Apotti Jérôme Coignardin ajatuksia
Part 5
Ja te, oiva isäntämme, lisäsi apotti Coignard, antakaa minulle juotavaa, sillä suutani kuivaa herra Nicolas Cerisen takia, joka luulee luontoa jumalattomaksi. Ja, kaikkien paholaisten nimessä, se on sitä ja sen tulee tavallaan ollakin, herra Nicolas Cerise! Joka tapauksessa se julistaa Jumalan kunniaa, vaikka se tapahtuu tiedottomasti, sillä emme tiedä, onko sen tietoisuus ehkä vain ihmisen hengessä, joka yksin uhoaa lopullisesta ja loputtomasta. Juotavaa!
Isäni kaasi sekä kunnon mestarini apotti Coignardin että herra Nicolas Cerisen lasiin reunoja myöten punaista viiniä ja käski heitä juomaan toistensa terveydeksi. Sen he vilpittömästi tekivätkin, sillä he olivat kunnon miehiä kumpainenkin.
VI
Uusi hallitus.
Herra Shippen, joka Greenwichissä harjoitti luvallista lukkosepän ammattia, aterioi joka päivä, niin kauan kuin hän viipyi Pariisissa, kuningatar Hanhenjalan ravintolassa isäni ja arvon mestarini, herra apotti Jerôme Coignardin seurassa. Kun hän eräänä päivänä oli tapansa mukaan tilannut pullon viiniä, sytyttänyt piippunsa ja ottanut taskustaan lontoolaisen lehden, hän alkoi poltella, juoda ja lukea kaikessa rauhassa. Sitte, taitettuaan lehtensä kokoon ja asetettuaan piippunsa pöydän reunalle, hän aloitti:
-- Hyvät herrat, ministeristö on kukistettu.
-- Oh! sanoi kelpo mestarini, se ei ole erikoisen huomattava asia.
-- Suokaa anteeksi, vastasi herra Shippen, se on tärkeä asia, sillä nykyinen ministeristö on tory-, uusi whig-puoluetta, ja muutenkin on kaikki huomattavaa, mitä Englannissa tapahtuu.
-- Olemme kuitenkin, vastasi hyvä opettajani, nähneet Ranskassa paljon suurempia mullistuksia kuin tuo. Olemme nähneet neljän valtiosihteerin paikalle asetettavan kuusi tai seitsemän neuvostoa, jokaisessa kymmenen jäsentä ja herrat valtiosihteerit on leikattu kymmeneen kappaleesen ja sitte taas palautettu alkuperäiseen muotoonsa. Aina tällaisen vaihdoksen tapahtuessa toiset vannoivat, että kaikki oli hukassa, toiset, että kaikki oli pelastettu. Ja niistä tehtiin laulujakin. Puolestani kiinnitän vähän huomiota siihen, mitä ruhtinaitten työhuoneissa tapahtuu ottaen lukuun, ettei elämän kulku yhtään muutu. Sillä uudistusten jälkeen ihmiset ovat yhtä itsekkäitä, ahneita, ilkeitä ja julmia kuin ennen niitä; vuorotellen älyttömiä ja hurjia. Ja aina on kuitenkin melkein yhtä paljon lapsia, avioliittoja, aisankannattajia ja hirtetyitä, joka ilmaisee yhteiskunnan mainiota järjestystä. Tuo järjestys on pysyvä, hyvä herra, eikä mikään saata hämmentää sitä, sillä se on perustettu inhimilliselle kurjuudelle ja tyhmyydelle -- siinä avustajia, jotka eivät koskaan petä. Ne hankkivat tälle rakennukselle sellaisen kestävyyden, että se kykenee vastustamaan huonoimmankin ruhtinaan ja tuon kelvottoman virkamiesjoukon hyökkäykset, vaikka jälkimäiset tukevatkin edellistä.
Isäni, joka kuunteli keskustelua silavavarras kädessään, teki siihen hiljaisella lujuudella sen oikaisun, että hyviäkin ministereitä on olemassa, ja että hän erikoisesti muisti erään, äsken kuolleen, hyvin viisaan määräyksen julkaisijana, joka turvasi ravintoloitsijoita teurastajien ja leipureitten kaikki ahmivalta vallanhimolta.
