Apotti Jérôme Coignardin ajatuksia
Part 4
-- Ah! huudahti apotti, kylläpä se Syrakusan mummo oli oikeassa! On parasta olla huolissaan, jos herra Jean Hibou pääsisi seuraamaan Duboïs'ta ja Fleury'lâ! Lupaatte minulle, hyvä herra, väkivaltaisten ja teeskentelijöiden hallituksen, ja kiiruhtaaksenne lupaustenne vaikutusta, haluaisitte tehdä minusta vesikauppiaan tai kylvettäjän jonkun Amsterdamin kanavan varrelle. Suur' kiitos! Jään Saint-Jacques'in kadulle, jossa saa juoda viileää viiniä uhmaillen ministereitä. Luuletteko houkuttelevanne minua tuolla kunnon ihmisten hallituksen peilikuvalla, jotka ympäröivät yksityisten vapauden sellaisilla kielloilla, ettei siitä enää voi nauttiakaan?
-- Herra apotti, sanoi Jean Hibou kiihtyen kiihtymistään, onko rehellistä ahdistaa hallitusmuotoa, johon olen saanut ajatuksen Bastillessa, ja jota ette tunne?
-- Hyvä herra, virkkoi kunnon opettajani, epäilen hallituksia, jotka suunnitellaan vehkeilyissä ja kapinoissa. Vastustus on hyvin huono hallituskoulu, ja älykkäät valtiomiehet, jotka sen avulla pääsevät valtaan, pitävät tarkkaa huolta siitä, että hallitsevat ihan päinvastaisten periaatteiden mukaan kuin ne, joita he ennen julistivat. Se on nähty Kiinassa ja muuallakin. Samat välttämättömyydet, jotka hallitsivat heidän edelläkävijöitään, ohjaavat heitä. Uutuutena tuovat he vain kokemattomuutensa. Siinä eräs niitä syitä, jotka saattavat minut ennustamaan, että uusi hallitus on paljon sietämättömämpi kuin se, jonka se syrjäyttää, siitä paljoakaan eroamatta. Emmekö jo ole kokeneet sen?
-- Siis, sanoi herra Jean Hibou, te puollatte väärinkäytöksiä?
-- Kuten sanoitte, myönsi hyvä opettajani. Hallitukset ovat kuin viinit, jotka mietonevat ja sokeroituvat ajan kuluessa. Happamimmatkin menettävät lopulta hiukan happamuuttaan. Pelkään valtiota ensi kukoistuksessaan. Kammoan tasavallan tuikeaa nuoruuttaa. Ja kun kerran täytyy olla huonosti hallittu, pidän parhaimpana ruhtinaita ja ministereitä, joiden ensimäinen into on mennyt.
Herra Jean Hibou painoi taas hatun silmilleen ja sanoi jäähyväiset kiukustuneella äänellä.
Kun hän oli mennyt, herra Blaizot nosti silmänsä luetteloistaan ja sovitellen silmälasejaan sanoi oivalle opettajalleni:
-- Olen ollut Pyhän Katariinan kirjakauppias kohta neljä vuosikymmentä, ja minusta on aina uusi ilo kuulla niiden viisaiden puheita, jotka käyvät kaupassani. Mutta en oikein pidä yleisiä asioita koskevista keskusteluista. Siinä kiihtyy, syntyy turhaa toraa.
-- Niissä asioissa ei olekaan pysyviä periaatteita, sanoi kelpo opettajani.
-- On ainakin yksi, jota kukaan ei uskalla vastustaa, vastasi herra Blaizot, kirjakauppias. Täytyy olla huono kristitty ja kunnoton ranskalainen kieltääkseen Reimsin pyhän lippaan voiman, jonka voiteella kuninkaamme voidellaan Kristuksen sijaisiksi Ranskan kuningaskuntaa varten. Siinä monarkismin peruste, jota ei koskaan järkytetä.
IV
Mississipin juttu.
