Part 6

Hän moitti ja morkkasi kaikkea taivaassa ja maassa. Mutta hän teki sen eräänlaisella välinpitämättömällä tavalla, joka antoi aavistaa, ettei hän pitänyt mitään parannuskeinoa mahdollisena eikä edes pitänyt tarpeellisena sellaista tavoitella. Ainoa, mikä oli tärkeätä, oli herättää tyytymättömyyttä ihmisissä, -- itseensä ja oloihin.

Hän ei koskaan innostunut, hänen kaikkein alasrepivimmätkin puheensa olivat aina kuivia ja asiallisia.

Toisetkin ikäänkuin häpesivät innostua hänen kuultensa. Ei mikään ollut niin jäähdyttävää kuin nopea, kylmä katse hänen levollisista silmistään, -- se oli kuin sangollinen Emajoen vettä, ja karkaisi kuumimmankin.

Hän liittyi aina hyvin nuoriin ihmisiin, olivatpa ne sitten vastaleivottuja ylioppilaita tai äsken koulusta päässeitä nuoria tyttöjä.

Hänen vihamiehensä väittivät, että se oli hänessä jonkinlaista henkisen raiskauksen halua, -- valita aina ne koskemattomimmat.

Ja sen verran oli siinä totuutta: kun Ants Raudjalg jonkun aikaa oli seurustellut heidän kanssaan, lainannut heille kirjojaan ja "kehittänyt" heitä, kuten hänen lausepartensa kuului, niin ilmestyi sama omituinen, väsynyt hymy hänen nuorten seuralaistensa pehmeän lapsellisiin suupieliin, mikä hänellä itselläänkin oli.

Ne, jotka hänen kanssaan tekemisiin joutuivat, vanhenivat nopeasti, hän kyni heiltä ihanteet kuin linnuilta untuvat, heihin ilmestyi jotakin merkillisen äkkikypsää ja elämän perille päässyttä.

Itse he häntä jumaloivat, mutta eivät huomanneet, kuinka tyhjiksi hän heidät puristi, mitään sijaan antamatta.

Hänen kielteisyydessään oli jotain tarttuvaa, kuin salaisia taudinitiöitä, jotka toiset veivät mukanaan hänen luotaan mennessään.

Itsestään hän ei mielellään puhunut, ei kehityksestään eikä tulevaisuuden tuumistaan.

18.

Eräänä päivänä, ollessaan menossa asuntoonsa Tuomiovuoren rinteellä, Ants Raudjalg näki edessään kulkevan miehen, jonka käynti ja hartiain liike tuntui hänestä tutulta.

Mies oli puettu kuluneeseen venäläisen ylioppilaan univormuun, ilman päällystakkia, vaikka oli jokseenkin kylmä.

Ants kiirehti askeleitaan, -- ehti nähdä sivulta päin puisevan, pitkän nenävarren ja poskien epäterveen ihon.

"Pärt Maddisson", hän huudahti.

Mies kääntyi, hänellä oli punainen talonpoikaispaita kiinninapitetun takin alla.

"Ehei veikkonen!" hän sanoi kohentaen nenäkakkuloitaan, -- hän oli nähtävästi lyhytnäköinen, -- "Ants Raudjalg Pihkovan kadulta, -- terve mieheen!"

"No, mistäs sinä?"

"Mistäs minä, -- kyllä kerrotaan, jahka joudetaan. Entäs sinä itse, -- oikea mamman lellipoika olit ennen aikaan, eipä sitä viikkoa vierähtänyt, ettei mamma jo taas lähetellyt piirakaisia tälle kultamurulle."

"Mitenkä sinun karriäärisi on käynyt?"

"Karriäärin, -- karriäärejä on monenlaisia. Yhdelle on karriääriä se, että lentää taivaasta maahan, ja toiselle, maasta taivaaseen."

"Mutta sinunhan piti tulla soopelinahkaturkissa...?"

"Johan minä silloin sinulle sanoin, -- että joko tulen kultakaluunoissa tai annan sille kaikelle palttua, -- enkö sanonut?"

He olivat saapuneet Antsin asunnolle.

"Tule sisään", kehoitti Ants.

Hänen huoneensa oli ullakkokerroksessa, ikkuna kaupungille päin. Se oli matala, kaltevakattoinen ja sisustettu kuten ylioppilashuoneet ainakin, -- rautavuode kukallisine huopapeitteineen, ja sen yläpuolella seinällä virolainen ylioppilaslakki sekä kaksi ristikkäin pantua värinauhaa, mutta ilman tavallisia miekkailusäiliä.

