Part 3

Vihdoin opettaja hiukan auttoi, hän pääsi tutulle ladulle ja lasketteli ulkoa-opittua.

Hän sai kolmosen.

Itsekseen hän tiesi taitonsa viiden arvoiseksi.

Hän laski, ettei häntä nyt kuulusteltaisi neljään tuntiin, jos opettaja pitäisi kiinni järjestyksestä.

Vaikka hän kuinka koettikin ponnistaa vastaan, tuli seuraavalla kerralla läksyä lukiessa jonkunlainen veltto antaa-mennä-tunne, hiljainen kiusaus, -- maksoiko todella vaivaa näin väsyttää itseään?

Kaksi kertaa hän pääsi sen tunteen herraksi, kolmantena sattui olemaan kaupungissa mihklipäivän markkinat, Ants meni ajamaan karusellissa ja tuli seuraavana historiantuntina ihan valmistumattomana luokkaan.

Vaikka melkein varmasti tiesikin, ettei tänään kuulusteltaisi, oli hänellä koko ajan epämieluista olla, levoton häpeä hämmensi häntä, hän oli hienossa hiessä, ja katse riippui koko ajan opettajassa. Mutta tunti kului onnellisesti, ilman että häntä olisi huudettu esille.

Senjälkeen hän taas pitkät ajat valmistautui huolellisesti joka tuntiin. Vasta keväällä, kun Emajoki tulvi, ja pienet, punavalkoiset veneet odottivat Puusillan alla, hän taas joskus laiminlöi lukunsa.

Mutta seuraavana vuonna, kun työt kasaantuivat, hän varsinkin kiireellisinä aikoina alkoi pitää tarkkaa laskua kuulusteluvuoroista. Kauan aikaa vaivasi häntä salainen häpeän tunne, kun hän valmistamatta meni kouluun, mutta vähitellen se alkoi kadota, mitä enemmän hän varmistui siinä, että historianopettaja ei koskaan poikennut järjestyksestä. Toiset opettajat eivät olleet yhtä säännöllisiä, vaan tekivät usein tepposia, jotka pojista tuntuivat miltei vääryydeltä, -- huusivat esille keskeltä luokkaa, mistä sattui. Mutta historianopettaja kiersi rataansa kuin raitiotiehevonen.

Lopuksi alkoi Antsista häpeänkin tunne hälvetä, kaikkihan tekivät samaten. Ennen lukukauden loppua sitten kyllä valvottiin pari yötä ankarassa työssä, että tutkinnossa olisi kaikki selvillä, sekin, mikä oli jäänyt väliin.

Toisena lukuvuotena otti historianopettaja eronsa vanhuuden ja kivulloisuuden takia. Hänen sijaansa tuli nuori, vilkas venäläinen, joka luetti Venäjän historiasta kaikki joutavimmatkin vuosiluvut ja pikkuruhtinaitten nimet, -- muut maat saivat seurata joukon jatkona.

Mutta ennenkuin historianopettaja erosi, sattui hänen tunnillaan muuan tapahtuma.

Historianopettajalta kuoli lukukauden kuluessa vanhin, jo täysikasvuinen tytär keuhkotautiin. Kun hän senjälkeen uudelleen tuli kouluun, oli hän hyvin väsynyt ja kulunut, vaatteetkin riippua retkottivat laihtuneella ruumiilla.

Hän oli opetus-istuimelle noustessaan juhlallisen näköinen.

"Hyvät pojat!" hän aloitti tunnin alussa, -- "näette itsekin, -- tänään en jaksa, -- en todellakaan jaksa, -- minulla on ollut suuri suru, -- säästäkää tänään minua, koettakaa olla hiljaa käskemättä, -- minä en voi -- en jaksa --".

Luokalla vallitsi alussa haudan hiljaisuus. Mutta ilmassa oli sähköä. Pieni paperilappu lensi toisesta päästä luokkahuonetta toiseen, -- se oli sytyttävä kipinä.

