Chapter 6

ANTONIUS. Asuni riisu, Eros! Lopuss' on Nyt päivän pitkä työ ja lepo tarpeen. -- Se kyllin korvaa vaivas, että pääset Täält' eheänä. Mene! (Mardianus menee.) -- Pois, pois tuo! -- Ajaxin seitsenkertamenkaan kilpi Tält' iskulta ei sydäntäni suojais. Pakahdu, povi! Sydän, vahvemp' ennen Kuin verhosi, nyt heikko majas murra! -- Välehen, Eros! -- Soturi on mennyt! -- Pois, aseet särkyneet; te kunnialla Olette palvelleet. -- (Eros poistuu.) Sa ennalt' ehdit, Mut sinut saavutan, Cleopatra, Ja itken sulta anteeks'antamusta. Mun täytyy se; on kidutusta viipy. Kun sammunut on soihtu, pane maata Ja heitä päivän huolet! Kaikki puuha Nyt työn vain turmelee, ja itse voima Takertuu omaan väkeensä. Nyt kiinni Sinetti vain, ja kaikk' on kaikki! -- Eros! -- Ma tulen, armas! -- Eros! -- Mua varro: Miss' sielut lepää kukilla, me siellä Käsikkäin kuljemme ja kaikki henget Imehdytämme reippaall' ilollamme; Aeneas Didoineen saa yksin jäädä, Muut kaikki meitä seuraa. -- Eros! Eros!

(Eros palajaa.)

EROS. Mitä, herra?

ANTONIUS. Cleopatran kuoltua Niin häpeään nyt häädyn, että inhoo Mua jumalatkin. Minä, jonka miekka Nelitti mailman, joka laivalinnat Rakensin vehreän Neptunon selkään, Nyt itseäni soimaan, että puutun Tuon naisen uljuutta, tuot' ylvää mieltä, Mi kuollen sanoo meidän Caesarille: »Ma voitin itseni.» Sa vannoit, Eros, Kun niiksi tulee -- ja nyt niiks on tullut -- Kun auttamaton häpeä ja herja Mua takaa väijyy, että käskystäni Mun silloin surmaat. Tee se! Nyt on aika! Et mua loukkaa, Caesarin vain kaadat. No, punaa poskiin!

EROS. Hyvät jumalat! Sen tekisinkö minä, mit' ei voinut Sodassa kaikki parthilaisten nuolet!

ANTONIUS. Halaatko Roomass' ikkunasta nähdä, Kuin herras, kädet sidottuina, niskans' Ikeeseen laskee, alas painain päänsä Hävystä hehkuvan, kun vaunuissansa Tuo onnenmiekko Caesar edell' ajaa, Häväisten seuraajaansa.

EROS. En, en koskaan.

ANTONIUS. No, tule siis; mua haava vain voi auttaa. Tuo kunnon miekkas sivalla, mi maalles Niin mont' on hyvää tehnyt.

EROS. Anteeks suokaa!

ANTONIUS. Kun sinut vapautin, sen vannoit tehdä, Milloinka vaadin vain. Nyt tee se; muuten On kaikki palvelukses entisetkin Vain tyhjää sattumaa. No, survaise!

EROS. Nyt pois siis kääntäkää tuo jalo muoto, Joss' asuu koko mailman jumaloimus.

ANTONIUS. Kas min!

(Kääntää pois kasvonsa.)

EROS. Jo maall' on miekka.

ANTONIUS. Joutuun sitten Se tehköön tehtävänsä.

EROS. Rakas herra, Ylevä valtiaani, salli minun, Ennenkuin verisen ma iskun isken, Hyvästi jättää.

ANTONIUS. Sen jo teit. Hyvästi!

EROS. Hyvästi, herra! Nytkö jo?

ANTONIUS. Nyt, Eros!

EROS. No, tuossa siis! (Kaatuu miekkaansa.) Näin pääsen suremasta Antonion kuolemaa.

(Kuolee.)

