Part 5

Kahden ylimmän luokan virolaisilla pojilla oli kokous asiasta Antsin huoneessa, jossa hän Pärt Maddissonin pois muutettua yksinään asui. Huone oli täpösentäynnä, pöydillä ja vuoteella istuskeli poikia.

Ei päästy mihinkään päätökseen. Oltiin laimeita, haluttomia, joku huomautti, että koko asia ehkä oli ansa.

Ants istui ikkunalaudalla.

"Tehkää mitä mielitte, -- minä ajan asian läpi", hän sanoi jurosti ja äreästi.

"Vaikkei teistä yksikään rikkaa ristiin panisi, niin minä sen teen."

Harmaat silmät välähtivät teräksenä kuperan otsan alta.

Ants hyppäsi ikkunalaudalta, työnsi pari poikaa tieltään ja viskautui suulleen vuoteeseen.

"No, -- mitä te odotatte?" hän kysyi, -- saappaankorollaan vuoteen jalkopäätä potkaisten.

"Kukapa ne nimetkin kerää, -- siinä joutuu helposti kiikkiin", epäili joku.

"Johan te kuulitte, että minä. Kyllä nimiä tulee, vaikka itse kuolleet nousisivat kirjoittamaan."

Se vaikutti.

Illalla tuntui Antsista tämmöiseltä: hän on taas menossa kirkolle ja vetää noin silmämitalla vaan suoran viivan määräpaikkaansa, -- sitten sitä viivaa pitkin, -- kuin lingottu.

Niin oli äitikin kerran kulkenut, ja hänellä oli äidin verta suonissaan. Voimaa virtasi häneen kuin jostakin salaa auenneesta lähteestä. Nyt saataisi nähdä oikea Ants Raudjalg.

Koko illan hän kulki vihellellen, nyrkkiään puristaen, itsekseen ääneensä puhuen, -- välillä pysähtyen varpaille noustakseen ja keuhkojensa täydeltä ilmaa hengittääkseen.

Mutta maata pantua otti isän luonto osansa, -- äskeinen palava toimintahalu suli kangastuksiksi ja kevyesti keriytyviksi unelmiksi.

Niinkuin isä ennen vanhaan vuoteellaan pieniä koulujaan kaikille siunaukseksi pitkin maata siroitteli, niin nyt Ants vuorostaan valvotteli ja piti äänettömiä ylistyspuheita äidinkielelle.

Isältä ja äidiltä perityt ominaisuudet, jotka useimmiten olivat hänessä ristiriidassa keskenään, -- palvelivat nyt kerrankin samaa asiaa.

Aamulla hän oli taas kokonaan äidin heimoa, -- käytännöllisyyttä ja toimintatarmoa kiireestä kantapäähän.

Hän alkoi kerätä nimiä anomuksen alle.

Ensimäisessä paikassa otettiin hänet hyvin kylmästi vastaan.

"Oppivathan lapset muutenkin viroa -- palvelijoilta, ja puhummehan me itsekin toisinaan."

"Eihän sillä kuitenkaan mihinkään pääse, ei kysytä viran haussa missään."

Toisessa paikassa oltiin suorastaan epäluuloisia.

"Taitaisi olla itsellennekin viisaampaa jättää moiset hommat. Ei sitä hyvin silmin katsella. Olen minäkin kruunun virkamies, vaikkapa alhainenkin, -- ei minun poikani sovi nimeään joka paperiin panna."

"Se on sellainen koneisto, että jos siihen vaan takin liepeestä tarttuu, niin mennyttä miestä on."

"Voi olla paljonkin luvattu, vaikka ei siltä tosissaan meinattu."

Kolmannessa surkuteltiin lapsia.

"On niillä raukoilla jo ennestäänkin kuin Paapelin sekoitus päässä, -- on ryssät, saksat, latinat, -- kuka niitä kaikkia jaksaa luetellakaan."

"Kelmeänokkaisia ovat muutenkin; ja iltapäivä menee tyystin läksyjen lukuun."

