Part 4

"Minä olen nyt ajatellut näin: ensin menen Moskovaan ja rupean juristiksi, mutta sillä välin menen kotiopettajaksi rikkihienoon perheeseen, oikein siihen kaikkein hienoimpaan sakkiin. Eipäs tämä poika kauppiaspohatoista huoli eikä vastaleivotuista nousukkaista, -- eipä vaan... Prima Ware! Oikea kenraali sen olla pitää, sellainen, joka pesun kestää."

"Mielipiteistä viisi! Olkoot mustia tai punaisia, -- vaikkapa vanhoillisia kuin Kiinan keisari. Ylpeitä saavat olla, tallatakin saavat, eipähän potkusta parahda..."

"Kaikki omat mielipiteet pannaan pussin pohjalle, ja suu nauhalla kiinni. En ole saksalainen, en venäläinen, enkä virolainen, -- olen vaan Itämeren maakunnista."

"Mutta sen minä sanon, -- minä kynin heidät putipuhtaiksi, kaikki minä heiltä varkain vien, heidän hienot seurustelutapansa, heidän sorahtavan ranskantaitonsa, heidän kadehdittavan varmuutensa... Helivei, niin minä sen kaiken vien kuin säkissä vain, praschtschai..."

"Ehkä minä teen heille vielä senkin kornetin, että etehisessä kumarran ja tunnustan: tällainen olen, se ja se, tämmöinen on oikea naamani, halveksin teitä, -- olemme kuitit!"

Pärt Maddisson hihitti ja hirnui.

Lamppu taas savusi, Ants kiersi sitä alemmaksi. Pärt Maddissonista huokui kylmyyttä, joka työnsi hänet loitommalle.

Toisinaan oli Pärt Maddisson pitkät rupeamat huonolla tuulella. Hän ikäänkuin keräili itsekseen sappea ja etsi sitten esinettä, johon sen purkaisi. Sellaisina aikoina hän oli sietämättömän pisteliäs, vainusi kaikessa vastustusta ja oli aina sotajalalla.

Kun hän kyllin kauan oli hautonut katkeruuttaan, seurasi aina äkillinen purkaus.

"Älä luule, että sinun tähtesi puhun", hän sanoi Antsille, -- "ei veikkoseni, et sinä ymmärrä tuon vertaa, -- minä puhun vaan itse varmistuakseni".

Pärt hieroskeli tuon tuostakin pitkän ja puisevan nenänsä vartta.

"Tiedätkös, että minä toisinaan kuvittelen näin: minulla on soopelinnahkaturkki, sellainen, jonka sisäpuolella riippuu pieniä, somia häntiä, -- ja englantilainen reki, -- ja sitten minä ajan jonnekin, missä on pöytä katettu kaviaarilla ja sampanjalla -- ja -- ja -- ostereilla. Ja samalla minä rajattomasti ylenkatson kaikkea sitä, -- ylenkatson, syljen siihen..."

"Se on sellainen ristiriita, minä halveksin sitä, -- ja ajattelen kuitenkin alituisesti."

Hän istui etunojassa ennenaikojaan vanhana, -- äkkikypsänä hedelmänä, joka sisältä jää raakiloksi.

Yhtäkkiä hän nousi ja pysähtyi kahareisin kädet taskuissa Antsin eteen.

"Oletko sinä ajatellut sitä, että meissä kaikissa on orjan verta, -- niin, niin, älä yhtään puikkelehdi, -- sinussakin, niin lukkarin poika kuin oletkin. Mutta kysyppäs, kuka vaarisi oli."

"Eikä se ole mikään häpeä, ei ollenkaan, se ei ole sitä eikä tätä, -- se _on_ vaan niin."

Nyt hän alkoi kulkea edestakaisin huoneessa, -- kuusi askelta, -- taas kuusi askelta, -- taas kuusi, -- katto oli niin matala, että olisi kädellä voinut hipaista.

