Part 2

Putronius. Sitä en voi auttaa. Liisa on kyllä minulle rakas vaan _Metaphysica ja Logica_ ovat minulle rakkaammat.

Elli. Ah, poikani! mitä kuulen? Sinulla on niin monta morsianta. Siitä voit tulla syyhyn, kun Rovasti saa tiedon.

Putronius. Te ette ymmärrä, äiti! Eiväthän ne ole tyttöjä, mutta, kaksi tiedettä joita niin kutsutaan.

Elli. Se on toista. Vaan tuossa tulee ryöstövouti, kohtele häntä hyvästi.

Toinen kohtaus.

Sipri. Elli. Putronius. Korppeliin.

Korppeliin. Servitöör, Monsiöör! Terve tulemastanne!

Putronius. Suurkiitosta, herra Komsarjus!

Korppeliin. Se on meille iloinen saada kyläämme niin oppineita miehiä. Siinä on vaan päätä kysytty, ennenkun semmoiseksi on tultu. Toivotan teille onnea pojastanne, Sipri! Vanhoilla päivillänne olette saaneet sellaisen ilon.

Sipri. Se on tosi kyllä.

Korppeliin. Vaan kuulkappas, Antto herra, suatsetteko minun teiltä vähän kysyä?

Putronius. Nimeni on Putronius.

Korppeliin. Herra Putronius, suokaa anteeksi. Muinon vouvin hevoispoikana ollessani kävin Helsingissäki, ja silloin sielä oli ihmisiä jotka sanoivat maan olevan ymmyrjäisen, ja näyttivät minulle sellaista puupalloa jota sanoivat maapallon kuvaksi. Vieläkö sielä on nytki niitä jotka luulevat maan ymmyrjäiseksi? Täällä sitä ei kukaan uskoisi; kuinka voisi se olla ymmyrjäinen, kun se näyttää ihan littiälle?

Putronius. Se on siksi, kun maa on niin suuri, ettei sen ymmyrjäisyyttä voida keksiä.

Korppeliin. Se on tosi, maa on kyllä suuri, se on pian toinen puoli maailmasta. Vaan kuulkappas herra! Montako tähteä menisi yhteen kuuhun?

Putronius. Kuuhun? Kuu on tähden rinnalla kuin Likolampi tuon Ladogan meren vieressä.

Korppeliin. Ha, ha, ha! Nuo oppineet eivät ole oikeat päästä. Olen kuullut niitäki jotka sanovat maan pyörivän ja auringon seisovan; ettehän sitäki uskone?

Putronius. Sitä ei enää kukaan ymmärtäväinen epäile.

Korppeliin. Hahaha! Jos maa juoksisi, niin voisimmehan toisinaan pudota nurinniskojamme sen mänössä?

Putronius. Kulettehan te veneellä menemättä nurinniskojanne.

Korppeliin. Vaan pyörivänhän te sanotte maan. Jos vene niin pyörisi niin ihmiset puuskahtaisivat veteen.

Putronius. Ei, kuulkaa nyt, kun selitän sen paremmin.

Korppeliin. En tahdo mitään kuulla. Hulluhan olisin sellaista uskomaan! Kun maa pyörisi, niin hitoillehan me putoisimme nurinniskojamme, jottei näkyisi eikä kuuluisi. Vaan miksikäs kuu ei lämmitä niinkuin aurinko, vaikka ovat yhden kokoiset?

Putronius. Siksi kun kuu on pimiä kappale niinkuin maakin, ja saa valonsa auringolta.

Korppeliin. Hahaha! puhelkaamme muista aineista. Se tekee toisen hulluksi!

Kolmas kohtaus.

Sipri. Elli. Putronius. Korppeliin. Palovinerus.

Sipri. Terve tultuanne Kanttori! Missä on hyvä, siihen toisia tulee.

Kanttori. Tervetulemastanne, Herra Antton! Kuin Helsingissä nyt eletään? Pääsikö siellä monta tänä vuonna?

Putronius. Niin kuin tavallisesti.

Kanttori. Ken nyt on _Imprimatur_?