ANTONIUS. Jalompi mua Sin' olet monta vertaa. Uljas Eros, Näin näytit, mitä pitää mun ja mitä Et sinä voi. Kuningatar ja Eros Jalolla käytöksellään ikimaineen Minulta voittivat; mut ylkä tahdon Viel' olla kuolemassakin ja rientää Kuin morsiusvuoteeseen. Siis joutuun! Eros, Sun oppilaanasi nyt herras kuolee; Tään sinult' opin. -- (Kaatuu miekkaansa.) Kuin? En kuollut? Enkö? -- Hoi! Vahdit! -- Surmaa auttakaa!

(Dercetas ja vahtimiehiä tulee.)

1 VAHTIMIES. Mit' ääntä?

ANTONIUS. Tein patustyön; oi, päättäkää te, miehet, Mit' aloin minä.

2 VAHTIMIES. Pudonnut on tähti!

1 VAHTIMIES. Ja aika tekee loppuaan!

KAIKKI. Voi meitä!

ANTONIUS. Ken lempii mua, lyököön kuoloniskun!

1 VAHTIMIES. En minä.

2 VAHTIMIES. Enkä minä.

3 VAHTIMIES. Eikä kukaan.

(Vahtimiehet menevät.)

DERCETAS. Tuho ja kuolo luotas ajaa kaikki. -- Tää sanoma ja miekka tuo, ne mulle Caesarin lemmen hankkii.

(Diomedes tulee.)

DIOMEDES. Miss' Antonius?

DERCETAS. Kah, tuossa, Diomedes!

DIOMEDES. Elääkö hän? Et vastaa, mies?

(Dercetas poistuu.)

ANTONIUS. Sinäkö, Diomedes? Vedä miekkasi ja kelpo surmanisku Minuhun iske!

DIOMEDES. Herra, tänne minut Lähetti Cleopatra.

ANTONIUS. Milloin?

DIOMEDES. Nyt.

ANTONIUS. Miss' on hän?

DIOMEDES. Sulkeunut hautamajaan. Häll' oli aavistava pelko siitä, Mit' oli tuleva. Kun näki, että Te syyttä suotta epäilitte hänen Caesariin liittyneen, ja ett'ei ollut Vihanne hillittävissä, niin laittoi Hän teille sanoman, ett' oli kuollut. Nyt, seurauksista huolissaan, mun käskee Totuuden kertoa; mut pelkään, että Ma tulen liian myöhään.

ANTONIUS. Liian myöhään. Diomedes hyvä, kutsu tänne vahti.

DIOMEDES. Päämiehen vahti, hoi! Hoi, vahti tänne! Herranne kutsuu.

(Vahtimiehiä tulee.)

ANTONIUS. Hyvät ystävät, Kuningattaren tykö minut viekää, Se viime työ on, minkä teiltä vaadin.

1 VAHTIMIES. Voi meitä! Miehenne kun uskotuimmat Jätätte jälkeenne!

KAIKKI. Voi, surun päivää!

ANTONIUS. Ei ystävät, teit' ei saa suru painaa, -- Sit' älkää hyvää suoko kohtalolle. Sanokaa rangaistusta tervetulleeks, Niin sitä rankaisette, kun sen tuskat Ilolla kärsitte. Avuksi tulkaa! Mua, johtajaanne, te nyt johtakaa! Ja kiitos kaikest', ystäväni, kiitos!

(Menevät, kantaa Antoniota.)

Kolmastoista kohtaus.

Paikka sama. Hautamaja. (Cleopatra, Charmiana ja Iras ylhäällä hautamajassa.)

CLEOPATRA. En, Charmiana, täält' en lähde koskaan.

CHARMIANA. Mieltänne lohduttakaa.

CLEOPATRA. En, en tahdo. Kaikk' ihmeet, kauhut tervetulleiks sanon, Mut lohdun hylkään. Syyn mukainen tulee Suruni määrä olla, yhtä suuri Kuin on sen aihe. -- (Diomedes ilmestyy alhaalla.) Mitä? Kuollutko?

