Part 2

Puutarhan hedelmäpuitten kukkiessa pysyttelivät mehiläiset niitten ympärillä, niitten etsivä, hapuileva surina kiersi kukkia, vihdoin painui etsivä imupilli kukan hunajaiseen terään, hetkinen hiljaisuutta, täyttä nautintoon antaumista, -- sitten taas sama aina täyttymätön, aina janoinen surr -- surr.

Isä selitteli Antsille mehiläisten työjärjestystä.

"Työmehiläiset ovat tyhmiä, kun syöttävät kuhnureita", arveli Ants.

Kerran isä sanoi Antsille, että koko maailma oli kuin suuri vahalevy kennoineen, ja Jumala mehiläishoitaja, joka sitä ylhäältä katselee. Ja Jumala tiesi, mitä kussakin kennossa piili, sisälsikö se heleätä hunajaa, vai oliko se kehtona kuningatarlapselle vaiko ehkä laiskalle kuhnuritoukalle, joka lihosi toisten työstä. Joskus olivat kennot typötyhjiä tai piili niissä puolimätä, kelpaamaton toukka, -- senkin näki Jumala.

Isän mielikuvien kävi aina siten, ne eivät jääneet yksinkertaisiksi, vaan monistuivat ja kasvoivat.

Kukkula, jolle Antsin isän virkatalo oli rakennettu, päättyi liepeillään vetiseen niittyyn, joka kumpuili lähteensilmiä. Niitty sakosi kaislikoksi, kaislikko aukesi suorantaiseksi järveksi.

Osaksi vedessä, osaksi kuivalla kasvoi pahkuraisia raitoja, joitten juuret mustina lonkeroina riippuivat ilmassa tai luikertelivat vedessä.

Ainoastaan yhdessä kohden pääsi jalan kastumatta järven rannalle, -- siinä upposi heleä hietapohja suuren kiven kohdalla äkkisyvyydeksi.

Muuten oli pohja mustaa, mureata mutaa, ja mudassa kiinni kykki kymmenittäin, sadoittain suuria raakkuja, sivulta avautuvia kuin kukkarot.

Isä sanoi, että raakut olivat erakkoja, itseensä sulkeuneita ja hautoivat päivän näkemättöminä surua, kuten yksinäiset ihmiset, vaikka eivät jaksaneet mutaisesta olemuksestaan luoda helmiä, kuten meriraakut.

Mutta Ants oli uidessa käydessään rikkonut kivellä raakun ja arveli, että niitä ehkä voisi syöttää ankoille, niillä oli hyvin rasvainen sisus.

Isä käännähti, katseli Antsia, parransängen peittämä ylähuuli teetteli hymyä.

"Äitisi poika!" hän hymähti.

Antsin korva ei kuulostanut, oliko tämä moitetta vai kiitostako. Mutta se pahoitti häntä sittenkin, -- hän olisi tahtonut olla isänsä poika.

4.

Ylimmilleen kohosi isä sentään Antsin silmissä sunnuntaisin.

Jo lauantaista alkaen, jolloin äiti kiireimmän kautta kihnutti silitysraudalla kiiltoa isän kauluksiin ja kalvosimiin, sai sen käsityksen, että isä oli jotain hyvin tärkeätä. Pyhäaamuna hänelle milloin juoksutettiin äsken harjattua takkia, milloin saappaita, milloin lämmintä vettä parranajoa varten.

Isä itse istui takakamarissa, posket saippuavahdossa ja pullotteli poskeaan milloin puolelta, milloin toiselta, silmät sirrallaan, paidanhihat pyhäisessä puhtaudessaan, yli olan äidin kutomat, harmaavillaiset housunkantimet.

Äiti sitoi isän kaulahuivin, ja isä silloin huuliaan huiputellen puhalsi äidin ohimohiuksia ja sanoi Antsiin vilkaisten: "Taisipa se huivi kerran jäädä sitomattakin..."

