Apotti Jérôme Coignardin ajatuksia
Part 6
-- Puhutte uusista neuvosmiehistä, hän aloitti kädet lanteilla. Toivon vain, että he harrastaisivat yhteistä hyvää edes yhtä paljon kuin entiset, jotka eivät siitä suuriakaan välittäneet. Mutta he alkoivat jo oppia ammattinsa. Tiedättehän, mestari Léonard -- hän jatkoi isäni puoleen kääntyen -- että koulu, jossa Pyhän Jaakon kadun lapset käyvät katkismustaan oppimassa, on rakennettu puusta, ja että kipuna ja lastu jo saisivat sen leimuamaan kuin juhannuskokko. Puhuin siitä Raatihuoneessa istuville herroille. Kirjeeni ei suinkaan ollut kelvoton tyyliltään, sillä olin kirjoituttanut sen kuudesta hopeakolikosta sihteerillä, jolla on toimisto Armonlaakson luona. Esitin siinä herroille neuvosmiehille, että kaikki korttelin pikkupojat olivat joka päivä vaarassa käristyä kuin ankeriaat, seikka, joka olisi otettava huomioon äitien helläsydämisyyteen nähden. Se herra neuvosmies, jolle kouluasiat kuuluvat, vastasi kohteliaasti vuoden kuluttua, että vaara, joka uhkasi Pyhän Jaakon kadun pikku poikia, herätti koko hänen huolenpitonsa ja että hän tekisi kaiken voitavansa sen torjuakseen. Sen vuoksi hän oli lähettänyt ylempänä mainituille pojille paloruiskun. "Koska kuningas", lisäsi hän, "viisaudessaan rakennuttaa kaivon voittojensa muistoksi, parin sadan askeleen päähän koulusta, ei vettäkään puutu, ja lapset oppivat parissa päivässä käyttämään pumppua, jonka kaupunki suvaitsee heille myöntää". Palattuani Armonlaaksoon, lausuin sihteerille vastauksen, joka oli sepitetty tähän suuntaan:
-- "Hyvä herra valtuusmies, Pyhän Jaakonkadun koulutalossa on kaksisataa pienokaista, joista vanhin on seitsenvuotias. Siinä oivia pumppumiehiä ruiskuanne käyttämään! Ottakaa se takaisin ja rakennuttakaa uusi koulutalo kivestä ja savesta."
Tämä kirje, kuten ensimäinenkin, maksoi minulle kuusi hopeakolikkoa, sinetteineen. Mutta rahani ei mennyt hukkaan, sillä kahdenkymmenen kuukauden kuluttua sain vastauksen, jossa herra neuvosmies selitti, että Pyhän Jaakonkadun pienokaiset täysin ansaitsivat Pariisin valtuuston huomion, joka toimisi heidän turvallisuudekseen. Siinä nyt ollaan. Jos neuvosmieheni jättää paikkansa, täytyy minun aloittaa kaikki alusta ja maksaa taas kaksitoista kovaa Armonlaakson kirjurille. Sen tähden, mestari Léonard, vaikka olenkin vakuutettu, että raatihuoneella on houkkioita, jotka olisivat paremmin paikallaan markkinoilla Hölmöläistä näyttelemässä, minulla ei ole yhtään halua nähdä siellä uusia naamoja. Pidän parempana säilyttää neuvosmieheni ruiskuineen.
-- Minä taas, arveli puolestaan Cathérine, haluaisin hiukan kurittaa poliisipäällikköä. Hän antaa Jeannette viulunsoittajan joka päivä hämärissä kuljeksia Saint-Benoît-le-Bétourné'n portin edessä. Hän hiipii kuin myyrä sivukaduilla ja vetelee perässään kaikissa lammikoissa likaantuneita hameitaan. Julkiset paikat täytyisi varata hyvin puetuille tytöille, että he voisivat esiintyä siellä kunniakseen.