"Jos joku meistä pitäisi hiukan huolta", hän jatkoi, -- "mutta niinkuin me tulemme -- Kun jonkun vuoden päästä olemme valmiit, -- niin silloin nauretaan ja sormella näytetään, jos olemme kömpelöt... uskallappa ajatella huonosti ja rikollisesti, niin suljetaan pois toisten piiristä."

Kerran he kahden lähtivät Tuomiovuorelle kävelemään.

Kaupunki alhaalla oli sukeltanut sumuun, mutta sumuakin valkoisempina pulpahtelivat siellä täällä savupiipuista paksut savukierteet.

Äärimmäiselle rinteelle oli rakennettu muuan talo, niin että ylimmät kerrokset olivat kukkulan tason yläpuolella. Se oli koottu keltaisista ja rusoittavista tiilistä, jotka muodostivat kirjavan kudoksen, -- täynnä parvekkeita, lokeroja, torneja. Siinä ei ollut mitään varmaa suunnitelmaa, se oli kyhätty leikkisällä, oikullisella mielikuvituksella, kuten lapset kivestä linnojaan rakentelevat, pitämättä silmällä käytännöllisen elämän vaatimuksia.

Pärt alkoi kertoa talon rakennuttajasta, joka samalla oli ollut sen omistajakin.

"Sillä oli sisua sillä miehellä, -- niinkuin olisi yhtenään muurahaispesässä maannut, -- senkuin riiteli... Katseli tuosta tornista kaupunkia --, taisi näyttää pieniltä paikat, koska pudisti Tarton tomut jaloistaan. Siellä se nyt kulkee maailman keskuksessa, puuhaa veljeytymistä ja sen semmoista."

Ants huomasi, että Pärtin tavallisesti harmaankalpeat kasvot hehkuivat epätasaisessa, kiihkeässä punoituksessa.

"Niin se on, jolla on voimaa, viskatkoon taistelukintaan, -- jolla ei ole, madelkoon, mutta säilyttäköön myrkkyhampaansa kuitenkin."

Kahden vuoden päästä Pärt Maddisson lähti Moskovaan loppututkintoa suorittamaan: "ovat puolueettomampia kauempana", kuten hänen jäähyväissanansa Antsille kuuluivat.

10.

Aina kevätlukukausien lopulla alkoi Antsin koti-ikävä. Sitä myöten kuin päivä päiviä sulatteli likaisiin lumilakeuksiin kaupungin ääressä, niin että kaikki töryt ja tunkiot yhtäkkiä paljastuivat, -- kun kadut huomeneltaan olivat ohuessa, helisten särkyvässä iljanteessa ja päiväsydännä kymmeninä pikku puroina, -- silloin alkoivat kotikuvat kumpuilla kuin lähteen suonesta.

Sunnuntaisin se tunne oli selvimmillään. Heti aamusta alkaen, kun pihalla näki pumppukaivon, joka oli tiukasti kääritty olkiin kuin turkkiin, ja kun näki pihamiehen olkilyhteitä irroittelevan, ja kukon ja kanojen kohta irtonaisille oljille asettuvan. Kaupungilla, missä sattui kaukaisempia kattoja näkymään, oli niillä kostea kiilto, kuin olisi äsken satanut. Maariankirkon sivuilla, paljasoksaisissa puissa naureskelivat naakat.

Mutta silloin se puhkesi sydänalaa sykyttäväksi ikäväksi, kun suurten hevoskastanjain lehtinuput yhtenä yönä aukenivat, ja niistä kiertyi viisisorminen lehti, täynnä ruskeata nöyhtää kuin linnun untuvaa. Silloin ei malttanut enää iltapäivin huoneessa pysyä, vaan täytyi painua lakeuksille, kaupungin ulkopuolelle.

Mutta siellä tapasi vaan saman ikävän, mikä itsessä iti, ei mikään tyydyttänyt, ei Emajoen kiiltävä, tulvaveden laajentama pinta, joka rantaniityille levitteleikse, pakoittaen raidat vedessä kasvamaan.