Putronius. Mitä se tahtoo sanoa?

Kanttori. Minä kysyn, ken nyt on imprimaturina kirjoille ja lauluille joita präntätään?

Putronius. Onko se olevinaan latinaa?

Kanttori. Minun aikanani se oli puhtainta latinaa.

Putronius. Niin se lienee nytki, vaan ei siinä merkityksessä kuin te sitä tahdotte.

Kanttori. Sekö? se on juuri siinä, herraseni!

Putronius. Onko se _Nomen_ vain _Verbum_?

Kanttori. Ompa se _Nomen_.

Korppeliin. Se on oikein, Kanttori! vastatkaa hyvästi.

Putronius. _Cujus declinationis_ siis on _imprimatur_?

Kanttori. _Indikativus, imperativus, vokativus, pronomen, adjectivum, intervention_.

Korppeliin. Se lasettelee kun vettä; kas niin; Kanttori, pitäkää puolenne.

Putronius. Vaan hän ei vastaa minun kysymyksiini. Mitenkä _imprimatur_ on _genetivuksessa_?

Kanttori. _Nominativus asinus, genetivus asina, taattivus asino, vokativus asinibus_.

Korppeliin. Niin niin herraseni; on niitä oppineita muuallaki ei vaan Helsingissä.

Kanttori. Hoo! minun aikanani läksi kouluista toisellaisia miehiä kuin nyt; _pirum nostrum parium, cum collere duri darium_.

Korppeliin. Kas niin, nytpä se kävi laatuun, vastatkappas siihen.

Putronius. Siihen minä en voi vastata, sillä se on mitätöntä. Puhukaamme suomea, niin kuullaan miehen oppi.

(Elli itkee.)

Korppeliin. Mitä emäntä itkee?

Elli. Minua niin pahoittaa kun poikani ei jaksa pitää puoliansa latinassa.

Korppeliin. Onko se ihme, sillä siitä vanhempihan Kanttori onkin. Kuulkaamme nyt kun puhuvat suomeksi.

Kanttori. Minä olen valmis molempiin. Kyselkäämme nyt toisiltamme, esimerkiksi: Ken kiljui niin kovasti, että kuului ympäri maailman?

Putronius. Minun tieteni ei kenkään kilju kovemmin kuin Aasit ja maapitäjään lukkarit.

Kanttori. Eipähän! Kuullaanko ne ympäri maailman? Se oli aasi Noan arkissa, jossa silloin oli koko maailma.

Korppeliin. Hahaha! Niin totta se onkin. Meiän Kanttorilla vaan on älyä päässä.

Kanttori. Kukapas tappoi neljännen osan ihmisiä?

Putronius. Sellaisiin kysymyksiin minä en tahdo vastata.

Kanttori. Se oli Kain, joka tappoi veljensä Aabelin.

Putronius. Todistakaa ettei silloin ollut usiampia kun 4 ihmistä maailmassa.

Kanttori. Todistakaappas te niitä olleen enemmän.

Putronius. Sitä ei ole tarvis; sillä _affirmanti incumbit probatio_.

Kanttori. Todella! _Nominativus mensa, Kenetivus mensae, vakativus mensa_; ymmärsittekös sen?

Putronius. Hulluhan olen sellaisen keralla ruveta kiistämään, joka ei osaa ei Latinaa ei Suomea, tieätkö edes mitä _Logika_ on?

Kanttori. _Imperativus, Indikativus, vakativus_.

Putronius. Mitä lurjus? pidätkö minua hulluna? kyllä minä sinun opetan (ottaa Kanttoria tukasta, ja rupeavat tappelemaan.)

Kanttori. Voi, voi, voi!

(Menevät kaikki ulos pait Ryöstövoutia.)

Neljäs kohtaus.

Nikodemus ja Korppeliin.

Nikodemus. Terve teille, herra Komsarjus! Näittekö tulevata vävyäni? Minä tulin häntä tapaamaan.

Korppeliin. Hän tulee heti. Vahinko, kun etten hituista ennen tulleet, olisitte kuulleet hänen Kanttorin keralla taistelevan.

