Part 2

Hän oli nimittäin muodostanut pahan käsitteestä itselleen yksinkertaisen ja täsmällisen ajatuksen. Hän johti sen yksinomaan ihmisen elimistöstä ja hänen luonnollisista aistitunteistaan tekemättä sitä monimutkaiseksi kaikilla niillä ennakkoluuloilla, jotka lakikirjoissa vaikuttavat niin keinotekoisilta. Sanoin äsken, että hän ei ollut muodostanut mitään järjestelmää ollen varsin vähän taipuvainen ratkaisemaan vaikeuksia rikkiviisasteluilla. On silmin nähtävää, että ensimmäinen vaikeus pysäytti heti hänen mietiskelynsä, mikäli ne koskivat keinoja rakentaa onnea tai ainoastaan rauhaa maan päälle. Hän oli vakuutettu siitä, että ihminen on luonnostaan sangen paha eläin ja että yhteiskunnat ovat inhottavia vain siksi, että ihminen käyttää neroansa niitä muodostaakseen. Hän ei siis odottanut mitään hyvää luontoon palaamisesta. En usko, että hän olisi muuttanut mielipidettään, vaikka hän olisi elänytkin niin kauan että olisi lukenut Emilen. Hänen kuollessaan Jean-Jacques Rousseau ei ollut vielä järkyttänyt maailmaa kaunopuheisuudellaan, jossa mitä todellisin mielen herkkyys yhtyi mitä epätodellisimpaan logiikkaan. Hän ei ollut silloin kuin pieni piimäsuu, joka surullista kyllä hänelle itselleen, löysi muita apotteja kuin herra Jérôme Coignardin Lyonin yksinäisten käytävien penkeiltä. Voidaan valittaa, että herra Coignard, joka tunsi kaikenkaltaisia ihmisiä, ei tavannut edes sattumalta rva de Warensin nuorta ystävää. Mutta siitä ei olisi syntynyt muuta kuin huvittava kohtaus, romanttinen kuvaelma. Jean-Jacques olisi nauttinut sangen vähän meidän ajattelijamme välinpitämättömästä viisaudesta. Mikään ei muistuta vähemmän Rousseaun filosofiaa kuin hra apotti Coignardin ajattelutapa. Siihen sisältyi hyväntahtoinen iva, se oli keveää ja suvaitsevaista. Inhimilliseen heikkouteen perustuen se lepäsi vankalla pohjalla. Tuolta toiselta taas puuttui onnellinen epäily ja keveä hymy. Perustuen meidän kaltaistemme luontokappaleiden alkuperäisen hyvyyden kuviteltuun kivijalkaan sen asenne on aina keinotekoinen ilman että se itsekään aina huomaa sen koko hullunkurisuutta. Se on niiden ihmisten opinkaavaa, jotka eivät ole koskaan hymyilleet. Sen puutteet näkyvät sen huonotuulisuudesta. Se ei ole suloista. Tuo nyt ei vielä olisi niin vaarallista; mutta se vie ihmisen takaisin apinaan ja menee suutuksissaan liikasanoihin huomatessaan, että apina ei ole hyveellinen. Tässä suhteessa se on järjetön ja julma. Se nähtiin kyllä silloin, kun valtiomiehet tahtoivat sovittaa _Contrat social'ia_ parhaaseen kaikista tasavalloista.