Kirjahylly oli jokseenkin tyhjä, sen alalaudoilla oli luentovihkoja ja kenkiä.

Suuri levypöytä ikkunan edustalla oli täynnä papereita ja yhteen kulmaan oli työnnetty teekeittiö sekä paperikäärö, arvattavasti makkaraa sisältävä.

Pärt Maddisson teetteli kohta kodikasta, riisui takkinsa.

"Asutpa sinä ylä-ilmoissa", hän sanoi ja pysähtyi katsomaan ikkunasta. Sumu peitti kaupungin, siellä, missä saattoi olettaa Emajoen uoman, kosketti sumu maata.

"Mitä sinusta sitten on tullut?" hän kysyi yhtäkkiä ja tarkasti kirjahyllyä.

Ants katseli hänen liikkeitään, itse seisoen kädet selän takana rauta-uunin edessä.

"Niin, jospa minä sen sinulle sanoisin. Huonekumppanuuden takia voi olla kerran avomielinenkin. Minusta on tullut suurennuslasi, jonka läpi voi katsella taudinitiöitä, jos ketä haluttaa."

Pärt Maddisson laski kirjan kädestään.

"Että mitä? Mikä se semmoinen on?"

"Onpahan vain semmoinen kapine..."

Pärt katsoi Antsiin pitkään, sanoi sitten:

"Eipä sinulla paljon kirjoja olekaan."

"Ne ovat kaikki lähetystyössä."

"Kuule, jätä, hyvä mies, kuvat ja tunnustähdet. Puhutaan suoraan."

"No lainassa, jos sen paremmin ymmärrät."

Pärt alkoi nyt tutkia pöytää, näki makkarakäärön ja sen alla vesirinkelinauhan.

"Ehkä tahdot syödä, -- syö veikkonen", sanoi Ants uunin luota liikkumatta.

Pärt ei antanut itseään kahdesti käskeä.

"No, nyt sinä kerrot karriääristä", sanoi Ants.

"Mitäpä siitä kertomista... Olin kenraalin luona, -- mutta en malttanut olla kahta herraa palvelematta, kävin punaisten kokouksissa, saivat vihiä, pois potkivat."

"Hyvä, -- jatkoa vaan!"

"Jatkoa, jatkoa -- -- -- Olin vielä parissa paikassa, -- sama juttu. Ajattelin, parasta tehdä puhdas pesä-ero, täyskäännös vasemmalle, mars! Melusin eräässä kokouksessa vähän liiaksi, eroitettiin vuodeksi yliopistosta. Rahaa oli vähän, -- menin työmieheksi satamakaupunkiin, lastasin laivoja. Taas yliopistoon... toisen kerran potkittiin, kun en voinut lukukausimaksuja maksaa."

"No, -- entä sitten...?"

"No ja no... Koetin taas kotiopettajan virkaa, -- ihan herraksi siliysin taas, odolia käytin, hammaspuikkoa taskussa kantelin, kynteni pyöristin... Renkutin ranskaa talon mademoisellejen kanssa, nyt sitä kiivetään, ajattelin. Hoidin kirjevaihtoa, joka päivä kirjoitin tähtiniekoille ja muille korkeuksille: teidän ylhäisyytenne, teidän jalosukuisuutenne..."

"Kerro vaan, -- miksi et jatka?"

"Jatkanhan toki... Jouduin pois sieltä, -- hm, samantekevä, minkätähden, -- jouduin pois, sillä hyvä. Olin taas ylioppilaana, nyt jo näytin väriä, panin punaisen paidan ylleni. Luvut vaan eivät ottaneet sujuakseen."

"Etkö sinä vieläkään ole valmis?"

"En, -- mutta ei minulla ole kuin viimeinen kurssi jäljellä. Suoritan kun ehdin. Minulla on nyt muita puuhia. Olen puolueen palveluksessa, matkustan ympäri."

Yhtäkkiä Pärt Maddisson nousi, kädellään huitasi:

"Luutaa täälläkin tarvittaisiin, -- oikein aito luutaa, joka lakaisisi pois vanhan romun."

Ants jätti paikkansa uunin luona.

"Tarvittaisiin kyllä, -- mutta, Maddisson, sen minä sanon sinulle, et sinä siihen kelpaa, -- -- enkä minä."

Ants katsoi hänkin vuorostaan ikkunasta.