Kuten tiedetään, Pariisin parlamentti langetti v. 1722 tuomion Mississipin jutussa, johon yhtiön johtajien ohella oli sekaantunut yksi ministeri, kuninkaan sihteeri, ja useita maaseudun ali-intendenttejä. Yhtiötä syytettiin siitä, että se oli turmellut kuninkaan ja valtion upseerit, vaikka he todellisuudessa olivat nylkeneet sen puhtaaksi heikon hallituksen virkailijain tavallisella ahneudella. Ja totta on, että siihen aikaan olivat kaikki hallituksen koneistot höltyneet tai toimivat väärin. Eräässä tuon kuuluisan jutun käsittelyssä tutkittiin parlamentin täysi-istunnossa erään Mississipin yhtiön johtajan vaimoa, rouva de la Morangèrea. Hän todisti, että herra Lescot, rikosasiain tuomarin sihteeri, oli kerran kutsunut hänet salaa Châtelet'hen ja selittänyt, että vain rouvasta itsestään riippui, pelastuisiko hänen puolisonsa, joka oli kaunis ja komea mies. Sihteeri oli puhunut jokseenkin tähän tapaan: "Hyvä rouva, kuninkaan todellisia ystäviä pahoittaa tässä jutussa eniten se, etteivät jansenistit ole siihen sekaantuneet. Nuo jansenistit ovat yhtä paljon kruunun kuin kuninkaankin vihollisia. Antakaa meille tilaisuus tuhota yksi heistä, ja palkitsemme tuon palveluksen valtiolle, palauttaen teille miehenne ja kaiken hänen omaisuutensa." Kun rouva de la Morangère oli kertonut tämän keskustelun, joka ei ollut aiottu julaistavaksi, oli parlamentin puheenjohtajan pakko kutsua täys-istuntoon herra Lescot, joka aluksi yritti kieltää. Mutta rouva de la Morangèrella oli kauniit, kirkkaat silmät, joitten katsetta hän ei kyennyt kestämään. Hän sekaantui ja joutui kiinni. Hän oli pahan näköinen punatukkainen mies kuten Judas Iskariot.
Tämä asia, joka tuli sanomalehtien tietoon, joutui koko Pariisin puheenaiheeksi. Siitä keskusteltiin salongeissa, kävelypaikoilla, parturin ja limonaadikauppiaan luona. Ja kaikkialla sai rouva de la Morangère osakseen yhtä paljon myötämielisyyttä kuin Lescot inhoa.
Yleinen uteliaisuus oli suuri vielä silloin, kun saatoin kunnon opettajaani, herra apotti Jérôme Coignardia, herra Blaizot'n luo, joka, kuten tiedätte, on kirjakauppias Pyhän Katariinan kuvan alla.
Tapasimme puodissa erään ministerin yksityissihteerin, joka oli kätkenyt kasvonsa Hollannista äsken tulleeseen kirjaan, ja kuuluisan herra Romanin, joka on käsitellyt valtiosyitä arvokkaissa teoksissa. Vanha herra Blaizot luki sanomalehtiä tiskinsä takana.
Herra Jérôme Coignard hiipi aivan hänen taakseen siepatakseen hänen olkapäänsä yli himoitsemansa uutiset. Tuo oppinut ja perin nerokas mies ei omannut pienintäkään osuutta tämän maailman hyvyyksistä, ja kun hän oli juonut lasillisen Pikku Bachuksessa, ei hänen taskuunsa jäänyt ropoakaan sanomalehtien ostoon. Luettuaan herra Blaizot'n selän takaa rouva Morangèren todistuksen, hän huudahti, että niin piti käydä, että hänestä oli mieluista nähdä vääryyden kukistuvan kukkuloiltaan naisen heikon käden vaikutuksesta, josta Pyhässä Raamatussa kerrotaan monta ihmeellistä esimerkkiä.