Robespierre kunnioitti Rousseaun muistoa. Hän olisi pitänyt hra apotti Coignardia huonona ihmisenä. En tahdo tehdä tähän sitä huomautusta, että Robespierre olisi ollut hirviö. Tiedemiehelle ei todella ole olemassa hirviöitä. Robespierre oli optimisti, joka uskoi hyveeseen. Hänen luonteisensa valtiomiehet tekevät niin paljon pahaa kuin mahdollista. Jos lähtee ihmisiä hallitsemaan ei ole unohdettava, että he ovat pahankurisia apinoita. Vain tällä ehdolla voi olla inhimillinen ja hyväntahtoinen politikko. Vallankumouksen hulluus oli siinä, että se tahtoi saattaa hyveen valtaan maan päällä. Jos tahdotaan tehdä ihmiset hyviksi, viisaiksi, vapaiksi, hillityiksi ja jalomielisiksi, joudutaan ikävä kyllä siihen, että tahdotaan tappaa heidät kaikki. Robespierre uskoi hyveeseen: hän oli Terrorin isä. Marat uskoi oikeuteen: hän vaati kaksisataatuhatta päätä. Hra apotti Coignard on ehkä kaikista 18-sataluvun hengistä se, jonka periaatteet eroavat enimmän Vallankumoukset periaatteista. Hän ei olisi allekirjoittanut riviäkään Ihmisen oikeuksien julistuksista sen kiivaan ja kiihkeän eron vuoksi, mikä siinä tehdään ihmisen ja gorillan välillä.

Luonani kävi viime viikolla eräs kuomani anarkisti, joka kunnioittaa minua ystävyydellään ja jota minä rakastan siksi, että koska hän ei vielä ole ottanut osaa maansa hallitukseen, hänessä on säilynyt paljon viattomuutta. Hän tahtoo räjähyttää kaikki ilmaan vain sen vuoksi, että hän uskoo ihmisten olevan luonnostaan hyviä ja hyveellisiä. Hän ajattelee, että jos heidät vapautetaan heidän lakiensa ja mammonansa pakkovallasta, he samalla riisuvat pois itsekkäisyytensä ja ilkeytensä. Mitä hellin optimismi on johtanut hänet mitä hurjimpaan julmuuteen. Koko hänen onnettomuutensa ja koko hänen rikollisuutensa oli siinä, että hänellä kokin ammattiin tuomittuna oli elysiumilainen, kulta-ajalle sopiva sielu. Hän on sangen yksinkertainen ja sangen kunniallinen Jean-Jacques, jota ei mikään rva Houdetot'n näky ole häirinnyt eikä minkään Luxembourgin marskin sivistynyt ylevämielisyys hellyttänyt. Hänen sielunsa puhtaus on loogillinen ja tekee hänet pelottavaksi. Hän puhuu paremmin kuin joku ministeri, mutta hän lähtee järjettömästä periaatteesta. Hän ei usko perisyntiin, joka kuitenkin on niin kiinteä ja todellinen totuus, että sille on voitu rakentaa mitä tahansa.

Ah, jospa olisitte ollut hänen kanssaan minun kammiossani, hra apotti Coignard, todistaaksenne hänelle hänen oppikaavojensa nurinkurisuuden! Te ette olisi puhunut tälle jalolle uneksijalle sivistyksen hyvistä teoista ettekä valtion eduista. Te olisitte tiennyt, että ne ovat leikinlaskua, jota ei sovi käyttää onnettomiin nähden. Te olisitte tiennyt, että yhteiskunnallinen järjestys ei ole muuta kuin järjestelmällistä väkivaltaa, ja jokainen on sen edun tuomari, mikä hänellä siitä on, Mutta te olisitte piirtänyt hänen eteensä todellisen ja kauhistavan kuvan siitä luonnonjärjestyksestä, jonka hän tahtoo perustaa; te olisitte osoittanut hänelle siinä idyllissä mitä hän haaveilee lakkaamattomien kotoisten ja veristen murhenäytelmien äärettömyyden ja näyttänyt miten hänen autuas anarkiansa olisi mitä hirvittävimmän hirmuvallan alku.