Ei tarvitsisi hänen muuta kuin kotikynnyksen yli astua, -- samaisen kuluneen kynnyksen, jossa kissalla oli kolonsa, -- kadonnut olisi kohta näkymättömiin talven tartuttama kuona. Hän olisi ihan sama kuin ennenkin, ihan muuttumaton, eikä kukaan häneltä kysyisi mitään, sillä ei kukaan aavistaisikaan minkään muun olemassa-oloa.

Eikä hänkään kertoisi, eikä hänen tarvitsisi mitään tunnustuksia tehdä, sillä hänellä ei olisi mitään kerrottavaa, jota mieluimmin salaisi, eikä mitään tunnustettavaa.

Ei hän vaikenisi suoruuden puutteesta eikä sentähden, ettei heitä pahoittaa hennoisi, ainoastaan ja yksinomaan sentähden, että kaikki mikä talvella oli häirinnyt, yhtäkkiä olisi häipynyt olemattomiin.

Siinä samassa tuokiossa, kun äidin ja isän silmät uskoisivat, että hän oli ennallaan, hän todella olisikin ennallaan.

Antsin ensimäiset päivät maalla olivat aina yhtä ja samaa rajatonta jälleennäkemisen iloa, tervehdystä tutuille paikoille, kiireistä vakuuttautumista siitä, että kaikki oli vanhassa kunnossa.

Se oli tiukka tarkastusretki ullakolta ruokakammioon, sieltä vasikkahakaan, vasikkahaasta mehiläispesille, -- sitten aittaan, talliin ja riiheen, ja loppujen lopuksi isän takakamariin.

Kaikki puheetkin olivat alkupäivinä niin lapsellisen joutavia ja alkoivat melkein aina sanalla: muistatko?

"Muistatko, äiti, kuinka minä tein tulen aitan kivijalan aukkoon, ja lattialaudat syttyivät palamaan, ja isä sattui olemaan poissa kotoa..."

Aitan päivänpuoleisessa seinässä oli hirsissä pikkuruisia, pyöreitä reikiä.

"Näistäpä kuljeskeli aina ulos ja sisään hyvin koreita hyönteisiä, punasinisiä, ja sitten minä joskus otin pieniä kivimukuloita ja tukin niitten aukot."

Kuinka tyhjänpäiväisiä ja merkityksettömiä ja samalla sanomattoman suloisia kaikki nämä lukemattomat pikku muistot, joista ei tiennyt, miksi juuri ne olivat piirtyneet mieleen eivätkä jotkut muut samantapaiset.

"Ja muistatko, äiti, kuinka riihen takana oli suuri kuoppa, josta oli lohkottu kiviä, ja johon aina kerääntyi sadevettä, ja kuinka minä kerran rankkasateessa kuljin ja hain sieltä pieniä lapsia, joitten sanottiin sateella taivaasta tipahtavan."

Etehisen ikkunanlautaan hän kerran oli terävällä neulalla piirtänyt kysymyslauseen, mutta kustakin sanasta ainoastaan alkukirjaimet, ja nyt hän jännitti muistiaan saadakseen sen selville.

T. T. P. T. I. K. K.?

Tahtoisin tietää, pääsenkö tänään isän kanssa kirkkoon?

Tästä ikkunasta hän oli monta kertaa pelastaunut puutarhaan vieraita pakoon. Ja kerran oli isä vieraineen tullut hakaan, ja hän oli ollut tiheässä pensaikossa piilossa, mutta oksat olivat kuitenkin sattuneet vähän rasahtamaan, ja joku oli kysynyt, mikä se niin kahisi. Ja isä oli vastannut: "Kaippa ne lie vasikoita."

Äiti oli laittanut hänen makuusijansa ullakolle, tuoksuviin heiniin. Täällä vanhan romun seassa hänen entinen itsensä parhaiten oli säilyssä. Lapsuuden tunnelma oli tuttuna ja koskemattomana.

Sensijaan, että olisi nukkunut, hän makasi valveilla, avasipa luukunkin, josta omenapuun oksa heti pistäytyi sisään ikäänkuin kättelemään ja tervehtimään.