"Muistatko, kuinka me katselimme kirjavaa taloa Tuomiovuoren rinteellä?" hän yhtäkkiä kysyi.

"Miksi en muistaisi. Se näkyy nyt olevan myytävänä."

Ants avasi ikkunan, sumu pisarteli puun oksissa ja ikkunalaudalla.

Sumuinen, pimeä taivas muuttui hänen silmissään kuin harmaaksi tai mustaksi taustaksi, joka kaareutui suurena kupuna yli yhä laajemman alan. Ja yhtäkkiä hän ajatuksissaan ikäänkuin irroitti tuntemansa ihmiset muusta yhteydestä ja tälle taustalle asetti, katsellakseen heitä ja ymmärtääkseen. He olivat hänelle yhtäkkiä selviä ja käsitettäviä, kuvastuessaan mustaa taustaa vasten.

"Kaikki me sille mahdumme, -- minä ja muut", hän ajatteli, ja kummallinen alakuloisuus valtasi hänet.

"Maddisson", hän sanoi pannen kiinni ikkunan, "oletko sinä koskaan ajatellut, miksi meillä on niin vähän luonteita?"

"Me emme syö kyllin", päätteli Pärt Maddisson.

Ants nauroi.

"Siinä on hitunen tottakin, -- on jumaliste!"

"Paitsi sitä, -- mitä luonteita?" jatkoi Pärt Maddisson. "Niitä, joita yhteiskunnalliset rakennusmestarit tarvitsevat, niitä suorasyisiä, oksattomia kurkihirsiä... Ovat nekin luonteita, ne pahkuraiset ja kyhmyiset... Mepä kasvamme kaikki, mihin tuuli tuivertaa, otamme ravintomme, mistä sattuu, vaikka suosta..."

"Sinä olet oikeassa", sanoi Ants, pöytää rummutellen.

"Minuapa pidetään täällä vasta pilkkakirveenä", hän alkoi puhua itsestään, -- "kysy vaikka keltä, -- en muka pidä mitään pyhänä. Haukuin pahanpäiväisiksi korporatsioonihommat."

"Mutta jos minä sinulle totta puhun", hän tunnusti, -- "minä heidät sisimmässäni niin hyvin käsitän, ne samat, joita pilkkaan. Sillä juuri värejä, -- niitä meiltä puuttuu, -- meillä on nyt kerta kaikkiaan musta taustamme. Ja se on kuin värikäs sateenkaari heidän tummalla taivaallaan, että he saavat ajatella värillisiä, kirjavia lakkeja, -- ajoretkiä avonaisissa vaunuissa olutkoreineen, lasit kädessä. Ja laulaa pitkien pöytien ääressä ikuisesti iloisia ylioppilaslauluja, jotka ylistävät viiniä ja naisia ja ylioppilaan kultaista oloa... Ja Tuomiovuoren alakentällä viettää remuisia Vappujuhlia, joitten ilotulituksista koko kaupunki puhuu... Ja kaksintaistelut, -- palata niistä kunniakkaina arpiniekkoina..."

"Niin, -- niin, 'frei ist der Bursch'... Mutta minä tietysti tällaisilta nykyaikaisilta Don Quixoteilta riisun ritarivarustukset, -- se on minun tehtäväni, -- kuuletko, Pärt Maddisson."

Ulkoa, melkein ikkunan tasalta, kuului omituista, sointuvaa ääntä, milloin hiljaa, haihtuvana, kuin pajupillillä piipoittaen, milloin kuin kaukaisten urkujen humina.

Aina vaan sama sävel, sama yksitoikkoinen kolmisointu, ainoastaan voima ja kaiku vaihtelivat. Niinkuin loppusointu jostakin suuresta sävelsoitosta, joka kenenkään korvan kuulematta ympärillä helisi, mutta josta vaan viimeinen sävel kuuluviin pääsi.

Molemmat jäivät tahtomattaan kuuntelemaan.

"Mikä se on?" kysyi Pärt Maddisson.

"Tuuliharppu", Ants vastasi.

"Ilma itkee", hän lisäsi, mutta veti samalla suunsa pilkalliseen hymyyn, ikäänkuin sanojensa pehmeyttä peläten.

19.

Huhtikuun lopulla meni Mihkel Raudjalg kerran ullakolle mehiläisiä katsomaan, jotka sinne oli tuotu talviteloille. Ontot puunrungot talvehtivat asukkaineen puutarhassa, mutta uusmalliset pikkutalot olivat kaikki rivissä ullakolla.