Tämä johtaa minut tarkoin määrittelemään sitä kantaa, mikä hra apotti Coignardilla oli Pienen Bachuksen ravintolassa hallituksiin ja kansoihin nähden. Hän ei pitänyt suuressa arvossa yhteiskuntien edustajia eikä valtakuntien voittokaaria. Hän piti epäilyn alaisena ja väittelyn esineenä itse pyhän Ampoulen hyvettä, joka oli hänen aikanaan valtion periaate aivan kuin nykyään yleinen äänioikeus. Tämä vapaus, joka olisi silloin ollut skandaali kaikille ranskalaisille, ei meitä loukkaa enää. Mutta käsittäisimme huonosti tätä ajattelijaa, jos johtaisimme hänen arvostelunsa kiivauden vanhan kuningasvallan väärinkäytöksistä. Hra apotti Coignard ei tehnyt suurta eroa niiden hallitusten välillä, joita nimitetään absoluuttisiksi eikä niiden, joita nimitetään vapaiksi hallitusmuodoiksi, ja me voimme edellyttää, että jos hän olisi elänyt meidän päivinämme, hänessä olisi säilynyt vankka annos sitä laajaa tyytymättömyyttä, mikä täytti hänen sydämensä.

Koska hän rakensi kaiken periaatteille, hän epäilemättä olisi huomannut myöskin meidän periaatteittemme turhuuden. Päätän sen eräistä hänen sanoistaan, joka on säilynyt meille. "Kansanvallassa", sanoi apotti Coignard, "kansa on oman tahtonsa alainen, joka on kovaa orjuutta. Itse asiassa yhteinen rahvas on yhtä outo ja vastakkainen omalle tahdolleen kuin se saattaisi olla jonkun ruhtinaan tahdolle. Siliä yhteistä tahtoa on joko vähän tai ei ollenkaan kussakin henkilössä, joka kuitenkin saa kärsiä sen koko kouristuksen. Ja yleinen äänioikeus on vain hölmöjen pyydys, niinkuin kyyhkynen, joka kantoi pyhää öljypuun lehteä. Kansanvaltainen hallitusmuoto samoin kuin yksinvaltainenkin perustuu mielikuvitelmiin ja elää siitä miten sitä harjoitetaan. On tärkeätä ainoastaan, että nuo kuvitelmat tulevat hyväksytyiksi ja niiden toimeenpanijat onnellisiksi."

Tämä viisaudenlauselma riittää saamaan meidät uskomaan, että hän olisi säilyttänyt meidänkin päivinämme sen hymyilevän ja ylpeän vapaamielisyyden, joka kaunisti hänen henkeään kuninkaitten aikakautena. Missään tapauksessa hän ei koskaan olisi ollut vallankumouksellinen. Hänessä oli liian vähän harhakuvitelmia sitä ollakseen eikä hän uskonut, että valtiomuodot ovat hävitettävissä muuten kuin niiden sokeiden ja himmeiden, hitaiden ja vastustamattomien voimien kautta, jotka kaatavat kaiken.

Hän uskoi, että yhtä ja samaa kansaa ei voida hallita kuin yhdellä tavalla samana aikana, siitä syystä kansat, ollen eläviä elimistöjä, riippuvat kaikkine askareineen jäsentensä rakenteesta ja elimiensä tilasta, s.o. maasta ja sen asujista eivätkä hallituksistaan, joita heitetään kansakuntien ylle aivan kuin pukuja ihmisruumiiden verhoiksi.

"Onnettomuus on siinä", myönsi hän, "että kansat pukeutuvat niihin niinkuin Arlequin tai Gilles marakatin tanssittaja. Heidän pukunsa on tavallisesti joko liian laaja tai liian pieni, epämukava, naurettava, tahrainen, pölyttynyt tai kiiltävä kuluneisuuttaan. Niitä voidaan jollakintavoin korjata järkevästi pölyttämällä, käyttämällä niihin siellä täällä neulaa tai tarpeen vaatiessa saksiakin, että välttyisi kustannukset toisesta vaatetuksesta, joka saattaisi olla yhtä huono. Kuitenkaan ei ole itsepintaisesti säilytettävä vanhaa senjälkeen kun ruumis on muuttanut muotoaan ijän mukaan."