DIOMEDES. Ei kuollut, mutta kuolon kielissä. Kas, tuolta puolen hautamajaa vahdit Jo häntä kantavat.

(Vahtimiehet tulevat, kantaen Antoniota.)

CLEOPATRA. Oi, aurinko, Kehäsi suuri polta tuhkaksi! Pimetköön mailman ranta vaihteluineen! Antonius! Oi, Antonius, Antonius! Charmiana, auta, auta, Iras, auta! Te siellä, auttakaa hänt' ylös!

ANTONIUS. Hiljaa! Antoniota ei kukistanut Caesar, Vaan itse itsensä Antonius voitti.

CLEOPATRA. Niin kyllä, niin: Antonius yksin saattoi Antonion voittaa; mut voi kuitenkin!

ANTONIUS. Egyptitär, ma kuolen, kuolen! Hetken Vain tässä kalmaa viivyttelen, kunnes Viimeisen tuhansista suuteloista Huulilles painan.

CLEOPATRA. Min' en tohdi, armas. -- Suo anteeks, rakkahani, -- min' en tohdi; Tapaavat mun. Tuo onnirikas Caesar Ei voittosaatollensa koristusta Minusta saa. Jos terää, voimaa, pistint' On kyyssä, myrkyssä ja veitsess' yhä, Niin turvass' olen. Vaimosi Octavia, Tuo salamiettijä ja kainosilmä, Ei kunniata voittaakseen saa mua Mitellä katseillaan. -- Antonius, tule! -- Avuksi naiset! -- Nostamme sun tänne. -- Apuhun tulkaa!

ANTONIUS. Joutuun! Kohta kuolen.

CLEOPATRA. Tää vasta leikki! -- Kuinka painat, armas! Tää mielen raskaus kaikk' on voimat vienyt, Se tekee painon. Oi, jos Juno oisin, Niin vahvasiipinen Mercurius saisi Zeun rinnalle sun nostaa! -- Vielä vähän! -- On toivo aina hupsu. -- Tule, tule! (Nostavat Antonion ylös.) Oi, tervetullut! Kuole nyt miss' elit! Muiskuista elvy! Huulet jos sen voisi, Ne kuluttaisin näin.

KAIKKI. Oi, surkeutta!

ANTONIUS. Egyptitär, ma kuolen, kuolen! Viiniä tilkka, sitten puhun hiukan.

CLEOPATRA. Ei, annas minä puhun: torun, kunnes Vihasta onnetar, tuo kiero vaimo, Rukkinsa rikkoo.

ANTONIUS. Armas, sana vain! Caesarilt' arvoa ja turvaa pyydä. -- Oi!

CLEOPATRA. Ne ei sovi yhteen.

ANTONIUS. Kuule, armas: Väestä Caesarin äl' usko muihin Kuin Proculejoon.

CLEOPATRA. Uljuuteeni uskon Ja käteeni, mut Caesarin en väkiin.

ANTONIUS. Eloni surkeata loppua Äl' itkein sure! Virkistä vain mieltäs, Muistellen entist' onnenaikaani, Kun elin niinkuin ylevin ja suurin Maan ruhtinas. Nyt kurjana en kuole, En pelkurina kypärääni heitä Maanmiehelleni; roomalainen olen Ja uljaan roomalaisen voittama. Nyt henki lähtee, enempää en jaksa.

CLEOPATRA. Oo, sinä miesten parhain, niinkö kuolet? Minusta etkö huoli? Tähän inhaan Mun jätät maailmaan, jok' ilman sua Ei paremp' ole pahnaa. -- Nähkää, naiset: (Antonius kuolee.) Maan valtakruunu sulaa! -- Oi, Antonius! -- Oi, kuihtunut on sodan voittoseppel, Sen lippupuu nyt kaatui! Miehen verrall' On poika nyt ja tyttö; kaikk' on yhtä; Kuun alla kaikkinäkevän ei enää Mitäkään merkillistä.

(Menee tainnoksiin.)

CHARMIANA. Malttukaatte!

