tai nurkkakamarista saattaa hallita tämän maailman suuruuksia. Vain siellä saa olla oikea herra ja ruhtinas. Onnellinen se, joka ei ole kiinnittänyt toivoaan Akatemiaan! Onnellinen se, joka elää pelkoja ja toiveita paitsi, ja joka tietää kaiken mitättömyyden! Onnellinen se, joka tajuaa, että on yhtä turhaa olla akateemikko kuin ei olla! Sellainen viettää häiriintymättä hiljaista ja piiloisaa elämää. Kaunis vapaus seuraa häntä kaikkialla. Hämärässään hän viettää viisauden hiljaisia juomajuhlia, ja kaikki Muusat hymyilevät hänelle kuin tuttavalleen.

Näin puhui oiva opettajani, ja ihailin puhdasta intoa, joka paisutti hänen ääntään ja säteili hänen silmistään. Mutta nuoruuden rauhattomuus kiihotti minua. Halusin puuttua asiaan, heittäytyä taisteluun, ilmaista esiintyväni akatemian puolesta tai vastaan.

-- Herra apotti, kysyin, eikö akatemian velvollisuutena ole kutsua jäsenikseen valtakunnan parhaat henget pikemmin kuin tuon kirjaa pitävän piispan sedän?

-- Poikani, vastasi lempeästi oiva opettajani, jos herra de Sèez osoittautuu ankaraksi määräyksissään, loisteliaaksi ja hienostelevaksi elämässään, jos hän sanalla sanoen on kirkkoruhtinaiden koristus ja on sepittänyt tuon puheen Maclou'n kunniaksi, jonka johdanto, viitaten Ranskan kuninkaan parantumiseen risataudista on näyttänyt ylhäiseltä, haluaisitko akatemian hylkäävän hänet siksi, että hänellä on yhtä mahtava kuin miellyttäväkin veljenpoika? Siten olisi osoitettu vain barbaarista hyveellisyyttä ja rangaistu epäinhimillisyydellä herra de Séeziä hänen sukunsa suuruudesta. Akatemia on tahtonut unohtaa sen. Jo se, poikani, on hyvin jalomielistä.

Uskalsin vastata tähän puheeseen, niin oli nuori veri kuohahtanut päähäni.

-- Herra apotti, sanoin, suvaitkaa, että ajatukseni vastustaa esittämiänne näkökohtia. Kaikki tietävät, että herra de Séez on huomattava vain luonteensa keveyden takia, ja ihaillaan ainoastaan hänen taitoaan liukua puolueitten väliin. Hänen on nähty hiljalleen osaavan asettua jesuiittojen ja jansenistien väliin ja värittää kalpea varovaisuutensa kristillisen säälin ruusuilla. Hän luulee tehneensä kylliksi, kun ei ole jättänyt ketään tyytymättömäksi ja pitää ainoana harrastuksenaan pysyttää menestyksensä. Siis hänen jalo sydämensä ei millään lailla ole tuottanut hänelle kuninkaan kuuluisain suojattien ääniä. Eikä hänen hieno henkensäkään. Sillä paitsi tuota pyhän Maclou'n ylistystä, josta hänellä ei ollut muuta (kaikki sen tietävät) kuin lukemisen vaiva, tuo hiljainen piispa on päästänyt julkisuuteen ainoastaan sijaisensa surkeita määräyksiä. Hänellä ei ollut muita suosituksia kuin puheensa sulavuus ja seurustelutapansa kohteliaisuus. Onko siinä kylliksi ansioita kuolemattomuutta varten?