Ants yhä sitkistyi, sitä myöten kuin asia mutkistui. Hän vie sen perille, vaikka päänsä seinään iskisi.

Hän ei hellittänyt yhdestä tappiosta, vaan tuli uudestaan, istui iltakaudet ja selitteli.

Itsepäinen, iloinen innostus piti hänen joka hermonpäänsä vireessä.

Vihdoin oli tarpeellinen määrä nimiä koossa. Sinä iltapäivänä, jolloin anomus alkoi matkansa määräpaikkaansa kohti, irroitti Ants veneen laiturista ja lähti soutamaan.

Toukokuu oli keskivaiheillaan, ja tulvavesi korkealla.

Aurinko alkoi hitaasti painua joen pintaa kohden, mutta valaisi vielä kirkkaasti ja rauhallisesti.

Pellot oikeanpuolisella rinteellä olivat äsken kynnetyt, ja savensekainen multa punersi vaoissa. Vasemmalla puolen oli lankkukasoja säännöllisissä neliöissä.

Ants souti vastavirtaa, keskiuomassa.

Hän oli varma ja tyyni, pitkällinen jännitys oli lauennut lujaksi, tasaiseksi rauhaksi.

Auringon aletessa alkoi taivas muuttua, häilyviä, levottomia varjoja kulki näköpiirillä, taivaanranta peittyi epätasaiseen ruskoon.

Ants oli kääntänyt veneen, se vieri virran mukana.

Alkoi pimetä, rannat tummenivat, kaupunki häämöitti hämärästä vastaan. Ja yli Kivisillan kiviveräjäin kohosi luonnottoman suuri, pyöreältä pilvenlongalta näyttävä täysikuu, joka vielä ei kyennyt valaisemaan.

Takana punoitti auringon viimeinen tulipalorusko, mutta edestäpäin alkoi hitaasti levitä kylmää, kalpeaa valoa.

Vedessä ne molemmat valuivat toisiinsa, yhtyivät venheen ympärille.

Oliko tämä enää pieni Emajoki? Eikö se ollut valtaväylä, jota myöten voisi rahaa ja rikkautta kuin runsauden sarvesta vuotaa? Eikö se ollut avoin elinsuoni, jonka voimakas verenkierto kohottaisi kukoistukseen pikkukaupungin?

Kelmeä valo pääsi vihdoin voitolle, täysikuu nousi, kutistui tavalliseen kokoonsa ja mutkitteli tulvaveden paisuttamassa virrassa.

14.

Ensimäinen sanoma, mikä Antsin syksyllä saavutti, oli, että anomus oli palannut tyhjin toimin takaisin. Poikien nimet eivät kelvanneet, -- vanhempien piti allekirjoittaa anomus.

Ants otti vastaan anomuspaperin rehtorin omasta kädestä, koulun kansliahuoneessa, joka oli puoliksi pimeä, vihreät, tummat verhot ikkunoissa. Jostakin seinältä katseli häntä pönkkähameinen, paljasrintainen Katariina. Tupakanhaju, joka näytti piintyneen pienimpiinkin esineihin, täytti ilman.

Ants ei sanonut mitään, ei kysynyt mitään, otti mykkänä paperin ja meni.

Pojille hän selitti: pikkuinen, joutava vaillinaisuus, joka olisi helpolla korjattu.

Mutta kotona hän puri hampaansa lujalle tyynyyn, -- hänessä nakersi epäilys.

Hän otti uudelleen kerätäkseen nimet. Se oli tällä kertaa kahta vaikeampaa, ihmiset olivat vielä epäluuloisempia kuin ennen ja vainusivat vaaraa. Ants juoksi ja puuhasi, oli iltasin väsynyt kuin ajokoira, mutta ei sittenkään saanut unen päästä kiinni.

Hän ei päässyt kohoamaan entiseen intoonsa ja varmuuteensa, mutta tiesi, että niin pian kuin toiset sen aavistaisivat, olisi kaikki hukassa. Heidän täytyisi nähdä hänen uskovan itseensä, silloin hekin uskoisivat.