Savupiipun raossa riksutti lämpimissään sirkka.

Eihän ollut mahdollista, että tästä kaikesta joskus jotain muuttuisi. Muu kaikki maailmassa voisi muuttua, kun vaan tämä pysyisi eikä koskaan lakkaisi.

Että se kestäisi ikuisesti, niin että hän sen aina samana tapaisi.

Hän löysi lapsuuden rukouksensa uudelleen, -- helliä, yksinkertaisia sanoja, sanattomia sanoja, -- hän makasi pää tuoksuvissa heinissä, hänen oli äärettömän suloista ja lapsellista olla.

Ikäänkuin äiti olisi vielä istunut hänen pienen ristikkovuoteensa ääressä ja laulanut muorista, joka meni metsästä marjoja poimimaan.

Tõi aga mulle toobiga, Kadajadse kapaga...

Kun hän oli heittänyt hyvää yötä, oli isä jäänyt vielä kiviportaille istumaan, selkä ovea vasten, ja sanonut polttavansa vielä yhden piipullisen.

Niin pitkälle kuin ajatus ulottui, oli isä aina suvi-iltasin siten istunut, hämärään asti.

Isän tuuheassa tukassa ei näkynyt vielä ainoatakaan hopeahiusta.

Huomenna olisi siis taas päivä, ja hän oli kotona... Hän muisti yhtäkkiä kuin anteeksiantamattomana laiminlyöntinä, ettei vielä ollut käynyt lähteellä eikä alarinteellä, jossa lähteen puutorvea myöten johdettu vesi pienenä suihkuna nirisi niityn ruosteiseen märkyyteen.

Se tuntui hänestä yhtäkkiä kaikkein tärkeimmältä ja välttämättömimmältä seikalta maailmassa. Vasta sydänyön ohi siirryttyä hän nukkui koko olentoa avarruttava auvo sydämessä ja ehti vielä nähdä luokkien ja päreitten sekä äidin suuren kapiokirstun vähitellen irroittuvan hämärästä ja selviytyvän valkenevassa sarastuksessa.

11.

Ants toteutti lapsuuden aikeensa, alkoi syöttää raakkuja ankoille.

Joka aamu uimaan mennessään hän kokosi niitä korillisen rautaharavalla.

Ankat tunsivat hänet jo kaukaa, ne alkoivat kaakottaa ja haasotella hanhenmarssissa häntä kohden, -- kun hän tiilikivellä penkin laitaan kopahutti, löntystivät ne kahta kiireemmin, luullen juoksevansa.

Ants otti korista raakun, -- kivi putosi, rauskis.

Syntyi temmellys ja rykelmä, leveänokkaiset päät sekaantuivat toisiinsa, siivet löyhyivät, niskahöyhenet lentelivät. Suurin oli saanut saaliin, nokka sukelsi kuoreen, pudistellen pois sirpaleet, yhdellä kulauksella katosi raakun rasvainen sisällys.

Kivi kävi riuskis -- rauskis. Raakkuja putosi ehtimiseen tielle, -- taistelu tyyntyi, -- vähäväkisetkin saivat osansa, juoksivat kiireesti kauemmaksi rauhassa syödäkseen.

Yksi ja toinen riiputti jo ylen täyttä mahaansa ja pullistunutta kupuaan.

Tie oli kirjavanaan särjettyjä, heikosti välkkyviä kuoren siruja, joita myöhästynyt kukon poika pelokkaasti nokki.

Silloin tällöin Ants kävi kalassa moision metsävahdin kanssa. Melkein kaikki seudun pienet umpijärvet olivat moision omaisuutta, ja sillä oli yksinomainen pyynti-oikeus, -- talvella ne kuitenkin vuokrattiin kuljeksiville venäläisille kalastajoille.

Pienen heinärantaisen lahdelman he aluksi valitsivat, jonka rannalla mäntyjä kasvava saareke antoi tukikohdan jaloille.

Umpijärvi liplatti pikku lainein, jotka eivät ehtineet korkeammiksi paisua, ennenkuin jo ruohikkoon väsähtivät.