Nikodemus. Miten se kävi?

Korppeliin. Tuo Kanttori häjy on pahempi kuin luulin. Ei sanaa hän ole latinastansa ja hepreastansa vielä unohtanut.

Nikodemus. Se on tosi; sillä hän ei niitä koskaan ole osannutkaan.

Korppeliin. Elkääppäs sanoko, Nikodemus; sillä miehellä on kieli kuin partaveitsi. Hän haastaa latinaaki kuin hyvä hevoinen.

Nikodemus. Sitä en olisi uskonut. Vaan mitä sanotte vävystäni?

Korppeliin. Hän on kauhean oppinut; vaan hänellä on niin kummallisia luuloja uskonasioissa, jotta ne peloittaa.

Nikodemus. Mitä luuloja hänellä sitte on?

Korppeliin. Ah! sitä on kauhistus! Hivukset nousevat pystyyn niitä ajatellessa. Kaikkia mitä kuulin en voi muistaakkaan. Sen vaan tiedän, hän sanoi maan olevan ymmyrjäisen. Mitä sanotte siitä, Nikodemus? Niin kauhiasti tallata uskon oppia! Pakana ei pahemmin voisi puhua.

Nikodemus. Hän lie sen sanonut vaan ilalla.

Korppeliin. Se olisi kovin karkia ilaksiki. Vaan tuossapa hän tuleeki.

Viides kohtaus.

Putronius. Nikodemus. Korppeliin.

Putronius. Terve tulemastanne, appiseni! Kuinka voitte?

Nikodemus. Minun ijälläni on voimisen kanssa niin ja näin.

Putronius. Te kuitenti olette aina niin iloinen.

Nikodemus. Niin teille näyttää?

Putronius. Mitenkä Neitsyt Liisa jaksaa?

Nikodemus. Hyvästi vaan!

Putronius. Vaan mikä teillä on? appeni, te minusta vastailette niin kylmästi.

Nikodemus. Sen olette ansaineetki.

Putronius. Kuin? Mitä nyt olen rikkonut.

Nikodemus. Kuulutta olevan väärässä uskossa. Hurjaksihan teitä kaikki ihmiset luulisi; sillä kuka ymmärtäväinen voisi väittää, että maa on ymmyrjäinen.

Putronius. Varmasti se ymmyrjäinen on; sillä totuudesta ei päästä mihinkään.

Nikodemus. Se on Hiis eikä totuus. Koko kylässä ei ole ainoata henkeä joka sitä uskoisi. Kysykää tuolta Ryöstövouvilta, joka on kyllä viisas, jos ei hän ole minun luulostani.

Korppeliin. Minusta se on yhenlainen olipa hän ymmyrjäinen eli suikula; vaan pitäähän minun uskoa omia silmiäni, jotka näyttävät, että se on littiä kuin pannu kakkara.

Putronius. Minulleki se tekee saman, mitä vouti eli muut kyläläiset luulevat. Sen minä vaan tiedän, maa on ymmyrjäinen.

Nikodemus. Se on hitoilla eikä ymmyrjäinen. Luulen te olette ihan hurja. Eikö teillä ole silmät niin kuin muillaki päässä.

Putronius. Onhan se jo tuttu, appiseni! että meidän allamme asuu ihmisiä, joiden jalat ovat meihin kohti.

Korppeliin. Ha, ha, ha! Hi, hi, hi! Ha, ha, ha!

Nikodemus. Todella se naurattava onkin. Hän on vähän houkka mielinen. Koetelkaappas käydä laessa, pää alaspäin, miten se menestyy.

Putronius. Se on toinen asia, appiseni! sillä -- --

Nikodemus. Enkä tahdo olla enää appennekaan. Tyttäreni on minulle rakkaampi, kuin että antaisin hänen sellaiselle.

Putronius. Se on tosi, minä rakastan tytärtänne kuin omaa henkeäni; vaan että hänen tähtensä hyljätä vilosohviani ja sen kanssa koko järkeni, on enempi kuin voitte vaatia.