Toinen anomus lähti matkalleen.

Antsille alkoi kiduttava odotuksen aika.

Hän seurasi anomuksen kulkua toiselta kansliapöydältä toiselle, toisen kiiltonappisen virkamiehen luota toisen luo, jotka käsittelivät sitä kuin hengetöntä paperikääröä.

Heillä oli niin paljon aikaa, -- ja niin suuri paperikori.

Mutta tässä ei ollut kysymys ainoastaan anomuksen ja vironkielen tuntien kohtalosta.

Hänestä itsestään oli kysymys.

Hänen innostuksestaan, hänen nuoruudestaan, hänen elämänuskostaan päätettiin paraikaa tomuisissa kansliahuoneissa.

Hän oli siellä heidän käsissään, heidän armoillaan, hän, Ants Raudjalg.

He olivat siellä niin tottuneet numeroihin ja koukeroihin, että olivat kai aivan unohtaneet taidon lukea virallisten, kuivien lauseitten välistä muutakin.

Kaksi kuukautta kului, kolmas oli puolillaan.

Eräänä päivänä sai Ants kutsun tulla rehtorin luo.

Hän näki heti sisään astuessaan rehtorin kädessä valkoisen paperikäärön, -- anomuksen.

"Anomus vironkielen tuntien johdosta on lähetetty huomioon ottamatta takaisin, josta tahdon ilmoittaa teille, Raudjalg, koska, kuten olen kuullut, olette ollut tämän puuhan johtajana..."

Ants tuijotti tylsästi rehtorin käteen.

"Teiltä on jäänyt huomioon ottamatta muuan pikkuseikka, muodollisuus, niin sanoakseni. Anomuksessa ei ole nimittäin mainittu, onko saatavissa kelpoisuusehdot täyttävä vironkielen opettaja. Kuraattori on sentähden suvainnut jättää anomuksen huomioon ottamatta."

Rehtori piti pienen pysähdyksen, ikäänkuin antaakseen Antsillekin puheenvuoroa, mutta jatkoi sitten narisevasti:

"Tietysti ei mikään estä lähettämästä uutta anomusta, joka täyttää kaikki asetettavat vaatimukset."

Antsissa nousi, nousi, -- kurkkuun saakka.

Hän tunsi, että jos hetkeksi vielä jää tämän katon alle, niin sanoo kaiken vasten silmiä.

Hän sai itsensä hillityksi, mutta kotona se purkautui.

Hän seisoo vielä kerran rehtorin edessä: eroittakaa vaikka heti koulusta, mutta sen minä sanon, te tiesitte sen kaiken edeltäpäin, heti alussa jo tiesitte, kun ensimäinen anomus lähti.

Te tiesitte, ettei sitä koskaan hyväksyttäisi, vaikka se sata kertaa muuttaisi muotoaan, se on kaikki narripeliä, te keksisitte aina uuden mutkan.

Valehtelijoita olette kaikki, pettureita ja silmänkääntäjiä.

Te siellä vihreäverkaisten pöytien takana myös tiesitte, ettei sellaista anomusta ole olemassakaan, jonka hyväksyisitte, mutta paperikoriin ette kuitenkaan kehtaa viskata.

Se on teille aivan yhdentekevä, että yhdestä Ants Raudjalasta teidän tähtenne tulee heittiö ja tyhjäntoimittaja...

Hän makasi vuoteellaan silmät ummessa, hiessä, kaikki jäsenet kankeina kuin pakkopaitaan puristettuina.

Illalla, kun ajurin vaimo toi teekeittiön ja samalla uuniin puusylyksen, hän pakoitti itsensä pystyyn.

Kiukku ja kiihko oli ohitse, mutta jäljellä väsymys, joka ei ollut ruumiillista, vaan henkistä.

Silmät sattuivat pöydällä tyhjään kirjoitusvihkoon, jonka hän äsken oli ostanut.

Isä kirjoitteli muistiinpanoja, -- opetukseksi jälkeläisilleen, -- miksi ei hänkin.