-- Ohoh, äännähti ontuva veitsiseppä, luulenpa, että katu on kaikkia varten, ja menenpä minäkin jonain päivänä, kuten isäntämme Lesturgeon, Armonlaakson kirjurin luo, että hän minun nimissäni laatisi kauniin anomuksen kulkukauppiasraukkojen puolesta. En saata koskaan asettaa vaunujani oikein hyville paikoille, ennenkuin poliisit tulevat häiritsemään, ja heti kun joku lakeija tai pari palvelustyttöä seisattuu katselemaan tavaroitani, tulee suuri musta lurjus, joka lain nimessä käskee minun kuljettaa romuni muuanne. Toisinaan muka olen torikauppiaiden vuokraamalla maalla, toisinaan Leborgnen, valantehneen veitsisepän lähellä. Joskus taas minun täytyy antaa tilaa jonkin piispan tai ruhtinaan vaunuille. Ja niin saan tarttua vetohihnaan ja kiskoa aisoista ja kiittää onneani, elleivät lakeijat ja sisäköt ole, häiriötäni hyväkseen käyttäen, siepanneet maksamatta koteloa, saksia tai komeata linkkuveistä. Olen kyllästynyt sortovaltaan, olen kyllästynyt oikeuden palvelijain vääryyksiin. Tunnen suurta tarvetta nousta kapinaan.
-- Siitä merkistä tunnen, sanoi hyvä mestarini, että olette jalomielinen lukkoseppä.
-- En ole yhtään jalomielinen, herra apotti, jatkoi ontuva vaatimattomasti. Olen kostonhaluinen, ja harmi on saanutkin minut salaa myymään pilkkalauluja kuninkaasta, hänen rakastajistaan ja ministereistään. Minulla on niitä aika hyvä valikoima kärryjeni peitteen alla. Älkää ilmaisko minua. Se laulu "kahdestoista lempilinnusta", on mainio.
-- En minä teitä petä, vastasi isäni, minusta hyvä laulu vastaa viinilasia ja enemmänkin. Veitsistäkään en sano sen enempää, ja olen hyvilläni, jos saatte omanne kaupaksi, sillä kaikkien täytyy elää. Mutta myönnättehän toki sietämättömäksi sen, että kulkukauppiaat kilpailevat kauppiaitten kanssa, jotka ovat vuokranneet puotinsa ja maksavat veroa. Mikään ei ole sen vastaisempaa järjestykselle ja hyvälle hallinnolle. Noitten kierturien röyhkeys on tavaton. Minne asti se menisikään, jollei heitä hillittäisi? Eikös viime vuonna eräs Montrougen talonpoika asettunut juuri minun ravintolani eteen, kärryt täynnä kyyhkysiä, joita hän myi kahta liardia yhtä souta halvemmalla kuin minä. Ja tuo moukka huusi, niin että ikkunaruudut tärisivät: "Hyviä kyyhkysiä, viisi souta!" Uhkasin häntä parikymmentä kertaa paistinvartaallani, mutta hän vastasi typerästi, että katu on kaikkien omaisuutta. Valitin poliisipäällikölle ja sain oikeutta, niin että lurjus karkoitettiin. En tiedä, mitä hänestä on tullut, mutta olen vielä hänelle harmissani tekemästään vahingosta. Sillä kun näin paraitten kauppaystävieni ostavan häneltä kyyhkysiä parittain, puolitusinoittainkin, sain keltataudin, joka kauan piti mieltäni alakuloisena. Toivoisin, että hänen nahkaansa lintuliimalla kiinnitettäisiin höyhenet niistä linnuista, joita hän myi paistettuina nenäni edessä, ja että häntä näin, kiireestä kantapäähän höyhenissä, kuljetettaisiin pitkin katuja, takaperin kärryillään.
-- Mestari Léonard, puolusteli ontuva veitsiseppä, olette ankara köyhälle väelle. Sillä lailla saatetaan onnettomat epätoivoon.