IRAS. Oo, hänkin kuollut, valtiaamme!

CHARMIANA. Rouva!

IRAS. Kuningatar!

CHARMIANA. Oi, jalo, jalo rouva!

IRAS. Egyptin valtaemäntä!

CHARMIANA. Vait! Hiljaa!

CLEOPATRA. Ei muuta kuin vain vaimo; samain kurjain Himojen alainen kuin lypsyakka Tai palkkapiika! Nurjiin jumaloihin Halaisin heittää valtikkani, huutaa, Ett' tämä mailma veti vertaa heille, Siks kunnes varastivat kalleuteni. On tyhjää kaikki; maltti hupsutusta, Ja maltittomuus hullun koiran virkaa. Rikosko syöstä surman salamajaan, Ennenkuin surma noutaa? -- Mitä teette? Uljuutta, naiset! Sun mik' on, Charmiana? Ylevät immet! -- Nähkääs, hyvät naiset, Lopuss' on öljy, lamppu sammunut! -- Miehuutta, naiset! Ensin ruumis hautaan, Sitt' ylväs, suuri, roomalainen teko, Ett' ylpeillä saa meistä tuoni. Tulkaa! Tuon jättihengen maja nyt on kylmä. Oo, tulkaa, naiset! Ainoo auttaja Nyt uljuus on ja äkkikuolema.

(Menevät. Antonion ruumis kannetaan pois.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Caesarin leiri Aleksandrian edustalla. (Caesar, Agrippa, Dolabella, Maecenas, Gallus, Proculejus y.m. tulevat.)

CAESAR. Dolabella, mene, vaadi antaumista; Kun kaikk' on turhaa, sano, että viipy On pelkkää vehkeilyä.

DOLABELLA. Kyllä, Caesar.

(Menee.) (Dercetas tulee, kädessä Antonion miekka.)

CAESAR. Mit'. ompi tämä? Ken se meitä tohtii Noin lähetä?

DERCETAS. Nimeni on Dercetas. Antoniota palvelin, mi parhain Ol' ansaitseva parhaan palveluksen; Hän oli herrani, kun eli, toimi, Ja hänen vihaajiaan vastustamaan Kulutin elämäni. Mieheksesi jos tahdot mun, niin olen Caesarille, Mit' Antoniolle olin; jos et tahdo, Niin ota henki multa.

CAESAR. Mitä sanot?

DERCETAS. Sen sanon, Caesar: Antonius on kuollut.

CAESAR. Kun moinen pylväs kaatuu, suuremp' olla Pitäisi ryske: maankin järähtää ja Kaduille leijonia lennätellä Ja ihmisiä taasen niiden luoliin. Antonion surma ei vain yhden surma, Se nimi tietää puolen maailmaa.

DERCETAS. Hän kuollut on, ei puukon palkatun, Ei telakirveen kautta; sama käsi, jok' urotöillään hälle maineen hankki, Sydämmen antamalla miehuudella Sydämmen särki. Tässä urhon miekka; Sen vedin haavasta; kas, veri jalo Sit' yhä punaa.

CAESAR. Suretteko miehet? Anteeksi, jumalat; mut moinen tieto Kuninkaan silmää kostuttaisi!

AGRIPPA. Kummaa, Ett' ajaa luonto meitä vaikeroimaan Hartainta toivettamme!

MAECENAS. Häness' oli Avut ja viat tasan.

AGRIPPA. Ihmisessä Tavata ei voi ylevämpää mieltä. Mut, ollaksemme ihmisiä, saamme Vikoja jumalilta. Caesar heltyy.

MAECENAS. Noin suuren peilin vastassa on pakko Kuvansa siinä nähdä.