Metsävahti oli pieni, ahavan ja auringon kuivettama mies, -- verkkoa selvitellessä hän kuvaili Antsille kesä- ja talvikalastusta ja erilaisia pyyntitapoja. Syksyisin hän kävi metsästämässä armollisen herran kanssa, -- ammuskelemassa villisorsia järvien välisiltä kannaksilta.

"Toistakymmentä sitä joka kerralla kellahtaa", hän kehaisi.

Ants kadehti metsävahtia.

Yhtäkkiä tuntui ihanalta sellainen elämä: samota metsiä ja soita, rihlapyssy olalla, ilman muuta pakkoa kuin jäniksen jälkiä seurata, -- säikyttää kuusen latvasta kukertava teeri, sitä sentään ampumatta.

Kaikki muu vajosi syvälle ja kauas, -- ainoastaan tämä oli olemassa, -- se oli luonnollista ja hyvää, -- ainoastaan se teki onnelliseksi ja tyytyväiseksi.

Hän koetti sanoa sen metsävahdille, mutta tietysti siitä tuli vaan jotain kömpelöä.

Metsävahti naurahti kuivasti, kesäisin hän enimmäkseen vaan variksia ammuskeli, kaksi kopeekkaa kappaleelta, -- silloin, tällöin jonkun haukan, siinä kaikki.

He päästivät vesille kolmikulmaisen, litteän ruuhen, joka oli kätkössä rantamätästen välissä.

Ants meloi ruuhta seisoallaan, -- ruuhen perässä laski metsävahti verkkoa kierrokseen kaislikon ulkopuolelle.

Mela nosti niljaisia vesiheiniä ja joskus keltakupuisen ulpukan, joka lipui taas takaisin pitkän lonkerovartensa varassa.

Syvällä mudassa kasvoi kokonainen pienoismetsä, -- vesikuusia.

Nyt alkoi huvittavin ja vaivaloisin työ, -- kalojen pelotteleminen. Vyötäisiin saakka järvessä he mätkivät kumpikin taholtaan vettä pitkällä, nuijapäisellä puulla. Mutta hauit ja toutaimet, jotka olivat asettuneet rantavesiin päivää paistattamaan ja vesikasvien juurilta hyönteisiä haukkomaan, pakenivat suin päin kohti petollista verkkoa, joka pakotien sulki.

Antsin puu nousi ja laski vihaisesti viuhtoen.

Itse hän ihmetteli, -- jaksanko todella, -- enkö väsy, -- mistä yhtäkkiä tällainen ylivuotava voima?

He lepäilivät kotvan kanervikossa, petäjän juurilla, ennenkuin kokivat verkon.

Metsävahti kuivalla tavallaan, jolla hän joka sanan ikäänkuin vätysteli ja jyrsi, ennenkuin sen suustaan päästi, alkoi puhella, noin ilman vaan, enemmän itselleen kuin Antsille.

"Raskaaksi käy rämpiä ummet ja lammet, vaikka taivas sateesta ratkeisi, -- ja huonosti maksavat saksat, -- ei tahdo riittää särpimiksi niin suurelle joukolle."

Hän oli yhtäkkiä huolien painostama, ei ollut mitään jäljellä metsien miehestä.

"Kesällä minun eukkoni, -- se tuota noin, -- taas, -- se on jo kuudes..."

Mutta Ants tuskin kuuli, se meni häneltä ohi korvan, katse vaan ajatuksettomassa levossa harhaili taivaan hattaroissa.

Hänen nuorissa jäntereissään tuntui työnväsymyksen siunaus.

12.

Kesä kului.

Isän oli tapana joskus ottaa Ants kuulusteltavakseen.

Kuultuaan Antsin askeleet koulutuvasta hän etusormellaan takakamarin ovenraosta viittasi, myhäillen: "tulehan vähän tänne, Ants!"

Itse työnsi silmälasinsa käyrältä nenältä otsalle.

Ants tuli, aavistaen, mikä häntä odotti ja siihen edeltäpäin alistuen.