Melu pääsi valloilleen, historiantuntien tavallinen, kiusoittava melu, kahta armottomampi tänä päivänä.

Antsia pisti sisimpään sydämeen: tämä ei ole oikein, -- ei ole oikein! -- hän melkein vihasi tovereitaan. Hän aikoi tehdä jotain tavatonta, nousta, huutaa kaikuvalla äänellä yli luokan, pakoittaa toverinsa hiljaisuuteen.

Mutta selittämätön heikkous lamautti hänen jäsenensä ja kangisti hänen kielensä.

Ja yhtäkkiä pääsi hänenkin kurkustaan nauru, mutta niin luonnoton ja omituinen, että hän itse säikähti.

Opettaja katseli heitä, aikoi tarttua viivoittimeen, mutta antoi sen vaipua.

"Tytärvainajani tähden, -- tytärvainajani tähden -- -- o, meine arme, arme Tochter!"

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan peitti kasvonsa ja istui liikkumatta.

"Meine arme, arme Tochter...!"

Yhtäkkiä joku kuiskasi:

"Nahjus itkee!"

Nauru ja rähinä taukosivat hetkeksi.

Nahjus itki todella, nyyhkyttämättä, keltaisen, velton kaulan jänteet vaan pingoittuivat.

Yhtäkkiä hän kokosi kirjansa ja meni.

Ants nousi ja juoksi käytävään, jossa opettaja pukeutui. Nahjus katsoi häneen, hän oli surkea ja vanha, kyyneleet olivat kyntäneet likaisen juovan harmaansekaiseen partaan saakka.

"Te -- ette tiedä, kuinka julmia olette", hän sanoi hiljaa eikä ollenkaan erityisesti Antsille.

Mutta Antsista tuntui, niinkuin hän ei milloinkaan voisi antaa sitä itselleen anteeksi, ei milloinkaan. Hän ei koskaan voisi kertoa sitä isälle eikä äidille.

7.

Antsista tuntui usein tällaiselta: hän istuu tunnilla ja odottaa jotain, hänellä on täysi oikeuskin odottaa, ja se jokin on aivan varmaan olemassa jossakin, ehkä ihan lähellä, mutta hänelle saavuttamattomissa.

Kunpa hän vaan olisi osannut paremmin venättä.

Mutta siinäpä mutka olikin; hän tunsi opettajan huulilta tulvivan jotain elävää, kaunopuheista ja lämmintä, hän tahtoi myös saada osansa siitä, mutta ennenkuin hän ehti päästä vieraskielisen sanamuodon perille, niin että se todella merkitsi hänelle selvää käsitettä, oli kaikki se, joka äsken vielä niin sulana herkkyi, yhtäkkiä jähmettynyt kylmiksi ja koviksi rakeiksi.

Siihen tiedonjanoiseen, herkkään ja avoimeen hänessä sattuivat jäiset rakeet.

Päivä päivältä.

Niinkuin olisi anonut leipää ja saanut kiviä, -- eikä hän omistanut taikasanaa, joka kivet leiväksi muuttaisi.

Kotona läksyjä lukiessa nousi vieras kieli muuriksi hänen ja sen käsitteen välille, jota sanat ilmaisivat.

Hän teki rehellisesti työtä, muurinsärkijätyötä, tahtoi päästä sanoihin kätketyn käsitteen perille.

Mukavampaa tosin oli ihan yksinkertaisesti oppia sanat ulkoa, paukuttaa niitä, siksi kunnes piintyivät aivoihin.

Jos opettaja ihan tarkkaan seurasi kirjaa, niin pääsi siten helposti pälkähästä.

Luonnontieteenopettaja, joka muuten oli sukkeluuksiensa takia suosittu sekä varsinkin suoruuden tähden, jolla hän vastusti rehtorin ikuisia saivarteluja, oli armoton venäjänkielen ääntämisen suhteen.

Hän vainusi joka lauseessa tshuhnaa, pilkkasi pienimpiäkin vikoja, äännätti uudestaan lukemattomia kertoja koko luokan hohottaessa.