-- Vaikka tämä nainen, lisäsi hän, onkin tuota publikaanien seuraa, jota en rakasta, niin hän kuitenkin muistuttaa noita voimakkaita naisia, joita Kuninkaitten kirjassa ylistetään. Hänessä miellyttää tuo nuoruuden ja älykkyyden harvinainen yhdistelmä ja osoitan mieltymystäni hänen sievän voittonsa johdosta.
Herra Roman keskeytti:
-- Varokaa, herra apotti, lausui hän kättään ojentaen, varokaa, ettette vain tarkastele tätä juttua erikoiselta ja yksilölliseltä kannalta, ottamatta huomioon, kuten teidän tulisi tehdä, siihen liittyviä yleisiä etuja. Kaikessa tulee ottaa huomioon valtiosyyt, ja selväähän on, että nuo suvereeniset syyt vaativat rouva Morangèrea olemaan puhumatta tai että hänen puheisiinsa ei ainakaan olisi uskottu.
Herra Gentil kohotti nenäänsä kirjoistaan.
-- Tuon välikohtauksen tärkeyttä on suuresti liioiteltu, lausui hän.
-- Ohoh, herra sihteeri, jatkoi herra Roman, emme saata uskoa, että seikka, joka saa teidät menettämään paikkanne, olisi mitätön. Sillä teidän niskaannehan se koituu, teidän ja esimiehenne. Omasta puolestani valitan sitä. Mutta ministereitten kukistumisessa minua aina lohduttaa se, että he olivat kykenemättömiä estämään sen edeltä käsin.
Herra Gentil ilmaisi hiukan silmää iskien, että hän tässä suhteessa oli täydellisesti herra Romanin kannalla.
Tämä jatkoi:
-- Valtio on kuin ihmisruumis. Kaikki sen tehtävät eivät ole jaloja. Niinpä on sellaisia, joita täytyy salata, ja kaikkein tarpeellisimpiakin.
-- Mitä, hyvä herra, sanoi apotti, oliko siis tarpeellista, että Lescot käyttäytyi noin vangitun vaimoa kohtaan? Se oli häpeällistä!
Oh! sanoi herra Roman, se oli häpeällistä, kun se tuli tunnetuksi. Sitä ennen se ei ollut mitään. Jos haluatte nauttia hallittuna olemisen siunauksesta, joka yksin kohottaa ihmiset eläinten yläpuolelle, niin on hallitseville jätettävä keinot käyttää valtaansa. Ja niistä on salaaminen ensimäinen. Sen johdosta kansanvaltainen hallitus, joka on kaikkein vähimmän salainen, on samalla heikoin. Luuletteko tosiaan, herra apotti, että ihmisiä voi johtaa hyveellä? Se olisi turhaa unta.
-- Sitä en usko, vastasi hyvä opettajani. Olen huomannut elämäni eri vaiheissa, että ihmiset ovat vain viilejä eläimiä, joita saattaa hillitä vain väkivallalla ja viekkaudella. Mutta siinäkin tulee käyttää jonkunlaista kohtuutta, eikä saa liiaksi loukata niitä harvoja hyviä tunteita, jotka heidän sielussaan ovat sekaantuneet huonoihin vaistoihin. Sillä luotiinhan ihminen, niin kehno, tyhmä ja ilkeä kuin hän onkin, Jumalan kuvaksi, ja häneen on jäänyt joitakuita piirteitä tästä ensimäisestä olemuksestaan. Hallitus, joka on lähtöisin keskinkertaisesta ja halvasta kunniallisuudesta, saattaa kansansa häpeään ja on syrjäytettävä.
-- Puhukaa hiljemmin, herra apotti, säikähti sihteeri.
-- Hallitsija ei ole koskaan väärässä, sanoi herra Roman, ja teidän ohjeenne, herra apotti, ovat kapinallisia. Olisi oikein teille ja kaltaisillenne, ettei teitä ollenkaan hallittaisi.