Ennen menoaan isä istahti kouluharmoonion eteen ja soitti hitaassa tahdissa virren, ja he kaikki lauloivat mukana, äiti hyvin ykstotisena, ja piikatyttö navetanhajuisena oven suussa. Isä saneli sanat edellä, aina kaksi säettä kerrallaan, ja he veisasivat, -- kun Antsilta sekaantui, niin hän katseli äidin suuta, ja jos sittenkään ei selvinnyt, niin lauloi vaan hyvin kimakasti aa -- aa --

Veisatessa pysyi Ants hyvin mukana, mutta rukousta lukiessa unohtui katselemaan minkä mitäkin, -- isän kättä, jossa suonet olivat kohollaan, tai äidin ohutta ylähuulta, josta aina pilkisti hampaan reuna.

Tuskin oli isä kadonnut vainion mutkaan, kun Ants jo alkoi odottaa häntä takaisin ja tunsi vähäistä jännitystä sekä juoksi usein ulkoveräjälle. Mutta hetken päästä hänen piti mennä keittiöön katsomaan, mitä äiti keitti, vaikka hän sen hyvin ennestään tiesi, että sunnuntaisin oli lampaanlihalientä ja omenakeittoa kokkareiden kanssa.

Keittiö oli suuri ja pimeänpuoleinen, ilman välikattoa, joten laki katosi mustaan, nokiseen pimeyteen. Ovinurkassa oli toinen pieni takka, johon oli muurattu valtava kaljantekopata. Tämän takan Ants muisti erityisesti siitä syystä, että hän kerran oli kontannut takan suusta sisään vierasta pakoon ja sinne nukahtanut, niin että koko talo oli hälyytetty, ennenkuin hänet löydettiin. Oven yläpuolella makasi piikatyttö seinään kiinnitetyillä laudoilla.

Keittiön vieressä oli äidin ruokakammio, johon Ants usein pujahti. Ikkunaruudut olivat sateenkaaren kirjavia, ja niitten takana kasvoi pitkiä, lihavia nokkosia. Siellä oli ihana sekoitus silavan ja piimän hajua, -- hyllyillä keltapintaisia maitokehloja ja mettä, kirkkaan keltaista kuin sula kulta, pienissä lasipurnukoissa. Laesta riippui mustahkoja lampaan- ja sianreisiä. Lattiassa raudoitettu kellariluukku.

Mutta sunnuntaisin ei Ants pysynyt kauan ruokakammiossakaan, vaan kiirehti taas ulkoveräjälle isää odottamaan ja pitämään silmällä vainioissa polvittelevaa tietä.

Kirkkoväkeä ajoi ohi pitkillä, nelipyöräsillä Lätin rattailla.

Ants tavoitti isän hatun reunan suuren kuusen kohdalta, syöksyi sisään äidille ilmoittamaan: "nyt isä tulee!" ja sitten tuulena tielle.

Joskus isä vei Antsin mukanaan kirkkoon. Hauskaa oli kirkkomatkoilla Antsista ainoastaan se, kuinka isälle kirkonmäellä tehtiin tilaa, kuinka jokainen sanoi häntä papaksi, niin että Antsin teki jo mieli huomauttaa, ettei se muitten ole kuin hänen. Sekin oli lystiä ja kutitti sydänalaa, kun pöyhkeä pappi tuli isää kättelemään, ja kun isä istui kirkossa ylinnä, korkeimmalla parvekkeella, yläpuolella papinkin, lähempänä taivasta ja enkeleitä kuin muut.

Muuten oli saarna pitkä kuin nälkävuosi, ja naisten pienet pitsitanut värillisine nauhoineen nuokahtelivat alhaalla penkeissä niin nukuttavasti, että Antsin tuppasi uni silmiin.

Sensijaan oli kirkko arkipäivinä Antsista kuin luvattu maa, kun isän joskus sattui asiaa sinne.

Siellä oli seinillä ihmeellisiä, romuttuneita ritarivaakunoita, toisissa värit jo vaalahtaneita, toisissa kirkkaita, -- pulloposkisia, sinihameisia enkeleitä puhaltamassa kultaisia pasuunoja, niin että posket olivat haljeta, tai pitelemässä ruusuköynnöksiä kultaisen kilven ympärillä.