Raudjalg lähestyi keltaiseksi maalattua mehiläistaloa, naputti hiljakseen.

Kumea, uninen surina kuului vastaukseksi, ja aukolle ilmestyivät laiskat, tunnustelevat tuntosarvet, joita seurasi kömpelöliikkeinen, ruskea ruumis, sitten toinen sekä kolmas...

Raudjalg meni toisen luo, taas kopahutti.

Ei kuulunut vastausta, pieni, keltainen talo oli vaiti.

Raudjalg, pahaa aavistaen, koputti vielä kerran.

Sitten hän varovasti aukaisi kannen, -- tyhjäksi syötyjen mesikennojen keskelle, pesän sisimpään soppeen, olivat mehiläiset kokoontuneet kuolemaan hidasta nälkäkuolemaa, kaikki yhdessä sykkyrässä, kuolemassakin koettaen suojata toisiaan ruumiillaan.

Raudjalan valtasi alakuloinen tunne.

Jotakin oli mennyt hukkaan hänen vaivoistaan, hänen kättensä työstä.

Miksi se tällä kertaa niin kipeästi koski, vahinkohan ei ollut itsessään niin suuren suuri?

Hän avasi ullakon luukun lukeakseen uudelleen Antsin kirjettä, jossa Ants ilmoitti saaneensa viran Pensan kaupungissa, ja astuvansa siihen jo heinäkuun alussa.

Raudjalg luki lukemistaan, kunnes ei enää ymmärtänyt sanojen sisältöä.

Raudjalg vanheni nopeasti kerran alkuun päästyään. Hän oli merkillisen kauan säilynyt, mutta nyt valkenivat parta ja hiukset muutamassa kuukaudessa.

Hän oli hajamielinen, opetuksessaan välinpitämätön. Öisin hän ei saanut unta, vaan oli muuttanut vakituisesti takakamarin sohvalle, ettei äitiä häiritsisi. Mutta ei hän sielläkään koko yötä pysynyt, kynttilä kädessä hän kulki pitkin koulutupaa, istahti opettajatuolilleen, tyhjiä penkkejä tyhjin silmin katseli. Joskus istui harmoonion ääreen, sormillaan koskettimia tapaili, jaloin polkematta pitkiä kappaleita soitteli, joita ei muitten kuulo tavoittanut kuin hänen omansa.

Karttaa hän usein tutki ja mittaili matkaa Tarton ja Pensan välillä. Mutta se ei siitä lyhentynyt, vaan pysyi yhä viitenä vuorokautena.

Kevättalvesta hänen unettomuutensa vihdoin kävi siksi sietämättömäksi, että äiti sai hänet lääkärille. Lääkäri koputti ja tutki hänet perinpohjin, kaikki oli tervettä hänen raudanrakenteisessa ruumiissaan, joka ei ollut vielä yhtäkään tarttuvaa tautia potenut, sydän ja keuhkot kuin nuorella ikään. Lääkäri oli kahden vaiheilla, vihdoin kysyi, polttiko Raudjalg.

Nyt tuli ilmi kotipalturit ikkunan alla, ja aamusta iltaan savuava piipunnysä.

Lääkäri kielsi jyrkästi tupakoimisen ja käski äidin pitää huolta siitä, että kieltoa todella noudatettaisiin.

Siitä asti olivat Raudjalan rakkaat tupakkavehkeet lukon takana, ja avain äidin taskussa.

Kesäkuun loppuvaiheilla tuli Ants hyvästiä heittämään.

Hän viipyi muutamia päiviä.

Kerran järjestäessään takakamarissa isän kirjahyllyä hän sai käsiinsä paksun paperin isonkirjan ja sinikantisen vihkon välistä.

Hän aukaisi sen levälleen pöydälle. Se oli sukupuu, jonka isä kerran oli Antsin lapsuudessa piirtänyt.

Sen monihaaraiset oksat yhtyivät kaikki tyveen, johon isän selkeällä käsialalla oli piirretty: Ants Mihkel Raudjalg.

Ants muisti selvästi juhlallisen tunteen, joka hänet oli vallannut, kun isä ensi kerran hänelle oli sukupuuta selittänyt, -- kuinka hän oli kunnioituksella katsellut oksien mutkikkaita haaroja ja pitänyt ansaitsemattomana kunniana, että hän, pieni pellavapää poika, oli koko komean paperin keskipisteenä.