-- Vai niin! sanoi kunnon opettajani. Jos hallitus, kuten te väitätte, on luotu vain petoksesta, väkivallasta ja kaikenlaisesta nylkemisestä, ei tarvitse pahoin peljätä, että tuo uhkaus vaikuttaisi jotakin, ja meillä on vielä kauan käytettävissämme ministereitä ja maakuntain päälliköitä asioitamme hoitamassa. Tahtoisin vain, että näiden sijalle tulisi toisia. Uudet eivät saattaisi olla huonompia kuin entisetkään, ja olisivatpa kenties hiukan parempiakin.
-- Olkaa varuillanne, väitti herra Roman, olkaa varuillanne! Valtiossa on ihmeellistä juuri sen johdonmukainen jatkuvaisuus, ja se seikka, että maailmassa ei ole täydellistä valtiota, johtuu minun mielipiteeni mukaan siitä, että vedenpaisumus Noakin aikana aiheutti epäjärjestystä kruunun perintöjärjestykseen. Siitä häiriöstä emme ole vieläkään selvinneet.
-- Olette huvittava teorioinenne, kiisti kunnon opettajani. Maailmanhistoria on täynnä vallankumouksia. Siinä ei ole muuta kuin ruhtinaiden kelvottomuuden aiheuttamia kansalaissotia, meteleitä ja vehkeilyjä, enkä tiedä, mitä nykyään on enemmän ihmeteltävä: hallitsevien hävyttömyyttäkö vai kansojen kärsivällisyyttä.
Sihteeri valitteli silloin, että herra apotti Coignard tuomitsi väärin kuninkuuden hyviä tuloksia, ja herra Blaizot selitti moittien, ettei sovi väitellä valtion asioista kirjakauppiaan puodissa.
Kun pääsimme ulos nykäisin oivaa mestariani hihasta.
-- Herra apotti, sanoin, oletteko jo unohtanut Syrakusan mummon, kun nyt tahdotte vaihtaa tyranneja?
-- Jacobus, poikani, hän vastasi, myönnän mielelläni joutuneeni ristiriitaan. Mutta tuo kaksinaisuus, jonka puheissani aivan oikein huomaat, ei ole likimainkaan niin pahaluontoista kuin se, jota filosofit antinomiaksi nimittävät. Kirjassaan _Viisaudesta_ väittää Charron, että on ratkaisemattomiakin antinomioita. Omasta puolestani, kun tuskin olen alkanut miettiä luonnon salaisuuksia, näen henkeni silmien eteen ilmestyvän noita paholaisia, jotka huikeasti kinastelevat keskenään ollen repimäisillään toisiltaan silmät päästä, ja heti huomaan, ettei noita piintyneitä raivottaria saa millään toisistaan erotetuiksi. Menetän kaiken toivon niiden sovittamiseksi, ja niiden vika on, etten ole paljoakaan edistynyt metafysikassa. Mutta tässä tapauksessa, Jacobus poikani, on ristiriita vain näennäinen. Järkeni kannattaa yhä Syrakusan vanhusta. Ajattelen tänään samoin kuin eilenkin. Annoin vain tällä kertaa sydämelleni voiton ja tunteilleni vallan, kuten mikä hyvänsä oppimaton ihminen.
V
Pääsiäismunat.
Isäni oli ravintoloitsija Saint-Jacques-kadulla, Saint-Bénoit-le-Bétournén vastapäätä. En sano, että hän piti paastosta; tuo tunne ei olisi ollut paistinkääntäjän luonteelle ominainen. Mutta hän noudatti paastoja ja pidättäymisiä kuten hyvän kristityn tuleekin. Kun hänellä ei ollut rahaa ostaa vapautusta arkkipiispalta, hän söi lipeäkalaa paastopäivinä vaimoineen, poikineen, koirineen ja tavallisine vieraineen, joista innokkain oli hyvä mestarini herra apotti Jérôme Coignard. Äitini ei olisi suvainnut, että Miraut, pihakoiramme, jyrsi luuta pyhänä pitkänä perjantaina. Sinä päivänä hän ei sekoittanut lihaa eikä rasvaa eläinparan kuppiin.