Hän oli pieni, lyhytkaulainen, kaljupäinen, mustat, vilkkaat silmät pyörivät silmälasien takana.

Luonnontieteenopettajalla oli kotonaan suuret yksityiskokoelmat, joista hän toi joskus osia kouluun.

"Tämä on oikeata kreikkalaista marmoria", hän innostui selittämään, -- "olen sen itse, -- hm, uskallan sanoa, omin käsin lohkaissut vanhan temppelin raunioista. Tietysti se oli kielletty, -- hm, hm, -- mutta minä painoin vahdin kättä, näin, ymmärrättehän, -- heti hänellä oli jotain tekemistä muualla, -- minä kiireesti taskut täyteen marmoripalasia."

Ihmisruumiin rakennusta selittäessä hänellä oli mukana pieni ruskea naisen käsi, ranteesta poikki sahattu, ja jollakin oudolla tavalla täytetty ja säilytetty.

"Tämä on oikean mustan prinsessan käsi, -- _muumion_ käsi, herra ties, kuinka paljon vaivaa minulla oli saada sitä läpi tullin. Kuivatettuja ihmisjäseniä, -- sellaista tullitavaraa ei ole herroilla luetteloissaan. Minä tietysti ilmoitin sen apinan kädeksi. Apinan käsi, -- hah ha haa."

Hän oli suora Jumalan kieltäjä eikä sitä häikäillyt tunnustaa.

"Jos haudantakaista elämää on, -- jota näin meidän kesken sanoen epäilen, pojat, -- niin pyörimme kai pikku palloina avaruudessa, -- sillä täydellisin muoto, se on sentään aina ympyrä, pojat..."

Tänään hän oli sietämättömällä tuulella, ei päästänyt yhtäkään kieliopillista virhettä ohi, vaan piteli koko ajan kättään vasemman korvansa takana paremmin kuullakseen.

"Kuinka se oli, -- kuinka sanoit, -- vielä kerran, -- auta armias näitä tshuhnia."

"Herran tähden, -- kun pakoittavat minun kieliopin tuntia antamaan, niinkuin minulla ei muuta tekemistä olisikaan, no, kuinka se oli, -- vielä kerran..."

Ants oli esillä, vaikeni jyrkästi, koko luokka seurasi tarkkaavana, nauruhermot kutiamassa.

"Hänellä on kai jotain suussa, -- eh, Andrei Mihailovitsh, -- onko teillä jotain suussa?"

"Hampaat ja kieli", sanoi Ants synkkänä.

"Ohoo, -- me saamme kuulla uutisia, -- vai hampaat ja kieli -- -- Käyttäkää sitten niitä, herran nimessä, -- vielä kerran, -- sama lause vielä kerran -- --!"

Ants kertasi vastauksensa, mutta tunsi itsekin, kuinka aito virolaisina suhu-äänteet sihahtivat.

Takanaan hän kuuli tirskuntaa.

Hän tunsi kuuman virtauksen kohoavan korviaan kohti, ne alkoivat suhista, -- yhtäkkiä hän päästi huuliltaan kokonaisen virolaisen puhetulvan, tietämättä itsekään, mitä sanoi, kuunnellen vaan omien sanojensa tuttua sointua.

Opettaja ällistyi ensin hieman, mutta tointui pian.

"Raudjalg luulee kai siirtyneensä apostolien aikoihin, -- ja Henki tuli hänen päällensä, he rupesivat puhumaan kielillä -- niinkö?"

"Kaksi tuntia jälkeenistuntaa sunnuntaina", hän jatkoi kylmästi.

Uskontotunnit olivat luterilaisilla ja kreikanuskoisilla erikseen. Kreikanuskoisia opetti punapartainen pappi, joka vahvasti öljysi hiuksiaan, he lukea pomiloivat muuatta ijänikuista kirkkokieltä, jota ei ainoakaan elävä olento enää puhunut, ainoastaan kuolleet kirjat.