CAESAR. Oi, Antonius, Näin kävi siis! Mut puhkaisin vain paiseen Omasta ruumiistani. Sinut täytyi Mun työntää tieltä pois, tai mennä itse; Ei koko maailmassa meidän kahden Ois ollut tilaa. Kuitenkin ma suren Ja sydämmeni verta haikeest' itkee, Kun sinä ystäväni, kilpaajani Jaloissa töissä, valtakumppanini, Toveri, veikko sotatantereella, Oikea käteni, sydän, josta lennon Sai mieleni, -- kun, sanon, tähtiemme Noin leppymättä piti riitaiseksi Välimme tehdä! -- Kuulkaa, ystävät, -- (Airut tulee.) Mut se nyt jääköön sopivampaan aikaan. Tuon miehen silmist' asia jo kuultaa; Kuulkaamme, mit' on hällä sanomista. -- Mist' olet?

AIRUT. Egyptistä kurja mies. Kuningattareni, mi hautamajaans' On sulkeunut -- ei muuta hällä omaa -- Nyt aikeistasi pyytää tiedon saada, Jott' ehtisi hän pakkopäivillensä Varustua.

CAESAR. Hän hyvill' olkoon mielin; Hänelle heti tiedon laitan siitä. Ett' arvokasta, hellää kohtelua Hän meilt' on saapa. Caesar ei voi elää Ja tyly olla.

AIRUT. Jumalien haltuun!

(Poistuu.)

CAESAR. Käy tänne, Proculejus. Mene, sano. Ett' emme hälle häväistystä aio; Aseta lohtu mielen tilan mukaan; Hän ylpeydessään surmatyön voi tehdä Ja meidät voittaa. Roomassa hän tuottais Mun riemusaatolleni ikimaineen. Tuo joutuun tieto, mitä sanoo hän Ja millaiselta näyttää.

PROCULEJUS. Kyllä, Caesar.

(Menee.)

CAESAR. Käy mukaan, Gallus. (Gallus menee.) -- Miss' on Dolabella? Seuratkoon Proculejoa.

AGRIPPA ja MAECENAS. Dolabella!

CAESAR. Ei, antaa olla; muistan, että muuta On tointa hällä. Pian on hän täällä. Telttaani tulkaa; siellä saatte nähdä, Kuink' oli täytymys tää sota mulle Ja kuinka kirjeissäni aina olin Sävyisä, tyyni. Tulkaa näkemään, Mit' ilmaistavaa mulla on.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Aleksandria. Hautamaja. (Cleopatra, Charmiana ja Iras tulevat.)

CLEOPATRA. Paremman elämän on alku vain Tää auteus. Mitä Caesar on? Vain tyhjää; Ei onnetar, vaan onnettaren orja, Sen oikkuin palvelija. Suurta vain on Se teko, joka kaiken teon päättää, Satunnan salpaa, köyttää kohtalon, Pois nukkuu, maan ei saastaa enää maista, Tuot' imettäjää Caesarein ja loisten.

(Proculejus, Gallus ja sotureita lähestyy hautamajan ovea.)

PROCULEJUS. Caesar sua tervehtii, Egyptin valtias, Ja pyytää tietää, minkä toivomuksen Sa soisit täytetyksi.

CLEOPATRA. Nimesi?

PROCULEJUS. Nimeni Proculejus on.

CLEOPATRA. Antonius Sinusta puhui, luottaa käski sinuun; Mut suuresti en pettymystä pelkää, Kun luottamust' en tarvitse. Jos herras Kuningatarta vaatii kerjäämään, Niin majesteetin täytyy arvon vuoksi Kuningaskuntaa kerjätä. Jos suo hän Egyptin pojalleni, niin hän antaa Sen verran omastani, että siitä Voin polvillani kiittää.

PROCULEJUS. Huolet' olkaa! Käsissä ruhtinaan ei vaaraa teillä. Vapaasti turvautukaa herraani, Jonk' aulis armo runsain määrin vuotaa Tarvitseville. Syvän nöyryytenne Kun tietää saa hän, näette voittajan, Jok' apuun kutsuu hyvyyden, kun polvill' Anotaan hältä armoa.

CLEOPATRA. Vie sana, Ett' olen hänen onnens' alamainen, Ja annan hälle vallan, minkä voitti. Nöyryyttä opettelen joka hetki, Ja hänen kasvonsa vain nähdä soisin.