-- Saattaa niin olla, herra Paistinkääntäjä, jatkoi hyvä opettajani, ja siitä asiasta pitäisi keskustella leipurinkin kanssa. Mutta harkitsemisen arvoista on se, että valtakunnat pysyvät pystyssä, ei suinkaan eräitten valtiosihteereitten viisauden takia, mutta useitten miljoonain ihmisten tarpeitten vuoksi, jotka elääkseen harjoittavat kaikenlaisia halpoja ja inhottavia ammatteja kuten teollisuutta, maanviljelystä, kauppaa, sotaa ja merenkulkua. Nuo kurjat yksilöt luovat sen, mitä sanotaan kansojen suuruudeksi, ja ruhtinailla ja ministereillä ei ole siinä mitään osaa.
-- Erehdytte, hyvä herra, väitti englantilainen, ministereillä on osansa siinä, sillä he säätävät lakeja, joista yksi ainoa saattaa rikastuttaa kansan tai viedä sen vararikkoon.
-- Mitä siihen tulee, intti apotti, on se sattuman varassa. Koska valtion asiat ovat niin laajat, ettei yhden miehen äly kykene niitä käsittämään, täytyy antaa ministereille anteeksi, että he toimivat sokeasti, omaamatta minkäänlaista jälkitietoisuutta tekemästään hyvästä tai pahasta, ja myöntää, että he ovat menetelleet kuin sokkosilla ollen. Muuten, jos arvostelisimme tuota pahaa tai hyvää taikauskotta, tuntuisivat ne meistä kovin vähäpätöisiltä, ja epäilen, saattaisiko lailla tai määräyksellä olla sellainen vaikutus kuin väitätte. Otan esimerkiksi ilotytöt, joista yksin on vuoden aikana annettu enemmän määräyksiä kuin vuosisadassa kaikista muista valtakunnan ihmisluokista, ja he hoitavat kuitenkin ammattiaan tarkkuudella, joka on sukua luonnonvoimille. He nauravat lapsellisille mustaamisyrityksille, joita eräs Nicodème-niminen virkamies heistä keksii, ja tekevät pilaa pormestari Baiselancesta,[4] joka useitten ylituomareitten ja haastemiesten kanssa on muodostanut oikean liiton heitä vastaan. Voin vakuuttaa, että Cathérine pitsinnyplääjä ei tiedä edes Baiselancen nimeäkään, ja se jää hänelle tuntemattomaksi aina kuolemaan saakka, joka on kristillinen, tai ainakin niin toivon. Ja tästä johdan sen, että kaikki lait, joilla ministerit salkkujaan paisuttavat, ovat roskapaperia, eivätkä voi elättää eikä estää meitä elämästä.
-- Herra Coignard, sanoi Greenwichin lukkoseppä, käyttämänne kielten halpuudesta huomaa, että teidät on muovailtu elämään orjuudessa. Puhuisitte aivan toisin kuninkaista ja ministereistä, jos teillä olisi, kuten minulla, onni nauttia vapaasta hallituksesta.
--- Herra Shippen, selitti apotti, oikea vapaus on tämän maailman turhuuksista eristäytyneen mielen vapautta. Valtiollisesta vapaudesta välitän yhtä vähän kuin pilaantuneesta perunasta. Se on vain harhaluuloa, jolla petetään tietämättömien turhamielisyyttä.
-- Vahvistatte ajatustani, sanoi herra Shippen, että ranskalaiset ovat apinoita.
-- Suokaa anteeksi, huusi isäni pannuaan heilutellen, heidän joukossaan on leijoniakin.
-- Siis ei ole puutetta muusta kuin kansalaisista, virkkoi herra Shippen. Tuileries'n puistossa kaikki ihmiset väittelevät valtion asioista, eikä noista riidoista milloinkaan lähde järkevää ajatusta. Teidän kansanne on vain kuin meluava eläintarha.
-- Hyvä herra, lievitteli arvon mestarini, on totta, että kun ihmisten yhdyskunnat saavuttavat erään määrän tapojen harjaannusta, ne tulevat tavallaan eläintarhan tapaisiksi, ja että edistys tavoissa on juuri siinä, että eletään häkeissä eikä surkeasti harhailla pitkin salomaita. Tämä tila on yhteistä kaikille Europan kansoille.
-- Hyvä herra, sanoi Greenwichin lukkoseppä, Englanti ei ole mikään eläintarha, sillä siellä on parlamentti, josta ministerit ovat riippuvaisia.