Nikodemus. Ha, ha, ha! teillä, kuulen on mielessänne toinenki rakkaus. Pitäkää vaan Lovisanne eli Sohvianne. Tyttäreni ei teille olekkaan kovin tarjona.

Putronius. Te etten ymmärrä minua. Vilosohvia ei ole muu kuin tiede, joka on avannut silmäni ja valaissut ymmärrykseni.

Nikodemus. Se on paremmin sovaissut silmiänne sekä ymmärrystänne tässä asiassa. Voitteko sitä vielä väittää?

Putronius. Sihen ei todistuksiakaan tarvita. Yksikään oppinut sitä ei epäile.

Korppeliin. Vaan Kanttori Palovinerus sitä ei toki usko.

Putronius. Kanttori! sepähään jos ei ole mies. Hulluna rupeen vielä tässä teille vilosohviasta puhelemaan. Vaan Nikodemuksen tähden virkan parin todistusta. Ensimäiseksi, ovat matkustavaiset purjehtiessaan parintuhatta peninkulmaa täältä nähneet toisen taivaan ja toiset tähdet, ja heillä on ollut päivä silloin kun täällä on yö.

Nikodemus. Hurjako te olette, onko teillä enemmän kuin yksi taivas ja maa. Minä olen käynyt Pietarissa, Kuopiossa sekä Oulussa, enkä ole nähnyt muuta kuin yhden ja saman taivaan. Vaan: millainen se toinen todistuksenne olisi?

Putronius. Se on kuun pimeneminen, joka tulee siitä, kun maa sattu aurtngon ja kuun välille ja maan pimiä varjo eli kuvainen lankiaa kuulle, jossa se myös näytäiksee ymmyrjäiseksi.

Nikodemus. Ah herra Komsarjus! minua pyörryttää. Onneton hetki, jona vanhempanne laittoivat teitä kouluun.

Korppeliin. Se on jumalattomuutta; saakaamme tänne Kanttori, joka voi jos latinaksi eli greikaksi väittää, että maa Jumalan kiitos vielä on niin littiä kuin tuo kämmeneni. Vaan tuossa tulevat Nikodemuksen emäntä ja tytär.

Kuudes kohtaus.

Petronella. Liisa. Nikodemus. Putronius. Korppeliin.

Petronella. Ah, vävyseni! minua ilahuttaa tavata teitä terveenä.

Liisa. Kultaseni! Anna syliäsi!

Nikodemus. Hiljan hiljaan, lapseni! Välttää vähempiki.

Liisa. Enkö nyt syleileisi kullaistani, kun vuosissa jo en ole nähnyt.

Nikodemus. Ole pois, sanon kerralla, tai kolahtaa.

Liisa (itkien). Johan me olemme julkisesti kihlatut.

Nikodemus. Se on tosi; vaan siihen sitte on tullut vähän liikaa; (Liisa itkee). Lapseni! Kihlatessa hän oli älykäs ja Kristitty niinkuin ihmiset, vaan nyt hän on kerettiläinen ja epä-uskoinen, eikä voi tulla enää langoksemme.

Liisa. Jos ei sen enempää ole isäseni! niin me hyvin tulemme juoneen.

Nikodemus. Ole pois hänestä, sanon.

Petronella. Mitä se on, Komsarjus?

Korppeliin. Se on kyllä hullusti, emäntä; hän tuo epäuskoa kylään; sanoa että maa on ymmyrjäinen, ja sellaisia joita toinen ei julkeisi mainitakkaan.

Nikodemus. Eikö teidän ole sääli noita vanhempianne, jotka niin paljon ovat menettäneet teitä kouluttaissaan?

Petronella. Noh! Kun se ei ole muuta, niin hän rakkaudesta tyttäreemme heittää epä-uskonsa ja hänen tähdensä sanoo että maa on littiä.

Liisa. Ah, kultaseni, sano minun tähdeni että se on littiä.

Putronius. Sitä en voi, niin kauvan kuin olen ymmärryksessäni. Enhän minä voi maalle antaa toista muotoa kuin hänellä on. Kaikki teen minä teidän tähdenne, vaan en tätä. Ja muutoin me oppineet emme konsaan erkane luuloistamme, mutta mitä olemme kerran sanoneet niin väitämme viimeiseen pläkki lasimme pisaraan asti.