Nurkassa seisoi viralta pantu Pyhä Pietari, joka ennen oli kannattanut saarnastuolia. Nyt oli sillä ammottava aukko selässä, mutta käsi puristi yhä matkasauvaa, ja jalka oli yhä ojossa kuten väsymättömän vaeltajan. Mutta se näytti häpeävän virkaheittoisuuttaan, ja parrasta mureni vuosittain palasia.

Sakariston vieressä oli romukammio, ja siellä oli pystyssä merkillinen, kivinen kastemalja, suuren suuri, -- siihen oli katolisina aikoina kastaessa upotettu lapsia kuin ammeeseen.

Kirkossa oli ainainen puolihämärä, ikkunat olivat kapeita ja pieniruutuisia, tomuttuneesta lyijynkarvaisesta lasista. Kivilattia kumisi, paasien alle sanottiin entisinä aikoina kuolleita haudatun.

Kerran isä löysi kirkon holvista suuren suorakaiteen muotoisen puuveistoksen, joka ennen vanhaan oli koristanut alttarin reunaa. Hän ja Ants kantoivat sen sakaristoon ja yksissä neuvoin puhdistivat sorasta ja tomusta. Ja soran alta sukesi pyhien henkilöitten piirteitä kovaan tammeen muovattuina: Neitsyt Maaria polvistumassa keskellä, kädet rinnalle ristiin pantuina, toisella puolen Vapahtaja, toisella isä Jumala itse, jotka pitelivät kruunua pyhän neitsyen pään päällä. Neitsyt Maaria loi nöyrästi katseensa alaspäin, ottaen vastaan ansaitsemattoman armon, Vapahtajan kädet olivat lävistetyt ja kyljessä sotamiehen pistinhaava.

Ants juoksenteli pitkin kirkkoa, kiipesi saarnastuoliin, pitkäksyi odotusta.

Hän tapasi isänsä sakaristosta, yhä veistokseen vaipuneena.

"Ants", isä sanoi ja vei hänet uudelleen saarnastuolin juurelle, -- "pappihan sinusta tulee, eikö niin?"

Ants ei ollut sitä koskaan ajatellut, mutta nyt se tuntui hänestä ihan luonnolliselta, koska isäkin niin tahtoi. Isän juhlallisuus vaan häntä jollain lailla tympäsi, häntä ikäänkuin hävetti.

Kirkosta kivenheiton päässä oli hautuumaa.

Eräänä pimeänä syyskuun iltana, kun isä jo teetteli maatapanoa, tuli moision kuski ja pyysi, että isä kiireimmän kautta menisi hautakappeliin ottamaan mittaa saksojen pikku tyttären arkusta, joka väliaikaisesti oli sinne pantu. Sille piti toiselle paikkakunnalle viennin takia teettää toinen arkku eikä ollut hetkeäkään aikaa hukata.

Avaimet olivat isän hallussa.

Ants näki isän sytyttävän pienen lyhdyn ja etsivän pöytälaatikosta mittanauhaa.

"Et suinkaan sinä yksin?" Ants kuuli äidin kysyvän.

"Mitenkäs sitten?" isä vastasi, kumartuen vesisaappaita jalkaansa vetämään.

Ants seisoskeli hänkin etehisen kivilattialla, puoli-unisena. Isä oli jo avannut oven ja teki lähtöä.

Ants katseli etehisen ikkunasta, kuinka tulentuike tanssi eteenpäin pilkkopimeässä. Isä meni ypö-yksin, yösydännä kirkkomaalle ottamaan arkusta mittaa.

Isä kohosi Antsin silmissä järkähtämättömäksi ylemmyydeksi, -- kaiken kiitoksen ja moitteen yläpuolelle.

5.

Ants oli jo iso poika, kun hänen kerran piti mennä asialle kirkolle. Ants päätti oikaista, valitsi näköpiirillä punaterttuisen pihlajan, joka eroittui kuusimetsästä, ja veti siitä ajatuksissaan suoran viivan kotiveräjän hevoskastanjaan.