Luterilaiset saivat uuden uskonnonopettajan, josta edeltäpäin tiedettiin, että hän oli mukava mies. Mutta missä se mukavuus piili, siitä ei ollut toinen toista viisaampi.

Ensimäisenä tuntina vallitsi luokalla utelias odotus.

Opettaja tuli luokkaan kovaäänisenä, meluavana, suurin liikkein.

"No pojat, kuinka katkismuksen on laita, kysymys, mitä se on: -- vastaus..."

"Tämä menee päin mäntyyn", hän jatkoi vähän ajan kuluttua, -- "katkismus on a ja o, meidän kelpo Luther-ukkomme keksintö, -- sen pitää luistaa..."

"Ensi kerraksi, herraseni, tuotte kirkkohistorian ja dogmatiikan oppikirjat ja opitte kaksi ensimäistä kappaletta kirkon lahkoista. Se on tarpeellista esimakua..."

"Ja dogmatiikasta, -- siitä voisimme heti ottaa luvun: mitä ovat enkelit? Valitettavasti tiedämme sangen vähän näistä taivaallisista olennoista..."

Oli vielä viisitoista minuuttia jäljellä.

Opettaja otti kellonsa ja viritti sen sekä pani eteensä pöydälle.

"Jaa, hyvät herrat, -- nyt minä oikeastaan jo olen sanonut teille kaikki, mitä minulla tällä kertaa oli teitä varten sydämelläni, -- eikä suinkaan teilläkään ole minulle mitään erityistä sanottavaa, -- mitenkä me nyt siis saamme viimeisen neljänneksen kulumaan."

Hän katsoi tuttavallisesti hymyillen poikiin, kysyvästi.

Pojat olivat vielä hieman kankeita, eivät oikein osanneet viskata virallisuutta yltään.

Opettaja heitti jalkansa ristiin.

"Mitä jos minä kertoisin teille silkkimadoista ja silkinviljelyksestä, -- hyvin tuottava ja huvittava elinkeino. Olen itse ollut ulkomailla paikkakunnalla, missä sitä harjoitetaan, ja minun täytyy sanoa..."

Ants hämmästyi niin, ettei ensin kerinnyt kuuntelemaankaan.

Mutta yhtäkkiä hän keksi, että tämä varmaan olikin sitä kehuttua mukavuutta.

Hän kuin loukkaantui ja vieroksui, oli häpeissään eikä tohtinut nostaa silmiään vierustovereihinsa, muisti tahtomattaan äkkiä isän, -- isä istuu suutaripöydän ääressä ja nakuttelee puunauloja kengänpohjiin ja kertoilee raamatullisia kertomuksia.

Ja sitten muistui yhtäkkiä mieleen hämärä, hiljainen kirkko, jossa isän urkusäveleet harhailivat, ja johon kapeista, lyijynkarvaisista ikkunoista valo virtasi.

Mutta samalla hän tapasi itsensä kuuntelemasta, kuinka silkkiä kehitettiin koteloista.

Hän tunsi olevansa kuin raskaassa painolastissa ja teki epätoivoisen yrityksen työntää kaikki epäilykset ja sydämen kolkutukset yli laidan. Se onnistuikin, mutta vaan osaksi, -- sydämen pohjalle jäi yhä jotain raskasta.

Seuraavaa uskontotuntia odottivat pojat jännityksellä, ja vastoin tavallisuutta osasivat kaikki loistavasti läksynsä.

Katkismus kalahteli, kirkkohistorian uskonriidat olivat kaikessa epäselvyydessään päivänselviä, -- samoin oli uutta läksyä selitettäessä merkillisen selvää ja ylösrakentavaa, että kääntymyksessä opettajan sanojen mukaan oli viisi eri astetta eikä esimerkiksi kuusi tai kolme.

Aivan oikein, -- kun läksy oli kunnialla kuulusteltu ja uusi annettu, viritti opettaja kellonsa ja alkoi puhua pantterijahdista.