Turhaan apotti Coignard selitti, että hän siinä teki pahoin ja että selvän oikeuden kannalta Miraut, jolla ei ollut osaa syntien anteeksi saamisen pyhään mysterioon, ei ollut velvollinen kärsimään sen takia jokapäiväisessä ravinnossaan.
-- Oiva emäntäni, selvitteli tuo suuri mies, kuuluu asiaan, että me kirkon jäseninä syömme lipeäkalaa, mutta taikauskoa, epäuskoisuutta, uhmailua, vieläpä pyhyyden pilkkaakin on teidän laillanne tehdä koira osalliseksi kieltäymyksiin, jotka ovat äärettömän kallisarvoiset Jumalan niihin kiinnittämän tärkeyden vuoksi, ja jotka muutoin olisivat halveksittavia ja naurettavia. Se on väärinkäytös, jonka yksinkertainen mielenlaatunne tekee viattomaksi, mutta jos joku tohtori, taikkapa vain tavallinen selvä-älyinen kristitty niin tekisi, olisi se rikollista. Sellainen uskonharjoitus, hyvä vaimo, johtaa vuorostaan pelottavimpaan kerettiläisyyteen. Se ei pääty vähempään kuin sellaiseen väitteeseen, että Jeesus Kristus on kuollut niin koirien kuin Aatamin lastenkin vuoksi. Ja mikään ei ole niin paljon Raamatun oppia vastaan.
-- Saattaa niin olla, vastasi äitini. Mutta jos Miraut söisi lihaa pitkänä perjantaina, kuvittelisin, että se on juutalainen ja alkaisin kammoa sitä. Teenkö sittenkin synnin, herra apotti?
Ja hyvä mestarini jatkoi lempeästi, viiniä ryypäten:
-- Voi, rakas sielu, ratkaisematta teettekö tässä syntiä tai ette, sanoo totuuden mukaan, että tässä ei ole vääryyttä ja että uskon teidän pääsevän iankaikkiseen autuuteen pikemmin kun viiden tai kuuden piispan ja kardinaalin minun tuttavapiiristäni, jotka kuitenkin ovat kirjoittaneet kauniita kanonisen lain selityksiä.
Miraut särpi lientänsä ja isäni lähti apotti Coignardin kanssa pistäytymään Pikku Bachuksessa.
Näin vietimme _Kuningatar Hanhenjalan_ ravintolassa pyhää paaston aikaa. Mutta heti pääsiäisaamuna, kun Saint-Benoît-le-Bétourné'n kellot kaikuivat ylösnousemuksen riemua, isäni pisti vartaaseen kanoja, sorsia ja kyyhkysiä tusinoittain, ja liekehtivän uunin nurkassa Miraut nuuski rasvan hyvää hajua, heiluttaen häntäänsä ahkerasti, miettivänä ja vakavana. Vanhana, väsyneenä, melkein sokeana se vielä nautti tämän maailman iloja, jonka pahat puolet se otti vastaan alistuvasti. Hän oli viisas, enkä ollenkaan ihmettele, että äitini otti niin järkevän olennon osalliseksi hurskaihin toimiinsa.
Kuunneltuamme korkean messun, aterioimme hyvältä tuoksuavassa puodissa. Isäni mukana tuli aterialle tuulahdus uskonnollista iloa. Tavallisesti hänellä oli ruokavieraina eräitä ylituomarin apulaisia ja oiva opettajani, apotti Coignard. Pääsiäisenä, armon vuonna 1725 muistan hänen tuoneen mukaansa herra Nicolas Cerisen, jonka hän oli löytänyt jostain vinttikerroksesta Muurarinkadulta, missä tuo oppinut mies kirjoitteli koko päivät ja yöt uutisia kirjallisesta maailmasta Hollannin kustantajille. Pöydällä kohosi rautakorissa vuori punaisia munia. Ja kun apotti Coignard oli lukenut ruokaluvun, nuo munat joutuivat keskustelun aiheeksi.