-- Herra veitsiseppä, virkkoi nauraen kunnon opettajani, neuvon teitä teettämään jollain palkatulla kirjurilla pilkkalaulun mestari Léonardista ja myymään sitä samalla kuin "kuninkaan kahtatoista lempilintua". Olisi sopivaa tehdä hiukan pilaa ystävästämme, joka puoleksi riippuvaisessa asemassaan ei ainoastaan pyri vapauteen, vaan hirmuvaltaankin. Päätän kaikista puheistanne, hyvät herrat, että kaupungin hallinto on vaikea taito, siinä kun täytyy sovitella aivan vastakkaisia etuja ja että yhteinen etu on luotu suuresta määrästä yksityisiä epäkohtia ja että lopulta on aivan merkillistä, miksi eivät samojen muurien sisälle suljetut ihmiset syö silmiä toistensa päästä. Se on onni, joka riippuu vain heidän pelkuruudestaan. Yleinen rauhallisuus perustuu vain kansalaisten huonoon rohkeuteen, sillä he kunnioittavat toisiaan vain keskinäisen pelon takia. Ja ruhtinas, joka herättää pelkoa kaikissa, takaa heille siten rauhan arvaamattoman onnen. Mitä taas tulee neuvosmiehiinne, joitten valta on pieni, ja jotka eivät kykene teitä vahingoittamaan, eikä hyödyttämäänkään, ja joitten ansio piilee parhaasta päästä heidän kepeissään ja suurissa tekotukissaan, niin älkää liioin valittako, että kuningas valitsee heidät ja että heidät, viime hallituskauden ajalta saakka, asetetaan melkein kruunun palvelijoitten veroisiksi. Ruhtinaitten ystävinä he ovat vaistomaisesti melkein kaikkien kansalaisten vihollisia, ja jokainen sietää tuon vihamielisyyden sen tasaisuuden vuoksi, millä se lankeaa kaikkien osalle. Se on sade, josta me kukin saamme vain muutaman pisaran. Silloin kun kansa saa valita heidät (ja sellainen kuuluu tapa olleen monarkian alkuaikoina), neuvosmiehet saavat ystäviä ja vihollisia itse kaupungissa. Vuokraa ja veroa maksavien kauppiaitten valitsemina he kohtelevat kulkukauppiaita pahoin. Kulkukauppiaitten valitsemina he taas tuottavat huolta kauppiaille. Oppipoikien valitsemina he vastustavat isäntiä, jotka teettävät työtä oppipojilla. Siitä tulisi ikuinen riitojen ja kiistan syy. Heidän kokouksensa tulevat meluisiksi, ja jokainen ajaa niissä omien valitsijoittensa etuja ja harrastuksia. Luulen kuitenkin, että he eivät saa ikävöimään nykyisiä neuvosmiehiänne, jotka ovat riippuvaisia vain ruhtinaasta. Heidän vaativa turhamaisuutensa huvittaa kansalaisia, jotka näkevät siinä itsensä kuin suurentavassa peilissä. He käyttäisivät keskinkertaisesti keskinkertaista valtaansa. Kansan asemasta lähteneinä heillä on yhtä vähän kykyä kehittää sitä kuin pysyttää se. Rikkaat kauhistuvat heidän röyhkeyttään ja köyhät moittivat heitä pelkuruudesta, kun oikeastaan olisi tunnustettava vain heidän huutava kykenemättömyytensä. Muutoin he kyllä kykenevät tavallisiin tehtäviin ja hoitavat yhteisiä asioita tuolla itsekylläisellä epäpätevyydellä, jonka aina saavuttaa, mutta josta ei milloinkaan pääse.
-- Huh, huh, pääsi isältäni. Olette puhunut hyvin, herra apotti. Ja nyt juodaan!
IX
Tiede.