Isä tarttui häntä hartioista, kynnykselle pyöräytti ja leuvasta taaksepäin taivutti, painaen viivottimella itsepäistä tukkaa. "Kolme tuumaa!" -- isä leikkasi veitsellä oven pihtipieleen pikkuisen loven, -- entisten yläpuolelle. Siinä niitä oli yhtä monta kuin Antsilla vuosia, maasta matalasta asti.

"Ensi vuonna hipaisee poikkipieltä", myhäili isä.

Nyt alkoi kuulustelu.

"No, Ants poikani, -- mitä koulussa kerrottiin siitäkin kirkkoisä Augustinuksesta", tuli viattoman varovaisesti.

Isän vähäisenä, huolellisesti salattuna ylpeytenä oli tekeytyä niin tietämättömäksi kuin suinkin, kiertää Ants kysymyksillään kuin umpikujaan ja sitten tulla äkkiä omine tietoineen.

Ants etsi epätoivoisena muististaan niitä mureneita, mitä siihen mahdollisesti kirkkohistorian tunneilla oli tarttunut kirkkoisä Augustinuksesta.

Valitettavasti sitä ei ylen paljoa ollut, ja sekin vähä hänen täytyi penkoa kuin hämähäkin seittien ja tomun takaa.

Isä kuunteli, hymähti, nyökkäsi piippua tupruttaessaan päätään, pisti väliin jonkun vakuuttavan: jaa, jaa... joskus taas katsoi tiukasti poikaa, ettei se vaan pääsisi omiaan latelemaan.

Antsissa hämärsi tunto siitä, että hän ikäänkuin pettää isää.

Isä on niin koko sielullaan mukana, nauttii joka sanasta, ja vielä enemmän siitä, että kaiken oikeastaan jo edeltäpäin tietää.

"Entäs Polykarpus, -- minä vuonna se taas kuoli?"

Nyt olivat Antsin tiedot lopussa, hän hapuili turhaan, -- eksyi vihdoin katselemaan ruudun takana pörisevää paarmaa.

Mutta tätä isä juuri oli odottanutkin.

Suu vähäisessä, voitonriemuisessa hymyssä hän alkoi kertoa pyhästä Polykarpuksesta, syrjäkarein Antsiin tiirottaen, nähdäkseen, minkä vaikutuksen tekisi.

Takakamarin kotipalturin sauhuttama ilma laskeutui Antsin pään ympärille kuin sumu. Häntä niin kummallisesti unetti.

Isän äänikin tuntui tulevan jostakin kaukaa, -- penikulmien takaa.

"Poika, mikä sinun on?"

Peljästyneenä Ants kohotti katseensa, ja leuka nousi rinnalta.

Isä jäi Antsin mentyä mietteisiinsä, silmien välinen ryppy syveni huolekkaaksi uurteeksi. Ei ollut entistä mehua ja mahlaa pojassa, vaikka olivatkin hartiat ja kämmenet kuin karhulla.

Eräänä aamuna tuli isä kiireimmän kauppaa Antsia noutamaan. Hän oli niityllä löytänyt mättään, jossa kasvoi neljätoista erilaatuista kukkaa ja kortta.

Ants seurasi sinne, mutta ei osannut muuta kuin ruveta luettelemaan:

"Campanula patula, -- Ranunculus acris, -- Fragaria vesca, -- tämä on, -- tämä on joku Carex..."

Mutta yhtäkkiä se tuntui hänestä itsestään niin rutikuivalta ja köyhältä isän innostuksen ja hartauden rinnalla.

"Tästä minä en tiedä ihan varmaan, mutta joka tapauksessa se kuuluu heimoon Umbelliferae..."

Hän häpesi sisimmässään.

Sunnuntaina isä ja äiti tekivät lähtöä kirkkoon. Ei kukaan kysynyt, aikoiko Ants mukaan.

Kun äiti jo istui rattailla, paras pitsitanu huivin alta näkyvissä, niin isä yhtäkkiä äidille ohjat antaen sanoi:

"No Ants, -- teeppäs nyt vähän joutua."