PROCULEJUS. Sen teen ma, jalo rouva. Rauhoittukaa; Ma tiedän, että tilaanne hän säälii, Johonka itse syypää on.

GALLUS. Nyt nähkääs, Kuin olis helppo hänet vangiks ottaa.

(Proculejus ja kaks' vartijaa nousevat tikapuita myöten hautamajaan ja asettuvat Cleopatran taakse. Toiset vartijat murtavat oven auki salvasta.)

Vahtikaa häntä, kunnes Caesar tulee.

(Poistuu.)

IRAS. Oi, valtaemäntä!

CHARMIANA. Cleopatra! Voi, kuningatar, sinä olet vanki!

CLEOPATRA. Pian, pian, kädet!

(Paljastaa tikarin.)

PROCULEJUS. Seis, seis, arvo rouva! (Pidättää häntä ja riisuu häneltä aseen.) Moist' älkää pilaa tehkö! Emme pettää, Vaan pelastaa teit' aiomme.

CLEOPATRA. Ei suoda Siis kuollakaan! Se hoiva koirallakin.

PROCULEJUS. Caesarin hyvyys loukkaantuu, jos noin te Itsenne turmelette, Cleopatra. Maailma hänen jaloutensa nähköön; Sit' estäis kuolonne.

CLEOPATRA. Miss' olet, kuolo? Oi, tule, tule, kuningatar ota; Hän vastaa monta imevää ja loista!

PROCULEJUS. Mieltänne malttakaa.

CLEOPATRA. En syö, en juo, Ja jos on kerran tyhjä puhe tarpeen, En myöskään nuku. Tämän tomumajan Ma kaadan, tehköön Caesar, minkä voi. Mies, tiedä, herras hoviss' ei mua koskaan Kahleissa nähdä; typerän Octavian Ei kaino silmä moittimaan mua pääse. Mua hurraall' ilmahanko nostettaisi Räyhäävän Rooman roskan nähtäväksi? Egyptiss' ennen hautamajanani Ojanne olkoon; ennen Niilin mutaan Mun syöskööt alastonna, vesitoukkain Kaluta kauheaksi; ennen tehkööt Korkeimman pyramiidin hirsipuuksi Ja kahleilla mun siihen hirttäkööt!

PROCULEJUS. Kuvittelette julmempaa, kuin mihin Syyt' antaa teille Caesar.

(Dolabella tulee.)

DOLABELLA. Proculejus, Mit' olet tehnyt, tietää herras, Caesar; Sua kutsuu hän; ja kuningatar minun Jää huostaani.

PROCULEJUS. Se mieluisinta mulle. Sävyisä ole hälle, Dolabella. -- (Cleopatralle.) Ma Caesarille lausun toivehenne, Jos suotte.

CLEOPATRA. Sano, että kuolla tahdon.

(Proculejus ja sotamiehet menevät.)

DOLABELLA. Nimeni liette kuullut, arvo rouva?

CLEOPATRA. En tiedä.

DOLABELLA. Varmaankin mun tunnette.

CLEOPATRA. Vähät siitä, mitä kuulin taikka tunnen. Nauratte kai, kun vaimot taikka lapset Unia kertovat; se eikö hauskaa?

DOLABELLA. En teitä, rouva, käsitä.

CLEOPATRA. Näin unta. Ett' oli kerran keisari Antonius: -- Oi, vielä moinen uni, että vielä Näkisin moisen miehen!

DOLABELLA. Suvainnette --

CLEOPATRA. Häll' oli kasvot niinkuin taivas, missä Kuu kiertelee ja päivä, valostellen Maan pientä ympyrää.

DOLABELLA. Ylevä rouva, --

CLEOPATRA. Hän jalan polki valtamerta, käsin Syleili maailmaa; kuin sfeerein sointu Ol' äänensä, kun ystäville haastoi, Mut järkyttää maanpiirin kun hän tahtoi, Se pauvanteena pauhas. Hyvyydellään Ei ollut talvea, vaan aina syksy, Jok' annistaan vain versoi; nautintonsa Kuin delphiinit vain uivat, selkäns' ylös Kuohuista nostain; palvelijoina hällä Kuninkaat oli, ruhtinaat; kuin rovot Varisi hänen kädestänsä sääret Ja valtakunnatkin.