Sitä viivaa pitkin siis, -- niinkuin lingottu.

Tiellä tuli viisi, kuusi aitaa vastaan ja kaksi suokannasta.

Punaterttuinen pihlaja kasvoi pienen mökin pihalla. Vanhanpuoleinen vaimo ajeli äsken kerityitä lampaita pihattoon.

"Mistä tämä mies tulee?" hän kysyi.

Ants tarttui häntä käsipuolesta.

"Katsokaappas nyt, muori, -- painakaa polvenne kyykkyyn, -- nyt katsokaa tuota pihlajaa, -- sitten vetäkää siitä viiva, -- noin, tuonne, -- sieltä minä tulen."

"Mutta sittenhän sinä olet sen lukkarin Amalian poika!" sanoi vaimo yllätyksestä iloisena.

"Olen, -- mutta mistä te sen tiedätte?"

"Siitä, että äitisi tuli kerran samalla tavalla juuri noin viivaa myöten ja sanoi, että paina polvesi kyykkyyn, -- jumaliste, -- eikös ottanut sekin tuon samaisen pihlajan merkiksi..."

Ants tuli mietteissään kotiin, etsi äitiä kaikkialta, tapasi hänet vihdoin ruokakammiosta voikonetta pyörittämästä, keltainen kermavaahto pursui koneen aukosta.

Ants kiersi äitiä, kulki hänen tuolinsa ympäri, kerran, -- toisen.

Äiti tuli keittiöön, alkoi huuhtoa perunoita illalliseksi, Ants kumartui äidin eteen, katsoi alhaaltapäin äitiä tiukasti kasvoihin, -- näin altapäin katsottuna näytti nenä terävämmältä ja suu suuremmalta.

"Mikä sinun on, poika?" kysyi äiti ihmeissään.

"Ei mikään, -- tahdoin vaan nähdä, millainen sinä olet."

Ants meni ulos kiviportaille, joitten kynnyksessä oli kolo kissaa varten. Nytkin se lipotti siitä lypsylämmintä maitoa, kutistaen silmäteränsä mustiksi raoiksi.

Antsin silmät olivat yhtäkkiä auenneet. Äitiä oli kaikkialla, hienosti hiekoitetussa tienpyörylässä, kiiltäväksi hangatussa ovenrivassa, hänen omissa huolellisesti paikatuissa vaatteissaan, kissan kylläisessä kehruussa, -- kaikkialla oli hituinen äitiä.

Ants alkoi tarkastaa äitiä tahtomattaan, verrata häntä isään. Ihmiset kohtelivat ihan erilailla isää ja äitiä. Isän kintereillä juoksivat kylän tanhuilla lapset, hän pysähtyi kysymään heidän nimiään, -- ventovieraskin kysyi yli hänen kynnyksensä astuessaan: onko pappa kotona? Ei kukaan peljännyt isää, kaikki avautuivat sydämellisiksi ja luonnollisiksi hänen seurassaan, puhuivat tyhmyyksiä ja joutavia ja katsoivat samalla luottavasti isään: tämänhän minä saan anteeksi, eikö niin!

Kun äiti astui sisään, suoristuivat kaikki tuoleillaan, vaimot kohensivat helmojaan, miehet kaulahuivejaan. Äiti puhui hyvin ystävällisesti, mutta koko ajan tuntui, kuinka kovasti hän koetti, ja kuinka hän koko ajan ajatteli: puhunkohan minä vaan nyt tarpeeksi ystävällisesti? Kaikki koettivat sanoa jotain erityisen punnittua ja painavaa, jokapäiväisyydestä poikkeavaa. Keskustelu ei sujunut, äiti sitoi yhä katkeavan säikeen jollakin uudella kysymyksellä. Kaikki tunsivat, kuinka äiti väsytti ja vaivasi itseään ollaksensa mahdollisimman kohtelias ja huomaavainen ja lukivat sen hänelle suureksi ansioksi, kunnioittivat häntä rajattomasti, -- ja huoahtivat helpoituksesta päästyään pois, mitä pikemmin, sitä parempi.