"Minä en tule mukaan, -- tällä kertaa..."

Hän kuuli piiskan vingahduksen ja näki maantiellä pölypilven, -- sydän takoi kylkiluita.

Seuraavana sunnuntaina hän jo aamusta varhain lähti metsiin eikä tullut ennen iltaa kotiin. Kolmas sunnuntai kului samaten. Maanantaina hän tahtomattaan myöhästyi yhteisestä ehtoohartaudesta.

Seuraavan päivän iltana hän turhaan odotti isän avaavan harmooniota kuten tavallisesti. Hän kiipesi makuusijalleen ullakolle, -- jotain puuttui häneltä.

Aamulla kun äiti keittiössä sotki hapantaikinaa, tuli Ants sisään ja istui ruokakammion kynnykselle.

Hän murjotteli hetken aikaa ja tavoitti isovarpaallaan tikkua lattialaudasta.

"Ei voi aina tehdä toisille mieliksi", pääsi vihdoin ärtyisesti.

Äiti hieroi taikinaa käsistään irtautumaan. Hän oli käynyt raskasliikkeisemmäksi sitten viime näkemän.

"Ei, -- eikä sitä pidäkään. Ei koskaan toisten tähden _sellaista_..."

Sillä sanalla äiti päästi Antsin kuin pinteestä, ja nyt tuli kaikki, mikä sydäntä painoi.

"Äiti, minä en enään aio papiksi."

"Sen minä tiesin jo kauan, Ants."

Äidin kädet upposivat taikinaan.

"Äiti, miksi isä ei pitänyt eilen iltahartautta?"

"Kyllä hän piti, kun olimme kahden..."

Illalla isä kutsui Antsin takakamariin. Ikkuna oli ulkoa luukulla suljettu, ja pöydällä paloi kynttilä.

Isällä oli sinikantinen vihko edessään.

"Istu, Ants", hän sanoi vähän juhlallisesti.

"Luen sinulle muutamat rivit, jotka olen tähän sinua varten kirjoittanut."

"Poikani Ants on Herraltamme saanut hyvät luonnonlahjat ja selvän ymmärryksen, myöskin on hänen ruumiinsa nuhteeton ja ilman vikaa. Kuitenkaan ei ole isällinen sydämeni jakamattomalla ilolla täytetty tämän minun ainoan poikani tähden, sillä hänen mielensä on epäilevä ja etsivä sekä harhateille joutunut. Sydämeni on sentähden sangen murheellinen, mutta otan tämän koettelemuksen vastaan nuhteena omista laiminlyönneistäni, joista tosin en kaikista itsekään tiedä."

Isä sulki vihon ja laski kätensä sen päälle.

"Näin minä -- nyt olen tähän kirjoittanut."

"Olenko oikein arvannut, Ants --?" tuli hetken päästä.

Ants riipi suurta kastanjanlehteä, joka oli sattunut hänen käsiinsä, nyhti ja repi...

Sydän oli rinnassa kivenä.

"Kai se sitten -- Niin, -- mitäpä tästä nyt tämän enempää."

Isä oli noussut.

"Sinä et siis aio papiksi."

"En, isä."

"Vai niin... Niin, niin... Jos jättäisit minut yksin hetkeksi..."

Avain kiertyi lukossa kerran, kahdesti.

Illalla Ants näki piikatytön kantavan makuuvaatteita takakamariin.

Isän oli tapana maata takakamarin puusohvalla kiireellisinä työ-aikoina, jolloin valvoi suurimman osan yötä.

Kesän loppupuoli kului hiljaisesti ja ikävästi. Isä oli usein alakuloinen, äiti sanoi hänellä olevan selkkauksia nykyisen kirkkoherran kanssa. Hän oli alkanut kävellessä notkahutella polviaan, yltyvän luuvalon takia.

Ants huomasi ihmeekseen itsessään saman ilmiön kuin keväälläkin, vaikka tällä kertaa päinvastaiseen suuntaan. Hän alkoi odottaa lukukauden alkua kaupunkiin päästäkseen.