-- Aelius Lampridus kertoo, aloitti Nicolas Cerise, että Aleksanteri Severuksen isän kana muni punaisen munan tuon valtaistuimelle määrätyn lapsen syntyessä.
-- Tuo Lampridus, joka oli verrattain tyhmä, vastasi oiva opettajani, olisi saanut jättää tuon jutun akoille, jotka sitä levittelivät. Teillä on liiaksi arvostelukykyä, herra Cerise, johtaaksenne kristillisen tavan tarjota punaisia munia pääsiäisenä mokomasta mahdottomasta tarusta.
-- Enhän tosin uskokaan, että tapa johtuisi Aleksanteri Severuksen munasta, vastasi Nicolas Cerise. Ainoa johtopäätös, jonka siitä haluan tehdä, on se, että punainen muna pakanoitten keskuudessa merkitsi korkeimpaan valtaan pääsyä. Muutoinkin, jatkoi hän, oli täytynyt jollakin tavalla värjätä tuo muna, sillä kanat eivät muni punaisia munia.
-- Suokaa anteeksi, sanoi äitini, joka lieden luona seisten täytteli vateja, olen nuoruudessani nähnyt mustan kanan, joka muni ruskeaan vivahtavia munia. Sen vuoksi uskon kyllä, että on kanoja, joitten munat ovat punaisia tai punaiseen vivahtavia, esimerkiksi sellaisia kuin tiili.
-- Se on hyvin mahdollista, sanoi hyvä opettajani, ja luonto on tuotteissaan paljon vaihtelevampi kuin tavallisesti luulemme. Eläinten syntymisessä sattuu kaikenlaista outoa, ja luonnonhistoriallisissa, museoissa tapaamme paljoa kummallisempia hirviöitä kuin punainen muna on.
-- Niinpä on kuninkaan museossa, jatkoi Nicolas Cerise, viisijalkainen vasikka ja kaksipäinen lapsi.
-- Vielä kummallisempaa näin Auneaussa, Chartres'n lähellä, sanoi äitini, asettaen pöydälle tusinoittain makkaroita hapankaalissa, joitten miellyttävä tuoksu nousi katon malkoja kohti. Olen nähnyt _äsken_ syntyneen lapsen, jolla oli hanhen jalat ja käärmeen pää. Kätilö, joka auttoi sen maailmaan, säikähti niin, että heitti sen tuleen.
-- Ottakaa huomioon! huudahti apotti Jérôme Coignard, ottakaa huomioon, että ihminen syntyy naisesta palvellakseen Jumalaa, ja että on sopimatonta varustaa lasta käärmeen päällä. Siis ei sellaista lasta ole ollut olemassakaan ja kätilönne uneksi tai teki pilaa teistä.
-- Herra apotti, huomautti Nicolas Cerise hymyillen hieman, te kuten minäkin olette nähnyt kuninkaan museossa nelijalkaisen, kaksisukuisen sikiön, jota säilytettiin spriillä täytetyssä maljakossa, ja toisessa maljakossa päättömän lapsen, jolla oli silmä navan yläpuolella. Voivatko nuo hirviöt palvella Jumalaa paremmin kuin käärmepäinen lapsi, josta emäntämme kertoi? Ja entä sitten ne, joilla on kaksi päätä, niin ettei tiedä onko niillä kaksi sieluakin? Tunnustakaa, herra apotti, että luonto huvitellessaan noin ilkeillä leikeillä, tuottaa teologeille hiukan päänvaivaa.