Tästä näkyy, että hra apotti Coignard harrasti sekä järjestystä että edistystä ja ettei hän ylimalkaan ollut huono kansalainen. Hän ei yllyttänyt ketään kapinaan ja toivoi, että yhteiskunnalliset laitokset kuluisivat ja hierautuisivat alituisessa käytännössä pikemmin kuin että niitä suurin iskuin kumottaisiin ja järkytettäisiin. Hän huomautti alituisesti oppilailleen, että kaikkein tiukimmatkin sievistyivät ihmeellisesti käytännössä ja että oli varmempaa luottaa lakien kuin ihmisten lempeyteen. Mitä tuli lakien muodottomuuksien äkkipikaiseen muuttamiseen hän ei sitä toivonut eikä toivottanut, koska hän oli varsin vähän vakuutettu liian nopean lainsäädännön siunauksesta. Joskus Jacobus Paistinkääntäjä kysyi häneltä eikö hän pelännyt, että hänen arvosteleva ajattelunsa välttämättömiin yhteiskunnallisiin laitoksiin kohdistuessaan, joita hän itsekin piti sellaisina, ikävästi järkyttäisi sitä mikä oli säilytettävää.

-- Miksi, kysyi häneltä hänen uskollinen oppilaansa, miksi, oi mestarien parhain, lyödä tomuksi oikeuden käytön, lakien ja yleensä kaikkien siviili- ja sotilasvirkakuntien perustukset, jos te tunnustatte, että tarvitaan oikeutta, oikeuden käyttöä, armeijaa, maistraatteja ja järjestyksen valvojia?

-- Poikani, vastasi hra apotti Coignard, olen aina huomannut, että ihmisten onnettomuudet johtuvat heidän ennakkoluuloistaan niinkuin hämähäkit ja skorpionit tulevat kellarien pimeydestä. On hyvä käyttää hiukan luutaa ja tomuriepua kaikkien noiden synkkien soppien sokeuteen. On hyvä myöskin antaa siellä täällä myöskin pieni kuokanisku kellarien ja puutarhojen muureihin. Se säikyttää pölyä pois ja valmistaa välttämättömiä raunioita.

-- Myönnän sen mielelläni, vastasi siihen tuo lempeä Paistinkääntäjä, mutta kun te saatte hävitetyiksi kaikki periaatteet, oi kunnon mestarini, mitä asetatte niiden sijaan?

Johon mestari vastasi:

-- Kaikkien väärien periaatteiden hävityksen jälkeen jää niiden tilalle yhteiskunta, koska se perustuu välttämättömyyteen, jonka lait ovat vanhemmat kuin Saturnus ja vallitsevat vielä sittenkin kuin Prometheus on saanut syöstyksi Jupiterin valtaistuimeltaan.

Siitä saakka kuin apotti Coignard näin saneli, on Prometheus monta kertaa kukistanut Jupiterin, ja tämän viisaan ennustukset ovat käyneet toteen niin kirjaimellisesti, että voi epäillä nykyään, niin paljon muistuttaa uusi järjestys vanhaa, eikö valta sittenkin ole jäänyt vanhalle Jupiterille. Useat ihmiset menevät niinkin pitkälle, että kieltävät tuolta titaanilta olemassaolon. Ei näy enää, sanovat he, hänen rinnassaan haavaa, jonka kautta vääryyden kotka raateli hänen sydäntään ja jonka pitäisi vuotaa verta iankaikkisesti. Hän ei tiedä mitään tuskista eikä maanpakonsa vaivoista. Se ei ole se työläisjumala, joka oli meille luvattu ja jota me odotimme. Se on vanhan ja naurettavan Olympon lihava Jupiter. Milloin siis on ilmestyvä hän, tuo ihmisten roteva ystävä, tulensytyttäjä, tuo vielä kallioonsa naulittu titaani? Vuorilta kuuluva peljättävä ääni ilmoittaa, että hän nostaa jo ääretöntä paattaan raadelluille hartioilleen ja me tunnemme jo yllämme hänen kaukaisen hengityksensä lieskat.