Äkillisen ajatuksen valtaamana hän tarttui kynään ja kirjoitti:

Ants Raudjalg-vainajan muistiinpanot, syntyi 12 päivänä heinäkuuta vuonna... kuoli 18 päivänä tammikuuta, vuonna... ihmisten vilppiin ja omaan herkkäuskoisuuteensa.

Mutta kun kekäleet alkoivat uunissa mustua, repi hän lehden irti ja heitti hiilokseen.

Ensin se savuttui, sitten paloi hehkuvan punaiseksi, mutta lopulta, ollen jo ainoastaan haurasta, vaikka yhä koossa pysyvää tuhkaa, se vielä kerran kuten alussa harmeni, ja kirjoitus tuli selvästi näkyviin: -- kuoli 18 päivänä tammikuuta.

15.

Kolmas anomus jäi puuhaamatta, -- ainakin siksi kertaa.

Loppututkintoluvut olivat täydessä vauhdissa, Ants antautui niihin niin päätä pahkaa, kuin ei olisi maailmassa muuta ollutkaan.

Hän tunsi asemansa koulussa muuttuneen anomusjutun jälkeen, häntä pidettiin silmällä. Hänen jokainen askeleensa oli tiedossa, häntä katsottiin erityisellä epäluulolla, joka lähenteli vakoilemista.

Hän ei siitä suuria välittänyt, hänhän oli vaan tehnyt, mitä laissa oli luvattu. Ylipäänsä oli hänelle kaikki yhdentekevää.

Yhtenä päivänä kalahti kateederista taas yksi rehtorin kuuluisia pikku kahleita, tällä kertaa se sentään puristi tuntuvasti.

Tarkastajan mahdollisten käyntien varalta, joitten piti voida tapahtua milloin hyvänsä, kiellettiin oppilaita pitämästä asuinhuoneensa ovea lukossa.

Ants uhitteli itsekseen, hänen syntiluettelonsa oli jo ennestäänkin pitkä, -- vähätpä siitä, -- hän kiersi ovensa lukkoon joka kerta ulos mennessään ja pisti avaimen taskuunsa.

Eräänä iltana hän tapasi ajurin heiveröisen vaimon keittiöstä esiliinaansa itkemässä.

"Lukon särkivät, -- ihka uuden matrassin repivät, -- puolen hintaa oli vielä juutalaiselle maksamatta..."

Ants kirosi.

"Älkää nyt ulisko, kyllä minä maksan."

Hänen huoneessaan oli täydellinen sekasorto. Vuode oli perinpohjin pengottu, matrassin lastut pitkin lattiaa, ja tyynyjen höyhenet lentelemässä. Kirjahyllylle oli jäänyt muutamia kuluneita koulukirjoja, paperit olivat huiskin haiskin. Hänen likaiset liinavaatteensa olivat lattialla, yksinpä eväskirstukin oli auki.

Hän tarkasti kiireesti niukat kapineensa. Kaikki hänen kirjansa, osaksi omia, osaksi lainattuja, oli viety, samoin muutamia puolitekoisia kirjoitelmia pöytälaatikosta.

Hän ei ruvennutkaan mitään järjestämään, kirstunsa vaan sulki ja sen kannelle keskelle hävitystä istui.

Hän ihmetteli itsekin, ettei kipeämmin kiukustunut, sensijaan pisti pureva iva kuin myrkytetyllä kärjellä häntä.

Hän muisti, että kirjoja oli ollut kahdeksalla eri kielellä. Samassa hän jo ehti pilkata itseään, -- siinäpä itserakkauden aihe, totta tosiaan.

Lukekoot, -- tulkkeja tarvitsevat!

Mutta mitä kauemmin hän istui, sitä herpaisempi haluttomuus lamasi sielun ja ruumiin, sama väsymys, jota hän jo kerran ennen oli tuntenut, silloin kun toinen anomus hyljättiin.

Jospa hänellä edes olisi ollut voimaa kirota ja kiihkoilla, mellastaa kuin mieletön.

