Chapter 7

CLEOPATRA. Niin kyllä, Iras. Meit' irstas liktori kuin luuskaa väijyy; Rupiset runoniekat loiluillansa Herjaavat meitä; kiekkaat ilvehtijät Meit osoittelevat ja matkivat Egyptin pitoja; Antonius päissään Esitetään, ja Cleopatran osaa Nalikka naukuu, tehden majesteetist' Irvokkaan porton.

IRAS. Hyvät jumalat!

CLEOPATRA. Niin kyllä, Iras.

IRAS Sit' en näe koskaan; Mun kynteni on vahvemmat, sen takaan, Kuin silmäni.

CLEOPATRA. Niin, sillä keinoin heidän Ivaamme juoniaan ja tyhjäks teemme Typerät hankkeet. -- (Charmiana palajaa.) No, Charmiana? -- Immet, Pukekaa minut kuningattareksi; Pukuni parhain tuokaa; taaskin tahdon Kydnolle mennä Antoniota vastaan. -- No, joudu, Iras! -- Charmiana hyvä, Nyt kiire tarpeen on; tään palveluksen Kun vielä teet, niin tuomiopäivään asti Saat leikitellä. -- Kruunu tuokaa, kaikki. -- (Iras menee. Melua kuuluu ulkoa.) Melua mitä?

(Vahtimies tulee.)

VAHTIMIES. Tuoll' on talonpoika, Puheille majesteetin tungettelee; Hänell' on viikunoita.

CLEOPATRA. Laske sisään. -- (Vahtimies menee.) Pien' ase usein tekee valtatöitä. Vapauden tuo hän. Päätös mull' on luja; Ei naista minuss' enää; kiireest' olen Ja kantapäähän asti marmorista. Sa, vaihteleva kuu, et enää sinä Mun ole tähteni.

(Vahtimies palajaa, seurassaan talonpoika, joka kantaa vasua.)

VAHTIMIES. Täss' on se mies.

CLEOPATRA. Pois mene sinä, jätä hänet tänne. (Vahtimies poistuu.) Sull' onko myötä Niilin soma liero. Se, joka kivuttoman surman tuo.

TALONPOIKA. Onpa niinkin. Mutta neuvoa en tahtoisi teitä koskemaan sitä, sillä sen pisto on kuolettamaton: se, joka siitä kuolee, toipuu harvoin tai ei koskaan.

CLEOPATRA. Tiedätkö ketään, joka siit' on kuollut?

TALONPOIKA. Tiedän useita, miehiä ja myöskin naisia. Viimeksi eilen sen kuulin eräältä vaimolta, perin rehelliseltä vaimolta, joka vain oli hiukan valheeseen menevä, -- ja sitä ei vaimon pitäisi koskaan olla muulla, kuin rehellisellä tavalla, -- hän kertoi, kuinka hän sen pistosta kuoli ja mitä tuskia hän tunsi. Totta totisesti, hän puhui sangen hyvää käärmeestä; mutta joka uskoo kaikkia, mitä ihmiset puhuvat, häntä ei auta puoletkaan siitä, mitä he tekevät. Mutta joka tapauksessa on tavatonta, että tuo käärme on yksi omituinen käärme.

CLEOPATRA. No niin; nyt hyvästi, ja mene!

TALONPOIKA. Toivotan teille paljon iloa käärmeestä.

(Laskee maahan vasun.)

CLEOPATRA. Hyvästi!

TALONPOIKA. Mutta pankaa mieleenne, nähkääs, että käärme tekee, mitä sen luonto käskee.

CLEOPATRA. No, kyllä, kyllä. Hyvästi!

TALONPOIKA. Nähkääs, käärmettä ei ole uskomista muiden kuin viisasten ihmisten käsiin; sillä siinä elukassa ei, totta totisesti, ole mitään hyvää.

CLEOPATRA. Huoletta ole, kyllä varotaan.

TALONPOIKA. Hyvä vaan! Mutta kuulkaa: älkää mitään sille antako; se ei ole ruokaansa ansainnut.

CLEOPATRA. Syökö se minut?

TALONPOIKA. Älkää luulko minua niin tuhmaksi, ett'en tietäisi, että naista ei syö itse pirukaan. Tiedän kyllä, että nainen on herkkua jumalille, jos ei piru pääse sitä laittelemaan. Mutta ne pirut hunsvotit antavat jumalille, piru olkoon, paljon harmia noista naisista, sillä joka kymmenestä heidän luomastansa pilaavat pirut viisi.

CLEOPATRA. No, mene nyt vaan! Hyvästi!

TALONPOIKA. Niin, totta totisesti; toivotan teille iloa käärmeestä.

(Menee.) (Iras palajaa, tuoden manttelin, kruunun y.m.)

CLEOPATRA. Mantteli ylleni ja kruunu päähän! Minuss' on kuolemattomuuden kaipuu. Egyptin viininesteet huuliani Ei enää kasta. -- Joutuun, Iras, joutuun! -- On niin kuin kuulisin Antonion kutsun; Näen, kuinka nousee hän ja tekoani Jaloksi kiittää; kuulen, kuinka pilkkaa Caesarin onnea, jot' ihmiselle Jumalat suovat, saadaksensa syytä Vastaiseen vihaan. Tulen, puoliso: -- Sen nimen miehuudellani nyt ostan. Tult' olen, ilmaa; maan omaksi jätän Muut elementit. -- Onko valmis? Tulkaa Ja huuliltani viekää viime lämpö! Hyvästi, Charmiana! -- Iras impi, Hyvästi kauaks aikaa! -- (Suutelee heitä, Iras kaatuu ja kuolee.) Sinä kaadut? Kyy onko huulillani? Jos noin kauniist' Eriät elosta, niin kuolon isku On vain kuin rakastajan nipistely; Se koskee, mut on mieleen. Tyynnä lepäät? Noin kuollen maailmalle julistat, Ett'ei se ansaitse jäähyväisiä.