Hyvä opettajani avasi jo suunsa vastatakseen ja olisi epäilemättä kokonaan kumonnut Nicolas Cerisen vastaväitteet, mutta äitini, jota ei mikään pidättänyt, kun puhumisen halu tuli hänen päälleen, ehätti edelle, sanoen hyvin äänekkäästi, että Auneaun lapsi ei ollutkaan ihmiselimen olento ja että paholainen oli sen siittänyt leipojattaren kanssa.
-- Ja sitä todistaa sekin, hän jatkoi, ettei kenenkään mieleen juolahtanut sitä kastaa ja että se haudattiin riepuun käärittynä takapihalle. Jos se olisi ollut ihmisolento, se olisi peitetty siunattuun maahan. Kun paholainen saa lapsen naisen kanssa, se luo tämän eläimen muotoiseksi.
-- Vaimo, vaimo, varoitteli apotti Coignard, on merkillistä, että talonpoikainen nainen tietää paholaisesta enemmän kuin teologian tohtori, ja minusta on ihmeellistä, että vetoatte johonkin Auneaun akkaan kun on saatava tietää, kuuluuko määrätty naisen hedelmä Jumalan verellä ostettuun ihmissukuun vai ei. Uskokaa minua: nuo pirunpelit ovat vain mielikuvituksen likaisia tuotteita, joista teidän tulee puhdistaa sielunne. Kirkkoisät eivät teoksissaan kerro, että paholainen siittäisi tytöille lapsia. Kaikki jutut haureudesta paholaisen kanssa ovat inhottavia unia, ja on häpeällistä, että jesuitat ja dominikanit ovat laatineet tutkielmia siitä.
-- Puhutte oikein, herra apotti, sanoi Nicolas Cerise, siepaten makkaran vadista. Mutta ette ole vastannut mitään väitteeseeni, että päättömät lapset eivät ole erikoisen soveliaita ihmisen tarkoitukseen, jona on, kuten kirkko opettaa, tuntea, palvella ja rakastaa Jumalaa, ja että siis luonto, kuten hukatessaan suuren joukon siemeniä, ei ole riittävästi teologinen ja kristitty. Lisäisin vielä, ettei se juuri ole uskonnollinen missään toiminnassaan ja että se ei näytä tuntevankaan Jumalaa. Se pelottaa minua, herra apotti.
-- Voi! huudahti isäni heilutellen haarukkansa kärjessä linnun koipea, jota hän paraikaa jyrsi. Voi, kuinka hämäriä, ikäviä ja nyt vietettävään juhlaan huonosti sopivia puheita! Se on yhtä paljon vaimoni vika, joka tarjoilee meille käärmepäisiä lapsia, niin kuin sellainen ruoka olisi sopivaa kunnon vierailleni. Kuinka on kauniista punaisista munistamme saattanut lähteä niin paljon pirullisia juttuja!
-- Katsokaas, isäntä, sanoi apotti Coignard, on totta, että munista erkanee kaikenlaista. Siitä ovat pakanat saaneet aiheita moneen filosofiseen kertomukseen. Mutta että yhtä kristillisistä munista antiikkisen purppuran alla kuin ne, joita par'aikaa syömme, lähtee moinen määrä hurjaa epäuskoisuutta, on seikka, joka saattaa minut ällistymään.
Nicolas Cerise katseli arvon mestariani silmiään räpäytellen ja sanoi ohuesti naurahtaen:
-- Herra apotti Coignard, ne munat, joitten mehulla värjätyt kuoret peittävät permannon jalkaimme alla, eivät olemukseltaan olekaan kristityitä ja katoolisia, kuten haluatte uskoa. Pääsiäismunat ovat oikeastaan pakanallista alkuperää ja muistuttavat, nyt kevätpäivän tasauksen aikana, elämän salaperäistä puhkeamista. Se on vanha, kristinopissa säilynyt uskonnollinen symboli.