-- Hyvä herra, vastasi siihen apotti, saattaapa käydä niin, että Ranskassakin kerran on ministereitä, jotka ovat parlamentin alaisia. Ja vieläkin enemmän. Aika tuo muassaan paljonkin muutoksia valtakuntien rakenteeseen, ja saattaapa kuvitella, että Ranska vuosisadan tai parin kuluttua omaksuu kansanvaltaisen hallitusmuodon. Mutta, hyvä herra, valtiosihteerit, jotka ovat hyvin vähäpätöisiä nykyään, eivät silloin ole yhtään mitään. Sillä sen sijaan, että he olisivat riippuvaisia hallitsijasta, jolta he saavat valtansa määrätyksi ajaksi, he alistuvat kansan mielipiteen alle ja tulevat osallisiksi sen vaihtelevaisuudesta. On huomattava, että ministerit jonkunlaisella voimalla harjoittavat valtaansa vain itsevaltiaissa monarkioissa, kuten Josefin, Jaakopin pojan, faaraon ministerin kohtalo ja Haamanin, Ahasveruksen ministerin vaiheet opettavat. Toisella oli suuri tehtävä Egyptin, toisella Persian hallituksessa. Ranskassa tarvittiin vahvaa kuninkuutta ja heikkoa kuningasta Richelieu'n käsivarren varustamiseksi. Kansanvaltaisessa valtiossa ministereistä tulee niin heikkoja, ettei heidän kelvottomuutensa, eipä edes tyhmyytensäkään enää aiheuta vahinkoa.
He saavat valtiopäiviltä vain epävarmat ja huolekkaat valtuudet. Saattamatta ulottaa toiveitaan kauas, pääsemättä laajentamaan tuumiaan, he riutuvat surkeasti kuluttaen pian katoavaa olemassaoloaan. Heidän kasvonsa kellastuvat, kun he koettavat viidensadan koossa olevan kasvoilta lukea toimintakäskyt. Hakiessaan turhaan omia aatteitaan, tietämättömän, hajanaisen ihmisjoukon keskuudesta, he vaipuvat huolten painamaan voimattomuuteen. He eivät enää osaa valmistaa eikä suunnitella mitään edeltäkäsin, ja harrastavat enää vain vehkeilyä ja valehtelua. He kaatuvat niin matalalta, ettei putoaminen tuota heille mitään vahinkoa, ja pikku koulupojat kirjoittavat heidän nimensä seiniin naurattaakseen kaupungin porvareita.
Tälle puheelle herra Shippen kohotteli olkapäitään.
-- Mahdollista, virkahti hän; minun on helppo nähdä ranskalaiset sellaisessa tilassa.
-- Siinäkin tilassa maailma kulkee kulkuaan, sanoi oiva opettajani. Syödä täytyy. Siinä suuri välttämättömyys, josta kaikki muut johtuvat.
Herra Shippen sanoi piippuaan pudistellen:
-- Sillävälin meille luvataan ministeri, joka suosii maanviljelystä, mutta tuhoisi kaupan, jos hänen sallittaisiin toimia. Siihen on minun puututtava, koska kerran olen Greenwichin lukkoseppä. Kutsun lukkosepät koolle ja pidän heille puheen.
Hän pisti piipun taskuunsa ja lähti hyvästiä sanomatta.
VII
Uusi hallitus.
(Jatko ja loppu.)