Riemu ratkesi julkiseksi, ainoastaan Ants istui nurpeana, kahden vaiheilla.

Siitä lähtien olivat uskontotunnit odotetuimpia kaikista tunneista.

8.

Luonnontieteenopettajan ja rehtorin ainaisena riitakapulana olivat olemattomat ilmanvaihtajat.

Siitä asti kuin kouluun tuli, oli luonnontieteenopettaja puuhannut niitten hankkimista, vieläkään onnistumatta. Hänen seisovana sukkeluutenaan oli luokkaan astuessaan: "onko kellään veistä saapuvilla, -- ilma on taas niin tiheä, että vaikka veitsellä leikkaa!" Hän tuuletti luokkahuonetta ennen sekä jälkeen opetuksen ja piti tunninkin aikana ikkunat auki, kunnes vanhempain joukosta saapui valituksia.

Mutta luonnontieteenopettajan vakaumuksena pysyi, ettei raittiista ilmasta kukaan voi sairastua.

Hän uhkaili usein laittavansa ne omin lupinsa, tuovansa kerran miehet sisään ja sillä hyvä. Mutta rehtori pysyi yhä epäilyksissään, missään ei ollut annettu määräystä ilmanvaihtajista, ja mikä ei ollut määrätty, se oli melkein kuin kielletty. Paitsi sitä oli hänen pyrkimyksenään supistaa koulun menot niin vähiin kuin mahdollista.

Luonnontieteenopettaja lupasi itse maksaa ne.

Kun mikään ei auttanut, turvautui hän toiseen keinoon, -- alkoi joka päivä pistellä samasta asiasta.

Melkein joka kerta, kun luonnontieteenopettaja ja rehtori tapasivat toisensa koulun käytävässä, saattoi kuka tahansa kuulla seuraavan keskustelun:

"Feodor Ossipovitsh, -- suvaitkaa minun ilmoittaa, -- ilma luokkahuoneissa on tänään sietämätön."

Johon rehtori narisevalla äänellä vastasi:

"Olenhan sanonut teille, Pjotr Ivanovitsh, -- omin päin en voi ryhtyä mihinkään, -- mutta teidän tähtenne voin esittää asian tulevassa opettajakokouksessa."

Opettajakokouksessa päästiin niin pitkälle, että asiasta lähetettiin anomus Riigaan kuraattorin kansliaan, koulun sinetti alla.

Koko koulu seurasi jännityksellä ilmanvaihtajajuttua, ja sen vähäisimmätkin yksityisvaiheet olivat kaikkien tiedossa.

Eräänä päivänä ilmestyi rehtori luonnontieteenopettajan kanssa luokkaan, -- hän oli yhtäkkiä keksinyt, että anomuksen yhteydessä piti olla täydelliset piirustukset ilmanvaihtajain mahdollisista paikoista.

Luonnontieteenopettaja seurasi hermostuneen näköisenä hänen jäljessään ja kierteli viiksiensä päitä.

Ei mikään ehdoitettu paikka kelvannut rehtorille, -- mikä oli liian katonrajassa, mikä liian matalassa, -- missä taas oli tarjona vedon vaara.

Mutta yhtäkkiä hän ratkaisi asian.

"Te teette piirustukset, Pjotr Ivanovitsh, ja merkitsette niihin useampia eri paikkoja, niin että on varaa valita."

Luonnontieteenopettaja mutisi jotain käsittämätöntä ja kohautti olkapäitään.

Rehtori oli alkanut uransa kuraattorin kansliavirkamiehenä ja sieltä suoraan päässyt rehtoriksi.

Yhä vieläkin oli kanslia hänen vahvin puolensa ja parhaiten johdettu osa koko koulun koneistossa.

Hänellä oli siellä parikin kirjoittajaa, jotka täyttivät nimillä ja numeroilla yhä uusia sarekkeita, joita rehtori heidän eteensä asetti.

Syrjäinen ei olisi voinut käsittää, mistä heillä alituisesti kirjoittamista riitti.