Kerran Ants tuli äidin luo:

"Äiti, tiedätkö, kun kiirastorstaina kiipee variksen pesälle, niin löytää viisauden kiven."

Äiti ei edes naurahtanutkaan.

"Mitä tyhmää lorua se taas on?" hän kysyi.

"Kuka sinulle semmoisia on kertonut?" hän jatkoi, kun Ants itsepintaisesti vaikeni.

"Isä, --" sanoi Ants hyvin hiljaa ja katsoi rukoilevasti äitiin.

Mutta äiti punastui ja puraisi huultaan.

"Vai isä --", hän venytteli ja katsoi poispäin.

Ants oli kiitollinen äidille, ettei äiti sanallakaan moittinut isää, se olisi ollut sietämätöntä.

Mutta hän tunsi vaistomaisesti, että äiti sisimmässään arvosteli isää, ja se havainto, että isää ylipäänsä taisi arvostella ja olla jostakin erimieltä hänen kanssaan, oli Antsille ihan uutta.

Kiirastorstaina Ants tuli aamulla varhain keittiöön, -- uudet pyhähousut polvesta rikki.

Äidin silmät alkoivat pahaa ennustavasti mustua.

"Missä olet käynyt?" tuli tiukasti.

Yhtäkkiä äiti pysähtyi aivan Antsin eteen, käsiään yhteen lyöden.

"Herrainen aika, -- ethän vaan variksen pesällä?"

Ants ja äiti seisoivat silmätysten, Antsissa kuohui, hän odotti ja odotti, -- jos nyt äiti kysyy: löysitkö jotain? -- silloin hän, -- silloin hän...

Mutta äiti sanoi hyvin kylmästi:

"Tuo vitsat!"

Ants meni pää pystyssä etehiseen ja toi pari ohutta varpua.

"Suurempia!" käski äiti tyynesti.

Ants toi koko luudan, ihan totisena.

Äidin suupielissä alkoi nytkyä.

"Sinä taidatkin olla jo liian suuri selkäsaunan saadaksesi?"

Ääni oli ivallinen.

"Sitäpä minäkin, -- äiti."

Äiti katsoi pitkään Antsia, taittoi varvut ja viskasi tuleen.

Mutta kesällä, -- isä oli poissa, -- piti Ants eräänä iltana äidin kanssa kuulustelua.

"Äiti, -- eihän ole Nukku-Mattia?"

"Ei..."

"Eikä joulupukkia?"

"Ei..."

Hetken kuluttua:

"Äiti, -- eihän se ole totta, että raakut ajattelevat... --"

Äiti ei heti käsittänyt, mutta kun se selvisi, ilmestyi hänen kasvoihinsa jyrkkä ja päättävä, vaikka pohjalta surullinen piirre.

"Eivät ne, -- ajattele mitään..."

Hän tunsi: tämä oli suursiivousta. Ja se pisti kipeästi.

Mutta nyt tuli viimeinen kysymys, jota hän ei ollut odottanut.

"Äiti, -- ehkä Jumalaakaan ei ole?"

Ennenkuin äiti ehti vastata, alkoi kaappikello lyödä, se hyrräsi joka lyönnin välillä ikäänkuin vauhtia saadakseen.

"Minä en kuullut, -- sanoitko sinä jotain, äiti?"

Mutta äiti oli mennyt toiseen huoneeseen ja itki, -- tämä kaikki oli hänen syytään.

Kun äiti jo oli pannut maata, huusi Ants hänet vielä kerran takaisin.

"Bileamin aasi _ei_ puhunut, äiti, minä en sitä usko."

Siihen Ants nukkui.

Seuraavana aamuna tahtoi isä Antsin mukanaan kirkolle.

Ants vilkaisi äitiin ja sanoi luvanneensa mennä paimeneen naapurin poikien kanssa.

Ants viipyi laitumella iltaan asti.

Karja astuskeli aholoita, nyhti lyhytnukkaista ruohoa lahonneiden kantojen välistä, seisoskeli suoniityssä, jalat nilkkaan saakka ruosteisessa vedessä. Nuoret hiehot puskivat soukat sarvensa kantoihin, joille orava oli kävyn hileitä silponut.