Sinä päivänä me, oiva opettajani ja minä, ulotimme retkemme aina Pont Neuf'ille saakka, jonka puolikuunmuotoiset kaidekomerot olivat täynnä boukinistien näytelaatikoita -- romaaneja ja hartauskirjoja sekaisin. Sieltä saa kahdella sol'illa koko _Astré'en_, _Grand Cyrus_-romaanin, jonka kansia maaseudun lukijat ovat kuluttaneet ja tahrineet, _Palohaavojen parantamisoppaan_ ja erilaisia jesuiittain teoksia. Kunnon mestarillani oli tapana lukea ohi kulkiessaan muutama sivu noista kirjoista, joita hän kuitenkaan ei ostanut, ollen aina ilman rahaa ja säästäen viisaasti Pikku Bachuksen isännälle ne kuusi hopeakolikkoa, jotka hän sattumalta oli saanut housuntaskuunsa. Muutoin hän ei ollut ollenkaan ahnas tämän maailman hyvyyksille, ja hänen mielensä ei tehnyt parhaitakaan teoksia, koska hän muutenkin sai selville niitten oivalliset kohdat, puhuakseen niistä sitte ihmeellisen viisaasti. Pont Neuf'in kirjat miellyttivät häntä sitä paitsi sen takia, että niihin oli tarttunut rasvan haju, sillä ohukaisten kauppiaat olivat asettuneet siihen lähelle. Ja niin tuo mainio mies täällä hengitti samalla kertaa sekä keittiön että tieteen hänelle rakkaita tuoksuja.
Pistäen lasit nenälleen hän tutki esillä olevia kirjoja tyytyväisenä kuin sielu, josta kaikki on suloista, koska kaikki siihen suloisena kuvastuu.
-- Jacobus, poikaseni, hän sanoi minulle, tämän miehen varastossa on niihin aikaan tehtyjä kirjoja, jolloin kirjapainotaito oli niin sanoaksemme kapaloissa, ja näistä kirjoista kuvastuvat vielä esi-isiemme karkeat tavat. Näenpä täällä erään Monstrelet'n barbaarisen kronikan, kirjailijan, joka oli yhtä näljäinen kuin sinappikulho ja pari kolme Pyhän Margaretan elämäkertaa, joita perheenemännät muinoin käyttivät kääreinä vatsallaan synnytystuskissa ollessaan. Olisi käsittämätöntä, että ihmiset saattaisivat lukea ja kirjoittaa moista lorua, jollei pyhä uskontomme opettaisi, että heissä syntyessään piilee tyhmyyden siemen. Ja koska minulta ei ole koskaan puuttunut uskon valoa ei edes, onneksi, pöydän ja vuoteen erehdyksissäkään, käsitän paremmin heidän menneen tyhmyytensä kuin nykyisen älynsä, joka, suoraan puhuen, tuntuu minusta harhaannuttavalta ja pettävältä, ja siltä se näyttää tulevistakin sukukunnista, sillä ihminen on pohjaltaan tyhmä elukka ja hänen henkensä edistykset ovat vain hänen huoltensa turhia tuloksia. Sen takia, poikani, olen varuillani siihen nähden mitä he sanovat tieteeksi ja filosofiaksi ja joka, minun mielestäni, on vain kuvitelmien ja pettävien kuvien väärinkäyttöä ja, eräässä suhteessa, pahan hengen voittoa sielusta. Tiedäthän hyvin, että en ollenkaan usko kaikkia noita paholaisen vehkeitä, joilla köyhää kansaa pelotellaan. Olen samaa mieltä kuin kirkkoisät, että kiusaus piilee meissä itsessämme ja että itse olemme omia kiusaajiamme ja viettelijöitämme. Mutta olenpa kiukuissani Descartesille ja kaikille filosofeille, jotka, kuten hän, ovat luonnon tuntemuksesta hakeneet ohjeita elämälle ja periaatteita sen viettämiselle. Sillä lopultahan, Jacobus