Ilma oli illallisen jälkeen kaunis, ja herra apotti Jérôme Coignard käveli muutamia askeleita Saint-Jacques-kadulla, missä lyhtyjä sytytettiin, ja minä sain kunnian olla hänen seurassaan. Hän seisahtui Saint-Benoît-le-Bétourné'n porttiholvin alle ja sanoi, osoittaen minulle lihavalla, skolastisia todisteluja yhtä paljon, kuin helliä hyväilyjä varten tehdyllä pyöreällä kädellään, toista hyvin goottilaisten kivipatsaiden alla olevaa pukkia, joka oli tuhrittu rivoilla piirroksilla:
-- Jakobus, poikani, jos olet yhtä mieltä kanssani, niin hengitämme hieman raitista ilmaa noilla vanhoilla kiiltävillä kivillä, jonne niin moni kerjuri on ennen meitä hiipinyt levähdyttääkseen kurjaa itseään. Onpa saattanut tapahtua, että pari kolme noista lukemattomista onnettomista on siinä vaihtanut keskenään mainioita viisauksia. Voimme kyllä joutua siinä kirppujen purtaviksi. Mutta kun sinä, poikani, vielä olet rakkauden iässä, niin voithan ajatella, että ne ovat Cathérine pitsinnyplääjän kirppuja, tai Jeannette viulunsoittajan, -- heillä kun on tapana tuoda sulhasensa hämärissä tänne, -- ja niitten purema tuntuu sinusta suloiselta. Se on sinun nuoruudellesi sallittu harhaluulo. Itselleni, minä kun olen jo jättänyt taakseni suloisten erhetysten ajan, itselleni sanon, ettei lihan iloille tule antaa liian suurta osaa, eikä huolia kirpuista, jotka ovat, kuten koko muukin maailmankaikkeus, Jumalan suuri salaisuus.
Näin sanoen hän istui varoen, ettei häiritsisi pientä savoijilaista ja tämän kissaa, jotka nukkuivat viatonta untaan vanhalla kivipenkillä. Asetuin hänen viereensä ja kysyin, kun äskeinen keskustelu palasi mieleeni:
-- Herra apotti, puhuitte äsken ministereistä. Kuninkaan ministerit eivät tehneet teihin minkäänlaista vaikutusta, ei puvuillaan, ei vaunuillaan eikä nerollaan, ja arvostelitte heitä sellaisen sielun vapaudella, jota mikään ei hämmästytä. Kun sitten tarkastelitte näitten virkamiesten tilaa kansanvaltiossa -- jos sellainen milloin syntyy -- esititte sen meille kurjaa kurjemmaksi ja pikemmin säälin kuin kiitoksen arvoiseksi. Vastustaisitteko muinaisajan tasavaltojen tapaan uudelleen järjestettyjä hallituksia?
-- Poikani, vastasi arvon mestarini, olen itsestäni taipuvainen kannattamaan kansanvaltaista hallitusta. Asemani alhaisuus johtaa minut siihen, ja Pyhä Raamattu, jota olen hieman tutkinut, vahvistaa minua tässä taipumuksessani, sillä Herra sanoo Kuningasten kirjassa: Israelin vanhemmat haluavat itselleen kuningasta, että minä en hallitseisi heidän ylitsensä.
Siispä teitä hallitsevan kuninkaan oikeudet ovat nämä: Hän ottaa teidän lapsenne vaunujansa ohjaamaan ja hän panee heidät juoksemaan vaunujensa edessä. Hän tekee teidän tyttäristänne voiteittensa valmistajia, keittäjiään ja leipojiaan. _Filias quoque vestras faciet sibi unguentarias et focarias et panificas_. Tämä on erikoisesti sanottu Kuninkaitten kirjoissa, joista vielä saatamme nähdä, että kuningas antaa alamaisilleen kaksi tuhoisaa lahjaa: sodan ja nälänhädän. Ja jos on totta, että monarkiat ovat olemassa Jumalan armosta, on myös totta, että niissä ilmenee inhimillisen tyhmyyden ja pahuuden piirteitä. On luultavaa, että taivas on antanut kuninkaat ihmisille rangaistukseksi: _Et tribuit eis petitionem eorum_.
ja vihassansa synnit hän meille viaksi kantaa ja rankaisee, kun lahjojaan hän antaa.
Voisin sinulle, poikani, kertoa muinaisajan viisaitten teoksista monta kaunista kohtaa, joissa tyrannien viha kuvastuu ihmeellisellä voimalla. Luulen sitäpaitsi osoittaneeni jonkunlaista sielun lujuutta halveksiessani saarnastuolien tarjoamaa loistoa, ja inhoan, aivan yhtä paljon kuin tuo jansenisti Biaise Pascal, miekkaa kantavia hölmöjä. Kaikki nuo syyt puhuvat sydämessäni ja sielussani kansanvaltaisen hallituksen puolesta. Olen ottanut nämä asiat mietelmien aiheeksi, ja aion kerran julaista sellaisen kirjan, joissa sanotaan, että on muserrettava luu ytimen löytääkseen. Kerron sinulle, että sepitän uuden _Hulluuden ylistyksen_, joka näyttää köykäistäkin köykäisemmältä, mutta jossa viisas huomaa viisauden somasti kätkettynä narrinkaapun alle. Lyhyesti: aion olla toinen Erasmus, aion opettaa kansaa hänen esimerkkiään noudattaen, oppineella ja älykkäällä lörpöttelyllä. Ja tämän tutkielman eräässä luvussa sinäkin, poikani, löydät kaikki selitykset mieltäsi kiinnittäviin asioihin, opit tajuamaan säädyistä tai kansankokouksista riippuvien ministereitten aseman.