CHARMIANA. Pakahdu, paksu pilvi; sada, että Sanoa voisin: jumalatkin itkee.

CLEOPATRA. Häpeän tästä saan! Hän ensin kohtaa Kiharapään Antonion; tämä häntä Puhuttelee ja hälle tuhlaa muiskun, Jok' on mun taivaani. -- Nyt, surman leikku, (Panee käärmeen povelleen.) Terävin hampain kerrassa nyt pura Tää elämäni sykertynyt solmu! Mujuinen hupsu parka, suutu, joudu! Jos voisit puhua, niin kuulla saisin, Ett' on tuo suuri Caesar pelkkä narri, Typerä narri.

CHARMIANA. Oo, koin tähti!

CLEOPATRA. Vaiti! Näetkö rinnoillani lapsukaista, Jok' uneen imee imettäjänsä?

CHARMIANA. Oi, murru, sydän!

CLEOPATRA. Lienteää kuin voide. Suloista niinkuin ilma, ihanaa -- Antonius, oi! -- Oi, tule vielä sinä! (Panee toisen käärmeen käsivarrelleen.) Miks aikailen?

CHARMIANA. Täss' inhass' elämässä? -- Hyvästi vain! -- Nyt, surma, pöyhkeile! Sait omaksesi naisen, joll' ei vertaa. -- Nyt umpeen, vienot ikkunat! Ei koskaan Noin kuninkaallista saa katsett' enää (Kuolee.) Kultainen Phoibos. Kallellaan on kruunu; Asetan paikoilleen sen; sitten leikkiin!

(Vahtimiehiä ryntää sisään.)

1 VAHTIMIES. Miss' ompi kuningatar?

CHARMIANA. Vait! Hän nukkuu.

1 VAHTIMIES. Caesarilt' airut --

CHARMIANA. Tulee liian myöhään. -- (Panee käärmeen povelleen.) Oo, joutuun! Joutuun nyt! Se tuskin tuntuu.

1 VAHTIMIES. Hoi! Tääll' ei hyvää. Petetty on Caesar.

2 VAHTIMIES. Dolabella kutsukaa; hän tääll' on.

1 VAHTIMIES. Mitä? Tää onko kunnon työtä, Charmiana?

CHARMIANA. On kunnon työtä tää ja sopivaa Niin suurten kuningasten jälkeiselle. -- Haa, soturi!

(Kuolee.)

DOLABELLA. Mit' ompi täällä?

2 VAHTIMIES. Kaikki kuolleet.

DOLABELLA. Caesar, Oikeinpa aavistit; nyt itse tulet Ja tehtynä näet teon, jota varoit Ja estää koitit.

(Ääniä ulkoa.) Tietä Caesarille!

(Caesar palajaa seurueineen.)

DOLABELLA. Oi, herra! Liian totta ennustitte; Se, mitä varoitte, on tapahtunut.

CAESAR. Lopussa jaloin! Hankkeemme hän arvas, Ja valtiaana omaa tietään kulki. -- Mitenkä kuolivat? En näe verta.

DOLABELLA. Ken täällä viimeks oli?

1 VAHTIMIES. Halpa maamies. Joll' oli viikunoita; tuoss' on vasu.

CAESAR. Siis myrkkyä!

1 VAHTIMIES. Oi. Caesar, äsken vielä Charmiana eli, seisoi tuossa, haastoi Ja valtiatar-vainajansa kruunun Asetti kuntoon; vapisi ja värjyi. Ja kaatui äkisti.

CAESAR. Oi, jalo heikkous! Näkyisi turpous, jos kuolon syynä Ois myrkky; vaan hän näyttää, niinkuin nukkuis Ja niinkuin vielä uuden Antonion Ihainsa tenhoverkkoon pyytää tahtois.

DOLABELLA. Kas, rinnassa on tuossa verinyplä, Jok' ompi hiukan turvonnut, ja samoin On käsivarressa.

1 VAHTIMIES. Kyyn puremia. Ja viikunankin lehdillä on näljää, Sellaista, jota käärmeen tapa jättää On Niilin kuoppiin.

CAESAR. Luultavaa on, että Hän siit' on kuollut; lääkärinsä kertoi. Ett' alati hän tutki, mikä helpoin Ois kuolintapa. -- Vuode nostakaa. Ja hänen naisensakin täältä viekää. Hän haudattava on Antonion viereen; Maan pääll' ei hautaa, joka kuuluisamman Kätkeepi parin. Moinen tapaus vihloo Sen synnyttäjääkin; ja noiden vaiheet On yhtä paljon heille sääliksi, Kuin kunniaksi mulle, joka olin Sen säälin alku. Koko armeijan Nyt tulee saattaa heitä hautahan. Pois sitten Roomaan. -- Sinä, Dolabella, Saat tätä surujuhlaa valmistella.

(Menevät.)

End of Project Gutenberg's Antonius ja Cleopatra, by William Shakespeare