poikani, mitäpä muuta on luonnontuntemus kuin aistiemme kuvittelua? Ja mitäpä lisää siihen tiede, kysyn sinulta, viisaineen Gassendista alkaen, joka ei suinkaan ollut mikään aasi ja Descartes ja hänen oppilaansa aina tuohon somaan tyhmyriin Fontenelleen saakka? Silmälaseja, poikani, silmälaseja, sellaisia kuin nenäni päällä ratsastaa. Kaikki mikroskoopit ja kiikarit, joilla kerskaillaan, mitä _ne_ todella ovat muuta kuin tarkempia rillejä, parempia kuin minun, jotka viime vuonna ostin optikolta Pyhän Laurin markkinoilla, ja joitten vasemman silmän lasi -- sillä näen paremmin -- halkesi pahaksi onneksi tänä talvena, kun ontuva veitsiseppä heitti minua päähän tuolilla luullessaan minun halailevan Cathérine pitsinnyplääjää, sillä hän on raaka mies ja täydellisesti lihan himon kuvitelmien sokaisema. Niin, Jacobus poikaseni, mitä ovat nuo laitteet, joilla oppineet ja uteliaat täyttävät näyttelynsä ja työhuoneensa? Mitä ovat kiikarit, astrolabit ja kompassit muuta kuin keinoja auttaa aisteja niiden harhaluuloissa ja suurentaa kohtalokasta tietämättömyyttä, joka meissä luontoon nähden vallitsee lisäämällä suhteitamme sen kanssa? Oppineimmat meistä eroavat tietämättömistä vain siten, että he ovat oppineet kyvyn saada hupia moninaisista ja sekavista erehdyksistä. He näkevät maailmankaikkeuden särmikkääksi hiotussa topaasissa, sen sijaan että katselisivat paljain silmin hyvän Jumalan antimia, kuten esimerkiksi sinun äitisi. Mutta he eivät vaihda silmiä varustaessaan ne lasilla, he eivät vaihda välimatkoja käyttäessään avaruuden mittaamiseen sopivia laitteita, he eivät vaihda painoa käyttäessään hyvin herkkiä vaakoja, he keksivät asioissa uusia puolia, mutta eivät joudukaan uusien harhaluulojen heiteltäviksi. Siinä kaikki! Jollen olisi vakautunut, poikani, uskontomme pyhistä totuuksista, minulle ei jäisi, siinä vakaumuksessa mikä minulla on, että nim. kaikki ihmistieto on vain edistystä hurjissa kuvitteluissa, muuta kuin heittäytyä tältä kaiteelta Seineen, joka on nähnyt muitakin hukkuneita juoksunsa aikana, tai mennä pyytämään Cathérinnelta sellaista tämän maailman huolien unhoa kuin hänen sylissään saa, mutta jota ei minun asemassani ja etenkään iälläni enää sovi hakea. En tietäisi mitä uskoa noitten laitteiden keskellä, joiden valtavat valheet suunnattomasti suurentaisivat näköni erehdyksiä ja olisin ihan kurja akateemikko.
Näin puhui arvon mestarini vasemman puolikuun edessä Dauphine-kadulta katsottuna, ja kauppiasta, joka alkoi pitää häntä paholaisen manaajana, rupesi pelottamaan.
Yht'äkkiä hän taas puhkesi lausuilemaan temmaten vanhan Mittausopin, joka oli valaistu Sébastien Leclerc'in[6] surkeilla kuvioilla:
-- Ehkäpä, hän jatkoi taas, sen sijaan, että hukuttaisin itseni veteen tai rakkauteen, jollen olisi kristitty ja katoolinen, valitseisin matematiikkaan uppoamisen, jossa henki löytää enimmän ahnehtimansa ravinnon: johdonmukaisuuden ja jatkuvaisuuden. Tunnustan, että tuo pieni kirja, niin halpa kuin onkin, saattaa minut sentään pitämään arvossa ihmisneroa.