Jotain juhlallisuuden tunteesta oli vieläkin jäljellä.

Tämä oli siis hänen aateliskirjansa, orja-aatelia. Seitsemän polvea työ-orjia, -- se kuului joltakin, niinkuin, -- niinkuin -- ruoskan läjähdykseltä. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi ja seitsemän. Ja seitsemännen takana kahdeksas tietysti. Puu haaroittui yhä, kasvoi yhä pitemmäksi, puhkaisi rungollaan seitsemänsatavuotisen orja-ajan ja lakaisi latvallaan pakanuuden vapaustaisteluja.

Mutta sen tyvessä oli pieni, mitätön puumerkki, -- ennen aikojaan väsynyt virolainen koulupoika, -- ja se oli hän, -- Ants Raudjalg.

Yhtäkkiä hän oli näkevinään kuin pitkässä jonossa esi-isänsä, seitsemän, kahdeksan polvea taaksepäin, -- kaikki moision työ-orjia. He astuskelevat hitaasti ja peräkkäin moisiota kohden, kullakin veroviljasäkkinsä selässä. Säkit ovat raskaat, sentähden ovat kaikkien selät köyryssä. Viimeisenä kulkee hänen vaarinsa, josta isä hänelle usein on kertonut, hänellä on pitkä, kellanvalkea tukka, joka valuu hartioille.

Antsista tuntui, kuin olisi hän mennyt toisen luota toisen luo, pitkin riviä, ja puhutellut heitä kutakin.

"Minkätähden olen minä väsynyt, minä, Ants Raudjalg, -- teidän jälkeläisenne niin ja niin monennessa polvessa?"

"Minkätähden en ponnahda pystyyn, kun minut painetaan alas?"

Mutta ei kukaan vastaa hänelle, ei edes käännähdäkään, he vaan kulkevat ja veroviljojaan kantavat, selät köyryssä.

Viimeisenä vaarivanhus, josta isä joskus oli kertonut, että hänet oli moision tallinpenkillä pahanpäiväiseksi pieksetty, niin että hän vielä ikäloppuna selkäänsä arasteli, yksin kylynsä kylpi ja saunassa arpensa vihtoi.

Silloin se äkkiä hänelle selvisi, hän pui heille nyrkkiä, he olivat siihen syypäät, työ-orjat, jotka olivat käyttäneet hänelle tulevan voiman, olivat sen hikenä vuodattaneet moision pelloilla ja niityillä. _Hänelle_ tulevan voiman, hänen omaisuutensa, hänen laillisen perintönsä.

Eivätkä ainoastaan he olleet syypäät, vaan isäkin, joka ensimäisenä sivistyksen portaille kohosi. Se oli liian suuri hyppäys, liian suuri voimainponnistus, josta kokonaiset sukupolvet saivat kitua. Hänen vaariansa pieksettiin ilman lakia tallinpenkillä, mutta hän, pojanpoika, tutki itse samaisia lakeja yliopistossa.

Hänen väsymyksensä oli koko hänen heimonsa väsymystä, entisten sukupolvien eläessä kerääntynyttä väsymystä. Sitä väsymystä he kuihtuivat kuten soilla harmaatuohiset koivut maan liikaa märkyyttä.

Ants taittoi kokoon paperin ja pani sen paikoilleen.

Nyt se siis oli hänelle selvillä.

Harmaitten silmien väliin vetäytyi vako, samanlainen kuin isällä, -- vakaantui sijalleen ja jäi siihen eikä enään entiselleen siliytynyt.

20.

Eräänä aamuna Ants oli noussut tavallista varhemmin mesikennoja kokemaan. Mehiläiset olivat pari viime päivää häärineet kukkivassa vadelmapensaikossa, ja hän tahtoi saada puhdasta vadelmamettä.

Oli kirkas poutapäivän aamu hänen astuessaan puutarhaan.

Vadelmapensaikon takaa, aidan nurkkauksesta oikeni pitkä, ohut sauhu, ja tuttu kotipalturin tuoksu pisti nenään.

Vasten tahtoaan hän astui pari askelta lähemmäksi.

Omenapuun alla, puoleksi lahonneella penkillä, joka melkein peittyi korkeaan ruohoon, istui isä hartaasti piippuaan imien. Vihreä valo leikitteli hänen valkeilla hiuksillaan, hän oli paitahihasillaan.