Mutta nämä luettelot erilaisine sarekkeineen, jotka aina lukuvuoden lopulla kauniilla käsi-alalla kirjoitettuina lähetettiin kuraattorille, olivat rehtorin ylpeytenä.

Niissä olivat hänen haltuunsa uskotut oppilaat, tosin vaan niminä ja numeroina, mutta mallikelpoisesti järjestettyinä, milloin kansallisuuden, milloin uskontunnustuksen, milloin minkäkin näkökannan mukaan.

Numerojen vaihteleva luku, niitten alituinen siirto, niitten kasvaminen ja väheneminen eri sarekkeissa, se huvitti rehtoria siihen määrään, että hän tuskin muisti niitten oikeastaan merkitsevänkin eläviä ihmisen alkuja.

Hänelle ne olivat varsinaisesti olemassa ainoastaan paperilla.

Luonnontieteenopettaja tuotti hänelle siinäkin harmia. Hän ei koskaan kunnolla täyttänyt sarekkeita, vaan unohti sen aina tahallaan tai tahtomattaan. Ja tuodessaan tyhjät sarekkeet rehtorille hän suurimmalla häikäilemättömyydellä taisi tarttua kynään ja sanoa: "Hyvä, kuinka tahdotte -- -- --" ja kirjoittaa kuin lystikseen vaan: 24 luterilaista, 10 oikeauskoista, 2 juutalaista...

Rehtori oli jo läpäissyt kaikki arvoasteet, saavuttamatta oli ainoastaan vielä todellisen valtioneuvoksen arvonimi. Sitä hän odotteli jännityksellä, samoin kuin pyhän Annan ristiä pyhän Stanislaun seuralaiseksi, joka ennestään juhlatilaisuuksissa hänen rintapieltään koristi.

Eräänä päivänä ilmoitti rehtori juhlallisesti koko koulun läsnäollessa, että opetusministeriöltä oli saapunut kiertokirje, joka määräsi poikien koululakkeihin uudenmalliset vaakunat.

Hän teki sen erityisellä mielihyvällä, hän rakasti tällaisia pieniä, mutta tärkeitä säännöksiä ja piti hiuksenhienolla tarkkuudella huolta siitä, että niitä todella noudatettiin.

Hän vakoili laiminlyöntejä, ja yhtä kovasti kuin hän niistä näennäisesti sydäntyikin, yhtä suurta salaista iloa ne hänelle tuottivat.

Tuskin olivat lakkivaakunat ehtineet hiukan uutuudestaan tummeta, kun jo tuli uusi kiertokirje, joka määräsi poikien tukan pituuden kolmeksi millimetriksi.

Se herätti jo enemmän harmia ja vastustusta ja ivallisia lentosanoja rehtorin omasta kaljupäisyydestä.

Mutta rehtori kulki tyytyväisenä ja täytteli sarekkeitaan, marssitti kuolleita numeroita eteenpäin ja taaksepäin ja uneksi pyhän Annan rististä.

Jos ei pitkään aikaan mitään uutta säädöstä kuulunut, kaivoi hän esille vanhoja, jo puoliksi unohtuneita.

Niitten joukossa oli eräs, jota ei milloinkaan saatu pitkiä aikoja voimassa pysymään, -- se oli kielto kello kuuden jälkeen liikkua kaduilla, siihen luettuina nekin oppilaat, joitten kodit olivat kaupungissa.

Rehtori asetti sen uudelleen voimaan.

Iltapäivisin taisi hänet usein nähdä liikkeellä, kuljeskelemassa kaduilla, hitaasti, hengenahdistusta välttääkseen ja lyhyillä jaloillaan varovaisesti huonosti hiekoitettuja katukäytäviä astuen, vakoillen harmaita, kiiltonappisia koulupukuja. Ne, jotka luulivat niukasti valaistuilla syrjäkaduilla turvassa olevansa, erehtyivät perinpohjin, -- ennenkuin ehtivät aavistaakaan, saattoi rehtori ilmestyä ilpo-elävänä heidän eteensä hengenahdistuksesta puhaltaen ja läähättäen: "sainpas kiinni sinut!"