Näin sanoen hän avasi Sébastien Leclercin tutkimuksen niin äkkiä kolmioitten kohdalta, että oli taittaa kirjan kahtia. Mutta kohta hän heitti sen inhoten luotaan:
-- Oh, huokasi hän: luvut riippuvat ajasta, viivat tilasta, ja ne ovat taas inhimillisiä harhaluuloja. Ihmisen ulkopuolella ei ole matematiikkaa, ei geometriaa, niin että se on tiede, joka saa meidät astumaan ulos itsestämme, vaikka se onkin olevinaan luonteeltaan kovin riippumatonta.
Tämän lausuttuaan hän käänsi selkänsä huojentuneelle bukinistille ja hengitti syvään.
-- Oi, Jacobus poikani, alkoi hän sitte. Näet minun kärsivän itse hankkimastani taudista: minua polttaa myrkkyviitta, johon pukeutumisesta ja koristautumisesta olen itse pitänyt huolen.
Näin hän puhui kuvallisesti, sillä todellisuudessa häntä vaatetti kurja papintakki, jossa ei ollut kuin kaksi tai kolme nappiakaan. Ne eivät myöskään liittyneet vastaaviin napinreikiin. Tätä hän nauraen sanoi, kun hänelle siitä huomautettiin, aviorikolliseksi järjestelyksi, kaupungin turmeltuneitten tapojen kuvaksi.
Hän puhui kiivaasti:
-- Vihaan tiedettä, koska olen rakastanut sitä liiaksi, niin kuin irstailijat, jotka eivät voi antaa anteeksi naiselle, kun nämä eivät ole vastanneet heidän unelmiaan. Olen tahtonut tuntea kaiken ja kärsinyt syyllisestä hulluudestani. Onnellisia -- lisäsi hän -- tuhannesti onnellisia ovat nuo kiertävän puoskarin ympärille kerääntyneet ihmiset.
Hän osoitti kädellään lakeijoita, palvelijattaria ja kantajia, jotka seisoivat ryhmässä välskärin ympärillä hänen näytellessään taitoaan renkeineen.
-- Katso, Paistinkääntäjä, jatkoi hän. He nauravat, kun toinen hupsu potkaisee toista takalistoon. Se on todella huvittava näytelmä, vaikka mietiskely on turmellut sen nautinnon minulta, sillä kun käsittää tuon jutun ja koko metelin sisällön, ei enää nauratakaan. Minun olisi, kun kerran olen kristitty, pitänyt pikemmin käsittää se mitä kavalaa on tuossa pakanoitten mietelmässä: "Onnellinen se, joka tietää kaiken alkusyyt!" Minun olisi pitänyt sulkeutua pyhään tietämättömyyteen kuin suljettuun puutarhaan, ja jäädä pienten lasten kaltaiseksi. Minua olisivat huvittaneet, vaikka ei juuri tuon Mondorin karkeat ilveet (Pont Neufin Molière ei juuri kykene vetämään minua puoleensa, kun oikeakin jo on liiaksi rivonsekainen[7]), mutta olisin saanut hupia puutarhani ruohoista, ja olisin kunnioittanut Jumalaani omenapuitteni hedelmillä ja kukilla. Kiihkeä uteliaisuus on temmannut minut mukaansa. Olen menettänyt, kirjojen ja oppineiden kanssa seurustellessani, sydämeni rauhan, pyhän yksinkertaisuuden, ja tuon nöyrien puhtauden, joka on sitä ihailtavampi, koska se ei tummene kapakoissa eikä porttoloissa, kuten ontuvan veitsisepän ja, jos uskallan sanoa, isäsi esimerkki osoittaa. Hän on perin viaton, niin altis kuin onkin juomaan ja huvittelemaan. Mutta niin ei käy sellaiselle, joka on tutkinut kirjoja. Hänelle jää niistä iäksi ylpeä katkeruus ja kopea surumielisyys.