DOLABELLA. Cleopatra, --

CLEOPATRA. Moist' onko miestä ollut, voiko olla, Kuin tuo, mink' unissani näin?

DOLABELLA. Ei, rouva.

CLEOPATRA. Jumalten kuultaviin sa valehtelet. Mut ollutko vai oleva, niin uneen Ei moinen mahdu. Uupuu luova luonto, Jos mielikuvain kanssa kilpaan ryhtyy; Mut Antoniota kuvaillessaan luonto Veis voiton kuvas-aistista ja saattais Sen varjot häpeään.

DOLABELLA. Mua kuulkaa, rouva. On tappionne kuin te itse, suuri. Ja kuorman mukainen on kestämyskin. Hyljätköön minut halaamani onni. Jos tuskastanne kimmahdust' en tunne Sisimpään sydämmeeni.

CLEOPATRA. Kiitos, herra! Mit' aikoo Caesar mulle, tiedättenkö?

DOLABELLA. Sen soisin sanomatta tietävänne.

CLEOPATRA. Sanokaa.

DOLABELLA. Vaikk' on hällä jalo mieli, --

CLEOPATRA. Mua voittosaatossaanko käyttää aikoo?

DOLABELLA. Kyll' aikoo varmaan.

(Ulkoa.) Tilaa Caesarille!

(Caesar, Gallus, Proculejus, Maecenas, Seleucus ja seuralaisia tulee.)

CAESAR. Ken on Egyptin kuningatar?

DOLABELLA. Rouva, Se imperaator' ompi.

(Cleopatra polvistuu.)

CAESAR. Nouskaa, pyydän. Ei polven notkistusta! Nouse, nouse, Egyptin valtias!

CLEOPATRA. Siis jumalten se On tahto. Herraani ja voittajaani Totella täytyy mun.

CAESAR. Pois arka huoli! Vääryytenne, vaikk' onkin verihimme Se kirjoitettu, sallimuksen työnä Pidämme vain.

CLEOPATRA. Maailman valtaherra, En niin voi ajaa asiaani, että Sen puhtaaks saisin. Myönnän, että mua On haitannut se hairaus, jok' on usein Häväissyt sukupuoltani.

CAESAR. Cleopatra, Pikemmin liennämme kuin suurennamme. Jos hankkeisiimme mukautte, jotka On teitä kohtaan suopeat, niin hyödyn Vaihdosta saatte. Mut jos julmuudesta Mua syytätte, niinkuin Antonius teki. Niin hyvist' aikeistani tyhjäks jäätte, Lapsenne syöksette myös perikatoon, Jonk' estäisin, jos minuun turvaisitte. Nyt voinen mennä.

CLEOPATRA. Halki mailman menkää; Sen voitte, se on teidän. Meidät saatte, Kuin mitkä kilvet taikka voittomerkit. Ripustaa mihin mielitte. Kas, tässä --

(Antaa Caesarille paperin.)

CAESAR. Mua neuvoihinne kaikess' ottakaa.

CLEOPATRA. Siin' omaisuuteni on lueteltu, Koristeet, kullat, helmet, tarkoin kaikki, Pait pientä joutavaa. -- Miss' on Seleucus?

SELEUCUS. Täss', armo.

CLEOPATRA. Hän on varainvartijani. Sanokoon henkens' uhalla, jos mitään Salasin itselleni. -- Puhu totuus.

SELEUCUS. Lukitkaa ennen suuni, kuin ett' annan Valheesta hengen.

CLEOPATRA. Salasinko mitä?

SELEUCUS. Sill' ostaa voisi sen, mink' ilmoititte.

CAESAR. Cleopatra, oi, älkää punastuko! Ylistän älyänne.