Paitsi sitä, vaikka ei rehtoria itseä olisi tavannutkaan, saattoi yhtäkkiä tulla kutsutuksi hänen eteensä ja kuulla pahaa ennustavan kysymyksen: mitä teit eilen kello kahdeksan aikaan Munkinkadulla?.

Rehtorilla näytti olevan apulaisia joka paikassa, joilla ei ollut muuta tekemistä kuin pyydystellä koulupoikia.

Kerran näki Ants kaukaa rehtorin tulevan, mutta ehti parahiksi pistäytyä läheiseen pihaan. Sieltä hän portinristikon takaa katseli, kuinka rehtori kulki ohitse ja kepillään jäätä särki.

Ants hiipi kadulle ja alkoi astua rehtorin jäljessä.

Rehtori ei katsahtanut taakseen.

He kulkivat muutamat loppumattoman pitkät minuutit siten perätysten, kunnes Ants pääsi omalle kotiportilleen.

Illalla hän kertoi siitä huonetoverilleen, ollen itse naurusta katketa... Hän kulkee rehtorin jäljessä, aivan kintereillä, -- on kuin itse suden suussa, mutta pääsee sittenkin pälkähästä.

Mutta hän ihmetteli itsekin, kuinka syvä halveksimisen tunne naurun alta yhtäkkiä kumpusi.

Eikä ainoastaan rehtoria, vaan häntä itseäänkin kohtaan.

Luonnontieteenopettajan ilmanvaihtajat yhä vaan viipyivät kuraattorin kansliassa. Sillä aikaa hengittivät pojat pilaantunutta ilmaa nuorten keuhkojensa täydeltä.

9.

Ants asui Pinkovan kadun päässä, joka oli kiveämätöntä, oikeastaan jo maantien alkua; viimeisten talojen asukkaat eivät useinkaan tienneet, olivatko kaupungin vaiko kunnan kirjoissa. Kaupungin piirin ulkopuolella aukeni ikäviä lakeuksia, joitten joka kulma oli viljelty, -- siellä täällä taloja ja moisioita puukujineen.

Antsin asuntoon pääsi pitkulaisen pihan kautta, jonka toisella puolen oli puutarhurin kaalimaa. Keväin, syksyin oli loka upottavaa, sentähden oli portista alkaen asetettu kaksi kapeaa lautaa, jotka juoksivat rinnatusten.

Antsilla oli asuntonsa erään ajurin perheessä, jonka keittiön takaisen huoneen vuokrasivat koululaisille. Paitsi Antsia asui huoneessa vielä muuan yläluokkalainen, Pärt Maddisson.

Huoneeseen pääsi yksinomaan keittiön kautta, joka melkein aina oli täynnä kuumaa pesuhöyryä sekä kirjavia saippuavesilätäköitä, sillä ajurin vaimo pesi alituisesti, itselleen ja vieraille.

Antsin huone oli pieni ja pimeähkö, sen ainoa ikkuna oli solaan päin, jonka toisella puolen oli talli. Ikkunaa taisi harvoin aukaista, tallista kävi väkevä löyhkä.

Huonekaluja ei ollut, paitsi rautavuoteita ohuine lastumatrasseineen ja joitakuita tuoleja, muita kuin pyöreä, maalaamaton pöytä vihreäkupuisen kattolampun alla. Paitsi sitä oli kummallakin pojalla puinen arkkunsa.

He maksoivat huoneesta yhteensä neljä ruplaa kuussa. Siitä hinnasta toi ajurin vaimo aamuin illoin kiehuvan teekeittiön, -- muuten he olivat omassa ruuassaan. Kerran viikossa lähetettiin Antsille kaupunki-evästä, leipää ja voita, suolakalaa ja lihaa, -- joskus harvoin tuoretta, teurastuksen tapahduttua.