Hänen näin puhuessaan hänen äänensä hukkui rummun pärinään.
X
Armeija.
Kun siis paraikaa olimme Pont Neufillä kuulimme rummun pärinää. Ohi kulki värvärikersantin joukkue. Hän itse asteli kopeillen, käsi lanteella tusinan sotilaan etunenässä, jotka kantoivat pistimensä kärjissä makkaroita ja leipiä. Joukko kerjäläisiä ja lapsia katseli tätä menoa suu ammollaan.
Kersantti kiersi viiksiään ja esitti värväyspuheensa.
-- Emme kallista korvaamme hänelle, sanoi oiva opettajani. Se olisi vain ajan hukkaa. Tuo kersantti puhuu kuninkaan nimessä eikä siis saata puhua nerokkaasti. Jos haluat kuulla oikein oivallisia puheita tästä asiasta, niin käyppä jossakin noissa Ferraillen rannan kapakoissa, joissa palkatut värvärit narraavat kirjoihinsa lakeijoita ja moukkia. Nuo värvärit puhuvat kauniisti, koska ovat lurjuksia. Muistelen nuoruudessani, kuningas vainajan aikana, kuulleeni mitä ihmeellisimmän puheen tällaisen ihmiskauppiaan suusta, joka piti liikettään Kurjuuden laaksossa -- sehän näkyy tännekin, poikani. Kootessaan miehiä siirtomaihin hän jutteli tähän tapaan:
"Nuoret miehet ympärilläni! Olette tietysti kuulleet puhuttavan Cocanian maasta. Täytyy mennä Intiaan asti löytääkseen tuon onnen maan, jossa saa kaiken mitä mieli tekee. Haluatteko kultaa, helmiä, kalliita kiviä? Tiet ovat niillä lasketut; saa vain kumartua niitä poimiakseen. Eikä tarvitse kumartuakaan. Alkuasukkaat niitä teille poimivat. En puhukaan kahvista, sitruunista, granaattiomenista, appelsiineistä, ananasseista ja tuhansista makeista hedelmistä, joita kasvaa viljelemättä kuin maallisessa paratiisissa. Jos puhuisin naisille ja lapsille, saattaisin kehua heille kaikkia noita herkkuja, mutta nythän selitän asioita miehille."
-- Jätän kertomatta kaiken, poikani, mitä hän sanoi kunniasta, mutta saat uskoa, että hän siinä veti vertoja Demosteenekselle voimassa ja Cicerolle sanarikkaudessa. Hänen puheensa tuloksena läksi viisi tai kuusi onnetonta nuorukaista kuolemaan keltakuumeeseen soissa, ja siitä näet, että kaunopuheisuus on vaarallinen ase ja että taidon teho osoittaa vastustamatonta voimaansa niin hyvässä kuin pahassakin. Kiitä Jumalaa, Jacobus, ettei hän, kun ei ole antanut sinulle minkäänlaisia lahjoja, ole asettanut sinua vaaraan tulla jonakin päivänä kansojen ruoskaksi. Jumalan valitut tuntee siitä, poikani, ettei heillä ole liiaksi rohkeutta, ja olen saanut kokea, että tuo vilkas äly, jonka Taivas on minuun kätkenyt, on vain alituinen vaaranaihe rauhalleni tässä ja tulevassa maailmassa. Kuinkahan kävisi, jos Caesarin sydän ja ajatuskyky asuisi rinnassani ja päässäni? Himoni ei erottaisi sukupuolta ja sääli ei saisi puhevaltaa minussa. Sytyttäisin suunnattomia sotia, niin sisällä kuin ulkonakin. Tuolla suurella Caesarilla oli kuitenkin hieno sielu ja jonkunlaista mielenhellyyttä. Hän kuoli arvokkaasti hyveellisten murhaajien tikariniskuista. Maaliskuun Idus, ainaisesti kirottu päivä, jolloin viisastelevat raakurit tuhosivat tuon