-- Aivan yhtä hyvällä syyllä voi väittää, sanoi hyvä opettajani, että niissä piilee Kristuksen ylösnousemuksen symboli. Minä, jota ei ollenkaan haluta kuormittaa uskontoa turhilla symbolisilla viisasteluilla, minä uskon mielelläni, että ilo syödä munia, joita ei ole saanut koko paaston aikana, on ainoa syy, joka saa ne tänä päivänä esiintymään pöydällä kaikessa kunniassa, kuninkaalliseen purppuraan puettuina.
Mutta se on yhdentekevää, ja nämä ovat pikkuseikkoja, jotka huvittavat vain oppineitten ja kirjastonhoitajien mieltä. Teidän puheissanne, herra Cerise, on huomattavaa se, että asetatte luonnon uskontoa vastaan ja haluatte tehdä ne toistensa vihollisiksi. Se on sellainen synti, herra Nicolas Cerise, niin kauhea synti, että kunnon ravintoloitsijaammekin on puistattanut hänen sitä käsittämättäkään. Mutta minä puolestani en ole ollenkaan häiriytynyt ja sellaiset väitteet eivät hetkeksikään saata viehättää henkeä, joka kykenee hillitsemään itsensä.
-- Te, herra Nicolas Cerise, olette juuri seurannut tuota järkeilevää, tieteellistä menetelmää, ahdasta, lyhyttä, saastaista umpikujaa, jonka perällä häpeällisesti iskee nenänsä seinään. Olette päätelleet kuin viisasteleva puoskari, joka luulee tuntevansa luonnon nuuskittuaan jotain sen ulkoisia ilmiöitä. Ja olette lausunut, ettei luonnollinen siittäminen, joka tuottaa hirviöitä, kuulukaan Jumalan salaisuuksiin, kun hän luo ihmisiä hänen kunniaansa ylistämään: _Pulcher hymnus Dei homo immortalis_. Olitte kovin jalomielinen, kun ette puhunut äsken syntyneistä, jotka kuolevat ennen päivän nousua, hulluista, vähäjärkisistä ja kaikista, jotka eivät Lactanuksen lausuman mukaan ollenkaan muistuta ihanaa hymniä Jumalan kunniaksi, _pulcher hymnus Dei_. Mutta mitä te siitä tiedätte ja mitä me tiedämme, herra Nicolas Cerise? Pidätte minua jonain amsterdamilaisena tai haagilaisena lukijananne väittäessänne, että käsittämätön luonto on vastakkainen hyvin pyhälle kristinopillemme. Luonto on silmissämme, hyvä herra, vain hajallisten kuvien sarja, joiden merkitystä meidän on mahdoton löytää, ja myönnän teille, että me sen mukaan ja sen viittauksia seuraamalla emme saata havaita äsken syntyneessä kristittyä, emme ihmistä, emme edes yksilöäkään, ja että liha on täydellisesti selittämätön hieroglyfi. Mutta se ei ole mitään, ja me näemme vain kuvakankaan nurjan puolen. Älkäämme kiinnittäkö huomiota siihen ja tietäkäämme, ettemme sitä tietä saa mitään selville. Kääntykäämme täydellisesti tajuttavaan, joka on Jumalaan yhtynyt ihmissielu.
Olette huvittava, herra Nicolas Cerise, luontoinenne ja siittämisinenne. Olette mielestäni kuin porvari, joka luulee yllättäneensä kuninkaan salaisuudet, koska hän on nähnyt neuvostosalin seiniä koristavat maalaukset. Samoin kuin salaisuudet piilevät hallitsijan ja ministereitten puheissa, on ihmisen kohtalo ajatuksessa, joka lähtee samalla kertaa luodusta ja luojasta. Loppu on vain tyhmyreitä huvittavaa hupia ja turhuutta, jota akatemioissa saa paljon nähdä. Älkää puhuko minulle luonnosta, jollette tarkoita sitä, mitä näemme Pikku Bachuksessa katsellessamme Cathérinea, pitsinnyplääjää, joka on pyöreä ja hyvin muodostunut.