Vaan ei, -- hänellä ei ollut mitään muuta puolustuksekseen asetettavaa kuin kylmä, tyyni iva, joka syöpyi kuin ruoste, kuin kirpeä happo hänen olemukseensa.

He olivat siis saaneet hänet lannistumaan. Hän tunnusti sen itse, myönsi: olen voitettu.

Mutta mitä enemmän hän mietti, sitä ihmeellisemmältä hänestä tuntui oma väsymyksensä. Kuinka oli mahdollista, että hän niin helpolla oli antautunut, kompastunut ensimäiseen kiveen.

Hän ei päässyt väsymyksensä juuriin käsiksi.

Sen olemuksen hän tunsi, se oli ilmassa, jota hän hengitti, veressä, joka hänen suonissaan kiersi, mutta missä oli sen alkupää?

Jossakin ulkopuolella häntä, ja hänestä riippumatta, oli voimia, joitten lopputulos hän itse väsymyksineen oli, -- nykyisyydessäkö vaiko kaukaisessa menneisyydessä, -- kuka tietää.

Antsin kahdeksankieliset kirjat viipyivät kauan kiertomatkallaan. Jäljestäpäin hän sai kuulla, että itse kuraattori oli puhunut hyvän sanan hänen puolestaan, koska kirjojen monikielisyys oli herättänyt hänen huomiotaan ja pannut hänen kiinnittämään toiveita kysymyksessä olevaan nuoreen mieheen.

Rehtori itse antoi ne hänelle takaisin.

"Teidän harrastuksenne haaraantuvat liian monelle taholle, Raudjalg. Teiltä ei vaadita mitään muuta, kuin että osaatte läksynne ja suoritatte tutkintonne. Kaikki muu on turhaa ja teidän ijässänne vahingollista."

Ants kuunteli pää nuokuksissa. Rehtorin sanat tuntuivat hänestä tosilta, hän alkoi itsekin yhä selvemmin käsittää, että kaikki muu oli turhaa.

Kirjoitelmiaan hän ei uskaltanut takaisin kysyä, siinä varmassa vakuudessa, että ne olivat menneet kaiken maailman tietä.

16.

Ants oli maalle tultuaan pian selvillä siitä, että kotona oli jotakin painostavaa ilmassa, jokin salaisuus mielissä sakoamassa. Isä ja äiti puhelivat pitkään iltasin, oli ikäänkuin asioita olemassa, joista he eivät päässeet irti.

Kuin sivumennen Ants sai tietoonsa, että keväällä oli käynyt uusi koulutarkastaja. Hän tiesi ennestään, että tarkastuskäynnit olivat isän kovimpia koetuksia, jolloin hän kadotti tavallisen tyynen tasapainonsa ja hiljaisen varmuutensa. Mutta tällä kertaa lie tapahtunut jotain erityistä. Äiti antoi vältteleviä vastauksia, mutta sen verran Ants kuitenkin ymmärsi, että tässä kohden luotirihma pohjasi.

Eräänä iltana postin saavuttua hän luki sanomalehdestä uutisen, että kansakoulunopettajain apurahasto, jonka perustamissäännöt olivat viruneet kaikissa mahdollisissa virastoissa jo kymmenisen vuotta, saamatta vahvistusta, oli vihdoin päätetty hajoittaa, ja yhdistys, joka oli asian alkuun pannut, oli ostanut itselleen osalla rahoista biljaardipelin.

Ants tiesi isänkin olleen hommassa osallisena.

"Joko sinä luit tämän?" hän kysyi, osoittaen sormellaan uutista isälle.

Isä istui ja poltteli piippuaan kiviportailla, selkä ovea vasten.

"Jo..." hän vastasi lyhyesti.

"Herneille pitää huomenna panna kepit", hän sanoi hetken päästä.

"Se on nyt sen ainaisen vääryyden ja venyttelyn seurauksia", sanoi Ants tiukasti ja heitti lehden menemään, -- "väsyvät kesken".