Vieraana tämän maailman asioille hra Coignard oli taipuvainen pelkästään spekulatiivisiin mietelmiin ja syventyi mielellään ylimalkaisiin ajatuksiin. Tämä mielenlaatu, joka saattoi vahingoittaa häntä hänen aikalaistensa keskuudessa, tekee hänen ajatelmansa puolentoista vuosisadan jälkeen varsin arvokkaiksi ja sangen hyödyllisiksi. Me voimme niistä oppia paremmin tuntemaan omia tapojamme ja selittämään niissä piilevää pahaa.

Vääryydet, tuhmuudet ja julmuudet jäävät meiltä huomaamatta silloin kun ne ovat yleisiä. Me näemme esi-isiemme huonot puolet emmekä omiamme Koska ei ole yhtään aikakautta menneisyydessä, missä ihminen ei esiintyisi meille järjettömänä, raakana ja julmana, olisi ihmeellistä, että meidän vuosisatamme jonkun aivan erikoisen etuoikeuden kautta olisi vapaa kaikesta typeryydestä, kaikesta ilkeydestä ja kaikesta julmuudesta. Hra apotti Coignardin mielipiteet avittaisivat meitä tutkistelemaan omaatuntoamme, ellemme jo olisi niiden itsetyytyväisten kaltaisia, joiden silmät eivät näe ja joiden korvat eivät kuule. Käyttämällä vain hiukan hyvää uskoa ja unohtamalla vain hiukan omia etujamme me näkisimme pian, että meidän lakikirjamme ovat vieläkin vääryyden pesiä, että meidän tavoissamme säilyy ahneuden ja ylpeyden perinnöllinen kovuus, että me pidämme arvossa vain rikkautta emmekä kunnioita työtä. Meidän yhteiskunnallinen järjestelmämme näyttäisi meistä siltä, mitä se itse asiassa onkin, kurjalta ja vaaralliselta järjestelmältä, jonka todellisten olojen oikeus tuomitsee huolimatta ihmisten tekemästä oikeudesta ja jonka perikato jo on alkanut. Meidän pohattamme näyttäisivät meistä yhtä typeriltä kuin nuo turilaat, jotka syövät edelleen puiden lehtiä sillä aikaa kuin pienet syöpäläiset, jotka ovat heidän ruumiiseensa tunkeutuneet, ahmivat heidän sisuksiaan. Me emme salli enää valtiomiestemme väärien ja latteiden lausumisnumeroiden itseämme uinuttaa, meitä säälittäisi nuo taloustutkijamme, jotka väittelevät keskenään huonekalujen hinnoista talossa, joka palaa. Apotti Coignardin sanat ilmaisevat meille profeetallista ylenkatsetta noihin Vallankumouksen suuriin periaatteisiin ja noihin kansanvallan oikeuksiin nähden, joille me olemme sadan vuoden kuluessa perustaneet mitä väkivaltaisimman vallananastuksen pitkän, epäoikeudellisten hallitusten sarjan, samalla kun me ilman ivaa tuomitsemme kaikki epäoikeudet. Jos alkaisimme hiukan hymyillä noille typeryyksille, jotka ovat päivän selviä, mutta joskus verisiä, jos oivaltaisimme, että nykyaikaiset ennakkoluulot ovat niinkuin vanhatkin joko naurettavien tai inhottavien asianhaarojen tuloksia, jos arvostelisimme niitä kumpiakin lempeällä ja sääliväisellä epäilyllä[3] olisivat riidat maailman kauneimmassa maassa vähemmän kiivaita ja hra apotti Coignard olisi omalta osaltaan jotakin vaikuttanut ihmiskunnan onnellisuuteen.