--- Voi, herra apotti, huudahdin, kuinka kiire minulla on lukea tuo kirja! Milloin arvelette, että se on valmis?
-- En tiedä, virkkoi arvoina opettajani. Ja totta puhuakseni luulen, että en kirjoita sitä koskaan. Ihmisten aikomukset joutuvat usein häpeään. Emme voi hallita pienintäkään tulevaisuuden osaa, ja tuo Aatamin koko suvulle yhteinen epävarmuus on minussa kehittynyt äärimmilleen kokemusteni pitkän onnettomuuksien sarjan takia. Sen takia epäilen, poikani, kykenenkö milloinkaan luomaan tuota arvokasta pilaa. Pitämättä sinulle tässä istuessamme poliittista esitelmää, kerron kuitenkin, kuinka aioin kuviteltuun kirjaani sovitella kappaleen, jossa näyttäytyy ukko Demoksen -- kun hän pääsee valtaan -- uhriksi joutuvien palvelijoitten heikkous ja viekkaus. En tiedä, pääseekö hän valtiaaksi, enkä rupea sitä ratkaisemaankaan. En rupea ennustelemaan, vaan jätän sen vaivan neitsyeille, jotka puhuvat ennusmerkkien kautta, kuten sellaiset sibyllat kuin Cuman, Persian, Tiburtinumin, _quarum insigne virginitas est et virginitatis praemium divinatio_. Palatkaamme siis asiaan. Siitä on jo noin kaksikymmentä vuotta, kun asuin Séez'in mieluisassa kaupungissa, missä olin piispan kirjastonhoitajana.
Sattumalta sinne tulleet kiertävät näyttelijät esittivät ladossa aika hyvän murhenäytelmän. Menin sinne ja näin esiintyvän Rooman keisarin, jonka tekotukka oli koristettu runsaammilla laakereilla kuin Pyhän Laurin tori markkinain aikana kinkuilla. Hän istui papillisessa nojatuolissa. Hänen kaksi ministeriään, hovipuvussa, loistavine arvonmerkkeineen, istuivat hänen rinnallaan jakkaroilla, ja kaikki kolme neuvottelivat valtion asioista pahalta hajuavien öljylamppujen valossa. Keskustelun kuluessa eräs neuvosmiehistä piirsi satirisen kuvan tasavallan loppuajan konsuleista. Hän osoitti heidät innokkaiksi käyttämään oikein sekä väärin haihtuvaa valtaansa, yhteishyvän vihollisiksi, kateellisiksi seuraajilleen, tietäen varmasti tapaavansa heissä omia rikostovereitaan rosvouksessa ja verojen kiskomisessa. Näin hän lausui:
Kun tuollaiset pikkuherrat, jotka asetetaan paikoilleen vuodeksi, huomaavat, kuinka lyhyt aika heidän valtaansa rajoittaa, niin he tekevät onnellisimpienkin toimenpiteiden tulokset turhiksi pelosta, että heidän seuraajansa hyötyisivät. Koska heillä on vähän osaa kaikkeen hallitsemaansa hyvinvointiin, he niittävät runsaan sadon yleisestä vainiosta, varmoina siitä, että jokainen mielellään antaa heille anteeksi, toivoen vuorostaan samanlaista kohtelua.[5]
No niin, poikani, nuo lauseet, jotka iskevässä tarkkuudessaan muistuttavat Pibrac'in nelijalkoja, ovat sisällyksen puolesta parempia kuin koko muu murhenäytelmä, joka hiukan liiaksi muistuttaa kapinoivien ruhtinaitten kevyttä loisteliaisuutta, ja joka on liiaksi pilattu Longuevillen herttuattaren ranskalaisella hienostelulla -- hän itse esiintyi siinä Emilie-nimisenä. Pidin huolta siitä, että ne säilyivät muistossani, saadakseni miettimisen aihetta. Sillä hyviä tapain ohjeita löytää teatterikirjallisuudestakin. Se, mitä runoilija kahdeksassa säkeessä sanoo Rooman tasavallan konsuleista sopii mainiosti kansanvallanministereihinkin, joiden mahti on sattuman vallassa.