Petronella. Ukkoseni! kuule, minulle tämä ei vähintäkään näytä niin tärkiälle, jotta siksi purkasimme kaupan.

Nikodemus. Ja minä etsisin eroa jos jo olisivat vihityt.

Petronella. Vaan ompa siihen minullaki sanomista, sillä jos hän on sinun tyttäresi niin on hän minunki.

Liisa (Itkien). Voi, Kultaseni! sano heille jotta se on littiä.

Putronius. Sitä en mitenkään voi.

Nikodemus. Kuule, eukko! Tietäisit, että minä olen talon mies ja hänen isänsä.

Petronella. Sinäki tietäisit, että minä olen talon vaimo ja hänen äitinsä.

Nikodemus. Isän arvelen ainaki enemmäksi kuin äitin.

Petronella. Ja minä arvelen toisin. Sillä että minä olen hänen äitinsä on epäilemätön; mut jos sinä -- -- -- Ei, minä en virka enää mitään.

Liisa (itkien). Voi kultaseni, ettenkö minun tähdeni voisi sanoa että se on littiä?

Putronius. En, lintuseni! _nam contra natura est_. Se on vasten luontoa.

Nikodemus. Mitäkäs sillä sanot, eukko? enkö minä ole niin hyvin hänen isänsä kuin sinä hänen äitinsä? Mitä, Liisa! Enkös ole sinun isäsi?

Liisa. Muuta minä en voi uskoa. Äiti on aina niin sanonut.

Nikodemus. Komsarjus! mitä te arvelette sellaisesta puheesta?

Korppeliin. Minusta se ei näyttäisi ihan mahdottomalle että niin kuin mamseli sano, sillä...

Nikodemus. Nonoh! se välttää; menkäämme kotiin. Muistakaa Antto Puuronen! minun tytärtäni niin kaurvalle etten saa kuin epäuskossanne pysytte.

Liisa (itkien). Ah, kultani! sanokaa että se on littiä.

Nikodemus. Pois, pois, ulos!

(Kaikki vieraat menevät.)

Neljäs Näytelmä.

Ensimäinen kohtaus.

Putronius (yksinään). Tässä nyt ovat koko illan minua kiusanneet nuo morsiameni vanhemmat, ja itkeneet sekä jotain tehneet saadakseen minua eroamaan luuloistani; Vaan he eivät minua vielä oikein tunne. Ei, vaikka Keisariksi sillä pääsisin, en luopuisi sanastani. Todesti, Elisabethia minä rakastan; vaan hänen tähtensä hyljätä vilosohvian ja luopua siitä kun julkisesti olen päättänyt, ei koskaan tapahdu. Aikaa myöten, toivon muutenki vielä saavani tuon rakkaani. Kun kerran saan enemmän tilaisuutta, tahdon apelleni niin selvästi todistaa epäluulonsa ettei hän pääse mihinkään uskomasta. Vaan tuossapa näen kanttorin ja ryöstövouvin.

Toinen kohtaus.

Korpeliin. Palovinerus. Putronius.

Korppeliin. Herrasensi, Putronius! meillä nyt on ollut paljon työtä teistä.

Putronius. Mitä se olisi?

Korppeliin. Me olemme koetelleet sovitella teidän sekä morsiamenne vanhempia.

Putronius. No! mitä sillä saitte aikoin? Suostuuko Nikodemus?

Korppeliin. Viimenen sanansa meille oli tuo: Kerettiläistä ei heimossamme ole ennenkään ollut. Tervehtäkää vaan Antto Puurosta ja sanokaa että minä sekä vaimoni olemme ymmärtäviä ja kunniallisia ihmisiä, jotka ennen väännämme tyttäremme niskat nurin, kuin annamme hänen sellaiselle joka sanoo maan olevan ymmyrjäisen, ja niin tuopi väärää uskoa kylään.