Jotain entisestä lapsellisesta tyytyväisyydestä kajasti hänen kasvoillaan, jotka muuten näyttivät vanhentuneilta ja riutuneilta. Jotain uskomattoman juhlallista ja totista oli hänessä, mutta kaiken sen alta ikäänkuin pilkisti vahingonilo siitä pikku huvista, jonka hän vastoin kieltoa ja varkain oli itselleen hankkinut.

Ants aikoi hiipiä yhtä hiljaa pois kuin oli tullutkin.

Mutta kovaksi onneksi sattui isä juuri sinä hetkenä sivulle katsahtamaan.

Hän hätkähti, kopahutti vaistomaisesti penkin laitaan yhä savuavan piippunysänsä ja kopeloi taskuaan sen sinne kiireesti kätkeäkseen. Mutta samalla hänelle kävi selväksi, että hänen salaisuutensa oli tullut ilmi, hän punastui, nousi häpeillen heikkouttaan, avuttomasti Antsia katsellen, odottaen moitteita ja ilmiantoa.

"Minä vaan vähän tässä, -- öh -- hm -- vähän tässä..."

"Niin, niin, isä, -- polta sinä vaan rauhassa, en minä usko, että se unettomuus siitä johtuu."

Ants sanoi sen nopeasti ja muuanne katsellen.

Isä ensin hämmentyi, mutta sitten yhtäkkiä kirkastui ja iski Antsille silmää:

"Etkö sinäkään sitä usko? -- johan sitä silloin sanoin, että ei se siitä, vaikka lääkäri ei ottanut sitä uskoakseen, sitä piippua vaan hoki."

Ants vakuutti vielä kerran.

Isä kaivoi piippunsa takaisin.

"Tahdotko tulta, isä?"

Ants sytytti tikulla piipun, isän myhäillessä tyytyväisenä.

"Älä sinä, poika, sentään niille hameväille siellä sisällä huoli hiiskahtaa, niillä on aina sydän kurkussa."

Ei, ei, -- se jäisi heidän miesten välille koko asia.

Ants riisui mehiläistakkinsa ja muut varustuksensa penkille, sanoi toiste kokevansa mesikennot.

Hän lähti kävelemään.

Pääsyy oli, että hän tahtoi pois isän läheisyydestä, niin selvä ja varma tunne hänellä oli siitä, ettei isä kauan enää eläisi.

Se, mitä hän kerran oli pitänyt sulana mahdottomuutena, pyhyyden häväistyksenä, oli kuitenkin tapahtunut. Koti ei ollut entisellään. Isä oli vanhentunut ja murtunut, ja teräs hänessä oli hiljakseen pehmeäksi sulautunut.

Ants nousi läheiselle loivalle harjulle, jonka toinen rinne oli tuoksuvana apilaspeltona.

Kaukaa katseli häntä kolme kirkasta suonsilmää.

Se oli maisema, joka eroittamattomasti oli hänen sieluunsa piirtynyt, -- etäisiä ja synkkiä kuusimetsiä, hentoa koivikkoa, matalia kukkuloita ja niitten välillä umpijärviä.

Mitä meistä tulee? Lantaa Venäjän loppumattomille pelloille. Senkötähden olemme syntyneet ja kasvaneet, että meidät tapettaisiin kolerankylväjinä jossakin Venäjän kaukaisessa syrjäkylässä tai että taomme vieraan kansan poikien päähän: ich bin, du bist, -- taikkapa vaihteeksi: amo, amavi... Taikka niinkuin hän itse, joka oli tuomittu vihreäverkaisen pöydän ääressä muuttumaan osaksi säännöllisestä virkakoneistosta...

Ilman muuta yhteyttä kotimaahan kuin virolaiselle ylioppilasseuralle lähetetyt vuosimaksut.

Jotka muuten voi jättää lähettämättäkin.

Mutta Ants Raudjalan silmiin kohosi tällainen kuva:

Toisia on tuleva, meitä voimakkaampia, meitä vaatimattomampia, epä-itsekkäämpiä, jotka eivät halveksi mitään tointa, joka voi heidät kotimaahan kiinnittää. Jotka eivät kammoa siivoustyötä, ylöskäärityin hihoin, vaan jättävät jälkeläisilleen elonkorjuujuhlat ja karkelot kypsät rypäleet hiuksissa.

Kylväjiä on tuleva, kyntäjiä ilmestyvä, ei vaan niitä, jotka auransa takana astuvat ja siemenen mullan syliin heittävät, vaan jotka huutavat huutonsa tuuleen tai sydämiin, kuinka kullekin on suotu.