"Meidän asiamme ei ole tuomita", sanoi isä.

"Menen tästä hernekeppejä hakemaan", hän lisäsi, nousten.

Ei oltu ehditty pitkällekään juhannuksen tuolle puolen, kun isä sai suuren, sinetillä suljetun kirjekuoren, ilman postimerkkiä.

Kun Ants tuli takakamariin, istui isä ja luki venäjänkielistä paperia sekä ojensi sen sitten ääneti Antsille.

Ants silmäsi sen nopeasti läpi, -- isältä vaadittiin kaikissa kouluaineissa uutta tutkintoa, viran menettämisen uhalla.

Antsille selvisi, että tämä oli jossakin yhteydessä tarkastajan käynnin ja kotona vallinneen ahdistavan mielialan kanssa.

"Eikö nytkään saa tuomita?" hän kysyi pistävästi.

Isä vastasi pitkällä katseella ja sulki paperin koteloon.

Kotona kävi olo tukalaksi.

Isä vaikeni melkein puhumattomaksi eikä sallinut toistenkaan hiiskahtaa vääryydestä, mutta Antsilta ei jäänyt huomaamatta, että juuri samainen vääryys se salaa lannisti isää ja kalvoi hänen elintarmoaan.

Sitä oli sietämätöntä katsella.

Jos isä olisi sanallakaan valittanut tai edes myöntänyt, kuinka kipeästi se häneen koski, mutta vaitiolo, johon hän itsensä ja toiset pakoitti, ikäänkuin olisi pelännyt, ettei jaksaisi hillitä itseään, jos suunsa avaisi, -- se oli vaikeinta.

Ja kuitenkin jokainen taisi nähdä, että hän kärsi.

Siinä oli jotain alentavaa ja häpeällistä, että isän täytyi istua kirjapinkkojen takana ja takoa niitten sisältöä päähänsä kuin typerän koulupojan. Joka ilta täytettiin hänen lamppunsa uudelleen öljyllä, hän istui yöt läpeensä.

Kesäiset työt olivat kiireimmillään, niitten täytyi jäädä, isä myi polkuhinnasta koko senvuotisen sadon naapurilleen.

Isä rasittui silminnähtävästi. Hän näyttäytyi ainoastaan aterioiksi, väsähtänein, samentunein silmin, ja eräänä päivänä huomasi Ants isän korvantaustassa pari aivan valkean väritöntä hiusta.

Isän muistilla ei enään ollut nuoruuden joustavaa vastaanottavaisuutta, se työskenteli hitaasti ja taipui vastahakoisesti.

Ants tutki isää yhtämittaa, kipeä tunne sydämessä.

Hän olisi tahtonut houkutella isän tunnustukseen, mutta ei uskaltanut.

Ja kuitenkin hän luki isän ajatukset, niinkuin ne olisivat olleet hänen omansa.

Siinä olivat isän kaksikymmentä rehellistä työvuotta, täynnä työniloa ja rakkautta työhön, jotka nyt yhtäkkiä eivät painaneet mitään vaa'assa, koska uusi tarkastaja ei muka mielestään kyllin nopeaan ylennyt arvo-asteissa. Vaikka tutkinto onnistuisikin, niin jäisi aina sentään alentava tunne, että yhtäkkiä oli havaittu kelpaamattomaksi, vaikka oli parastaan pannut. Mutta paitsi sitä kyti alla pelko tutkinnon epäonnistumisesta, alkava epäluottamus itseensä.

Ja sitten raskas vaitiolo, joka kuormitti omaan sydämeen kaiken, mikä oli vaikeata, ei päästänyt sitä huojentumaan, vaan alituisesti piti vireillä salaista taistelua: tuomitako ja syyttääkö vai eikö?

Vähäinen vapautuksen tunne, joka Antsilla oli ollut koulusta päästyään, hupeni olemattomiin.

Hän oli vaan päässyt pienemmästä kehästä toiseen suurempaan, mutta yhtä umpinaiseen.