Kanttori. Toella sanoen, täällä on aina pysytty oikiassa uskossa, eikä se kumma siis olekkaan jos Nikodemus teitä ei suatse vävyksensä.

Putronius. Hyvät ihmiset! viekää paljon terveisiä Nikodemukselle, ja sanokaa että hän tekee väärin, kun minua kiusaa luopumaan siitä mitä kerran olen tullut sanoneeksi.

Kanttori. Ei, Herra! Niin vähästä asiasta te jättäsitte rakastettunne? Kaikki ihmiset sillä naurasi.

Putronius. Halvemmat sillä nauravat vaan _kommilitiones_, kumppalini minua ylistävät pilviin asti pysyväisyydestäni.

Kanttori. Pidättekö te sen syntinä sanoa, että maa on littiä eli suikula?

Putronius. Ei! sitä en tee; vaan minä sen luen itselleni häpiäksi että Vilosohvian Majisterina luopua siitä, jota kerran julkisesti olen päättänyt, ja tehä sellaista joka häpäisisi koko liiton.

Kanttori. Vaan jos joku todistaisi uskonne vääräksi, pidättekö sittenki syntinä luopua siitä?

Putronius. Todistakaa minulle sen vääryys.

Kanttori. Se on minulle helppo. Täällä kylässä on paljon kunnon miehiä: ensiksi on appenne, joka on pelkällä kirjotuksellansa päässyt edes; sitte olen minä kehno, joka olen pitkää 14 vuotta ollut Lukkarina; sitte on tuo Ryöstövouti, ja Jahtvouti, ja Lautamies ja Kylänvanhin ja niin monta muuta toimellista miestä, jotka kaikki ovat rehellisesti virkansa toimittaneet, sekä maksaneet veronsa hyvät sekä pahat ajat.

Putronius. Mitä hiton lörpötöstä se nyt on? Mihin te sillä pääsette?

Kanttori. Nyt olen pääsemäisilläni sihen jota tahdoin sanoa. Kysykää nyt jokaista noita kunnon miehiä ja kuulkaa jos yksikään taipuu sihen, että maa on ymmyrjäinen. Ja koska usiamman puhetta paremmin pitää uskoa kuin yhden ainoan, niin siksi te olette väärässä.

Putronius. Tuokaa koko pitäjään väki tänne väittämään sekä sitä että muita asioita; minä tukkean jokaisen suun. Sellaisilla ei ole mitään uskoa. Heidän täytyy uskoa sitä mitä minä ja muut sanovat.

Kanttori. Uskoisivatko he senki, jos sanoisitte kuun olevan Hämeen juustoa.

Putronius. Kuinkas muuten. Sanokaa'pas, mitä ihmiset luulevat teistä?

Kanttori. He luulevat minun kunnialliseksi mieheksi ja pitäjään Lukkariksi, niin kuin olenki.

Putronius. Ja minä sanon, se on vale; te olette kukko, sen todistan minä niin hyvin kuin 2 kertaa 2 on 4.

Kanttori. Hiielle sellaiset todistukset. Minä olisin kukko? Hullunako te olette?

Putronius. Sanokaa minulle jotai puollustellaksenne.

Kanttori. Ensimäiseksi, minä haastan, kukko ei haasta, siksi minä myös en ole kukko.

Putronius. Haasti ei tee mitään. Papekoia myös haastelee eikä sentähen ole ihminen.

Kanttori. Voinpa minä sen muutenki todistaa. Kukolla ei ole ymmärrystä, minulla on ymmärrys, siksi minä en ole kukko.

Putronius. Näyttäkää että teillä on ymmärrys.

Kanttori. Toimitanhan minä mittani aivan hyvästi.

Putronius. Mitkä ovat suurimmat virantoimenne jotka vaativat ymmärrystä.

Kanttori. Minä laulan joka pyhä kirkossa.

Putronius. Kukko laulaa kanssa joka aamu siksi te myös olette kukko.

(Kanttori itkee.)

Korppeliin. Elkää joutavia itkekö, Kanttori!