Hän tunsi asemansa kaksiteräisyyden. Jos näyttäytyi sellaisena kuin todella oli, loukkasi tahtomattaan, -- teeskennellä muuta oli valheellista.

Täällä, missä oli tuttua joka ruohon korsi, hän alkoi tuntea itsensä vieraaksi.

Ei voinut huuhtoa itsestään talven tarttumaa yhtä helposti, kuin matkasta pölyisenä peseytyi puhtaaksi kotoisessa kylyssä.

Hän alkoi kaivata ihmisiä, joille taisi olla oma itsensä, tarvitsematta koko ajan pelätä tallaavansa heidän tunteitaan.

13.

Pyhäjärven lähteistä Peipsiin juoksee Emajoki.

Neljäkymmentä virstaa ennen laskuaan kytkee sen kaksi siltaa, toinen puusta, toinen kivestä, ja sen vesi samenee Tarton torisatamaksi.

Emajoki on tasangon tasainen virta, lakeuden lauha joki, ei kuohu sen luonto koskena, ei putouksena ryöpsähdä.

Laivaliikettä on sillä tuskin nimeksi, -- syksyin, keväin hinaa vanhanaikuinen höyrylaiva, jonka kupeessa ratas punaisena pyöränä kieppuu, peipsiläisiä lotjia vastavirtaa kohti Tarttoa. Ne ovat rannikkovenäläisten aluksia, kuperakantisia, lianharmaita kuin suunnattomat kilpikonnat, jotka äsken ovat kyömyisen selkänsä vedestä kohottaneet ja yhä mutaa tiukkuvat. Ammoisista ajoista ovat ne olleet samanmuotoisia, ne ovat litistyneet rakentajiensa käsissä pyöreänleveiksi, paremmin Peipsin pitkiä aaltoja kestääkseen. Ruumasta vilahtaa osa lastia, koivuhalkoja, jotka kerran ovat puina Peipsin rannoilla huojuneet. Mutta mastoissa pääsee venäläinen hilpeys oikeuksiinsa, ne ovat kuin ivalla kiinnitetyt näiden vedenpaisumuksen aikuisten kummitusten selkään, ikäänkuin virtahevoselle narrintiuku. Ne on sivelty räikeillä väreillä sinipunavalkoisiksi.

Mutta keväisin, kun maan hetteet hersyvät, kaikki salasuonet ovat vettä tulvillaan, ja taivas puhkeaa rajuksi rankkasateeksi, silloin alkaa Emajoki tulvia. Hiljaa hiipii sen kevätkylmä, jäälohkareita vilisevä vesi, painaen alleen pellot ja niityt, kiertäen kohopaikat saariksi, tarttuen vallanahnaana latoihin ja verkkovajoihin, muuttaen kolmannen kaupunginosan kadut kanaviksi. Sen uoma on entisestään kolminkertainen, leveä kuin valtajokien, kellanruskeana lepää sen voitokas vesi valloitetulla alueella, jossa airo tuon tuostakin soutaessa turpeeseen sivahtaa.

Pari kuukautta myöhemmin alkaa Emajoki peräytyä. Se on tullut järkiinsä, nuoruuden hulluus haihtuu kesäkuivuuden tieltä, keväinen kiihko kuvastuu vaan kuin poika-ajan kujeina. Järkevänä, vähän häpeissään, se puristautuu entiseen kapeaan uomaansa.

Ants oli lukion viimeistä edellisellä luokalla, kun saatiin selville, että jo useita vuosia oli ollut olemassa lupa järjestää vironkielen tunteja muun opetuksen yhteyteen, -- siitä vaan ei ollut hiiskuttu kellekään. Sanamuoto oli tosin hyvin varovainen, oppilasten piti itse maksaa opetus, ja sen piti tapahtua varsinaisen tuntijärjestyksen ulkopuolella.

Mutta periaate oli sittenkin sama, -- piti vaan lähettää anomus määräpaikkaansa, ja sen anomuksen alla olla kyllin nimiä.