Jaksaisiko isä, -- vai murtuisiko? Hän seurasi isän sisällistä taistelua tuskallisella jännityksellä.

Isän yökaudet palava lamppu, hänen alati lukittu ovensa, hänen veristävät silmänsä, -- ja ennenkaikkea hänen puristettu vaitiolonsa, -- sitä ei sietänyt katsella.

Mutta kesän mitta ei ollut vielä täysi.

Eräänä sunnuntaina, kotoväen poissa ollessa, varastettiin isän takakamarin nurkkakaapista sekä arvopaperit että sula raha viimeistä kolikkoa myöten, -- yksinpä Antsin ristiäis-ruplatkin.

Varas ei ollut viitsinyt nähdä turhaa vaivaa, vaan oli kolhaissut kaapin ovea kirveellä, niin että sai sormensa sisälle.

Kirveen haavasta oli vuotanut teille tietämättömille isän vuosien vaivat, kaiken kaikkiaan parintuhannen paikkeille.

Isä vanheni parissa päivässä, -- isku sattui lujempaan, kuin olisi luullut.

Äiti sensijaan, joka muuten aina joka kopeekan kymmenesti käänsi, ennenkuin kädestään päästi, pysyi ihan tyynenä, kehitti vaan ilmoille suuren toimeliaisuuden.

Antsin kanssa yhdessä he kulkivat kyläpoliisit, vallan vanhimmat, sähköttivät kaikkialle.

Isästä ei ollut mihinkään, hän vaan istui takakamarissa ja murjotteli.

"Minäpä en näistä maallisista riipu", sanoi äiti ja hymyili. "Pitävät minua kitupiikkinä, kun aina kuljen puntari kädessä ja joka voinokareen punnitsen, -- ja miksi Jumalan viljaa haaskata, -- mutta kyllä minun puolestani saisivat viedä kaikki tyynni."

"Eikä pappakaan suinkaan kai muuten niitä rahoja niin surisi, mutta se käy hänen kunnialleen, koska hän oli luvannut ne sinulle."

Antsin täytyi ihmetellä äidin käytännöllisyyttä, jolla hän koetti päästä varkaitten jäljille, vaikka loppujen lopuksi ei muuta selville saatukaan, kuin että varkaat olivat vuorokauden viipyneet muutamassa metsämökissä.

Turhaan äiti ravisteli isää hereille, tekeytyi kiivaaksi, heltyi hyväksi, -- isä ei liikahtanut huoneestaan.

Vihdoin tulivat äiti ja Ants tuoden sanoman, että kaikki etsintä oli turhaa, arvopaperien numerot oli sähkötetty Pietarin pankkeihin, ja siellä oli yksi niistä nähty, mutta varkaat itse olivat jo matkalla itäänpäin.

Isä meni eräänä päivänä kirkkoherran puheille. Saamattomana hän istui, tietämättä, mistä päästä alkaisi.

Kirkkoherra alkoi puhua uusista englantilaisista varmuuslukoista, vieläpä näyttikin yhtä.

Isä käänteli sitä neuvottomana käsissään. Hänen tuli niin merkillisen kylmä siinä kuunnellessaan, kaikki mitä hän oli aikonut sanoa, ikäänkuin jäätyi.

Hän myönnytteli, rykäisi, katseli ylistettyä lukkoa.

"Jopa, -- jopa, -- kyllä kai sellainen koje olisi hyvä."

Vihdoin hän, keskustelulangan alkaissa katkeilla, nousi, kiitteli, pyysi anteeksi, että oli vaivannut, ja meni menojaan.

Mutta yöllä, saamatta unta takakamarin kovalla puusohvalla, hän nousi, meni makuuhuoneeseen ja herätti äidin.

"Se on kaikki siksi, että rahat olivat käyneet minulle niin rakkaiksi", hän sanoi.

Äiti, puoliksi unen horroksissa, sanoi jyrkästi:

"Mitä turhia, -- varkaitten syy se oli, ja ihmisten pahuutta."

Isä palasi takaisin yhtä rauhattomana.