He ovat heikkoja, koska he ovat riippuvaisia kansankokouksesta, joka on kykenemätön näkemään laajalti ja syvästi valtiollisessa toiminnassaan, vaikka siltä puuttuukin tyhjänpäiväisen kuninkaan vahingoton älyttömyys. Ministerit ovat suuria vain silloin kuin he, kuten Sully, avustavat älykästä kuningasta, jota he pitävät arvossa, tai sitte he ovat, kuten Richelieu, itse asettuneet hallitsijan paikalle. Ja kukapa ei huomaisi, että jollakin Demoksella ei ole Henrik IV:n itsepäistä ymmärrystä eikä Ludvig XIII:n suotuisaa mielen hitautta? Otaksun, että hän tietää mitä tahtoo; hän ei kuitenkaan tiedä, kuinka hänen tahtonsa on täytettävä eikä edes saattaako sitä täyttää. Huonosti käskiessään häntä totellaan huonosti ja petetään aina. Edustajat, jotka hän lähettää valtiopäivilleen, pitävät kekseliäillä valheilla yllä hänen harhaluulojaan aina siihen saakka kuin he kukistuvat hänen epäoikeutettuihin tai todellisiin epäluuloihinsa. Valtiopäivät toimivat niitten joukkojen sekavan keskinkertaisuuden mukaan, joista ne ovat lähtöisin. Niiden keskuudessa herää ja liikkuu hämäriä ja moninaisia ajatuksia. Ne antavat hallituksen johtajille tehtäväksi epämääräisten toivomusten täyttämisen, joista ne itsekään eivät ole tietoisia. Ja vähemmän onnellisina kuin tarun Oidipos, satupaimen, Sfinksi nielee vuorotellen heidän ministerinsä, koska he eivät ole kyenneet ratkaisemaan arvoitusta, jonka avainta Sfinksi itsekään ei tiedä. Heidän suurin kurjuutensa on siinä, että heidän täytyy alistua voimattomuuteen, puhumaan toiminnan sijasta. Heistä tulee puhujia, hyvin huonoja puhujia, sillä heiltä puuttuvat lahjat, jotka tuovat muassaan selvyyttä. Heidän on pakko opiskella puhumaan ollakseen sanomatta mitään, ja vähemmän tyhmät heidän keskuudessaan ovat tuomitut valehtelemaan enemmän kuin muut. Siten tulee älykkäimmistä kaikkein halveksittavimpia. Ja jos heidän joukossaan vielä sattuukin olemaan kyllin kykeneviä päättääkseen sopimuksia, järjestääkseen raha-asioita ja hoitaakseen valtiota, heidän tietonsa eivät toimita mitään, sillä heiltä puuttuu aikaa, ja aika on suurten yritysten kudelankaa.
Tämä nöyryyttävä olotila vie rohkeuden kunnolliselta ja antaa huonoille kunnianhimonsa. Joka puolelta kohoaa pikku kylistä valtaan pyrkijöitä tavoitellen valtion paraita virkoja, ja kun rehellisyys ei ole luontaista ihmiselle, vaan sitä kasvatetaan heidän keskuudessaan pitkällä huolella ja teennäisillä menettelytavoilla, saamme nähdä koronkiskojien pilvinä heittäytyvän valtion kassojen kimppuun. Häväistyksen synnyttämä häly suurentaa paljon itse pahaa, koska kansanvaltaisessa hallinnossa on vaikea mitään peittää, ja kaikki joutuvat epäilyksen alaisiksi monien rikosten vuoksi.
Tästä en kuitenkaan päätä, poikani, että kansat silloin tulisivat onnettomammiksi kuin nyt. Olen jo edellisissä keskusteluissamme osoittanut, että en usko kansojen kohtalon riippuvan ruhtinaista ja ministereistä, ja että sellaisille annetaan liian paljon arvoa, jos niiltä tehdään yleisten onnettomuuksien tai menestyksen lähde. Kuitenkin on lakien moninaisuus turmiollista, ja pelkäänpä, että säädytkin käyttivät väärin lainsäädäntövaltaansa.