Ants loikoili kahden kannon välissä ja katseli tätä kaikkea, kädet pään alla, jalat koukussa.

Vasemmalla oli turvesuo, sieltä oli nostettu ruskeita turvetiiliä, jotka toistensa päälle ladottuina kuivivat päivänpaahteessa.

Edessä oli suoniitty, ja siinä harvakseen harmaatuohisia koivuja, jotka yhtä hitaasti kuin kerran olivat itäneet vesiperäisessä maassa, yhtä hitaasti nyt vuorostaan kuivuivat karahkoiksi täynnä pörröisiä tuulenpesiä, kuihtuen maan liikaa märkyyttä.

Oli siellä niityn keskellä järvensilmäkin, mutta se suli heinärantojensa hetteisiin, niin että sen näki vaan pystyssä seisoessaan.

Mutta toisella puolen kohosi maa, ja siellä oli rinteellä suuri heinäauma, äsken koottu, -- ilman sadesuojusta, mutta niin tiivis, että sadevesi pääsi valumaan kylkiä pitkin kuin sateenvarjon sivuja myöten.

Ants vaan loikoili. Hän ei tahtonut muistaa mitään, ei ajatella mitään, jossain siellä sisimmässä oli satutettua ja arkaa, niin kipeää, niin rikkirevittyä.

Se ei jaksaisi pitkään aikaan parantua, jos paranisi milloinkaan, mutta sitä lievensi lauha, kuuma ilma, joka väikkyi yli suoniittyjen ja etäisen kuusimetsän.

Paimenpoika teki tulen aivan hänen viereensä lahonneesen kantoon, tuli söi hitaasti kannon pehmeää sienimäistä sisustaa, ja paksu, kitkerä savu mateli maata.

Kannon kaarnan alla alkoi liike, -- muurahaiset juoksentelivat hengen hädässä, -- niillä oli ollut pesänsä kuoren alla.

Ants aikoi niitä auttaa, mutta huomasi sen turhaksi ja lakkasi katsomasta kantoa.

Paimenpoika kävi tuontuostakin hätistelemässä lehmiä suon reunalta, leikkeli pitkiä pajunoksia ja punoi niistä koppaa.

Illempana selkeni taivas korkeaksi ja vaalahkoksi, mutta ei yhtäkään tähteä syttynyt sille, ei vaaleinta tähden varjoa. Nuoren kuusimetsän sahalaitaisen reunan takana kellersi taivas tulenkarvaisena.

Nousi valkoista usvaa, joka ojissa paksuna, villavana vyyhtinä vapisi. Itikat inisivät, lyijynharmaan suojärven pinnalla sulkeutuivat lumpeet.

Ants oli monta päivää tavallista hiljaisempi ja pysytteli yksin.

Äidin ja hänen katseensa risteilivät, toisinaan tutkivasti, toisinaan täynnä keskinäistä ymmärtämystä.

Antsissa asusti uusi, outo lämpö äitiä kohtaan.

Mutta kun isä taas kerran äidin kuullen alkoi kehitellä mielikuviaan, ja siitä sukesi taas sellaista korkealentoista, niin Ants pelko sydämessä sivulta vilkaisi äitiin ja odotti, että äiti avaisi suunsa ja hävittäisi yhtäkkiä kaiken.

Mutta äiti istui yhteen nipistetyin huulin ja antoi isän puhua keskeyttämättä.

Kuitenkin Ants tunsi, että äiti piti kaikkea hölyn pölynä, vaikka rakasti isää liiaksi, että olisi jotain sanonut.

Ants oli kuin tulessa, toiselta puolen kiinnitti häntä vahva ja vanha side isään, ei kukaan ymmärtänyt isää niinkuin hän, hän yksin käsitti, mikä oli kaunista isän puheissa.

Toisekseen veti häntä äidin puoleen myöhään herännyt, luja heimositeen tunne, äsken havaittu yhtäläisyys ajatuksissa ja olennossa.