Pärt Maddisson oli vuokralaisen poika maalta ja oli käynyt kaikki tavallisen maalaispojan kehitysasteet, sikopaimenesta lehmipaimeneksi ja siitä rengiksi. Kouluun hän oli tullut seitsemäntoista vanhana ja läheni nyt jo kahtakymmentä, ääni oli jo aikoja sitten painunut syvälle kurkkuun, ja posket alkoivat vahvasti parroittua.

Valtion lukioon ei häntä ikänsä vuoksi enää olisi otettu, sentähden hän oli pyrkinyt ja päässyt yksityislukioon, joka leipoi hänen tapaisiaan raavinkakkuja ylioppilaiksi. Siellä istuskeli yläluokilla entisiä kansakoulunopettajia ja muita pikku maalaisvirkamiehiä parhaimmassa sovussa parrattomain, äänenmurroksessa taistelevien kaupunkilaispoikien kanssa.

Pärt Maddisson puhui puhtainta Vörun murretta, oli suuri ja luiseva, kädet raskaassa työssä rumentuneet, kasvot kalpeat ja näppyläiset.

Kuka hänen puolestaan koulumaksut suoritti, oli Antsille arvoitus, ainakin osan hän lie saanut köyhien oppilaitten hyväksi pidetyn iltaman tuloista. Vuokramaksu-aikoina hän oli silmiinpistävän levoton, hän ja ajurin kivulloinen, kalpeahuulinen vaimo vaihtoivat silloin epäluuloisia, vihamielisiä katseita, jotka eivät jääneet Antsilta huomaamatta.

Kerran Pärt tarvitsi kouluun jonkunlaisen todistuksen kotipitäjästään. Hän saikin sen, mutta jostakin erehdyksestä puuttui isän allekirjoitus.

"Mitä nyt -- pagan vötku!"

Pärt seisoi ja piteli paperia lampun alla, joka äsken oli savunnut, niin että hienoa nokinöyhtää lenteli.

"Kierrä sitä lamppua!" hän kiivasteli Antsille.

Yhtäkkiä hän alkoi viheltää, otti kynän ja kirjoitti itse isänsä nimen paperin alareunaan.

Antsin harmaat silmät, -- äidin silmät, -- tummenivat.

"Mitä sinä nyt, -- kuuletko -- mitä sinä teit?"

Pärt päästi pitkän, sihisevän vihellyksen, joka oli hänen omaa keksintöään, taittoi tyynesti paperin.

"Suu poikki tästä asiasta, ymmärrätkö", hän sanoi jyrkästi.

Mutta hetken päästä punaiseksi maalatulla arkullaan istuessaan ja kolhiessaan sitä saappaankoroillaan hän alentui suopeasti selittelemään.

Olihan se ihan yhdentekevää, -- nimi kuin nimi. Kukaan ei katsoisikaan paperia, -- ja sen vaatiminenkin oli sitä tuttua saivartelua. Ptyi, -- siihen kelpasi hänenkin nimikirjoituksensa.

Kerran hän toi kotiin vieraat kalossit.

"Olipa se onni", hän kehuskeli Antsille, -- "tavallisesti, kun kalossit vaihtuu, niin saa huonommat sijaan, mutta eikös tämän kerran jäänytkin ihka uudet minulle".

Joskus Pärt Maddisson puhui tulevaisuuden tuumistaan. Hän aikoi tehdä karriäärin. Hän selitti tämän vieraskielisen sanan Antsille siten, että se merkitsi olla oman onnensa seppä.

Sitä sanoessaan hän kohotti luisevan nyrkkinsä ja puristi sen kuin moukarin varteen.

"Venäjänkieli se on ihan ensimäinen ehto", hän puheli, -- "siitä ei pääse minnekään. Ja sen pitää olla ihan sulana, -- ei saa sorahdella."

"Sitten se talonpoika, joka meissä jokaisessa istuu niinkuin vähän lujassa. Se pitää pudistaa pois, maksakoon mitä maksaa. Pois sen pitää!"