_Anatole France_.

APOTTI COIGNARDIN AJATUKSIA

I

Valtiomiehet.

Hra apotti Jérôme Coignard oli tänä iltapäivänä tavallisella käynnillään kirjakauppias hra Blaizot'n luona Pyhän Jaakon kadulla _Pyhän Katharinan Kuvassa_. Huomaten pöydillä Jean Racinen teoksia hän otti huolimattomasti selaillakseen yhtä noista niteistä.

-- Tämä runoilija, sanoi hän, ei ollut vailla neroa ja jos hän olisi voinut kohottaa henkensä niin, että hän olisi kirjoittanut murhenäytelmänsä latinalaisilla säkeillä, hän olisi kiitostakin ansaitseva, erittäinkin _Athalie'nsa_ johdosta, jossa hän osoitti ymmärtävänsä sangen hyvin politiikkaa. Corneille ei ole häneen verraten muuta kuin turha deklamoija. Tämä Joaan tapausta kuvaileva murhenäytelmä paljastaa meille eräitä niistä voimaliikkeistä, jotka nostavat ja kukistavat valtakuntia. Ja täytyy uskoa, että hra Racine oli sangen ymmärtäväinen, mikä onkin enemmän arvoista kuin kaikki nuo runouden ja kaunopuheisuuden hienoudet, jotka itse asiassa eivät ole muuta kuin kaunopuhujien keksintöjä ja omiaan vain hupsuja huvittamaan. Kuuluu heikoille hengille koettaa kohottaa ihmistä hienoon ja ylevään. He erehtyvät Aatamin heimon todellisesta luonteesta, joka on kokonaan kurja ja säälittävä. Pidätyn väittämästä, että ihminen olisi naurettava eläin, vain siitä syystä, että Jeesus Kristus on sen kalliilla verellään lunastanut. Jos ihmisessä jotakin ylevää on, riippuu se yksinomaan tuosta käsittämättömästä mysteriosta, ja ihmislapset, suuret ja pienet, ovat itsessään vain julmia ja vastenmielisiä petoja.

Hra Roman astui sisälle myymälään juuri sillä hetkellä, jolloin kunnon mestarini lausui nuo viimeiset sanat.

-- Hohoo, hra apotti, huudahti tämä taitava mies. Te unohdatte, että nämä julmat ja vastenmieliset eläimet ovat ainakin Europassa ihailtavan poliisijärjestyksen alaisia ja että valtiot sellaiset kuin Ranskan kuningaskunta tai Hollannin tasavalta ovat hyvin kaukana tuosta barbariasta ja tuosta raakalaistilasta, jotka teitä niin loukkaavat.

Kunnon mestarini heitti kädestään Racinen niteen ja vastasi hra Romanille tavallisella suloudellaan:

-- Myönnän, hyvä herra, että valtiomiesten teoissa on jotakin järjestystä ja jotakin selvyyttä, silloin kun ajattelijat niitä kirjoituksissaan käsittelevät ja ihailen teidän teoksessanne _Monarchie_ ideain lumoa ja johdonmukaisuutta. Mutta sallikaa, hyvä herra, että teen kunniaa vain teille kaikista niistä kauniista ajatuksista, joita te sijoitatte vanhojen ja uusien aikojen suurten valtiomiesten sieluihin. Heillä ei ollut sitä henkevyyttä, minkä te annatte heille, ja nuo kuuluisat miehet, jotka näyttävät johtaneen maailmaa, olivat itse luonnon ja kohtalon leikkikaluja. He eivät kohonneet inhimillisen typeryyden yläpuolelle, eivätkä itse asiassa olleet muuta kuin kurjuuden loistoesimerkkejä.