miellyttävän hirviön! Olen arvokas suremaan jumalallista Juliusta hänen äitinsä Venuksen rinnalla; jos sanonkin häntä hirveäksi, teen sen vain hellyydestä, sillä hänen tasasuhtaisessa sielussaan ei ollut liikaa muuta kuin voiman valtavuutta. Hänellä oli luontainen rytmin ja tahdin taju. Nuoruudessaan häntä miellyttivät yhtä paljon irstailun kuin opiskelun nautinnot. Hän oli puhuja, ja hänen kauneutensa koristi epäilemättä hänen esitystensä tarkoitettua kuivuutta. Hän rakasti Kleopatraa tuolla geometrisellä tarkkuudella, jota hän osoitti kaikissa suunnitelmissaan. Kirjoissaan ja teoissaan hän osoitti selvyyden neroutta. Hän oli järjestyksen ja rauhan ystävä sodassakin, altis sopusuhtaisuudelle ja niin taitava lakien rakentaja, että mekin vielä, niin barbaareja kuin olemmekin, elämme hänen valtakuntansa majesteetin tehon alla, joka on tehnyt maailman sellaiseksi kuin se nyt on.
Huomaathan, poikani, etten säästä kiitostani ja rakkauttanikaan häneltä. Sotapäällikkönä, diktaattorina, ylimäispapillisena valtiaana, hän on muovaillut maailman kaikkeuden kauneilla käsillään. Minä omasta puolestani olen ollut kaunopuheisuuden opettajana Beauvais'n kollegiossa, oopperalaulajattaren sihteerinä. Séezin piispan kirjastonhoitajana, julkisena kirjurina Viattomain Lasten hautuumaan luona, olen tehnyt komean luettelon harvinaisista käsikirjoituksista, olen laatinut muutaman kirjasen, joista on parempi olla puhumatta ja piirtänyt hienolle paperille mietelauseita, joita kustantajat eivät ole huolineet. Mutta kuitenkaan en vaihtaisi osaani suuren Caesarin kanssa. Se maksaisi liiaksi viattomuudelleni. Ja haluan mieluummin olla tuntematon, köyhä ja halveksittu mies, kuten todella nyt olenkin, kuin nousta niille kukkuloille, joista maailmoille avataan uusia päämääriä verisiä teitä pitkin.
Tuo värvärikersantti, jonka kuulet tuolla lupaavan noille rahjuksille kolikon päivässä, lihaa ja leipää, antaa minulle aihetta syviin mietteisiin sodasta ja armeijasta. Olen koetellut kaikkia ammatteja, paitsi sotilaallista, joka on aina herättänyt minussa inhoa ja pelkoa, sen orjuuttavan luonteen, väärän kunnian ja julmuuden takia, mitä siihen liittyy, ne kun ovat aivan vastaisia rauhalliselle luonnonladulleni, villille vapauden rakkaudelleni ja hengelleni, joka kunniaakin terveesti punniten arvaa pyssyn paukkeen tuottaman maineen oikeaan arvoonsa. En sano mitään voittamattomasta taipumuksestani mietiskelyyn, jota miekan ja pyssyn käyttö olisi aivan liiaksi kahlehtinut. Koska en halua olla Caesar, niin ymmärräthän, että saatan vielä vähemmän olla joku miekkaa kantava romaanisankari. Enkä salaa sinulta, poikani, että sotapalvelus tuntuu minusta sivistyneitten kansojen kauheimmalta rutolta.
-- Tämä tunne on filosofista laatua. Ei siis ole mitään mahdollisuuksia siihen, että suuri ihmismäärä milloinkaan saattaisi tuntea siten. Ja tosiasiassa kuninkaat ja tasavallat saavat aina niin paljon sotilaita kuin haluavat uhrata sotiinsa ja paraateihinsa.