CLEOPATRA. Loisto tenhoo! Kas, Caesar: nyt mun omani on teidän, Ja teidän olis mun, jos vaihtuis onni, Tuon kiittämättömyys vie multa mielen. -- Oo, orja, sinä taatumpi et ole Kuin altis naikko! Mitä? Peräydytkö? Peräydy vaan! Mut silmäsi ma yllän, Vaikk' oisi niillä siivet. Orja, koira, Katala konna!

CAESAR. Pyydän, leppykää.

CLEOPATRA. Oi, Caesar, tämä häpeä mun surmaa! Kun sinä suvaitset mua etsiä Ja majesteetillasi kunnioittaa Mua nöyryytettyä, niin oma orja Mun häväistyksiem määrään vielä Petoksen lisää! Caesar, olkoon, että Pidätin pienen korun, turhan hemmun, Sen arvoisen, mit' ensi ystävälle On tapa lahjoittaa; ja olkoon, että Octaviaa ja Liviaa varten kätkin Paremmat lahjakalut, niillä heitä Lepyttääkseni; oman elätinkö Mua siltä pettää täytyy? Jumalat! Tää sortumustakin on katkerampaa. -- (Seleucolle.) Pois! Muuten kohtaloni tuhkass' ilmi Vihani hehku leiskaa. Mies jos oisit, Niin mua säälisit.

CAESAR. Seleucus, mene!

(Seleucus menee.)

CLEOPATRA. Niin, meidän suurten päähän muiden Useinkin pannaan; kaatuissamme saamme Syyn siitä, mit' on nimessämme tehty; Siis surku meitä on.

CAESAR. Cleopatra, Mit' ilmi toitte, mitä salasitte. Se meit' ei liikuta; se teidän olkoon, Huviinne käyttäkää se. Caesar, tietkää, Ei ole kauppi, joka teidän kanssa Romusta tinkii. Huoletta siis olkaa, ja kahleit' älkää uneksiko, älkää. Teit' aiomme niin kohdella, kuin itse Te neuvotte. Nyt syökää, nukkukaa; Niin paljon meill' on säälin huolta teistä, Ett' ystäviksi jäämme. Hyvästi!

CLEOPATRA. Herrani, voittajani!

CAESAR. Ei, ei sitä; -- Hyvästi!

CLEOPATRA. Tyhjää laverrusta, tytöt, Jott' en ois itseäni kohtaan jalo. Charmiana, kuule!

(Kuiskaa Charmianan koreaan.)

IRAS. Päättäkää jo, rouva; Paennut päivän valo on, ja meidät Pimeys yllättää.

CLEOPATRA. Takaisin kiirein! Tilaus on tehty, valmista on kaikki; Se jouduta vain tänne.

CHARMIANA. Kyllä, rouva.

(Dolabella palajaa.)

DOLABELLA. Miss' emäntäsi?

CHARMIANA. Tuossa.

(Menee.)

CLEOPATRA. Dolabella!

DOLABELLA. Lupasin tulla, rouva, käskystänne, Ja sitä kuulen niinkuin jumalaani. Nyt tietkää, että Syyrian kautta Caesar On kulkeva ja kolme päivää eeltä On teidän lähtö lapsinenne matkaan. Sanoma hyödyks olkoon; lupaukseni Ja tahtonne ma täytin.

CLEOPATRA. Olen aina Velallisenne.

DOLABELLA. Minä palvelijanne. Hyvästi, kuningatar! Caesar vartoo.

CLEOPATRA. Hyvästi! Kiitos! -- (Dolabella menee.) Mitä sanot, Iras? Egyptin tanssinukkina nyt meitä Roomassa näytellään; käsityöläis-orjat, Kädessä paljat, tuumapaut ja vyöllä Likaiset nahat, nostavat meit' ilmaan; Inhasta ravinnosta haiskahtava, Sakea hengen höyry meidät peittää, Ja niellä saamme heidän löyhkiänsä.

IRAS. Jumalat varjelkoot!