Kanttori. Se on, saakeli vie, suuri vale; Minä voin saada koko kylän väen todistamaan, etten ole kukko, etteikä koko suvussain ole ollut muita kun kristityitä ihmisiä.

Putronius. Kun nyt kukolla on kaikinpuolin yhtäläiset toimitukset kuin teilläki, mikä siis estää teidän olemasta kukon? sanokaa se minulle.

(Kanttori taas itkee.)

Korppeliin. Jos ei Kanttori voi tuketa suutanne niin voinhan minä.

Putronius. Antakaas kuulla tietonne.

Korppeliin. 1:ksi sanoo oma tuntoni että te valehtelette.

Putronius. Ryöstövoudin omatunnolle on vaiis tehä päätöstä.

Korppeliin. 2:ksi sanon minä, että kaikki mitä sanotte on puto puhasta valetta.

Putronius. Todistakaa se.

Korppeliin. 3:ksi olen minä rehellinen mies, jonka sanaan voidaan luottaa.

Putronius. Mihin hitoille sellaiset todistukset kelpaavat?

Korppeliin. 4:ksi sanon minä, että te haastatte niinkuin suuri koira, ja että teillä olisi kieli leikattava suusta.

Putronius. Vieläkän ei yhtään todistusta.

Korppeliin. Ja 5:neksi tahon minä todistaa, että minä voin puollustaida jos nyrkillä eli miekalla.

Putronius. Minä en rakasta kummaistakaan, vaan suullisesti minä voin todistaa mitä tahansa. Esimerkiksi tahon minä nyt päättää että te olette härkä.

Korppeliin. Päättäkää hitoilla vaan ei sitä.

Putronius. Jos maltatta vaan nyt kuulla todistuksiani.

Korppeliin. Kanttori, läkkäämme pois.

Putronius. Näin minä sen todistan: se joka -- (Ryöstövouti huutaa minkä jaksaa ja pitää kättänsä Putroniuksen suulla.) Jos etten nyt suatse kuulla, voitte vasta, millon ja missä halaatte.

Korppeliin. Enkä taho mitään kanssakäymistä sellaisen hurjan keralla.

(Menee ulos Kanttorin keralla.)

Putronius. Noiden kanssa minä voin kiistää kiivastumatta. Toisin se on oppineempain kanssa kiistäissä, niinkuin taanoisen Oppivan joka minun niin kiivastuutti. Vaan tuossa tulevat vanhempani.

Kolmas kohtaus.

Sipri. Elli. Putronius.

Sipri. Poikani! Miksi sellainen itseppäisyys, jolla kaikki ihmiset suututatte? Te olette pilkanneet, kuulen, noitaki hyviä ihmisiä jotka laitoimme sovintoa hieromaan appenne ja teidän välillänne. Mitä hyvää siitä on, tehä ihmisiä kukoiksi ja häriksi?

Putronius. Siksihän minä olen oppinut, siksi päätäni pieksänyt, jotta voin sanoa mitä tahon ja myös sen puollustaa.

Sipri. Minusta näyttää sellainen oppi ihan tarpeettomalle.

Putronius. Pitäkää suunne, ukko!

Sipri. Ethän mieline lyöä vanhempiasi?

Putronius. Jos senki tekisin, niin myös sen puollustaisin koko maailman eessä.

(Menevät itkien ulos.)

Neljäs kohtaus.

Putronius. Jaakko.

Putronius. Minä en luovu sanastani jos hulluksi tulisivat jokainoa, vaan mitäpäs sinulle Jaakko?

Jaakko. Minulla on herralle kirja.

(Putronius ottaa kirjan ja lukee. Jaakko menee.)

Rakkain ystäväni!

En koskaan olisi luullut voivasi niin pian jättää sen, joka sinua niin monta vuotta vilpittömimmästi on rakastanut. Sen nyt saan sinulle vakuuttaa, että sitä luuloa jotta maa olisi ympyräinen isäni vihaa niin kuin kuolemaa ettei hän koskaan minua suo sinulle, ennenkun suostut muiden ihmisten uskoon. Mitä hyvää sinulle siitä on jos maa on suikula, ympyräinen, eli neliskulmanen? Siksi rukoilen nyt sinua hellän rakkauteni tähden suostumaan samaan uskoon jolla me niin kauvan hyvästi olemme aikoin tulleet. Jos et sitä tee, niin ole vakuutettu, minun täytyvän surra itseni kuoliaksi; koko maailma siitä soimaisi sinua, joka niin tuottaisit kuoleman sinua enemmän kuin omaa sieluansa rakastavaiselle morsiammellesi Elisabeth Nikodemuksen tytär.