Ants ei tästälähin enää alituisesti juossut isän jäljessä kuten ennen. Ja kun hän meni, niin hän omaksi ihmeekseen ja surukseen huomasi seulovansa isän sanoja, eroittelevansa, mikä hänelle kelpasi, mikä ei. Hän katseli usein ympärilleen vakuuttautuakseen siitä, ettei kukaan kuullut, mitä isä juuri sanoi, ja kun oli varma siitä, ettei ketään ollut läsnä, antautui hän alttiisti isän ajatuksiin, mutta jos epäili jonkun kuulleen, niin oli hänellä epämieluinen tunne, joka oli melkein häpeilemistä, ja jota hän vuorostaan taas itse häpesi.

Sisimmässään hän sittenkin yhä ihaili isää ja katseli isän silmin ympäristöä ja ihmisiä, mutta hän alkoi ymmärtää, että sitä oli salattava muilta, äidiltäkin.

Vapaaksi siitä hän ei päässyt, se oli liian lujasti hänessä itsessään. Sensijaan hän teki mitä taisi, työnsi sen mahdollisimman syvälle, visusti kätköön muitten silmiltä, -- isä sensijaan oli antanut sen läpitunkea koko olentonsa kaikkien nähtäväksi.

Ants läheni ulkonäöltään äitinsä heimoa. Äidin suku oli pitkää ja huiskeavartista, isän sitä vastoin lyhyttä ja vantteraa. Ants oli siltä väliltä, lupaili kasvaa pitkäksi kuten äitinsä veljet, mutta hartiat levenivät tanakkatekoisiksi kuten isän. Kasvot sensijaan olivat äidin, sama leuan leveä pyöreys ja otsan kupera kaarros, jonka varjosta silmät pitkänäköisinä katselivat.

Ants oli tähän saakka käynyt vaan isänsä pitämää pitäjän koulua.

Hän oli kahdentoistavuotias, kun sen pitäjän kirkkoherra, jossa isä oli lukkarina, sai kutsun Tarton suureen maaseurakuntaan. Sinne saavuttuaan hän kirjoitti Raudjalalle, pyysi häntä uuden seurakuntansa lukkariksi.

Isän ja äidin tahdot menivät ristikkäin.

Niin oli tapahtunut usein ennenkin, mutta ei koskaan näin tärkeässä asiassa.

Äiti olisi tahtonut Tarttoon kaikenlaisista käytännöllisistä syistä, jo yksistään Antsin koulunkäynnin vuoksi.

Isä kuulumattomalla lujuudella ilmoitti päättäneensä jäädä paikoilleen. Tämä oli hänen ensimäinen virkansa, jonka Jumala itse oli hänelle osoittanut, hänellä ei ollut oikeutta luopua siitä leveämmän leivän tähden.

Äidin kävi kuten joskus ennenkin, isä oli hänelle yhtäkkiä käsittämätön ja vieras. Sillä Raudjalan luonne oli tavallisissa oloissa läpinäkyvä ja selkeä kuin hyvä hietapohja kirkkaassa vedessä. Mutta joskus velloutui kirkas vesi, nousi sisäisiä pyörteitä, ja pohja petti.

Kun isä kerran sen puolen olennostaan näytti, sai hän aina tahtonsa läpi. Niin nytkin.

Sensijaan päätettiin lähettää Ants seuraavana syksynä Tarton lukioon.

6.

Antsin lukio oli kaupungin vilkasliikkeisimmässä osassa ja hallitsi rakennuksillaan kokonaista katuneliötä. Sen rakennukset olivat kaksikerroksisia, likaisen keltaisia ja ympäröivät umpipihaa, johon ei näkynyt muuta kuin kaistale taivasta ja katon yli katsova, läheisen Johanneksen kirkon leveä, punainen torni, jolla kaupungissa oli yleisesti käytettynä nimenä: punainen lehmä.