Tätä keskustelemusta kärsimättömänä kuunnellessaan hra Roman oli ottanut käteensä jonkun vanhan karttateoksen. Hän rupesi sitä paukuttamaan pöytään kiivaudella, joka yhtyi hänen oman äänensä meteliin.

-- Mikä sokeus! sanoi hän. Kuinka olla näin tunnustamatta suurten hallitusmiesten, suurten kansalaisten tekoja! Tunnetteko niin huonosti historiaa, ettette huomaa kuinka joku Caesar, joku Richelieu, joku Cromwell muodosti kansoja niinkuin savenvalaja ruukkujaan? Ettekö näe, että valtio käy niinkuin kello kellosepän käsissä?

-- Minä en sitä näe, sanoi kunnon mestarini, ja niiden viidenkymmenen vuoden aikana, jotka olen elänyt, olen huomannut vain, että tämä maa on vaihtanut useampia kertoja hallitustaan ilman että ihmisten elinehdot ovat siitä muuttuneet, paitsi ehkä erään näkymättömän prosessin kautta, joka ei ollenkaan riipu ihmisten tahdoista. Siitä päätän, että on jotakuinkin samantekevää tulla hallituksi tuolla taikka tällä tavalla ja ettei hallitusmiehissä ole muuta arvossapidettävää kuin heidän vaununsa ja heidän vaatteuksensa.

-- Voitteko puhua niin, vastasi hra Roman, sen valtiomiehen kuoleman jälkeisenä päivänä, joka otti niin suurta osaa maan asioiden hoitoon ja joka pitkän epäsuosionsa jälkeen veti viimeisen henkäyksensä hetkellä, jolloin valta kaikkine kunnioineen oli jälleen hänen käsissään? Kansan huminasta, joka seuraa hänen hautakirstuaan, te voitte päättää, mitä hänen työnsä merkitsevät. Niiden merkitys kestää kauan hänen kuoltuaan.

-- Hyvä herra, sanoi siihen kunnon mestarini, tämä valtiomies oli kunnollinen, harras ja työteliäs ihminen eikä voi väittää hänestä niinkuin hra Vaubanista, että hän olisi ollut liian kohtelias teeskennelläkseen sitä muille, sillä hän ei koskaan pitänyt lukua kenenkään miellyttämisestä. Ylistän häntä erikoisesti siitä, että hän kävi paremmaksi maan asioiden hoidossa, joissa niin monet muut turmeltuvat.

Hänellä oli luja sielu ja virkeä tunne maansa suuruudesta. Hän on kiitettävä vielä siitä, että hän kantoi tyynesti laajoilla hartioillaan sekä ammattipilkkaajien että pikkumarkiisien viat. Hänen vihollisensakin tunsivat häntä kohtaan salaista kunnioitusta. Mutta mitä hän on tehnyt merkittävää ja minkä kautta hän esiintyy teille muuna kuin niiden tuulien leikkikaluna, jotka puhalsivat hänen ympärillään? Jesuiitat, jotka hän karkoitti, ovat palanneet; tuo pieni uskontosota, jonka hän sytytti kansan hukutukseksi, on sammunut, eikä jättänyt juhlan jälkeen muuta kuin huonon ilotulituksen käryävät jätteet. Hänellä oli, myönnän teille, huvittamisen tai pikemmin ajanvietteen neroutta. Hänen elämäntehtävälleen, joka ei ollut muuta kuin tilaisuuden ja sen toimeenpanemisen palvelusta, tuli hänen kuolemansa odottamatta, mutta sen ei ole tarvis muuttaa muuta kuin nimeään ja johtajaansa opinkaavaansa muuttamatta. Hänen kavaluutensa pysyy uskollisena mestarilleen ja itselleen jatkuvasti asianhaaroja noudattaen. Onko tuo siis mikään elämäntyö, joka suuruudellaaan hämmästyttää?