Putronius. Oh! Jumalani! tuo kirja minut hellyttää ja panee harhailemaan: yhellä puolla on Vilosohvia, joka käskee seisomaan, toisella kultani joka syyttää kylmyyttäni ja pysymättömyyttäni. Vaan minä, niin pian luopuisin mietteistäni? ei suinkaan; Mutta tässä tarvis vaatii. Jos tässä en suostu, minä sekä rakastettuni tulemme onnettomiksi. Hän murehtii itsensä kuoliaksi, ja koko maailmat minua siitä syyttää. Jättäsinkö sen joka minua niin monta vuotta on totisesti rakastanut? saattasinko hänelle kuoleman? Ei, sitä en voi: Vaan muista mitä teet, Anttonius! tässä saat näyttää jos olet oikia Vilosohvi. Kuta suurempi vaara, sen suurempi kunniakruunu. Ajattele, mitä kumppalisi sanovat kuullessa ei olevasikaan enää sama Anttonius joka puollustaa mietteensä viimeseen veripisaraan asti. Jos halvemmat minua syyttävät pysymättömyydestä rakkaudessa, niin oppineet ylistävät minua pilvihin. Se joka häpäisee minua yksille antaa minulle kunniankruunun toisilta. Tämä kiusaus minun siis on voitettava. Minä voitan sen! Minä jo olen sen voittanut. Maa on ymmyrjäinen; sanottu. Jaakko! se kirja kun minulle annoit ei vaikuta minussa mitään. Minä päätän niin kuin ennenki: Maa on ymmyrjäinen, ja se ei koskaan tule littiäksi, niinkauvan kun minun pääni seisoo.

Jaakko. Minäki luulen että maa on ymmyrjäinen. Mut jos ken minulle antaisi viinaryypyn sanoakseni että maa on suikula, niin minä sanoisin, se on suikula. Sillä minulle se tekee sen saman.

Putronius. Sinulle se on sopivainen, vaan ei Vilosohville, jonka suurin kunto on vihoviimeseen puollustaa sitä, mitä kerran on sanonut. Minä tahdon julkisesti koko pitäjään väen kanssa siitä kiistää.

Jaakko. Vaan saanko minä herralta vähän kysyä. Jos te kiistassa voitatte, mikä siitä sitte seuraa?

Putronius. Siitä seuraa se, jotta minä saan voiton, ja kunnian pidettää oppineena miehenä.

Jaakko. Herra ei panisi pahaksi, minä kyselen vaan oppiakseni. Minä halaisin tietää, kun herra voittaa kiistassa, jos Kanttori siitte toellaki muuttuu kukoksi?

Putronius. Mitä lörpötöstä! Hän jää yhtäkaikki entiselleen.

Jaakko. Noh! Hänpähään se sitte on voittanutki.

Putronius. Sinullaisesi talonpojan töllön keralla minä en voi ruveta kiistämään: kun osaisit latinaa niin vielä vieläi; Minä en ole tottunut suomeksi kiistämään.

Jaakko, Se tahtoo sanoa: Herra on tullut niin oppineeksi, ettei osaa enää äitinkielellä sanoa ajatustansa.

Putronius. Tukkia suusi, kunnoton! minä rupeisin sellaisille selittelemään ajatuksiani? Äsken tahtoi kymmenisten oppineempi kerallani taistella, vaan kuultuani ettei tiennyt mikä _metaphysika_ oli, järkiään herkesin äänettä.

Jaakko. Mitäs se siitte merkitsee se _metapyysikka_, vain miten se oli?

Putronius. Kyllä minä sen merkityksen tiedän.