Seuraavana päivänä hän irroitti seinästä särjetyn kaapin ja kantoi sen ullakolle.

Hänen oli puolta kevyempi olla, kun nurkka tyhjänä paistoi.

Mutta kun Antsin oli kesän lopulla lähdettävä yliopistoon, kutsui isä hänet huoneeseensa.

Isä oli hyvin hämillään, mielenliikutuksen vallassa.

"Tässä on sinulle kaksikymmentä ruplaa", hän sanoi.

"Eipä se paljoa ole", hän jatkoi pois kääntyen.

Mutta Ants seisoi ja tuijotti isän korvantaustaan ja niihin muutamiin värittömiin hiuksiin.

Hänelle juolahti mieleen, ettei hän pariin viimeiseen viikkoon ollut enää nähnyt isän hopeakuorista kelloa.

Ja yhtäkkiä hän tiesi: isä oli myynyt kellonsa, voidakseen antaa hänelle mukaan kaksikymmentä ruplaa.

Tutkintonsa isä ennen joulua vaivalla läpäisi, joten virka oli taattu. Mutta muuten ei ollut enää ennallaan mies, -- hänessä oli tapahtunut muutos, joka syrjäisenkin silmiin pisti.

17.

Ants Raudjalg pudisti nopeasti keltanokkaisuuden yltään, -- toiset väittivät, ettei sitä hänessä koskaan ollut huomannutkaan.

Hän oli muka aina ollut sellainen kuin hänet myöhemmiltä ylioppilasvuosilta muistettiin, aina vastahangassa, aina pilkallisen purevana.

Jo toisena ylioppilasvuotenaan hän oli kokouksessa esiintynyt ratkaisevasti.

Oli ollut kysymys virolaisen ylioppilasyhdistyksen laillistuttamisesta varsinaiseksi osakunnaksi ja sille hankittavasta oikeudesta julkisesti kantaa värejä, kuten saksalaiset osakunnat. Viime aikoina oli ylioppilasten keskuudessa ollut tuntuva virtaus asian hyväksi.

Ants Raudjalg oli pyytänyt puheenvuoroa.

Näköjään vähän väsähtäneellä, välinpitämättömällä, mutta syöpyvän purevalla tavalla hän oli puhunut koko puuhan kumoon.

Ja hän oli lopettanut puheen seuraavin sanoin:

"Virolainen osakunta on katsonut sopivaksi ripustaa kokoustalonsa salin seinälle ritarivaakunan varustuksineen. Minun ehdoitukseni olisi, että sen sijalle mahdollisimman pian ripustettaisiin aura tai äes, -- tai vielä suuremmalla syyllä -- ruoska!"

Senjälkeen hänellä oli ollut sanansijaa kaikissa osakunnan asioissa.

Osakuntakokouksissa hän sentään yleensä puhui vähän, hän kuunteli, joskus joi, mutta ei koskaan liikoja.

Hän kuului lainopilliseen tiedekuntaan ja suoritti kurssinsa säännöllisesti, ilman erityistä intoa.

Kesäisin hän tavallisesti oli kotiopettajana jossakin sisä-Venäjällä, rahoja ansaitsemassa. Siitä huolimatta hän sai lukukauden aikana usein elää teellä ja leivällä kuten muutkin. Isä, vanha Mihkel Raudjalg, lähetteli silloin tällöin kymmenruplasia äidin kutomain villasukkien keralla.

Ne, jotka häneen liittyivät, ja niitä oli paljon, sanoivat häntä suvaitsevaiseksi, hänen vastustajansa väittivät, ettei hänellä ollut mitään kantaa.

Itse hän sanoi olevansa arvostelevalla kannalla.

Sen hän toteutti käytännössä siten, ettei lukenut itseään mihinkään puolueeseen, vaikka kirjoittelikin täydellä nimellään ja omalla vastuullaan pariinkin sanomalehteen. Hän pidätti itselleen täyden oikeuden etsiä kaikessa vikoja.

Se oli hänen vahvin puolensa.