-- On, se hämmästyttää todellakin, vastasi hra Roman. Ja tämä valtiomies puhdisti hallitsemisen taidon metafysiikan pilvistä vieden sen asioiden todellisuuteen, josta minä häntä suuresti ylistän. Hänen tehtävänsä, sanotte te, oli vain tilaisuuden ja sen toimeenpanemisen palvelusta. Mutta mitä vaaditaankaan ollakseen etevä inhimillisten asiain hoidossa muuta kuin tarttua suosiolliseen, suotuisaan tilaisuuteen ja käyttää sen toimeenpanemiseen hyödyllisiä palvelijoita? Tämän hän teki, tai tämän hän olisi ainakin tehnyt, ellei hänen ystäviensä pikkumainen petollisuus ja hänen vastustajiensa salakavala rohkeus olisi riistänyt kaikkea rauhaa häneltä. Mutta hän kulutti itsensä turhaan jälkimäisiä hillitessään ja edellisiä rohkaistessaan, Aika ja ihmiset, nuo välttämättömät välikappaleet, puuttuivat häneltä, hänen hyväätekevä despotisminsa perustamiseksi. Hän hahmotteli kuitenkin ihailtavia suunnitelmia sisäpolitiikkaan nähden. Teidän ei tulisi unohtaa, että ulkopolitiikkaan nähden taas hän lahjoitti isänmaalleen laajoja ja viljavia alueita. Ja meidän on oltava siitä hänelle sitäkin kiitollisempia, että hän teki nämä onnistuneet valloitukset yksin ja parlamentista huolimatta, josta hän oli riippuvainen.

-- Hyvä herra, vastasi kunnon mestarini, hän osoitti tarmoa ja taitoa siirtomaa-asioiden hoidossa, mutta ei ehkä enempää kuin mitä tavallinen porvari tarvitsee jonkun maatilan ostoon. Ja minusta nuo merentakaiset asiat eivät ole minkään arvoisia siihen nähden, miten europalaisten on tapa käyttäytyä Afrikan ja Amerikan kansojen suhteen. Valkoiset, ollessaan tekemisessä keltaisten tai mustien kanssa, katsovat olevansa pakoitettuja tekemään heidät maattomiksi. Ei päästä mihinkään päätökseen villikansojen kanssa muuten kuin vielä täydellisemmällä raakuudella. Tähän äärimmäisyyteen johtavat kaikki siirtomaita koskevat yritykset. En tahdo kieltää, etteikö espanjalaiset, hollantilaiset ja englantilaiset olisi saaneet niistä jotakin hyötyä itselleen. Mutta tavallisesti antaudutaan aivan sattuman ja seikkailun valtaan lähettämällä suuria ja julmia retkikuntia. Mitä on yksilön taito ja tahto noissa yrityksissä, jotka koskevat kaupan, maanviljelyksen ja merenkulun etuja, jotka sentähden riippuvat äärettömästä määrästä toisia olentoja? Hallitusmiehen osa näissä asioissa on sangen pieni, ja jos se näyttää meistä huomattavalta, on se vain siksi, että meidän jumaluustarustoon taipuvainen henkemme tahtoo antaa nimen ja hahmon kaikille luonnon salaperäisille voimille. Mitä hän on keksinyt tuo meidän hallitusmiehemme siirtomaihin nähden, jota jo foinikialaiset eivät Kadmuksen aikaan tunteneet?

Nämä sanat kuullessaan herra Roman pudotti karttateoksen, jota kirjakauppias riensi kohteliaasti maasta nostamaan.

-- Herra apotti, sanoi hän, minä huomaan, että te valitettavasti olette rikkiviisastelija. Sillä täytyy olla sofisti sekottaakseen Kadmukseen ja foinikialaisiin kuolleen valtiomiehemme siirtomaayrityksiä. Te ette ole voineet kieltää, että nämä yritykset olivat hänen työtään ja olette häiritsevällä tavalla tuoneet keskusteluumme tämän Kadmuksen saattaaksenne meidät hämille.