Samanlaista on Pekan ja Paavon pikku rikollisuus, kun he lampaita paimentaessaan laativat säännöksiä ja huudahtavat: "Jospa olisin kuningas!"... Jos Pekasta tulisi kuningas hän julkaisisi vuodessa enemmän määräyksiä kuin keisari Justianus kokosi koko hallintonsa aikana. Jo tältäkin kannalta Pekan hallinto näyttäisi minusta vaaralliselta. Mutta keisareitten ja kuninkaitten hallitus oli ylimalkaan niin huonoa, ettei huonompaa saata peljätäkään, eikä Pekka epäilemättä tekisi enemmän tyhmyyksiä eikä ilkeyksiä kuin kaikki nuo kahden- tai kolminkertaisilla kruunuilla vihityt ruhtinaat, jotka vedenpaisumuksen ajoista ovat peittäneet maan verellä ja raunioilla. Hänen kykenemättömyydessään ja hassuudessaan on mainiota se, että ne tekevät mahdottomiksi nuo valtioitten väliset viisaat suhteet, joita sanotaan diplomaattisiksi ja jotka päätyvät vain keinotekoisesti sytyttämään turhia ja tuhoisia sotia. Ukko Demoksen ministeriltä, jota lakkaamatta potkitaan, tuupitaan, sysitään, nöyryytetään, keikautellaan ja ahdistetaan paljoa enemmän paistetuilla omenilla ja kovilla munilla kuin katuteatterien halvinta kujeilijaa, ei ole vähääkään tilaisuutta valmistella notkeasti työhuoneen salaisessa rauhassa, vihreän kankaan ääressä, verilöylyjä, ottaen huomioon sen, mitä sanotaan Europan tasapainoksi ja joka oikeastaan on vain diplomaattien peliä. Silloin ei enää ole ulkopolitiikkaa ja se on suuri onni onnettomalle ihmiskunnalle.
Näin puhuttuaan arvon mestarini nousi ja jatkoi seuraavasti:
-- On aika palata kotiin, poikani, sillä tunnen viileyden tunkeutuvan pukimieni vaillinaisuuksien läpi, niissä kun on reikiä siellä täällä. Ja jos jäisimme tämän holvin alla saattaisimme säikyttää Cathérinen ja Jeannetten sulhaset, jotka täällä odottavat lempensä täyttymistä.
VIII
Neuvosmiehet.
Sinä iltana menimme, arvon mestarini ja minä, Pikku Bachuksen puutarhaan, jossa tapasimme Cathérine pitsinnyplääjän, ontuvan veitsisepän ja isän, joka minut siitti. He istuivat kolmisin pöydän ympärillä viiniruukun edessä, josta he olivat maistelleet kylliksi ollakseen hupaisia ja seuranhaluisia.
Sääntöjen mukaan oli valittu kaksi neuvosmiestä neljästä, ja isäni puhui tapauksesta oman nokkansa mukaan.
-- On vahinko, hän väitti, että neuvosmiehetkin ovat virkamiehiä eikä ravintoloitsijoita, ja että he saavat arvonsa kuninkaalta eikä kauppiailta, etenkin Pariisin ravintoloitsijoiden ammattikunnalta, jonka lipunkantaja minä olen. Jos minä saisin valita heidät, häviäisi puute ja verot, ja olisimme kaikki onnellisia. Jos maailma ei vain rupea kulkemaan takaperin kuin krapu, niin tulee päivä, jolloin kauppiaat valitsevat kaupungin neuvosmiehet.
-- Niin, epäilemättä, vahvisti herra apotti Coignard, kerran saavat mestarit ja oppipojat valita neuvosmiehet.
-- Älkääpä, älkääpä, herra apotti, virkahti isäni huolestuneena kulmiaan rypistellen. Kun oppipojat pääsevät nimittämään neuvosmiehiä, on kaikki mennyttä. Siihen aikaan kun minä olin oppipoika, en ajatellut muuta kuin vahinkoa mestarini omaisuudelle ja vaimolle. Mutta heti kun itse sain liikkeen ja vaimon, harrastan yhteistä hyvää, josta minunkin menestykseni riippuu.
Lesturgeon, isäntämme, toi viiniruukun. Hän oli pieni, nopsa ja kiivas mies.