Kolmannella luokalla oli historiantunti. Ensimäinen neljännes oli kulunut, kuulustelua kesti yhä. Ants istui keskirivissä, suuressa jännityksessä, hän odotti vuoroaan. Hän oli puolen yötä valmistanut läksyjään ja tiesi osaavansa, -- ainoa, mistä hän ei ollut ihan varma, oli venäläisten sanojen ääntäminen, sentähden hän äänettömästi, ainoastaan suutaan liikutellen toisti itsekseen vaikeimpia.

Toisesta rivistä oli kaksi poikaa ollut esillä. Ants kohotti päätään, nyt kai hänet kutsutaan.

Mutta opettaja ei katsahtanutkaan luokkaan, vaan vihkoonsa ja huusi esille pojan, -- taas toisesta penkkirivistä.

Antsin jännitystä yhä kesti. Hän pakoittautui kuuntelemaan kuulustelua, mutta huomasi ikävystyvänsä ja säpsähti hereille, kun opettaja alkoi laskea yhteen pojan lukukauden kuluessa antamien vastausten numeroita.

"Kaksi -- neljä -- viisi, yksi -- kolme -- jaettuna viidellä... on yhtäkuin..."

"Saat kolmosen, -- voit mennä!"

Ants näki pojan palaavan penkilleen ja vaipuvan täydelliseen välinpitämättömyyteen, -- hartioitten veltosta ryhdistä päättäen hän melkein torkkui.

Sensijaan hänen läheisimmät naapurinsa olivat hermostuneen virkeitä.

Taas kutsuttiin esille poika, -- edellisen vierustoveri. Hän sai kaikista vastauksista viitosen ja irvisti leveästi takaisin tullessaan.

Ants alkoi pitkästyä, -- kutsuttiinko niitä todella järjestyksessä, -- siinä tapauksessa hän ei tänään tulisi ollenkaan vuoroon.

Se oli hänelle suuri pettymys, ikäänkuin olisi tehnyt turhaan työtä.

Hänen takanaan meluttiin, puhuttiin puoliääneen, viskeltiin paperipalloja.

Opettaja toisinaan kopahutti viivoittimella pöytään, mutta kun se ei auttanut, katsahti hän väsyneesti ja kiduttuneesti poikiin.

Hän oli yksi niitä harvoja saksalaisia, jotka koulu-uudistusten jälkeen olivat jääneet paikoilleen. Hän oli pitkä, kasvot parroittuneet ja kuivanahkaiset, silmänvalkuaiset veristivät.

Joskus hän sydäntyi, mutta se ei sopinut hänelle, hänen vihansa oli avutonta kuin varpusen, ääni kävi käheäksi suuttumuksesta eikä totellut.

Useimmiten hän tuskastuneena heltyi ja alkoi kauniisti pyydellä:

"Hyvät pojat, rakkaat pojat, tiedän, että tahdotte koettaa olla hiljaa..."

Mutta kaikkein useimmin hän vaan väsyneesti ja kyllästyneesti kädellään ilmaa sivalsi ja syventyi edessään seisovan pojan kuulusteluun.

Hän oli ollut opettajana kolmekymmentä vuotta ja nautti jo eläkettä, mutta siitä huolimatta opetti edelleen, perheensä toimeentulon takia.

Hän puhui vaillinaisesti venättä ja unohtui joskus pistämään saksalaisia lauseparsia sekaan, -- liebe Jungen, -- ach mein Gott, -- mutta pelästyi silloin itse ja nielaisi sanansa.

Tunnin lopulla oli Ants ehtinyt laskea, ettei hän seuraavallakaan kerralla tulisi vuoroon, ehkei sitä seuraavallakaan.

Hän luki kuitenkin läksynsä yhtä kunnollisesti kuin edelliseksikin tunniksi. Sattumalta oli useita poikia poissa koulusta, -- ennenkuin aavistikaan, oli Ants esillä.

Hänellä oli läksyn kaikki sanat päässä, mutta kun opettaja sovitti hiukan toisin kysymyksensä, kuin mitä hän oli odottanut, ei hän heti tavoittanut vastaavia venäläisiä sanoja.

Hän punastui, joutui hämille, vastaus oli päässä valmiina, mutta sanat puuttuivat.